Chapter 20

Mutta varsinkin jokainen torstai-ilta kokoontui tuohon kodikkaaseen arkihuoneeseen pieni joukko samanmielisiä, eri-ikäisiä naisia. Täällä kehiteltiin monta hyödyllistä tuumaa, annettiin alku monella jalolle siveelliselle yritykselle; se oli yhdistys, jossa Betti täti oli sieluna ja jonka lippuun ei ollut ainoastaan naisen siveellisen vapautuksen vaatimus kirjoitettu, vaan jossa myös työskenneltiin kaiken hyvän, oikean ja ihmisystävällisen eteen.

Aluksi Liisa milt'ei pelkäsi vieraita, eikä tätikään pakottanut häntä ottamaan osaa heidän seuruselämäänsä. Mutta aikaa myöten veti tuo pieni seura häntä salaperäisellä voimalla piiriinsä. Nämä niin eri-ikäiset naiset, jotka ajatustensa ja näkökantojensa suhteen kuitenkin olivat niin yhteensulavia, olivat kaikki tavattoman lahjakkaita ja monipuolisen sivistyksen saaneita. He keskustelivat kaikista ihmiselämän ja erikoisesti meidän aikamme tärkeimmistä kysymyksistä ilman katkeruutta, viisaasti ja valistuneesti. Ja kun Liisa äänettä kuunteli heitä, tuntui kuin olisi aivan uusi ajatusten ja tunnelmien maailma avautunut hänen eteensä. Hän tunsi itsensä halvaksi ja taitamattomaksi tuossa joukossa, jossa äly asusti ja jossa tuon tuostakin lausuttiin reippaita, leikikkäitä mietteitä. Mutta nuo naiset katselivat häntä lämpimällä osanotolla ja osoittivat kilvan ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan tuolle turvattomalle nuorelle naiselle.

Liisa ajatteli nyt kaikkea tätä, muistellessaan kuluneita päiviään, askel askeleelta oli hän päässyt nykyiseen asemaansa. Siinä lankakaupassa, jossa hän palveli, myytiin myös kaikenlaisia käsintehtyjä teoksia ja se seikka johti hänen mieleensä ajatuksen omata kaiken vapaa-aikansa taideompelukselle, johon hänellä oli erikoinen taipumus. Nuo tavattoman aistikkaat mallit herättivät huomiota, alettiin antaa arvoa niiden keksijälle ja kysellä häneltä neuvoja siltä alalta. Se antoi hänelle intoa nykyiseen toimekkuuteensa, josta ajan pitkään Betti tädin ja hänen ystäväinsä hyvien neuvojen ja tuen avulla kehittyi tuottava pikkuliike.

Hän muisti vielä hyvin, mikä riemun ja ilon tunne täytti hänen sydämmensä kun hän vihdoinkin saavutti tuon kauvan haluamansa päämäärän: oman pienen kodin, kun hän ensi iltana katseli Paulan viatonta uinailua pienellä vuoteellaan hänen oman sänkynsä vieressä. Nyt oli hän onnellinen, todella onnellinen, hänet valtasi sanomaton helpotuksen tunne vapauduttuaan vihdoinkin monivuotisesta taakastaan. Innolla antausi hän uuteen toimintaansa, jossa hänellä kuitenkin oli koko joukko vapaa-aikaa -- varsinkin varhaisina aamuhetkinä -- kehittää sieluaan ja täydentää tietojaan. Kun hän ajatteli sitä aikaa, jolloin hän oli vaimona, tuota tyhjää, rasittavaa oloa, joka täytti hänen mielensä katkeruudella, ja vertasi sitä nykyiseen hiljaiseen, rauhaiseen onneensa, niin tuntui tämä eroitus yhtä suurelta kuin yön ja päivän eroitus. Ja kun hän kysyi mielessään: "tahtoisinko olleen olemattomaksi, avioeron ja nuo kahdeksan vuotta vain unelmaksi?" tunsi hän voivansa tähän kysymykseen vastata ainoastaan yhdellä tavalla: en, en millään muotoa!

Kuitenkin oli toisinaan hetkiä, jolloin hän oli kahden vaiheella, esim. silloin kuin pikku Paula viattomuudessaan kysyi isäänsä, kysyi miks'ei hänellä, samoinkuin muillakin koulutovereillaan ollut isää, joka ottaisi hänet kanssaan kävelylle, antaisi hänelle makeisia ja olisi hyvä häntä kohtaan.

Edesvastuu siitä, että hän oli riistänyt lapsen pois isänsä luota, tuotti toisinaan hänelle kiusallista tuskaa, vaikka tosin kaikki muistot Lehtolasta vakuuttivat hänelle, ett'ei tohtori Gallella, jota hän siihen aikaan nimitti puolisokseen, ollut mitään erikoisia kunnon kasvattajan ominaisuuksia. Mutta hän katselikin nyt elämää toisilla silmillä kuin ennen.

Kun hän ensi kertaa ikäänkuin havahtui täyteen tietoisuuteen ja katseli menettelöään maailman näkökannalta, valtasi hänet hävyn tunne, häpeä sen vuoksi, että hän oli astunut kaikkien tavallisten rajamerkkien yli. Myöhemmin koetti hän katsella tekoaan siveellisenä pakkoaskeleena vapautuakseen noista alentavista siteistä. Mutta tämäkin peruste raukesi tomuksi, kun Betti tädin puhe omastatunnosta ja velvollisuuksista alkoi hänessä vaikuttaa yhä enemmin.

Liisalla oli avoin ja rehellinen luonne ja kun hänen sisimmät tunteensa kerran olivat joutuneet ristiriitaan, täytyi kaikki tulla päivän valoon, kaikki tulla koetelluksi tarkan mietiskelyn, tai kenties uskonnollisen oikeellisuuskäsitteen valossa.

Liisa oli ikävöinyt vapautta ja oppinut, että "ainoastaan totuus tekee meidät todella vapaiksi" ja että voimme kärsiä, uhrautua ja kieltäytyä nöyrästi ja iloisesti, jos antaumme sen ohjattavaksi, joka on mennyt kuolemaan viheliäisten ihmislasten edestä. Betti täti tarkoitti hengen vapautumista, muutosta, joka hiljaisesti mutta varmasti muodostaa nöyrän sielun niin, että alkuperäinen Jumalan kuva ilmenee siinä kirkkaampana. Mutta semmoinen muutos ei tapahdu helposti, tiellä on paljon taistelua, pimeyttä ja epäilystä; mutta jokainen, joka todella etsii valoa ja totuutta, saa vihdoin voiton. Liisa oli tehnyt niin, pitkät vuodet oli hän tuota päämäärää etsinyt ja etsimänsä löytänyt.

"Etsikäät, niin te löydätte, sillä -- joka etsii, hän löytää."

Jos hänen mielessään olisi hääpäivänään vallinneet samat tyynet, rauhaisat tunteet, niin ei hän varmaankaan olisi nyt miehestään eronnut vaimo. Asiain nykyisellä kannallaan ollen uskoi hän, että Jumala oli kääntänyt hyväksi hänen ajattelemattoman tekonsa ja hänen vapisevan sydämmensä täytti usein syvä kiitollisuus.

Hiljaisuus tuon yksinäisen mietiskelijän ympärillä keskeytyi äkkiä. Rusottavin poskin ja ilosta loistavin silmin törmäsi pikku Paula myymälään. -- Äiti, äiti, huusi hän, minulle on käynyt hyvin tänäin, syntymäpäivänäni; kaikki tytöt onnittelivat ja täti antoi minulle niin kauniin kortin sanoen: "sinustahan tulee jo iso tyttö!"

Liisa hymyili ja painoi hänet sydämmellisesti rintaansa vasten kyynelten kimallellessa silmässään: -- Jumala siunatkoon sinua, lemmikkini, oma rakas tyttöni, kuiskasi hän -- sinun syntymäpäiväsi, Paula, on minulle iloisin päivä koko vuodessa.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Liisa askaroi taiteellisen kirjo-ompelunsa ääressä, huomasi hän erään leveäharteisen herran kulkevan useampia kertoja ikkunan ohitse. Hän ei kiinnittänyt siihen erikoisemmin huomiotaan, mutta vähää myöhemmin aukeni ovi ja mainittu herra astui sisään. Liisa nousi työnsä äärestä ja meni tavallisella auliilla tavallaan tuota, kuten hän luuli, uutta ostajaa palvelemaan. Mutta hän kavahti hiukan -- mies myymäpöydän takana oli tohtori Frans Galle.

Liisa seisoi hetken kalpein poskin ja saamatonna, ikäänkuin tukea etsien, mutta samalla kykeni hän jo taasen hallitsemaan mielensä ja ojensi reippaasti kätensä tervehdykseksi.

-- Minä olen kävellyt tämän oven editse tänäin useita kertoja, sanoi tohtori empien, mutta -- -- --

-- Se oli oikein, että vihdoinkin tulit sisään, vastasi Liisa, joka taasen oli aivan ennallaan. Koska tulit sinä tänne?

-- Eilen. Liisa kyseli ja tohtori vastaili aivan kuin he olisivat olleet henkilöitä, jotka usein tapaavat toisensa, ja kuitenkin näki Liisa nyt taasen ensi kertaa miehensä sen jälkeen kuin hän läksi kotoaan. Tohtori ei ollut suurinkaan muuttunut, kenties hiukan vanhettunut ja harmaita hiuksia ilmaantunut hänen harjaksiseen tukkaansa.

-- Minä arvaan, että tulit Paulaa katsomaan, sanoi Liisa ystävällisesti.

Tohtori nyökkäsi myöntävästi.

-- Hän ei ole vielä palannut koulusta; sinä luonnollisestikin istut täällä ja odotat hiukan?

Hän osoitti kehoittavalla liikkeellä viereistä huonetta. Tohtori empi hetkisen, mutta kun samalla eräs uusi ostaja astui sisään, seurasi hän pitemmittä mutkitta kehoitusta.

Tohtori tarkasteli huonetta odotellessaan. Se oli pieni, mutta niin tavattoman miellyttävä ja kodikas kuin koti voi olla ainoastaan hienon aistin ja järjestävän käden huolittelemana. Lähemmin tarkastaessaan huomasi hän kuitenkin, että kalusto oli perin yksinkertainen: sohvan ja pienien jakkarain päällysverhona oli ainoastaan kukallista kretonkia, ikkunain ja oven verhot olivat samaa helppoa ainetta, mutta kaikkialla kuitenkin miellyttävä, pehmoinen värisävy. Kaikki oli sopusointuisaa, seinillä kauniit valokuvat mustissa puitteissa, lattialla lämpimät matot ja pienellä ompelupöydällä ikkunan ääressä kukoistava, valkea hyasintti, joka täytti huoneen suloisella lemullaan.

Tohtori istui nurkassa olevan kirjoituspöydän ääreen ja katseli hajamielisesti sen monia pikku koristeita. Äkkiä kiinnittyi hänen katseensa suureen, kirjoitusmaton oikealla puolella jalineessa olevaan valokuvaan. Se oli pienen lapsen valokuva, pieni ihana tyttönen, joka pehmeälle lepotuolille polvistuneena sirosti nojasi viattomia kasvojaan tuolin pehmoista verhoilua vastaan.

Tohtori pidätti hengitystään, yksi ainoa ajatus täytti tänä hetkenä hänen mielensä hämmästyksellä, toivolla ja epätietoisuudella. Hän oli muiden tärkeäin asiain tähden matkustanut pääkaupunkiin, oli sitte tuntenut vasten tahtoaan jonkunlaista halua käydä Liisan luona, saadakseen taasen nähdä tyttärensä, olematta ollenkaan selvillä mitä hän odotti tästä kohtauksesta tai kuinka hän edes löytäisi tuon pienokaisen. -- Voiko, voiko todellakin tuo suloinen olento olla Paula, hänen lapsensa? Hän otti valokuvan käteensä, katseli sitä puolelta ja toiselta, laski sen pöydälle ja otti taasen uudelleen käteensä -- nuo veitikkamaiset siimat, tuo pieni, hymyilevä suu sai hänet aivan humauksiin.

Kun hän siinä istui lapsen kuvan katselemiseen vaipuneena, kuului myymälästä iloisia ääniä hänen korviinsa. Siellä oli pieni joukko nuoria naisia, kaikki eloisia ja puheliaita, ja noiden eri äänien joukosta eroitti hän selvästi Liisan helakan äänen.

-- Se kuuluu liian kauniilta, ollakseen totta, kuuli hän Liisan sanovan.

-- Vaikkapa, mutta sinun täytyy toki uskoa minua -- kuului toinen ääni sanovan. Toimittaja kehui kirjoitustasi kerrassaan mainioksi ja pyysi minun sanomaan sinulle hänen kunnioittavimmat terveisensä arvokkaalle kirjailijattarelle, kuten hänen sanansa kuuluivat. Kaikki ennustavat sinulle loistavaa kirjailijauraa. Eläköön rouva Elisabeth Modén! Eläköön, eläköön!

-- Hiljaa, hiljaa! kuului Liisan ääni.

-- No, no, sinun nimimerkkisi ei ole pysynyt niinkään salassa kuin luulet! eilen konsertissa kuulin useain kuiskaavan: -- Tuolla tulee hän! -- Sinä onnellinen kuolevainen, sinulla on yleisö vallassasi! Niin, ja naisyhdistyksen puheenjohtaja kysyi joko sinä saanet tuon pyydetyn ehdotuksen valmiiksi ensi kokoukseen, sanoi eräs toinen nainen. -- Meidän pikku komitea kokoontuu huomenna.

-- Hyvä, siellä tulee tehtäväksi tärkeä päätös, tärkeämpi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeenkään. Siis kaikki saapuville, muistakaa se!

-- Betti täti tulee myöskin sinne -- miten mainio hänen viimmeinen kirjoituksensa olikaan, kukaan naisista ei käytä kynää semmoisella loistavuudella kuin hän.

-- Sano ennemmin semmoisella arvokkuudella. Ja Liisalla on todellakin oikein, meidän ei pidä antaa ihmisille aihetta moittiakseen meitä liiallisesta intoilemisesta. Tuo Eeva esim. on kerrassaan huimapää. Sinun olisi pitänyt kuulla häntä viimme kokouksessa! Muuan vahtimestari kurkisti ovesta sisään, Eeva huomasi hänen heti ja luoden tuohon miesparkaan kerrassaan surmaavan silmäyksen sanoi hän: -- Se oli vain muuan mies, ja sen niin murhaavalla äänellä, että koko kokous purskahti nauruun.

-- No se ei suinkaan ollut niin kovin pahasti! -- Rakas Eeva, luulenpa, että olet miestenvihaaja; miten sinä viihdyt kollegoiden kanssa siellä koulussa, ettekö te väliin ottele keskenänne?

-- Ka otellaanpa ja niin että herrat punastuvat korvaksiaan myöten ja meidän ranskankielen opettaja, tuo pikku leskirouva, huutaa ah ja voi minun mahdottomuudelleni. Hyi, miten ilettäviä nuo naimahaluiset, mielistelevät hupakot ovat!

-- Mutta rakas Eeva, sinähän käytät melkein liian karkeita sanoja!

-- Käytän kun käytänkin, koska kerran hiukan liioittelen. Mutta tiedätkö sinä, ihastuttava Liisa, että kaikilla puolueilla pitää olla joku tuommoinen ensi luokan kirkuja, joka kulkee muiden edellä ja vinguttelee ruoskaa kääntääkseen ihmisten huomiota itse ratsasjoukon kulkuun.

-- Ja sinä nyt vinguttelet ruoskaasi aidanseipäisiin miessuvun suhteen, kuului useita ääniä. Kaikki nauroivat.

-- Oikea asia ei kaipaa mitään kirkujia, sanoi Liisa.

-- Eipä kyllä, mutta tuommoiset huimapäät hankkivat meille maltillisille naisille syytöksiä sekä miesten että -- -- --

-- Mutta naisen täytyy saada lausua julki rehdit ajatuksensa!

-- Eeva, Eeva, nainen vaijetkoon seurakunnassa, huudettiin joukossa.

-- Sitäpä minä haluaisin nähdä kuka minulta suun tukkisi, siihen ei kykene ainakaan minun arvoisat aatesisareni, jotka eivät itsekään ole oppineet vaikenemisen taitoa. Vaan jopa sietää lähteä, hyvästi, kaunis Liisa, hyvästi kaikki!

Toisetkin kuuluivat sanovan hyvästinsä ja myymälän ovi sulkeutui jälleen pienen ovikellon iloisesti kilahtaessa. Tohtori oli pannut valokuvan taasen pöydälle ja melkein huumautuneena kuunnellut tuota vilkasta sanatulvaa. Hänen muinainen vaimonsa oli siis joutunut tuohon piiriin, tuohon yhä tihenevään uudenajan naisten valppaaseen riviin, naisten, jotka leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, käyttävät silmälaseja ja puhuvat naisen oikeuksista. Tännekö siis Liisa pyrki, tällaista vapauttako hän tavoitteli. Tohtori muisti äkkiä mitä pastorinrouva oli sanonut Betti tädistä, niin, olisihan hänen pitänyt arvata mikä Liisasta tämmöisen vaikutuksen alaisena tulisi. Ja semmoisessa piirissä, semmoisen äidin kasvatettavana oli hänen tyttärensä! Nyt huomasi hän kaikki, nyt ymmärsi hän, ett'ei hänellä enää ollut mitään lasta, sillä ei suinkaan Liisa semmoisissa oloissa taivuttanut Paulan sydäntä isänsä luo, miehen luo, joka hänestä ja hengenheimolaisistaan oli tyranni pahinta lajia. Mutta minkä hän sille voi, vapaaehtoisesti oli hän jättänyt tyttären äidille, nyt sai hän vaijeten ummistaa silmänsä ja antaa kaiken mennä menoaan -- turmioon.

Samassa astui Liisa verhoseinän takaa hänen luokseen. Hänen poskiaan kaunisti sievä rusotus ja suurissa, mustissa silmissä säteili elonhehkuinen kimallus. Ensi kertaa hämmästyi tohtori tuota poskien rusotusta, koko olemuksessa ilmautuvaa käytöksen arvokkuutta ja kasvojen reipasta nuorteutta. Hän ei ollut miltään puolelta semmoinen, miksi tohtori oli mielessään kuvitellut nykyajan emansipeeratun naisen, hän oli vain kaunis, eloisa nainen, jonka tumma tukka oli koottu yksinkertaiseksi palmikoksi niskaan ja jonka silmäin säteilyä ei mitkään lasit varjostaneet.

-- Sinä olet varmaankin katsellut Paulan kuvaa, sanoi Liisa ystävällisesti läheten. Se on otettu jo vuosia takaperin ja sittemmin on hän kasvanut melkoisesti. Kuten ehkä muistanet, vietti hän äskettäin kahdeksannen syntymäpäivänsä.

Tohtori nyökäytti myöntäen. Ovikello soi taasen ja pienien jalkain sipsutusta kuului myymälästä. Liisa hymyili ja samassa juoksi Paula huoneeseen.

-- Täällä on joku, joka on tullut vaseti sinua tervehtämään, pikku tyttöseni, sanoi Liisa harvaan ja painokkaasti. -- Mene tervehtämään häntä, Paula, se on -- isäsi!

Pienet, valkeaan huntuun verhotut kasvot sävähtivät helottavan punaisiksi ja jonkunlainen puistutus näytti värisyttävän tuota pientä olentoa. Sitte astui hän empien askeleen eteenpäin, niin toisen ja kolmannen, katsellen silmää räpäyttämättä koko ajan tohtoria. Liisa tarkkasi koko ajan tohtoria, jonka kasvoissa oli tapahtunut äkkiä jyrkkä muutos, hän oli kalpea ja huulensa vapisivat suonenvetoisesti. Saamatonna, mutta samalla kuitenkin ikävöiden ojensi hän kätensä tyttöä kohti.

Tuo pieni jalka otti vielä yhden askeleen eteenpäin, sitte heittäysi hän äkkiä, odottamatta eloisan luonteensa lämpimässä innossa tohtorin käsivarrelle ja kätki suloisen päänsä hänen leveää rintaansa vasten.

Liisa katseli tätä kaunis, kyynelehtevä hymy huulillaan, hän oli sielunsa pohjasta kiitollinen, että Paula vapaaehtoisesti suostuutui isäänsä. Siitä voi isä nähdä, ett'ei lasta oltu vieroitettu hänestä ja ett'ei äidin sydämmessä asunut vähintäkään katkeruutta.

Myymälään tulijat kutsuivat Liisan jälleen todellisuuteen. Ja kun hän palasi takaisin, istui Paula tohtorin polvella; tohtori oli riisunut hunnun hänen päästään ja hyväili nyt ihastuneena hänen hiuksiaan. Ja tuolla pienellä kirsikkasuulla oli tuhansia asioita kerrottavana.

-- Eikö sinua haluttaisi syödä päivällistä meidän kanssamme, joll'ei nimittäin mikään lupaus vaadi sinua muualle? kysyi Liisa ystävällisesti. Näytti, että tohtorin oli vaikea erota Paulasta, siksi ottikin hän kiitollisuudella kutsun vastaan.

Aterian jälkeen kertoi Paula lapsellisella viattomuudellaan, että "hänelle annettiin musiikkitunteja." Liisa täydensi uutisen, kertoen tytön ihmeteltävästä taipumuksesta musiikkiin, joka saattoi muutaman heidän hyvän tuttavansa puoleksi leikillään rupeamaan opettamaan hänelle ensi alkeita. Tohtori nousi lähteäkseen, silloin ehdotti Liisa, että hän ja Paula lähtisivät yksissä kävelemään.

Paula oli aivan ihastunut: nyt saisi hänkin lähteä kävelylle isänsä kanssa. Tohtori näytti hämmästyneeltä ja tyytyväiseltä.

-- Sinä tulet varmaan huomenna taasen meitä katsomaan, tuumi Liisa auttaessaan päällysviittaa Paulan ylle.

-- Enpä tiedä oikein, minä ajattelin matkustaa, mutta -- -- --

-- Matkustaa pois jo huomenna, oi, sitä sinä et saa tehdä, isä, huusi Paula, riippuen kiinni hänen käsivarressaan. Sinun täytyy tulla minun kanssani luisteluradalle, äiti ei laske minua sinne yksin eikä hänellä itsellään ole aikaa tulla mukaan muulloin kuin sunnuntaisin, ymmärräthän, ja -- ei, isä, sinä et saa matkustaa huomenna pois.

-- Paula on pieni takkiainen -- sanoi Liisa hymyillen. -- Meneppä nyt kauniisti, tyttöseni, ja katso, ett'et rasita isääsi kovin paljon.

-- Hänkö rasittaisi -- juttua -- mumisi tohtori kun hän tytön käsi omassaan astui kadulle. Aurinko ei ollut vielä aivan laskenut, sen kimellys välkehti esplanaadin puissa ja noissa loppumattomissa akkunariveissä. Miten komeaksi, suurkaupunkimaiseksi tää kaupunki olikaan kasvanut.

Syvin vetein hengitti tohtori raikasta talvi-ilmaa ja hänen suonissaan virtasi uusi elonhehku. Hän katseli ennen tuntemattomalla hyväntahtoisuudella vastaantulevia ihmisryhmiä ja kun joku ihmettelevä silmäys kiintyi Paulan sievään muotoon, ailahti hän ilosta. Niin, hän oli todellakin maailman somin pikkutyttö, siitä oli tohtori aivan varma, ja niin luottoisesti kun hän piti pikku kätöstään hänen suuressa kourassaan.

-- Isä!

-- Mikä sitte, Paula?

-- Oh, minä tahdoin vaan sanoa, että tämä on niin hauskaa ja että minä pidän sinusta, isä, oikein tavattoman paljon!

Tohtorin muuten niin tuikea katse himmeni hetkiseksi. Mikä sen vaikutti, sitä ei hän ruvennut akkiloimaan. Kun hän taasen näki selvästi, näytti maailma hänestä niin sanomattoman suloiselta, tuo maailma, joka kuvastui hänelle lapsen viattomassa katseessa.

* * * * *

Seuraavana päivänä istui tohtori Galle taasen Liisan miellyttävässä arkihuoneessa. Paulalla oli lupapäivä ja hän näytteli äidin kehoituksesta miten hän oli koulussa edistynyt. Myöhemmin lähtivät he kahden kävelylle ja jos eivät he ennättäneetkään Paulan lemmitylle luisteluradalle, oli siihen syynä se, että tohtorilla oli niin paljon tekemistä namus- ja leikkikalu-kaupoissa, ett'eivät he kerjenneet pitemmälle. Vihdoin söivät he päivällistä yhdessä, tuossa pienessä, milt'ei nurkkakaapilta näyttävässä ruokailuhuoneessa, ja kerrassaan hyvän päivällisen söivätkin. Iltahämyssä söivät he takkavalkean ääressä paistetuita omenoita, jolloin Liisalla oli hyvä tilaisuus selvitellä kasvatussuunnitelmiaan Paulan suhteen, tytön itsensä puuhaillessa aamupäivän ostosten kanssa, jotka kaikki oli jätetty hänen huostaansa.

Liisa puhui hyvin ja ajatteli selvästi, tohtorin täytyi myöntää hänellä olevan oikein kaikessa, sillä hänen vehmailta huuliltaan ei päässyt ainoatakaan mahdotonta ajatusta.

Tohtori tunsi viihtyvänsä erinomaisesti, ensi kertaa tunsi hän käsittävänsä mitä sana kodikkuus merkitsee. Ja kun he olivat siinä kolmisin, Liisa vastapäätä häntä ja Paula hänen polveensa nojautuneena, valtasi tohtorin selittämätön onnen tunne. Mutta samalla avautui ovi ja sisään astui uljas, ijäkkäämpi nainen, jonka Liisa esitti Betti tädiksi.

Vieraan tulo vaikutti tohtorin suloisiin tunnelmiin kuin jäähdyttävä ruiske. Sen käsityksen mukaan, minkä hän oli saanut Betti tädistä, olisi hän kaikkein vähimmän halunnut juuri häntä tavata. Siksi olikin hän heti valmis kääntämään luonteensa karkean puolen nähtäväksi.

Mutta Betti täti ei ollut millänsäkään, vaan istuutui tyyneenä nojatuoliin, jonka Liisa hänelle tarjosi. Hänen viisaat silmänsä tarkastelivat kiintymyksellä tohtori Gallen tällä kertaa hyvin vähän myötätunnetta herättävää olemusta. Mutta hienolla, maailmaa kokeneella tavallaan alkoi hän sitten keskustelun, johon tohtori kiintyi vasten tahtoaan ja ennen pitkää oli hän, ihmeellistä kyllä, unohtanut koko vastenmielisyytensä vanhoja emansipeerattuja naisia, etupäässä Betti tätiä kohtaan. Hän oli todellakin kiehtoava ja mielenkiintoa herättävä tuo hopeahiuksinen neiti, joka niin hyväntahtoisesti katseli tohtoria vielä nuoruutta uhkuvilla kirkkailla silmillään.

Kun Paula oli kokonaan kiintynyt leikkimään uusilla nukeillaan ja Liisa mennyt myymälään erästä ostajaa palvelemaan, katseli Betti täti ajattelevasti hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän tohtoriin ja sanoi matalalla äänellä: -- Hän on varmaankin teidän mielestänne paljon muuttunut, tohtori Galle?

Tohtori murahti myöntävän vastauksen.

-- Älkää luulko, että lausun tätä jonkunlaisena moitteena teitä kohtaan -- jatkoi hän ystävällisesti -- mutta kun Liisa kahdeksan vuotta takaperin tuli luokseni, oli hän kuin surkastunut, pimeässä kasvanut kukka, mutta nyt -- nyt on hän kehittynyt kauniiksi, kukkivaksi ruusuksi. En sano, että hän menetteli oikein jättäessään teidät, mutta luulen, että tämä ero, tämä koko hänen entisen elämänsä murros, oli tarpeen hänen sisäiselle kehitykselleen, jotta hänestä voisi tulla se, mikä hän nyt on: hyödyllinen, ajatteleva ja ennen kaikkea -- kristillismielinen nainen. Te jätitte hyviin käsiin lapsenne, tohtori Galle, Paula kasvaa pienenä, onnellisena tyttönä, äitinsä opettaessa häntä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiään ja tämän rakkauden voimalla pyrkimään velvollisuutensa täyttäväksi ja hyväksi ihmiseksi. Jumala on kääntänyt ihmisellisen hulluuden hyväksi neuvoksi viisautensa rakkautta uhkuvan aivoituksen jälkeen. Minä olen iloinen, saadessani kerran sanoa tämän teille ja minä toivon teitä ilahuttavan sen, että Liisa nyt on onnellinen.

Hän vaikeni, sillä samassa astui sisään Liisa ja pani avoimen kirjeen hänen käteensä: -- Toimittajalta, sanoi hän -- hän kirjoittaa niin ystävällisesti ja lähettää samalla minulle kirjoituspalkkion. Hän kohotti kädessään muutamia uusia, kauniita seteleitä: -- Täällä on meidän kesänviettoa varten, pikku täti; Paula saa nyt hengittää, suolaisenmeren ilmaa, minä olen niin sanomattoman iloinen!

Tohtorin kasvot synkistyivät: -- Jos sinulla on ollut jonkunlaisia tarpeita, miks'et sitte ole sallinut Paulan isän -- -- --

Tavattomalla suloudella asetti Liisa kätensä tohtorin käsivarrelle, hempeän rusotuksen kohotessa poskilleen: -- Suo anteeksi, sanoi hän hiljaa, se on kun onkin minun ylpeyteni ja iloni kasvattaa Paula omain kätteni työllä. Tähän asti on kaikki mennyt hyvin eikä meiltä ole koskaan mitään puuttunut, jos sinä tahdot koota jotakin hänen hyväkseen, niin talleta ne siksi, kunnes hän aikuisena tahtoo kehittyä jollekin erikoiselle alalle.