Chapter 3
-- Etpä tiedä, miten kummisetäsi on täällä istunut kello kädessä aina siitä saakka kun hän nousi päivällisettoneltaan -- sanoi hän naurussa suin. Hän on niin eloisa, kuten tiedät, ja minä olen säilyttänyt sinulle ruokasalin seinäloukossa kappaleen Vapun kermaleivosta; muista nyt vaan kehua sitä, niin saatpa nähdä, miten eukko tulee mielihyviinsä.
-- Sen lupaan, kummitätini.
-- Ja nyt kummisedän luo! Hän tarttui tytön käteen ja vei hänen vierashuoneesen, missä vanha neuvosmies Hellsberg istui rullatuolissaan, kihtitautihiset, flanellinkappaleella verhotut jalkansa leväten pienellä tyynyllä. Ukon ystävälliset silmät loistivat riemastuksesta nähdessään lemmikkinsä tulevan. Anna olikin molempain vanhain silmäteränen, ja heidän helläin katseittensa kirkastamassa valossa näyttäysi hän kaikessa pirteässä suloudessaan.
Annakin tunsi itsensä aivan kuin toiseksi ihmiseksi tässä kodissa, joka aina lapsuudesta pitäin oli ollut hänelle niin rakas, yksin ilmakin tuntui tässä huoneessa paljon kevyemmältä ja vapaammalta, ja tieto siitä, että kaikki mitä hän täällä puhui ja teki, ymmärrettiin aina oikein, lisäsi vielä hänen riemastustaan ja irrallisuuden tunnettaan. Neuvoksettarella oli myös aivan erikoinen kyky voittaa ihmisten luottamusta ja kotinsa teki hän mitä mieluisimmaksi turvapaikaksi heille; Annasta oli jokainoa huonekalu tässä suuressa rakennuksessa hänelle rakas, erittäinkin oli hän innostunut tuohon vanhankodikkaasen vierashuoneesen. Vanha mahonkisohva ja raskaat, vaaleankellahtavalla damastilla verhotut nojatuolit, kiinalaisesta silkistä tehty vanha tulenvarjostin, pieni kaappi hoikkine, arvokkailla anttiikisilla posliinimuodostuksilla somistetuine kierujalkoineen todistivat huoneen vanhaa varakkuutta ja hienoon aistiin yhdistettyä hyvinvointia. Kiinnittävin vetovoima oli kuitenkin tuolla rullatuolissa istuvalla harmaantuneella ukolla, joka kaikista tuskistaan ja vaivoistaan huolimatta kuitenkin aina säilytti reippaan leikillisyytensä, jonka vuoksi vastapuolue nimittikin häntä "auttamattomaksi kevytmieleksi", ja talon muhoilevalla, vielä nuorenvehmaalla emännällä, joka hyväntahtoisine, ajattelevine silmineen ja valtaavan äidillisenä aina näytti ajattelevan vaan toisten rattoisuutta, jolla oli suopea silmäys ja hyvä sana jokaisella.
Oli kyllä semmoisia, jotka arvelivat, ett'ei ole mikään kummakaan olla tuommoisella leppeällä tuulella neuvoksetar Hellsbergin oloissa, koskaan kun ei tarvitse taistella puutetta ja murhetta vastaan. Ja totta puhuen ei neuvoksetar ollutkaan tarvinnut kokea mitään puutetta taloudellisessa suhteessa, mutta surua oli kyllä tullut hänenkin osakseen, vieläpä katkerinta surua. Hänen armas tyttärensä oli nimittäin kuollut juuri kukkeimmillaan ja siten muuntanut osan noita mustia hiuksia harmaiksi. Kenties olikin Anna hänelle niin rakas juuri sen vuoksi, että hän muistutti hänen "pientä Augustaansa".
Nyt istui tuo nuori tyttö näiden hyvien ystäviensä keskellä, Titti polvellaan ja kermaleivos sievästi asetettuna pienelle tarjottimella eteensä pöydälle. Kummiukolla oli niin paljon kertomista ulkomaalaisista aikakauskirjoistaan ja kummiäiti näytti hänelle muutaman aivan uudenaikaisen neulontatekeleen -- neulominen oli nimittäin tämän kunnon rouvan keppihevonen. Anna puoleltaan kuunteli ja katseli ja lomasta ylisteli Vapun leivosta mitä vilpittömimmin. Sitte asettausi hän kauniin pianinon eteen, antaen äänensä helähdellä tuossa korkeassa huoneessa ja siten ilahuttaen kummiukkoaan hänen lempilauluillaan.
Miten toisin olikaan täällä kuin kotona. Siellä äiti ei tahtonut kuulla koskaan muita kuin Siionin veisuja, tai mahdollisesti jonkun virren, isä taasen ei ymmärtänyt musiikista mitään. Täällä kummiukko sen sijaan nautti täydestä sydämmestään laulusta, varsinkin nuo raittiit kansanlaulut tekivät häneen syvän vaikutuksen ja kyynelet väikehtivät kummiäidin kauniissa silmissä joka kerta kun sävelet saivat hänen sydämmensä jänteet voimakkaammin väreilemään.
Anna lauloi laulamistaan, sitte alkoi hän omia haaveilusäveleitään, vaivuttaen kuulijansa suloiseen uinailuun, josta heidät äkkiä tempasi erään tunnetun katuviisun räikeä sävel.
-- Mitä, mitä nyt, lapseni? huusi kummiukko ällistyneenä.
-- Minä tuskin tulin ajatelleeksi mitä soitin, vastasi Anna, lopettaen soittonsa epäsoinnulla. -- He lauloivat tuon laulun eilen yhdistyksen illanvietossa.
-- Tuonko juomalaulun, ehei tyttöseni, siitä ei tullut mitään!
-- Voi hyvä kummisetäseni, minä tarkoitan ainoastaan säveltä, sanat olivat Siionin kanteleesta.
-- Ahaa, sanoi vanha Hellsberg pitkäveteisesti.
-- Minä en voinut laulaa mukana, se oli minulle aivan mahdotonta, virkkoi Anna.
-- Etpä ainakaan, se oli luonnollista, mutta ne toiset pitivät sitä tietystikin varsin kauniina?
Ukko näytti niin ilkamoiselta, että Annan piti vasten tahtoaankin vetää suunsa nauruun.
-- Niin, lapseni, mielipiteistä ja ma'usta ei meidän pidä koskaan väitellä.
Neuvoksetar kohotti lempeän varoittavasti sormensa, hän ei sietänyt milloinkaan pienintäkään ivan hengähdystä kaupungin toisesta puolueesta.
-- Ei, ei, älähän toki pelkää, ystäväiseni, eihän tässä ole kysymyksessä mikään Montechi ja Capuletti, vaan ainoastaan Montellit ja Hellsbergit, pieni jokapäiväistarina Kolmikulmalta -- muhoili ukko leikkisään tapaansa.
-- Minä en tiedä mitä ne toiset oikeastaan pitivät siitä, vastasi Anna, mutta nähdessäni vanhan Biina-neidin seisovan ja laulavan yli ääriensä tulvivasta sydämmestään, silloin unohdin minä tuon kauhean sävelen ja yhdyin heidän lauluunsa -- ja sisimmästäni.
Neuvoksetar veti hänet luokseen ja suuteli hänen kaunista, vilpittömän-ilmeistä otsaansa.
-- Sinä olet oikeassa lapseni! Meidän kallis Herramme ja Vapahtajamme katsoo sydämmeen eikä säveleesen, jolla häntä ylistämme, vaikka minä kyllä myönnän, että maailmalliset sävelet hengellisiin lauluihin sovitettuina usein vaivaavat minuakin. Sielu kyllä halusta tahtoo kohota korkeuteen puhtaimpain ja pyhimpäin sävelten siivillä, mutta pääasia on kuitenkin, että laulamme sydämmestämme, kuten minun hyvä, kunnon Biinani tekee. Minä luulen, että minun pikku Annani on väliin hiukan väsynyt noihin raamatunselityksiin, jatkoi neuvoksetar pikkuisen vaitiolon jälkeen. Vaan luulenpa kuitenkin, että nuo selitykset ovat suureksi hyödyksi seurakunnalliselle elämällemme ja sisälähetyksellemme, se on, jos jumalan sanaa vaan puhtaasti ja selvästi jaetaan ja tämä tapahtuu sopivaan aikaan. Sinuun voimme kenties sovittaa viisaan Salomonin sanat "liika saarnaaminen käy väsyttäväksi", selityshetket eivät silloin voi johtaa jumalan sanalle, vaan päin vastoin -- --.
-- Erään kerran, ollessani vanhempaisi kanssa muutamalla hartaushetkellä, satuin minä istumaan suutari Sormusen taakse, tuon raukan kyttyräseljän, jonka hyvin kyllä tunnet, ja harvoinpa on kokonaiset kirkkokonsertit minua niin virkistänyt kuin tuon viallisen heikko ääni kun hän kuohuvain kyynelten vallassa juhlallisella äänellä lauloi "Vapahtajani jo pian ompi tääll'".
Anna kumartui ja suuteli hänen kättään, näkyipä kummiukkokin pyyhkäsevän jotain kosteaa silmänurkastaan. Kenties leijaili tätä seuraavan hiljaisuuden aikana enkeli huoneessa, vaikk'ei kukaan nähnyt sen siipien siinnähdyksiä.
* * * * *
Annan kulkiessa kotiinsa tältä vierailultaan, tuli joku reippain askelin hänen jälessään käytävällä ja samalla kuului iloinen ääni: -- Hyvää iltaa, pikku sisarueni!
-- Iltaa, Juho; mistä sinä tulet?
-- Kaupungin kellarista ja sinä Hellsbergistä, eikö niin? Setä kai oli kerrassaan oivallinen!
-- Hän oli iloinen ja ystävällinen, kuten tavallisesti, vastasi Anna hymyillen veikon omituiselle puhetavalle. -- Tuletko kotiin minun kanssani?
-- En, en millään muotoa -- hän veti kelpo siemauksen äsken sytyttämästään sikaarista. -- Saat sen uskoa, että meillä on ollut aika hauskaa herra Wolfgangin kanssa, hän on aito miehiä. -- --
-- Sekö saksalainen kauppamatkustaja, joka oli eilen isän luona?
-- Hän juuri, mutta juuri kun hänen parhaimmat kokkapuheensa olivat ylimmillään, muistui mieleeni sähkösanoma, jonka lähettämisestä vielä tänä iltana olin antanut lupauksen isälleni; ja aika olikin paras, jos vain kerkiän sen toimittaa ennen lennätintoimiston sulkemista.
-- Mutta sitte tulet sinä kuitenkin kotiin, Juho?
-- En suinkaan, vunukkaiseni, me syömme hiukan iltapalasta saksalaisen luona numero viidessä -- hän matkustaa yöllä.
Anna huokasi. -- Tiedätkö, että äiti näyttää niin murheelliselta aina milloin vain sinun paikkasi illallispöydässä on tyhjä -- sanoi hän.
-- Niin, äiti on oikea aitohelmi, hänellä on lämmin sydän epäkelpoa poikaansa kohtaan -- vastasi nuori mies hyvänsävyisesti -- mutta katsohan, Anna, asia on kun onkin niin, että nykyisellä kannallaan ei meidän kotimme tyydytä minua täydellisesti. Äläkä sinäkään, sisarueni, nyt hyökkää kimppuuni siveyssaarnoinesi, muuten lähden minä seitsenpenikulmaisin askelin suoraan lennätintoimistoon.
-- No mutta tiedäthän sinä, vei'oni, että minulla ei ole tapana soimata sinua.
-- Tiedän, tiedän, sinä olet aimokkain sisko maailmassa -- hän asetti hellästi sisarensa käsivarren omaansa -- minä tiedän voivani puhella sinun kanssasi avomielisesti, sinä ymmärrät minua. Näetsä, meidän kotoiset tapamme ovat aina tuntuneet minusta kovin painustavilta: isäni kanssa en voi koskaan olla oikein samansointuinen, hän akkiloipi aina konttorikirjojaan, ja mitä äitiin tulee, niin hän on, kuten jo sanoin, oikea aitohelmi naisten joukossa, mutta hänen siirappikristityitä tuttaviaan en minä suoraan sanoen voi ollenkaan kärsiä, he aivan eroittavat äidin ja pojan.
-- Kun ollaan nuoria, pikku sisarueni, ei pidä elonhehkulta siipiä katkoa, siellä kotona kurpistellaan kulmia viattomimmallekin leikille, ja olenpa varma, että neiti Fager ja ne muut "sisaret" ovat jo aikoja sitte tuominneet minut helvettiin!
-- Älä toki noin puhu missään tapauksessa, Juho!
-- No no, kenties intoilen hieman, mutta totuus on ja pysyy totuutena, eli mitä arvelet siitä, että aina konttoorista tullessamme löydämme neitejä ja matammeja tungeskelevan äidin ympärillä, niin ett'ei hän jouda muille korvaa lainaamaan, tai huoneen kihisevän täynnä vieraita ihmisiä ja jonkun mustanuttuisen, eli useimminkin jonkun heränneen nurkkasaarnaajan jostain idästä tai lännestä pauhaavan kaikin voimin -- se, Anna, karkoittaa minut pois kotoa.
-- Sinä liioittelet, Juho; sinä tulet vääriin päätöksiin.
-- Olkoonpa niin, minä myönnän, että he jok'ainoa ovat kunnon väkeä, parempaa tunnustusta en voi juuri antaa; mutta ethän sinä pitäne itsekään liioin moisista näytöksistä -- voitko kieltää sitä?
-- En, Juho -- mutta melkoisesti eroavat kuitenkin meidän käsityksemme heidän suhteensa!
-- Niin, se merkitsee että sinä, joka olet niin paljon minua parempi, käsität -- --
-- Älä puhu noin, Juho, sanoi hän, puristaen hellästi veljensä kättä, minä en ymmärrä miten oikein selittäisinkään tarkoitukseni.
-- Kenties en minäkään ymmärrä sinua tässä suhteessa, pikku sisareni; te naiset olette kauttaaltanne sulaa tunteellisuutta. Mutta hauskaa oli kuitenkin puhella sinun kanssasi muutamia järkeviä sanoja -- nyt pitää minun viistää toiselle puolelle, lennätinlaitokseen. Hyvää yötä, Anna, tervehdä äitiä ja voithan samalla kuiskata hänen pieneen, siroon korvaansa jotain iltasesta saksalaisen luona!
Hilpeää säveltä vihellellen meni hän yli kadun, jättäen Annan yksikseen akkiloimaan hänen äskeisiä puheitaan. Useita tunteja saikin tyttönen valvoa yöllä niiden tähden.
Noissa sanoissa oli sittekin, vaikk'ei hän sitä juuri tahtonut tunnustaa, ollut paljon syvää totuutta, puolittain kuultavaa valitusta vanhempia kohtaan, jotka kuitenkin rakastivat niin hellästi lapsiaan ja ajattelivat heistä niin kunnollista. Voi, miten elämä sentään on kummallista ja miten vähän ihmiset, yksinpä läheisimmätkään, ymmärtävät toisiaan. Sitte ajatteli hän eroavaisuuksia omassa ja veljensä käsityskannassa ja asemassa kodin suhteen. Veljensä olivat nuo ankaran yksipuoliset uskonnolliset harjoitukset syrjäyttäneet kauvas kaikesta hengellisestä elämästä, hän kuitenkin vielä koetti uurastaa sen saavuttamiseksi, jota hänen sielunsa kaipasi. Hänestä nähden ei saarnaajalla ollut mitään eroitusta, olipa hän alhainen tai ylhäinen, vihitty tai maallikko, kun hän vain olisi voinut antaa hänelle sitä elämän leipää, jota hän isosi.
Hänen terävä silmänsä oli tosin noissa niin sanotuissa "hurskaissa" huomannut paljon ulkokullaisuutta, kätkettynä jumalisuuden naamarin taa, paljon vilpillisyyttä näennäiseen vakaisuuteen verhottuna, mutta hän tunsi myös suuren joukon semmoisia, joiden vilpittömyydestä ei voinut olla epäilystä ja jotka olivat niin onnellisia, niin tyytyväisiä, vapaita ja iloisia Jumalassa, vaikkapa olivatkin saman joukkueen jäseniä. Miten usein synkät ajatukset olivatkaan saaneet hänet lähes toivottamaksi, kun hän ei voinut tehdä samaa tunnustusta kuin he, eikä hän uskaltanut ruveta etsimään syytä tähän heidän opissaan, ei, hänen itsensä oli syy, hänen yksin. Tuntui toisinaan, että hän olisi mielellään kärsinyt marttyyrin vaivoja, jos hän vain olisi sillä voinut saavuttaa tuon uskonheimolaisissaan huomattavan turvakkuuden, mutta miten paljon hän taistelikin sieluntuskissaan, jäi hän kuitenkin aina ainoaksi paatuneeksi noiden "heränneiden" joukossa.
Näitä tunteitaan uskalsi hän kuitenkin perin harvoin ilmaista äidilleen, ne olivat niin eroavia tämän omista, että he tuskin ymmärtäisivät toisiaan.
Liina rouvan kaikki kaikissa terve ja käytännöllinen luonne, jossa ei ollut tilaa pienimmällekään ihanteellisuuden häivähdykselle, oli hänen ankarassa kodissaan mitä yksinkertaisimmalla tavalla, aivan kuin koneellisesti, muovautunut jonkunlaiseksi eroamattomaksi valannaiseksi niistä hengellistä käsitteistä, joita hänen vanhempansa ja näiden hengenheimolaiset pitivät ainoina oikeina ja autuuttavina. Hän uskoi, ryhtymättä koskaan harkitsemaan minkä vuoksi, uskoi tyynesti ja järkkymättömästi, sallimatta epäilyksen milloinkaan synkistää sielunsa turvaisaa riemua. Tämän varman, horjumattoman vakuutuksensa vahvistamana oli hän antaunut elon taisteluun, valmiina täyttämään niitä velvollisuuksia, jotka hänen osakseen sattuisivat.
Hän oli toimekas, kelpo nainen, huolekas perheenäiti ja koko puolueensa äidillinen neuvonantaja. Sen lisäksi oli hän avulias kaikille tarvitseville, erittäinkin uskonheimolaisilleen, joiden suhteen hän muihin verraten teki hienon eroituksen. Sanalla sanoen: nainen, joka tunsi kuljettavansa tien ja sen vuoksi kulkikin varmoin askelin, kenties liiankin varmoin.
Anna katseli toisinaan häntä jonkunlaisella avuttoman tuskaisuudella; kuinka voisi semmoinen, joka itse oli niin varma ja turvainen, ymmärtää hänen sydänraukkansa angervoa. Semmoisina hetkinä valtasi hänet vastustamaton halu päästä kummitädin luo. Ei sen vuoksi, että hän siellä olisi voinut ilmaista kaikki ne tunteet, jotka hänen sisimmässään liikkuivat, ei, ani harvoin voi hän puhua itsestään, mutta hän tiesi vanhan, rakkaan ystävänsä vaistomaisesti käsittävän hänen sisäiset liikutuksensa ja sitä paitsi halusi hän olla lähellä sitä henkilöä, joka selvemmin kuin joku muu todisti elämällään tuota samaa uskoa, joka hänestä tuntui niin vaikealta käsittää. Usko, joka ei ollut yhtä tyyni ja varma kuin hänen äitinsä, vaan sen sijaan taisteleva, joka ei tyynellä itsetietoisuudella katsellut toisia epävarmuudessa taistelevia, joiden vakuutus hiuskarvankaan verran erosi hänen omastaan, vaan usko, joka alati ilmautui rakkauden töissä, lempeässä toisten vikojen anteeksi antavaisuudessa ja armeliaisuudessa kaikkia kärsiviä kohtaan.
Semmoinen oli Annan kummitäti, hän, jota neiti Fager nimitti "tahraiseksi lampaaksi ainoassa totisessa lammaslaumassa, maailman lapseksi". Tämä tuomio oli kyllä ennättänyt hänen itsensäkin kuuluville, mutta panettelu oli jo aikoja sitte käynyt hänelle haavoittamattomaksi, samoinkuin koko hänen elämänsä todisti tuon Mestarinsa käskyn uskollista täyttämistä: "Älkäät tuomitko!"
* * * * *
Oli sunnuntai ja kirkonkellojen ääni aaltoili kehoittavana ja juhlallisena ohuen lumenvidin peittämien kattojen päällitse.
Rouva Montell vaatehtihe upeaan syyshattuunsa -- hän kävi aina erittäin siististi ja maukkaasti puettuna -- ja hänen hienohipiäiset, nuorekkaat kasvonsa näyttäytyivät erikoisen suotuisassa valossa mustien pitsien ja sulkatöyhtöjen keskitse. Anna tuli huoneestaan virsikirja kädessä.
-- Mihin äiti aikoo?
-- Ylös isoäidin luo lukemaan jumalan sanaa, entä sinä lapseni?
-- Minä arvelin mennä kirkkoon.
Liina rouvan mehevä alihuuli kurtistihe huomaamatta:
-- Siellähän saarnaa rovasti ennen puoltapäivää, sanoi hän, vasta iltakirkkoon tulee meidän pastori. Tiedätkö sinä sitä?
-- Tiedän, äiti.
-- Ja kuitenkin -- -- -- --?
-- Mutta minkä vuoksi meidän pitäisi valita pappeja, sanoi nuori tyttö hiljaan.
-- Valita pappeja, tuo lause juontuu varmaankin kummitädistä -- rouva Montell solmi tuolla hänelle omituisella itsetietoisella tavallaan hattunsa nauhat siroksi ruusukkeeksi -- hän teki aina kaikki kunnollisesti -- minä en valitse sitä tai tätä, minä menen aivan yksinkertaisesti kuulemaan sitä, joka antaa minun sielulleni parhainta ravintoa.
-- Kenties sanoin sopimattomasti, mutta jos minä vain olen vilpitön, niin on minusta nähden yhtä hyvä kuunnella vanhaa rovastia kuin ketään muutakin.
Äiti kääntyi ympäri ja kiinnitti häneen kummastelevan, moittivan katseen.
-- Niin, katsohan rakas äiti, jatkoi Anna, setä T:llä tosin ei ole kummemmat puhujalahjat, mutta hän saarnaa kristillisellä elämällään yhtä paljon kuin puheillaan saarnatuolissa.
-- Ai, ai, lapseni, varo itseäsi lain orjuuteen joutumasta! Sinun olisi pitänyt kuulla pastori Törneä eilenillalla isoäidin luona, mutta sinne et sinä voinut tulla päänsärkysi vuoksi; hän näytti meille, mihin omiin töihin luottaminen johtaa -- suoraa tietä kadotukseen.
-- Mutta uskon pelko, äiti? Eikö papin tule opettaa kuulijoitaan sovittamaan uskoa elämään?
-- Sinä tiedät, että minä en koskaan antau väittelyihin pappiemme sananjakamistavasta, vastasi äiti tyynesti. -- Hyvästi, tyttöseni, me tapaamme päivällisellä!
-- Mutta sinä olet pahoillasi minun kirkkoon menostani, lisäsi Anna empien.
-- En suinkaan, eihän minulla muutenkaan ole tapana moittia toisten mielipiteitä ja sinä kun olet vielä niin nuori ja siis jalkasi helposti voivat livistyä oikealta polulta, mutta Herra on sinut kyllä jälleen oikealle tielle ohjaava, sanoi äiti, ojentaen hänelle ystävällisesti kätensä. Minä en ollenkaan huolehdi sinun tähtesi, mutta voi, jos voisin sanoa samaa Juhostakin!
Hän huokasi ja tuskan ilme kohosi tuon kauniin suun ympärille, todistaen, että myös tämän tyynen pinnan alla asusti kalvava mato; äidin sydänhuolena on nimittäin aina lapsensa onni ja onnettomuus.
Voi kuitenkin, ajatteli Anna suruisena, hän ei tiedä miten mustalta minusta kaikki näyttää. -- Hitaasti antausi Anna kirkkotielleen; äitinsä sen sijaan kohosi kevein askelin mäenrinnettä ylös vanhaa, harmajaa huonetta kohden, jossa tuo sokea vietti päivän toisensa perään paperivarjostimien luomassa pimennossa.
Kun Anna kulki pitkin kirkon käytävää, sädehti neuvoksettaren kasvot auringon paisteena hänelle vastaan, viitaten hänen sijoittumaan samaan penkkiin.
-- Terve tultuasi, lemmikkini -- kuiskasi hän, eikö meillä ole ihana sunnuntai tänään, katsohan miten kauniisti kuura somistaa puu-istutuksia; minä ylistin Jumalaa kaikkien hänen tekojensa tähden ajaessani kirkolle.
Hän näytti niin onnelliselta ja kun virsi alkoi, helkkyi hänen kaunis alttoäänensä niin kirkkaana, että se selvästi ilmaisi tulevansa riemuitsevasta sydämmestä. Anna tuli aivan liikutetuksi, jos jo yksin neuvoksettaren näkeminen oli hänestä kyllin voimakas herättämään hartautta, niin oli jumalanpalvelus ja tuo kaunis virrenveisuu hänen sorretulle sielulleen todelliseksi virkistykseksi.
Kun kirkonmeno oli loppunut, antausi neuvoksetar nuoren ystävänsä kera pitemmälle kävelylle maalle päin. Raikas talvi-ilma nostatti Annan nykyjään niin vaaleille poskille väriä ja äidin kanssa puhellessa syntyneen epäsoinnun jäännökset haihtuivat, niin että hänen kirkkaissa silmissään nyt kajasti hiljainen tyytyväisyys.
-- Eikö se ole pastori Törne, joka tulee tuolla meitä vastaan? kysyi neuvoksetar heidän palattuaan jälleen kaupungin kadulle.
-- Näyttää olevan, hän menee varmaankin rouva Blomgrénin luo päivällisille, muistan äidin jotain siitä maininneen.
-- Hyvää päivää, pastori Törne -- neuvoksetar vihjasi innokkaasti hansikkaallaan ja kumartaen läheni pastori heitä.
-- Suokaa anteeksi, herra pastori, jotta pakotin teidät pysähtymään, mutta minä haluaisin kernaasti puhella hiukan teidän kanssanne.
-- Minä olen mielelläni teille palvelukseksi.
-- Kiitoksia siitä -- hän hymyili sydämmellisesti -- asia on nimittäin niin, että täällä kaupungissa on muuan minun entinen palvelijattareni, joka meni meillä ollessaan naimisiin, vaan joutui sitte mitä surullisimman kohtalon alaiseksi. Hän makaa nyt viimmeisillään ja minä luulen, että hän kaipaa suuresti henkistä lohtua. Hän on kauvan elänyt synnin palveluksessa, mutta nyt on synti näyttäynyt hänelle koko viheliäisyydessään ja minä luulen hänen sydämmessään löytyvän kappaleen valmista maata jumalan sanan kylvölle.
-- Mikä on naisen nimi? kysyi pastori ystävällisesti.
Neuvoksetar vaikeni hetkiseksi, sitte sanoi hän: -- Snygg'in leski, Liisa Snygg, hän asuu punaisessa huoneessa aina Rantakadulla.
-- Vai niin, vai hän -- pastori venytti näitä sanoja.
-- Minä huomaan, että pastori on kuullut hänestä jotain vähemmin suosiollista, sanoi neuvoksetar. Liisa raukka, hän kyllä ansaitsee moitettakin, minä tiedän hyvin sen, mutta -- -- --
-- Hän kuuluu olevan juomari ja jumalanpilkkaaja -- rouva Blomgrén puhui hänestä joku päivä takaperin.
-- Mutta kaikissa tapauksissa tahtonee pastori kuitenkin mennä hänen luokseen?
-- Minun pyhä velvollisuuteni on etsiä niitä, jotka kadonneet ovat, vastasi pastori.
-- Kiitoksia -- neuvoksetar nyökäytti päätään herttaisesti jäähyväisiksi, pudistaen hänen kättään, Anna ainoastaan kumarsi päätään mitään sanomatta. Pastorista tuntui, kuin Annan katseessa olisi kajastunut salatuita moitteita, minkä vuoksi hän muuten olisi katsellut niin paheksuvasti häntä. Oliko se hänen syynsä, että kaikki paha, mitä hän oli kuullut tuosta vanhasta ryypiskelevästä naisesta, muistui niin elävästi hänen mieleensä, kuullessaan neuvoksettaren mainitsevan hänen huononkuulua nimeään. Hän oli vielä outo paikkakunnalle ja sen vuoksi täytyikin hänen olettaa todeksi, mitä hänen kaitsentaansa uskottuun laumaan kuuluvat kunnioitettavat, kristilliset henkilöt ilmoittivat. Luonnollisesti kävi hän mieluummin uskollisten lammasten luona, mutta halusta tahtoi hän kuitenkin mennä Snygg'in leskeäkin katsomaan. Ja hän tekisi sen jo tänäiltana jos aika vain myöntäisi, mutta hän kun tuli luvanneeksi rouva Blomgrénille pitää raamatunselityksen hänen luonaan iltasaarnan jälkeen, niin vaikea oli hänen kieltäytyä, varsinkin kun rouva Blomgrén oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Sitä paitsi oli jumalan sanan selittäminen hänelle suureksi iloksi, niin että hän harvoin tahtoi kieltäytyä siitä muiden kertyväin toimien vuoksi. Mutta hän koetti heikkojen voimiensa mukaan täyttää myös muut velvollisuutensa, mitä enempää voisi häneltä vaatia. Yhä uudelleen ilmausi hänelle tuon nuoren tytön nuhteleva silmäys, mitä mahtoikaan hän ajatella; hän vielä kerran kysyy häneltä, kunhan he vain tulevat tutummiksi. Muuten olikin tuo neiti Montell hänestä hyvin loitolla-pysyttelevä ja erillainen äitiinsä nähden, jonka kanssa hän oli alun pitäin tuntenut itsensä uskotulta. Hän voi täydellä sydämmellä yhtyä siihen ylistyspuheesen, joka omistettiin Liina rouvalle Blomgrénin päivällisillä.