Chapter 21

Tohtori ei vastannut, hän oli noussut ja mennyt ikkunan luo; hän tunsi, että tuo juopa, joka oli hänen ja hänen entisen vaimonsa välillä ja jonka hän vast'ikään oli vähällä kokonaan unhottaa, oli taasen ammahtanut syvemmäksi, syvemmäksi kuin koskaan ennen. Hän katseli sitä tavattomalla kauhulla, mutta sen toisella puolella seisoi Liisa tyyneenä ja kauneutta säteilevänä, Paulan käsi omassaan, yhdistettynä eroittamattomasti siteellä, jota ei mikään maallinen mahti kykenisi murtamaan. Tänä hetkenä tunsi hän olevansa heistä molemmista niin tavattoman kauvaksi eroitettuna. Mikä hän oikeastaan oli heille? Lapsen isä kyllä, mutta muuten vento vieras. Vieras heidän ajatuksilleen, koko heidän elämän-katsannolleen; miksi hän oli viipynyt täällä päivän tätä kaikkea kokeakseen, sillä itse asiassa oli hän iloinen, että hänen asuinpitäjänsä ja pääkaupungin väliä oli kymmeniä penikulmia.

Betti täti istui vaiti ja ajatteli miten vaikeata on kerran särkynyttä enää saada eheäksi. Liisa oli sytyttänyt lamput ja ottanut hienon käsityönsä esille. Hänen poskillaan paloi kaksi pientä, punaista pilkkua, varmana merkkinä sisäisestä liikutuksesta. Mutta hänen otsansa oli avoin ja lujan päättäväisyyden ilme kuvautui hänen kauniin suunsa ympärillä; näkyi että elämä oli selvänä hänen edessään.

Betti täti yhdisti taasen taitavasti keskustelun katkenneet langat. Mutta tohtori ei voinut viipyä kauvemmin, hän tunsi, että tämän kodikkaan arkihuoneen tuoksuava ilma oli vähällä tukehuttaa hänet.

Paula heittäytyi hänen kaulaansa ja lupasi kirjoittaa hänelle usein, Liisa ojensi hänelle kätensä ystävällisesti, mutta ei pyytänyt häntä tulemaan takaisin. Tohtori ei ollut nykyään hänelle mitään, ei edes synkkä varjo, jonka hän tahtoisi poistaa mielestään.

Tohtori seisoi kauan ulkona kadulla ja katseli valaistuun myymälään. Siellä seisoi Liisa ja lajitteli kirjavia silkki- ja villalankoja, tyyneenä, ilman pienintäkään mielenliikutuksen ilmettä olemuksessaan. Hänen kirkkaat silmänsä katselivat ystävällisesti ostajaa, jonka kanssa hän puheli, ja punerva lampunvarjostin loi himmeän valaistuksen hänen vehmaille kasvoilleen, mustille hiuksilleen ja sorealle varrelleen. -- Hyvä, ajatteleva ja kristillismielinen nainen, kertoi hän konemaisesti Betti tädin sanoja -- voiko toivoa enempää -- ja semmoinen nainen oli kerran ollut hänen vaimonaan.

* * * * *

-- Mikä se on, Paula?

-- Kirje, äiti, ja osoite kuoressa on kummin käsialaa.

-- Näytäppä minulle, lapseni -- aivan oikein, se on Miina Orellilta!

Liisa otti kirjeen ja kallistausi taaksepäin tuolle alkuperäiselle lepotuolille, Paula, joka nyt oli soleva, kaksitoistavuotias tyttö, heittäysi kahden suuren koivun välissä olevaan riippumattoon. Liisa tyttärineen asui nyt, kuten jo monena edellisenäkin kesänä, luotsivanhus Janssonin luona. Meri oli tyyni ja välkehti ilta-auringon valossa, luotsi-ukko puuhasi rannassa veneensä luona ja kalalokki lensi välkkyvin siivin salmelle päin. Miten kaikki oli rakasta ja tuttua, ajatteli Paula, täällä oli hän viettänyt nuoren elämänsä iloisimmat ja huolettomimmat hetket. Tyytyväisyydestä huoahtain sulki hän mustat silmänsä. Mutta hän avasi ne taasen jälleen äidin huudahtaessa:

-- Mitä kirjoittaa kummi?

Liisa kohotti silmänsä, syvä vakavuus katseessa: -- Kummisi kertoo varsin surullisia uutisia, sanoi hän. Isääsi on kohdannut onnettomuus, hän on ajanut kumoon käydessään muutaman sairaan luona ja taittanut oikean jalkansa!

Paula syöksähti ylös ja seisoi samalla vaalein poskin äitinsä edessä: -- Mitä aijot sinä tehdä, äiti? kysyi hän kiihkeästi.

-- Mitä tahtoisit sinä sitte minun tekemään? Liisa katseli tutkivasti, jännityksellä tytärtään.

-- Meidän täytyy matkustaa hänen luokseen -- nyt heti!

-- Hyvä, matkustakaamme sitte!

Luotsivanhus sekä hänen eukkonsa saivat myöskin uutisesta tiedon. Pieni tyttärenpoika, Pekka, lähetettiin kylään hevosta hakemaan ja Liisa sulloi kiireesti tarpeellisimmat kapineet matkalaukkuun, mielenliikutuksen valtaaman Paulan kävellessä levottomasti ulos ja sisään. Sitte läksivät he molemmat valoisana kesäyönä rauhaisasta kesäasunnostaan sydänmaata kohden.

Tie oli pitkä ja rautatiestä etäällä, mutta Liisa ja hänen tyttärensä eivät olleet liian arkailevia kärrymatkustukseen. Lepuutustunteja pidettiin harvoin ja mahdollisimman lyhyviä ja niin läheni Liisa sitä kotia, jonka hän kohta kaksitoista vuotta takaperin jätti. Selittämättömät tunteet valtasivat hänen kuta likemmäksi hän tuli tuota tuttua kylää. Hän näki metsästä laskeuvan maantielle tuon saman syrjätien, jonka päässä hän oli kohdannut vanhan talonpojan. Kaukana näkyi kirkko kunnallaan. Seutu muuttui yhä avonaisemmaksi ja pian levittäysi heidän eteensä Lehtolan kylän alavat pellot. Liisa tunsi äkkiä tukehuttavaa kuristusta kurkussaan heidän kääntyessään tohtorilaan vievälle tielle. Kaikki oli ennallaan, rumat, navettamaiset asuinhuoneet sammaleisine kattoineen ja vinoine ikkunoineen, ainoastaan apteekki oli äskettäin maalattu ja varustettu komealla nimikilvellä. Sieltä tuli juosten ulos pieni nainen, vanhettunut, laihtunut Miina neiti, jonka ohuissa hiuksissa alkoi jo harmaja kajastaa.

-- Liisa, Liisa, onko se todellakin Liisa, huusi hän ja syleili sydämmellisesti entistä tohtorinnaa. -- Ja tämä sitte, jatkoi hän, on varmaankin minun pieni kummityttöni; oi Jumala, niin suuri, ei kumma, jos me alamme vanhettua, kun pikkulapset kasvavat ja tulevat suuriksi!

-- Ajattelehan, rakas ystävä, että siitä on kaksitoista vuotta, sanoi Liisa.

-- Niin, se on todellakin pitkä aika; mutta voi miten iloinen minä olen, kun te nyt olette täällä. En tiennyt oikein, mitä minun piti tekemän, päätin kuitenkin kirjoittaa. Tohtori ei sanonut asiasta ainoatakaan sanaa, mutta hän puheli usein Paulasta ja kun kerroin, että kirje oli lähetetty, näytti hän niin tyytyväiseltä.

-- Se oli oivallisesti, että kirjoitit, sanoi Liisa -- mutta menkäämme nyt sisään.

-- Menkäämme, menkäämme, mutta pistäykää kaikin mokomin meille ensin sisään. Tuo pieni, innokas olento työnsi heidät takaisin hyväntahtoisella pakolla: -- Luulen tohtorin odottavan teitä, mutta hämmästyttäminen voisi olla hänelle vahingoksi. Minä juoksen sen vuoksi sinne edeltäpäin ja valmistan häntä hiukan; sinä et voi uskoa, miten huono hän on!

-- Kerro meille kaikki, pyysi Liisa, pitäen Paulan vapisevaa kättä omassaan. Miina neiti kertoi tarkasti mitä oli tapahtunut ja kuinka tohtori ei tahtonut luottaa lääkäreihin, vaan antoi lukkarin hoitaa itseään.

-- Onneksi luottaa veljeni Amos lukkariin, päätti hän puheensa. -- Hän näyttää olevan taitava luuvammojen parantaja; mutta tohtorilla on ollut paljon kärsimistä, Amos sanoo, että hänen ihonsa on huonoa paranemaan ja sitte -- -- --

Hän katsahti äkkiä Paulaan, sitte kumartui hän ja kuiskasi Liisan korvaan: -- Sitte on hän viimme aikoina juonut niin hirveästi ja siinä se juuri onnettomuus onkin!

Liisa antoi päänsä vaipua hiljaa kuin vastaukseksi.

-- Niin, hyvä Jumala, kaikkea sitä voikin tapahtua, huokasi tuo hyväluontoinen pikku nainen. Nyt menen minä ja keitän teille tilkkasen kahvia, te olette varmaankin nälkäisiä ja janoisia tuommoisen pitkän matkan jälkeen.

Paula katseli äitiään tuskallisen rukoilevasti.

Liisa ymmärsi hänen halunsa: -- Paras Miina, anna kahvin jäädä toistaiseksi ja mene sen sijaan valmistamaan sairasta; minun pieni Paula rukkani ikävöi isänsä luo.

-- Sitä kilttiä tyttöä, niin, niin, minä menen heti, huusi Miina neiti, mennen jo ovessa ja jättäen vieraansa yksikseen pieneen kuumaan arkihuoneeseen, jonne aurinko tunkeusi esteettömästi ikkunoista.

-- Oi, äiti, äiti! Paula kiersi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja ratkesi itkemään: -- Eikö ole kauheaa, että hän makaa siellä ja kärsii, kenties kuoleekin avutta. Suonenvetoiset nyyhkytykset vapisuttivat häntä ja hän painautui lujasti äitinsä rinnoille.

-- Koeta rauhoittua, tyttöseni, sanoi Liisa, työntäen hellästi hänen epäjärjestykseen joutuneet hiuksensa kauniilta otsaltaan. -- Joll'et sinä voi olla aivan hiljaa, en minä uskallakaan ottaa sinua mukaani isän luo; huomaa, tyttöseni, ett'ei niin kovin sairaan henkilön mieltä saa millään tavalla liikuttaa.

Paula lakkasi heti nyyhkyttämästä, hän oli perinyt äidiltään luonteen voimakkuutta ja saanut jo nuorena oppia itsensähillitsemisen vaikeaa taitoa. Kun Miina neiti hetkistä myöhemmin palasi ja kertoi, että tohtori jo ajoneuvojen äänestä oli arvannut vierasten tulon, kykeni Paula tyyneenä, joskin tosin kalpeana, seuraamaan äitiään ruohottuneen pihan poikki tohtorin asuntoon.

Laakea kivipaasi oli vielä paikallaan kuluneen porrasastuimen edessä. Liisan täytyi nojautua porrasjohdakkeeseen. Astuessaan nyt taasen ikäänkuin entisyyden kynnykselle, oli hänen vuoronsa joutua liikutuksen valtoihin, jonka syitä ei Paula voinut aavistaa.

-- Voitko sinä pahoin, äiti? kuiskasi Paula levottomasti.

-- En, pikku tyttöseni, en minä ole kipeä -- ja Liisa astui päättävästi viimmeisen porrasastuimen ja astui hämärään, autioon eteiseen. Sitte avasi hän tohtorin huoneeseen vievän tutun oven.

Leveä, nahalla päällystetty sohva oli muutettu sairasvuoteeksi ja aurinko, joka ammottavien, autioiden ikkunoiden kautta tunkeusi sisään, lankesi terävästi tuon kokoonkutistuneen jättiläisen vartalolle, joka puolittain istuen nojausi tyynyjä vasten. Tohtorissa oli tapahtunut todellakin kauhistuttava muutos, hänen suuret, karkeat kasvonsa olivat kellastuneet ja vanhettuneet, silmät asuivat syvällä kuopissaan ja vaaleanharmaja tukka riippui tuuheana otsalla.

-- Isä, rakas isä rukka! -- kevyesti kuin keijukainen oli Paula rientänyt epätasaisen, matottoman lattian poikki ja polvistunut sairaan viereen.

Tohtorin suuri käsi hapuili saamattomana Paulan kättä.

-- Oletko sinä hyvin kipeä, isä? Isä teki myöntävän liikkeen.

-- Heti kun saimme kuulla, mitä oli tapahtunut, läksimme matkalle sinun luoksesi, sanoi Liisa, istuutuen tuolille vuoteen viereen niin levollisena, kuin olisi hänen paikkansa ollut juuri siinä. -- Paula oli niin innoissaan päästäkseen tervehtämään isäänsä ja minä arvelin, että kai sinä tarvitset sairaanhoitajankin. Onko vanha Lotta vielä täällä?

-- Ei, hän meni naimisiin viimme vuonna; tätä nykyä on minulla vanha kuuro akka, koko talous on rappiolla, sanoi tohtori katkonaisesti.

-- Miten kuuma täällä on ja aurinko paahtaa sinua vasten kasvoja. Meidän täytyy asettaa uudin toiseen ikkunaan, sanoi Liisa, avaten varjopuolella olevan ikkunan, niin että vilpoisa ilmavirta pääsi tunkeumaan huoneeseen. -- Paula pienoiseni, näitkö sinä mihin meidän matkalaukkumme joutui?

-- Se jäi apteekin portaille, sanoi Miina neiti, joka juuri astui sisään.

-- Kenties se voitaisiin tuoda tänne, sanoi Liisa. Hän avasi suuren, aution salin oven, joka näytti entistäänkin autiommalta, ja astui muinaiseen kamariinsa, jossa hän oli niin paljon katkeruutta kokenut, jossa molemmat hänen lapsensa olivat nähneet päivän valon ja jossa hän oli tehnyt pikku poikansa viimmeisen vuoteen.

Muistojen valtaamana vaipui hän lähimmälle tuolille istumaan, josta hänet tapasi Miina neiti, joka vähäistä myöhemmin astui sisään matkakapineita tuoden.

-- Voi rakas Liisani, minä voin arvata sinun tunteesi, kun taasen näet kaiken tämän, ja tuo hyväluontoinen ystävätär puhkesi viljaviin kyyneleihin. Mutta Liisan suuriin, vakaviin silmiin kohosi ainoastaan kostea kimallus.

-- Minä olen iloinen tännetuloni johdosta, sanoi hän, -- minä luulen voivani olla joksikin hyödyksi ja keventää sinun ystävällistä huolenpitoasi, rakas ystävä. Minä tiedän, että sinä olet uhrannut sekä aikaa että vaivaa tämän talon hyväksi.

-- Oo, minä olen kyllä halusta koettanut olla apuna vähien voimieni mukaan, mutta, näes, siitä on samalla ollut myös jonkunlaista edesvastaustakin. Tohtori tuli heti pahalle tuulelle kun Amos vain puhui, että tarvitsisi hakea lääkäri kaupungista -- hän näytti haluavan olla rauhassa ja huolehtia niin vähän kuin mahdollista. Tiedäppäs, mitä minä olen ajatellut, olen arvellut, että hän kyllä ymmärtää, miten huono hänen tilansa on, mutta ett'ei hän välitä meni miten tahansa.

-- Minun täytyy saada puhutella apteekkaria vielä tänä iltana, sanoi Liisa päättävästi -- ja jos jotain vielä voi tehdä hänen hyväkseen, niin on se myös heti tehtävä!

Miina neiti katseli häntä ihmetellen ja päästi helpoituksen huokauksen; hän oli niin tyytyväinen, jotta edesvastuu sairaasta nyt siirtyi hänen nerokkaalle ystävättärelleen.

Miten kummalliselta tuntuikaan ensi ilta tässä muinaisessa kodissaan, josta hänellä oli niin monta muistoa ja erilaista tunnelmaa. Hänestä tuntui toisinaan kuin tahtoisi rinta haljeta, hän ei voinut hengittää vapaasti, kävellessään järjestellen ulos ja sisään tuossa tutussa huoneessa. Paula sen sijaan koteutui nuorten tavallisella mukautuvaisuudella pian uusiin oloihin, auttaen väliin äitiään, istuen taasen toisinaan isän sairasvuoteen ääressä tai huvittaen apteekkaria ja hänen elähtänyttä sisartaan pistäymällä toisinaan apteekissa jollakin asialla. Hänen ensimmäinen katkera surunsa oli jo tyyntynyt saadessaan nähdä isänsä, hän voi hymyillä tuota kaunista hymyään, joka muodosti hänen pehmoisille poskilleen sievät kuoppaset, ja hän keksi tuhansia hellyyden osoituksia sairasta huvittaakseen.

Mutta tohtorin katse ei kiintynyt yksin häneen, vaan se seurasi lakkaamatta tuota uljasta naisvartaloa, jonka ryhdissä ei ollut pienintäkään vanhahkon vivahdusta, joka niin hiljaa liikkui hänen ympärillään, toimitellen yhtä ja toista hänen mukavuudekseen ja viihdytyksekseen. Illan tultua, kun Paula matkasta ja uusista tunnelmista väsyneenä uinui samalla paikalla, missä hänen kätkyensä muinoin oli ollut, istui Liisa hiljaisessa sairashuoneessa ja katseli aatellen ikkunasta hämärään elokuun yöhön.

Tohtori heittelihe levottomasti vuoteellaan puolittain nukkuneena, puolittain horrokseen vaipuneena. Valveella ollessaan oli hän enimmäkseen vaiti, mutta näytti tyytyväiseltä milloin Liisa järjesteli hänen tyynyjään tai tarjosi hänelle raikkaan virvoitusjuoman. Nuo pitkät yöt yksinäisyydessä, sillä kuuroa eukkoa, joka oli valvovinaan hänen luonaan, ei suinkaan voinut laskea miksikään, ne olivat olleet hänelle oikea kauhistus; nyt, sen sijaan, kuluivat tunnit kuin ennen minuutit.

Samaa tunsi Liisakin, päivän monien mielenliikutusten vaikutuksesta ei hänkään tuntenut mitään unen tarvetta. Ja kun aamu koitti, näytti hän aivan reippaalta ja levänneeltä. Punertava taivas loi rusotuksensa hänen vakaville kasvoilleen ja kohotetuille silmilleen; tohtori katseli häntä äänetönnä, hänestä näytti Liisan kasvoilla lepäävän kirkastuneen vapauden puhdas ilme.

Liisan vaikutuksesta tapahtui koko talossa ihmeteltävä muutos parempaan päin; ja mikä ihmeellisintä, tohtorikin taipui hänen tahtonsa mukaan. Muuan nuori, taitava lääkäri kutsuttiin kaupungista ja hänen kanssaan neuvoteltuaan päätti Liisa ehdottaa tohtorille, että he muuttaisivat pääkaupunkiin, saadakseen vikaantuneelle jalalle tarpeellista hoitoa.

-- Mitä arvelet, jos matkustaisimme, sanoi hän, katsellen ystävällisesti tohtorin tuskien rypistämiin kasvoihin. -- Luuletko voivasi kestää, Frans.

Siitä oli aikoja kun hän oli kuullut tuon äänen lausuvan nimeään, nyt kaikui se soittona hänen korvissaan:

-- Haluatko sinä, Liisa, että minä matkustaisin?

-- Minusta on meidän velvollisuutemme tehdä kaikki mitä voimme, sinun terveytesi palauttamiseksi, vastasi hän lempeästi.

-- No, matkustakaamme sitte, minä en toivo mitään pelastusta, mutta tahdon koettaa, kun sinä katsot sen oikeaksi.

Liisa ei vastannut, mutta hän kumartui alas ja silitteli pehmeällä, vilpoisella kädellään hänen kuumaa otsaansa, ja se oli tohtorista kuin enkelin siipien hyväilyä. Jos vain Liisa olisi ollut häntä tukemassa, olisi vaikeimpikin tuntunut hänestä kevyeltä.

Matka pääkaupunkiin oli myös perin vaikea ja toisinaan pelkäsi Liisa, että tohtorilla todellakin oli oikein sanoessaan, ett'ei ollut pelastuksesta toivoa. Hän oli kenties menetellyt tyhmästi houkutellessaan miehensä jättämään kotinsa, jossa hän olisi voinut kuolla rauhassa ja vapaudessa, sillä hänen tuskansa olivat toisinaan sanomattoman kovat. Mutta kun kaikki oli kestetty ja hän näki tohtorin tyytyväisenä hyvällä vuoteella tuossa pienessä sairaskamarissa, ympärillään kaikkea, mikä voi tuottaa apua ja helpotusta, ei hän voinut muuta kuin kiittää Jumalaa, joka oli auttanut heitä niin pitkälle.

-- Herra on minun turvani murheessa, minun kallioni ja minun linnani! kuului hiljainen vakuutuksen ääni hänen sisimmässään.

* * * * *

Se oli Liisan onneksi, että hänellä oli tämmöinen vakuutus tukenaan nyt seuraavina päivinä. Hänen onnistui saada sen ystävänsä, joka kesän aikana oli hoitanut hänen tointaan myymälässä, pysähtymään edelleenkin hänen tilalleen, joten hänellä oli aikaa joka päivä käydä sairasta hoitamassa. Se ei kenties enää kauvan tarvitsisikaan hänen huolenpitoaan -- semmoinen oli hänen nykyinen tilansa. Ja jos Liisa kerran tohtorin vaimona oli syvästi rikkonut häntä vastaan, tahtoi hän nyt hädän hetkenä uskollisena ystävänä sovittaa rikoksensa. Ja jos tohtorin piakkoin täytyisi mennä tuonen joen ylitse, toivoi hän sydämmestään voivansa levittää ijäisyyden valoa kuolon hämärään kammioon.

Kauvan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen lääkärein ajatuksesta tohtorin jalan suhteen. Loppupäätös pidetyssä keskustelussa oli, että jalan poikkisahaaminen oli ainoa pelastuskeino ja professori itse kääntyi Liisan puoleen kysyäkseen hänen mielipidettään -- hän, samoinkuin sairaanhoitajattaretkin, pitivät luonnollisestikin häntä tohtorin vaimona.

Liisa ei miettinyt kauvan: -- Jos se on ainoa keino, katson minä puolestani empimisen sulaksi mahdottomuudeksi, sanoi hän päättävästi.

Professori toivoi, että hän itse puhuisi "miehensä" kanssa asiasta. Liisa lupasi, leikkauksen pitäisi viivyttelemättä tapahtua.

Keskustelu oli tapahtunut käytävässä sairaskamarin kohdalla ja kun Liisa meni sisään, katsoi tohtori häntä tarkasti: -- Minä tiedän sinun ajatuksesi, sanoi hän lyhyesti -- nuo suopeat herrat uhkaavat sahata minulta jalan?

Liisa ei vastannut heti, vaan istuutui, tarttuen hänen käteensä: -- Sinun tarkkaa lääkärinsilmääsi ei voi pettää, Frans, sanoi hän -- eikä ole ollut tarkoituskaan salata sinulta tätä raskasta totuutta. -- Hän vaikeni ja katseli syvän vakavasti sairaan otsalle vähitellen kihoavia hikipisaroita.

-- Minä tiedän, miltä jalan katkaiseminen tuntuu, olen itse kerran sahannut jalan eräältä raukalta, se ei ole leikkiä se, saat uskoa, ja sitte -- on koko tuo kärsimys kenties turhaa! -- Vaivoin kuuluivat nämä viimmeiset sanat hänen kuivilta huuliltaan.

-- Professori ei tahdo pakottaa sinua, mutta hän sanoi sen ainoaksi keinoksi, minkä enää voi tehdä -- sinä tulit liian myöhään, sanoi Liisa hiljaan.

-- Minä arvasin sen kyllä, mumisi tohtori, joka katsettaan hivauttamatta katseli pienen oksan muodostamaa tummempaa täplää ovenkehyksessä. Minä en välittänyt koko asiasta, kävi sitte kuinka tahansa!

-- Saanko minä ilmoittaa professorille, että sinä päätit antaa sahata jalkasi?

-- Jos sitä kuolee lääkärin veitsen tähden tai noiden hellittämättömäin tuskain runtelemana, se lienee itse asiassa yhden tekevää, vastasi hän. -- Minä olen valmis!

-- Kiitos! -- Tuo lopullinen päätös näytti vaikuttavaa rauhoittavasti sairaaseen, hän puheli vilkkaammasti kuin tavallisesti, vieläpä nukkuikin edellä puolenpäivän. Mutta kun Paula tuli tavalliselle jokapäiväiselle käynnilleen, tuli tohtori hyvin tuskaisen näköiseksi, niin että Liisa näki parhaaksi lähettää tytön pois niin pian kuin mahdollista.

Hän ei ollut ennättänyt vielä kertoa Paulalle mitä oli tekeillä, mutta isän liikutuksesta ja milt'ei hurjasta syleilystä näytti Paula tekevän jonkun kauhean loppupäätöksen. Vavisten koko ruumiiltaan jätti hän huoneen.

Liisa meni hänen jälessään ulos, rauhoittaakseen häntä muutamilla sydämmellisillä sanoilla. Palatessaan hän aivan peljästyi, nähdessään tuon tuhkanharmajan värin, joka oli tällä välin levinnyt sairaan kuihtuneille kasvoille. Hän pani kätensä tohtorin otsalle, se oli kostea ja kylmä ja ankarat pudistukset värisyttivät koko hänen olemustaan.

-- Mitä se on, Frans? -- kuiskasi Liisa. Kärsitkö sinä paljon, voinko minä auttaa sinua?

-- Se on kuoleman esimakua, vastasi hän värittömällä äänellä -- minä en näe enää koskaan kaunista, viatonta lastani, joka rakastaa minua, vaikk'en sitä ansaitsekaan. Se oli sinun ansiotasi, Liisa, sinä teit oikein eroittaessasi hänet minusta, sillä minun läheisyydessäni olisi hän vain oppinut halveksimaan isäänsä. Minun oma syyni on, että makaan nyt tässä ilman toivoa; minulla oli terve, karaistu ruumis ja teräksinen terveys, mutta minä olen tehnyt kaikennäköistä sitä turmellakseni. Minä olen viheliäinen ihmishylky, joka tuskin kelpaan lannoittamaan sitä maata, johon ruumiini kohdakkain kätketään. -- Hän käänsi päänsä kiihkeästi seinään päin.

-- Meidän ei tule ajatella nyt ruumista, sanoi Liisa matalasti -- Frans, sinulla on myöskin sielu!

-- Luuletko sinä, Liisa, minulla vielä olevan semmoisen? kysyi hän kovasti.

-- Minä tiedän sen varmaan, Frans. Sinä olet niin mieluhikkaasti taipunut kaikkiin minun toivomuksiini sen jälkeen kuin minä tulin hoitajaksesi, kuule kuitenkin vielä yksi pyyntö. Pastori on täällä paraillaan sairasten luona, suo hänen tulla sinuakin katsomaan!

Tuon karkean miehen rinnassa syntyi ankara taistelu, mutta Liisan rukoilevilla silmäyksillä oli tavaton voima, ja kun hän istui tohtorin viereen vuoteelle, hänen kätensä omassaan, astui nuori pastori sisään rauhan tervehdys huulillaan. Hän ei puhunut jumaluusopillisia viisasteluja eikä oppineita mietelmiä, vaan hän puhui kuin oikea sielunystävä sairaalle veljelle, joka kenties piankin saisi seisoa ijankaikkisuuden kynnyksellä. Hän sanoi kuulleensa, miten vaikea koettelemus sairaalla oli edessään ja piti yksinkertaisen rukouksen hänen vuoteensa ääressä. Hän rukoili sairaalle voimia tuskien ajaksi, lievitystä Jumalan tahdon mukaan ja ennen kaikkea, jos maallinen apu osoittautuu voimattomaksi, että oikea auttaja tulisi ja toisi sielun lääkkeitä: ijankaikkisuuden armoa ja rauhaa. Kun hän sitte hyvästellessään toivoi heille Jumalan siunausta, tuntui Liisasta kuin olisi outo liikutus kuvautunut tohtorin kasvoilla. Hän ei tahtonut häiritä sitä tunnelmaa ja lähetti ainoastaan hiljaiset esirukoukset sydämmensä syvyydestä.

Liisa ei tahtonut jättää tohtoria tänä yönä, vaan pyysi ottaa osaa ystävällisen hoitajattaren valvomiseen. Ja noina pitkinä hetkinä sairasvuoteen ääressä oli hänellä kyllin aikaa sekä ajatella että rukoilla. Kerran kun hän kumartui, kuullakseen nukkuisiko tohtori, asetti tohtori hiljan kätensä hänen käsivarrelleen: -- Liisa, eikö jossain paikassa puhuta tulisista hiilistä -- kuiskasi hän -- tiedätkö, että sinä kokoot tulisia hiiliä juuri minun pääni kohdalle. -- Hän katsahti Liisaan arasti ja rukoilevasti: -- Minä olin raakalainen, hirveän julma mies sinua kohtaan, Liisa rankka!

-- Ja minä tietämätön, uppiniskainen lapsi, vastasi hän lempeästi.

-- Minulla on niin paljon sovitettavaa!

-- Tunnustakaamme yhdessä syntimme ja pyytäkäämme toisiltamme anteeksi, sanoi Liisa hiljaan, kohentaen tyynyä hänen väsyneen päänsä alla.

* * * * *

Pitkä, hengenvaarallinen leikkaus oli ohitse ja potilaan tila, vasten kaikkia enteitä, varsin tyydyttävä; tuo vankka ruumiinrakennus oli vielä kerran tehnyt jättiläisponnistuksen ja voittanut kaikki vaikeudet. Luonnollisestikin pysyisi hän pitkät ajat heikkona ja täytyisi varoa kaikkia vahingollisia mielenliikutuksia, mutta terveys kostui kuitenkin päivä päivältä.

Paula istui isänsä luona ja syötti hänelle karamellejä, joita tohtori -- vaikkapa muuten olikin vastenmielinen imelille aineille -- otti kiitollisuudella vastaan. Paula oli tavattoman iloinen, kun kaikki levottomuus ja pelko nyt oli ohitse. -- Sinusta tulee taasen terve ja vahva kuin karhu, sinä suuri isä, sanoi hän -- ja me olemme aina yhdessä ja elämme onnellisina monet vuodet, kuten saduissa kerrotaan.