Chapter 2
Rouva Montell katseli tyynen itsetietoisesti ympärilleen, hän tiesi hyvin mihin hän kelpasi, ja minkä vuoksi tahtoisi hän kieltää sitä.
-- Pastori ei tahtonut jäädä teelle -- sanoi rouva -- hän ei halua olla seurassa heti sen jälkeen, kun hän on jakanut jumalan sanaa, vaikkapa kohta seuranpitäjät olisivatkin uskonheimolaisia, kuten me.
Neuvoksetar nyökäytti päätään: -- Tuomas Kemppi puhuu myös "huoneesensa sulkeutumisesta", ja kaiken kuullen itsekseen tutkistelemisesta; kenties kaipaa opettaja yksinäisyyttä yhtä paljon kuin kuulijatkin.
-- Minä en luule pastori Törnellä olevan paljonkaan yhteistä Tuomas Kempin kanssa -- sanoi rouva Montell opettavaisella äänellä -- Hän ei ole mikään töitten mies, hän näyttää kokonaan uskon ihmiseltä.
-- Olkoonpa niinkin, ystäväiseni, kuitenkin toivon minä, että hän nuorilla voimillaan tulee vaikuttamaan paljon hyvää seurakunnassamme; minusta hän näyttää varsin hyvältä ja rakastettavalta ihmiseltä.
-- Niin, ainakin hänestä tulee meille hehkuva ja valaiseva kynttilä -- kuppi teetä, paras kummitäti!
-- Kiitoksia -- kohteliaasti päätään nyökäyttäen otti neuvoksetar tarjotun kupin, mutta hänen ilmeikkäillä huulillaan väikehti hieno, tuskin huomattava hymy, ajatellessaan tuota erikoista äänenpainoa, jonka rouva Montell pani sanalle -- meille --. Rakas ulkokullattu! ajatteli hän. Talon isäntä läheni samalla:
-- Mikä kunnia meidän matalalle majallemme, kun serkku malttoi jäädä meille teetä juomaan, sanoi hän omituisella honottavalla äänellä.
-- Kas serkkua, kun on liian kohtelias, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, päästäen raikkaan naurun, jolloin kaksi riviä hyvin hoidettuja hampaita paljastui, antaen hänelle, kaikesta ruumiinsa vantteruudesta huolimatta, vielä aivan nuorehkon näön.
-- Miltä tunnustaa meidän uusi pastori?
-- Varsin pidettävältä, mutta vaikeaahan tuo on lausua mitään päättävää jonkun papin lahjoista näin lyhyen tuttavuuden perusteella.
Rouva Montell ja neiti Fager vaihtoivat salaymmärteisen silmäyksen, he huomasivat selvästi neuvoksettaren kykenemättömyyden arvostelemaan semmoista opettajaa kuin pastori Törne.
Herra Montell osoitti tällä aikaa neiti Fagerin katkeraksi mieliharmiksi mitä huomaavaisinta kohteliaisuutta tälle vieraalleen, kunnes tämä nousi heittääkseen hyvästinsä.
-- Hyvästi, pieni kummityttöseni, -- hän suuteli Annaa sydämmellisesti -- ja huomennahan sinä tulet kummiukkoasi tervehtämään?
Ennenkun Anna ennätti vastata, sanoi Liina rouva ystävällisesti, mutta vakavan painokkaasti: -- Kiitoksia Annan puolesta, paras kummitäti, mutta huomenna kokoontuu ompeluseura ja pastori Törne on luvannut tulla sinne pitämään meille puheen, eikä Annan sovi jäädä sieltä pois.
-- Ei luonnollisestikaan, ehätti neiti Fager väliin.
-- Niin, mutta jos kummitäti niin haluaa, väitti herra Montell tehden kumarruksen, joka oli olevinaan hyvin ritarillinen.
-- No kaikkiakin, Anna on yhtä tervetullut ylihuomennakin, vastasi neuvoksetar hyväntahtoisesti. Hyvää yötä, ystäväiseni!
-- Suo, serkkuseni, minun saattaa sinua alas rappusista -- herra Montell, joka muulloin oli jotenkin kankea, oli nyt nuortea kuin vitsas; hän näytti pitävän neuvoksetarta erittäin suuressa arvossa. Mutta neiti Fager puristi ohuvia huuliaan yhteen, mumisten: -- tarpeetonta hupsuttelua! Hän kietoi vanhan vaippansa ympärilleen ja katosi aivan huomaamatta.
* * * * *
Asia oli kun olikin niin. Neiti Fager ja hänen hengenheimolaisensa kyllä pitivät herra Montellin käytöstä Hellsbergiä kohtaan aivan liian mairittelevana, mutta Liina rouva vaikeni viisaasti, hän tiesi miehellään olevan useita tähdellisiä syitä siihen. Ensinnäkin oli neuvoksetar pormestarin sisar ja hänelle sekä miehelleen antoi koko kaupunki aivan erikoisen arvon, oli siis viisainta olla hyvissä kirjoissa heidän kanssaan, tuumi herra Montell; sitä paitsi olivat nämä perheet Liinan äidin kautta hiukan sukuakin toisilleen ja viho viimmeksi olivat Hellsbergit hyvissä varoissa. He olivat olleet Annan kummeina, olivat ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen jääneet aivan lapsettomiksi ja kukapa tiesi mitä he vielä aikoivat tehdä kummitytölleen. Liina rouva ei kuitenkaan antanut samaa arvoa näille etuisuksille kuin hänen herransa ja miehensä, hän antoi todellista arvoa neuvoksettaren luonteen synnynnäiselle aitohikkuudelle, vaikk'ei heidän uskonnolliset näkökantansa aivan yhteen sulauneetkaan. Mutta heidän välillään oli kuitenkin olemassa joku nikara, joku salainen kilvoittelu, neuvoksettaren puoleltaan antamatta siihen kuitenkaan mitään aihetta.
Vanhemmalla heistä oli luonnollisesti ollut huomattava yhteiskunnallinen asema jo silloin kuin Liina rouva oli vielä nuori tyttö; hänellä oli luottamustoimensa useissa yhdistyksissä, ollen samalla kaiken neron ja sivistyksen edustaja paikkakunnalla. Kauniissa, vierasvaraisessa kodissaan otti hän ja pitkällisen sairauden rasittama miehensä vastaan kaikkia, joita X:ssä pidettiin "sivistyneihin" kuuluvana, sitä paitsi oli heidän talonsa aina kaikkein matkustavain taiteilijain ja muiden kaupungissa käyväin eteväin henkilöitten herttaisin vierailupaikka.
Neuvosmies Hellsberg oli nuorempana lueskellut, mutta rikkaan kauppiaan ainoana poikana sijoittui hän lukunsa päätettyään kotikaupunkiinsa ja antausi isänsä asioita hoitamaan. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitte kivulloisuuden vuoksi vetäytynyt hiljaisuuteen ja eleli nyt varakkaana miehenä kodissa, jonka hänen hienosti sivistynyt ja lahjakas vaimonsa järjesteli mitä viehkeimmäksi. Hän oli myös erittäin musikaalinen, olipa nuorempana käytellyt viulunjoustakin melko sulavuudella, kaikki X kaupungin musikaaliset kyvyt voivatkin sen vuoksi luottaa hänen hyväntahtoisuuteensa ja jokaisessa yrityksessä, missä musiikki vain tuli kysymykseen, oli Hellsberg kieltämättä etukynnessä.
Kaikkiin näihin asianhaaroihin nähden olikin neuvosmies ja vaimonsa jonkunlaisia taiteen suojelushengettäriä kaupungissaan. Vaan tämäpä herätti kateenhaimenta eräässä ankaran suljetussa joukkueessa, jossa kauppias Montell ja Liina rouva olivat johtavia. Kaupunki oli jo vuosikausia ollut jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan puolueesen, Montellilaiset nimittivät toisia muitta mutkitta "maailmanlapsiksi", vaan itseään "heränneiksi".
X:kaupungin uskonnollinen suunta johtui oikeastaan rouva Montellin suvusta, hänen vanhempainsa kodista. Hänen enonsa oli nimittäin pappi, sekä hyvin innostunut siihen hengelliseen liikkeesen, joka muutamia vuosikymmeniä takaperin alkoi levitä maassamme. Hän vaikutti minkä voi liikkeen edistämiseksi ja juuri hänen vanhempansa olivat ensimmäisiä "pietistejä". Heidän kotonaan pidettiin ahkerasti raamatunselityksiä, joissa samaan suuntaan kuuluvat papit ja maallikot jakoivat jumalan sanaa; he eroittivat itsensä kokonaan kaikista entisistä seurustelututtavistaan, jotka eivät vain yhtyneet heidän uskonnolliseen katsantokantaansa ja liittyivät ainoastaan uskonheimolaisiinsa. Olipa heissä vielä jonkunverran ankaraa tuomitsevaisuuttakin, vaikka tosin heitä, syvää vakavuutta tähtäämänsä totuuden tähden, usein tunnettiin väärinkin ja halveksittiin.
Semmoisissa oloissa oli Liina Ringvall kasvanut; hän oli vanheimpainsa ainoa tytär, kaunis, hyväpäinen ja käytännöllisesti lahjakas. Äiti, joka uskoninnon ensi kuohuissa muuttui melkein ulkokullatuksi, tyyntyi joinkin määrin vuosien vieriessä, mutta kaikissa tapauksissa piti hän kuitenkin tyttärensä tiukoissa ohjaksissa. Aivan itsensä kaltaiseksi ei hän kumminkaan häntä tahtonut muodostaa, hän ei esim. pakottanut häntä käymään muista eroavassa vaatetuksessa. Tyttö sai varsin hyvän kasvatuksen, kehjeten varsinkin käytännöllisillä aloilla huomattavaksi. Täytettyään tuskin kuuttatoista, häntä jo kosi äskettäin kaupunkiin muuttanut kauppias Montell, saamatta kuitenkaan vanhempain myönnytystä, hän kun ei ollut heidän uskonheimolaisiaan. Mutta tuo nuori miespä omasikin melkoisen määrän luontaista sitkeyttä eikä liestynytkään niin helposti kerran tekemästään päätöksestä. Hän alkoi ahkerasti seurustella noiden ankarain uskovaisten piireissä, käyden aina heidän raamatunselityksissään ja joutuen siten tekemisiin vanhan Ringvallin ja sydänvalionsa kanssa. Vähitellen alkoi puolue pitää häntä aivan täyden toden miehenä, ja seuraavana vuonna vei hän kauniin Liinan kotiinsa omana naisenaan. Luonnollisesti herätti tämä avioliitto yleistä kummastelua kaupungissa, varsinkin ihmeteltiin tuon nuoren tytön valintaa, vaan lopulta yhdyttiin yksimielisesti vanhaan totuuteen, että kauniimmat ja etevimmät tytöt usein valitsevat mitä mitättömimmän miehen puolisokseen.
Herra Montellilla oli nimittäin kovin vastenmielinen ulkoluomus: tyvelijäs vartalo, kelmeän pullakat kasvot ja punaiset hiukset; mutta pää oli hänelle paremmin osunut, hän oli niitä miehiä, joita sanotaan asioima-älyiksi ja joille kohoaminen on ihmeteltävän helppoa. Niinpä onnistui hänenkin vuosien kuluessa hankkia itselleen melkoinen omaisuus ja hyvä nimi kaupungin liikemaailmassa, vaikk'ei ollutkaan alku kovin kaksinainen. Appensa kuolema lisäsi vielä hänen menestyksensä vauhtia, vävypoika nimittäin anasti vastuksetta hänen huomattavan asemansa puolueen kesken, aseman, jonka varsinaisena tukipylväänä oli kuitenkin hänen vaimonsa. Vanha Ringvall oli ollut hyvin huonoissa varoissa, mutta Montellilla sitä vastoin oli niitä kyllin ja hän voi kyllä antaa moniaitten kolikoiden soljua sinne tai tänne. Jonkun lemmikki-papin hyväksi koottavan rahankeruun etukynteen asettuminen tai esiintyminen sattuvissa juhlissa oli heille sekä helppoa että haluttua. Varsinkin Liina rouva oli kuin luotu semmoisiin hommiin, kelläpä olisi ollut semmoista järjestävää neroa, oli sitte kysymyksessä joku ompeluseura, raamatunselitys tai lähetysjuhla, ja jos miehensä joskus olisi ollutkin taipuisa nahjusmaisuuteen, niin onnistui hänen aina viisaudellaan se jo aikoinaan korjata.
Ja hänpä se juuri seisoikin kaikkialla etunenässä, hän se otti vastaan matkaavat saarnaajat ja oli heille mitä vieraanvaraisin emäntä. Mies sitä vastoin esiintyi usein kotonaan kuin vieras, tuommoisena omituisen levottomana ja kaihtelijaana, mutta konttoorissaan ja kauppahuoneessaan oli hän itsevaltijas hallitsija, vieläpä tuima hallitsija; konttoori oli hänen maailmansa, jossa hän ennen kaikkea liikkui ja tuoli pulpetin ääressä oli hänen valtaistuimensa.
Perheesen oli jo sikeynyt neljä lastakin, mutta kaksi kuoli jo pikkuruisna; vanhin poika, Juho, istui jo isän konttoorissa ja ainoa tytär Anna oli äskettäin täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa. Juho oli sekä isän että äidin suosikki; hän oli kehittynyt aikaisin, ja kenties oli vanhempain hellyys häntä kohtaan kasvanut vielä suuremmaksi sen tähden, että hän jonkun aikaa oli heidän ainoa lapsensa vanhempain sisarestensa kuoltua. Hän edistyi hyvin koulussa, hänellä oli hyvä pää ja terävä käsityskyky, mutta muuten oli hän aika lurjus, tuhansien elkeitten keksijä. Vanhemmat katselivat kuitenkin tavallisesti hänen virheitään sormiensa läpi ja jos maine jostain kovin uskalijaasta kujeesta saapui heidänkin korviinsa, olivat he tavallisesti hyvin taipuisia antamaan hänelle anteeksi.
Anna taasen oli luonteeltaan hiljainen, ollen oppilaana kerrassaan mallikelpoinen, mutta hyvin useinpa kävikin niin, että hän sai kotonaan nuhteita pienemmistäkin virheistä kuin veli sen sijaan pelasti nahkansa. Tämä ei, onneksi kyllä, herättänyt Annassa mitään kateutta, vaan olivat sisarekset päin vastoin mitä hellimmin toisiinsa kiintyneitä.
Molemmat vanhemmat olivat aika tarkkoja Annan uskonnollisen kasvatuksen suhteen, ja jo pienenä pahaisena piti hänen ruveta kulkemaan mukana noissa myötään sattuvissa raamatunselityksissä, kun he sen sijaan tavallisesti huomasivat aina jonkun tähdellisen syyn, jonka nojalla Juho sai jäädä pois. Hän oli niin eloisa, ja mahdotontahan oli pakottaa häntä istumaan paikallaan, selittelivät he; sitten tulivat luvut väliin ja nyt taasen oli konttoori esteenä. Mutta sitä eivät he ollenkaan huomanneet, että nuorella herralla kyllä oli aikaa mennäkseen kaikellaisiin hauskoihin seuroihin, joissa hänen vanhempainsa hartaimmat heränneet hengenheimolaiset -- esimerkiksi neiti Fager -- olivat usein hänen säälimättömän pilansa esineenä.
Kenties äidin rintaan joskus nousi hiljaisia nuhteita poikaansa kohtaan osoittamansa heikkouten vuoksi, mutta mahdotonta oli hänen kohdella häntä ankarasti, katsellessaan hänen iloisia, vehmaita kasvojaan ja seuratessaan salaisella ihastuksella tuon solevan varren reippaita liikkeitä, liikkeitä, jotka niin suuressa määrin muistuttivat häntä itseään. Poika oli hänelle liian rakas, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että kaikki moitittavat puolet, joita maailmanlapset huomaavat niissä, jotka tahtovat näyttäytyä jumalaapelkääviltä, ei alenna ainoastaan heitä itseään, vaan samalla myös sitä oppia, jota he suosivat. Ylävällä paikalla seisova patsas huomatkoon myös, että kaikkien silmät tähtäävät sitä.
Rouva Montellin äiti eli vielä, joskin kohta hyvin yksinäisyyteen vetäyneenä; hän ei käynyt koskaan ulkona ja otti vieraita vastaan ainoastaan luonaan pidettävinä hartaushetkinä, mutta sittekin nautti hän tuttavapiirissään tavatonta arvoa. Ja arvoa hän todella ansaitsikin. Tuo vanha nainen mustassa, sileässä leningissään ja valkeassa kaulahuivissaan oli vanhemman ajan tarkkapiirteisin ilmaus. Hänen jyrkistä, elähtäneistä piirteistänsä ja jonkun verran ankarasta katseestaan voi lukea kokonaisen historian ihmissielun taistoa ja kamppailua vapauden edestä, mutta voitto oli ollut kallishintainen, kestetyn katkeran taistelun jäljet eivät kadonneet niinkään helposti, vaan loivat jonkunlaisen pimennon hänen elämänsä ehtoolle. Koskaan ei nähty hänen hymyilevän, vaan hänen laihoilla kasvoillaan väikehti sen sijaan jonkunlainen erakkomainen vakavuus ja hänen äänessään oli aina sama määrätty sävel, joka ei kohonnut eikä laskenut. Hän ei ottanut vävyltänsä koskaan vastaan mitään apua, vaan eli äärimmäisimmän tarkasti omilla varoillaan, auttoipa vielä köyhiäkin suuressa määrin, jopa semmoisiakin, jotka eivät kuuluneet hänen omaan hengenheimolaisuuteensa. Hän oli lahjomattoman suora, ankaran harras uskonnollisessa vakaumuksessaan sekä itsensä kieltäväinen, pitämättä tätä kuitenkaan minään ansiohyveenä. "Kääntyneiden" pitää aina olla valmiit eroamaan maasta ja sen hyvyyksistä, meidän ei tule pitää itseämme minään maan asuvaisina eikä riemuita millekään maalliselle, vaan jok'ainoa päivä vaeltaa kohti oikeata päämaalia.
Semmoinen oli hänen elämänkatsantonsa, pohjiaan myöten totuuden mukainen, vaan samalla kertaa järkkymättömän ankaruutensa vuoksi tomuun lannistava. Hänestä oli kaikki kovin ihmismäistä, lapsuus viattomine leikkeineen, nuoruus tuhansine toiveineen ja miehuus vakavine kutsumuksineen, elinvaatimuksineen ei ollut minkään arvoinen. Hän eli omassa suljetussa maailmassaan, ajatukset kiinnitettyinä katoovaisuuden loppukohtaan hautaan ja sitä seuraavaan elämään, hän oli varma maailman kadotuksenalaisuudesta, mutta hän ei vihannut eikä rakastanut sitä.
Kun Anna Montell vielä oli pieni tyttönen, niin hän, väsyttyään kovin pitkien raamatunselitysten aikana, usein katseli tutkiellen nurkastaan isoäitinsä kasvoja, aprikoiden olisiko niissäkin joskus, ollessaan nuoret ja varmaan kauniitkin, hymynväreitäkin väikehtinyt. Mutta koskaan ei hän päässyt mihinkään päätökseen noiden lapsellisten mietiskelyjensä suhteen. Myöhemmin kiinnittyi hänen katseensa erääseen toiseen merkikkäisyyteen tuon vanhan naisen omituisessa ulkoluomuksessa. Istuessaan aivan mustaan puettuna nojatuolissaan, hopeanvalkeat hiukset taaksepäin työnnettyinä, näytti hän tuosta nuoresta tytöstä joltain vanhantestamentin-aikuiselta tietäjä-akalta, yhtä jyrkästi eroavana nykyisestä ajasta kuin elonlämpö eroaa kuolon kylmyydestä. Vieläkin tuntuvammaksi tuli tämä vaikutus sen jälkeen kun isoäitiä kohtasi silmätauti, joka aivan kokonaan turmeli hänen näkönsä, tehden katseen jäykäksi ja lasittavaksi. Kun hän siis tirrotti liikkumatonna eteensä, näytti hän melkein joltain henkiennäkijältä. Hän nimitti kaikkia omaan puolueeseensa kuuluvia miehiä "veljiksi" ja naisia tyttäriksi, tyttärentyttäriksi, tai "rakkaiksi sisariksi", viettäen sokeana päivänsä kädet rukoukseen ristittyinä tai veisaten hengellisiä lauluja äänellä, joka hänen korkeasta ijästään huolimatta vielä oli säilyttänyt kauniin, juhlallisen soinnun.
* * * * *
Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin pastori Törne piti tuon ennen mainitsemamme esitelmän Montellissa, lähti Liina rouva tyttärineen kello viiden ajoissa iltapäivällä ompeluseuran kokoukseen; hän oli nimittäin sen puheenjohtaja. Sateisesta säästä huolimatta kulkivat molemmat naiset jalkaisin, sillä rouva Montellin perusajatuksena oli ajaa niin harvoin kuin mahdollista -- neuvoksetar Hellsberg sitä vastoin ajeli varsin usein, kovin turpea ruumiinsa kun synnytti kävellessä hengästystä. Ja säälle ei Liina rouva pannut koskaan mitään arvoa, vaan oli alituiseen, aivan kuin tuon virkun luonteensa pakottamana liikkeessä, niinpä hän tämmöisenäkin koleana päivänä oli mitä parhaimmalla tuulella astuessaan yhdistyksen suureen kokoussaliin.
Kaikki naiset nousivat melkein yht'aikaa ja tervehtivät arvokkaalla sydämmellisyydellä rakasta puheenjohtajaansa, joka taasen puoleltaan otti tuon kunnioituksen vastaan mitä luonnollisimpana ja asiaan kuuluvimpana, hän kun oli jo monet ajat tottunut olemaan joukon etevimpänä.
Tavallisen reippautensa avustuksella oli hän heti kaikista selvillä, jakoi töitä ja tarkasteli niitä, antoi oikealla ja vasemmalla pyydettyjä neuvoja ja viittaeli välkkyvillä leikkuusaksilla kuin valtikalla.
Mehiläispesälle omituisen surinan tapaista kuului salissa, vaan sielläpä olikin koolla neljättäkymmentä eri ikäistä naista, kaksi ompelukonetta käydä huristi minkä kerkisivät ja aaltoilevan meren tavalla kiihtyi ja hiljeni puhelu.
Pastori Törnen edellisenä iltana pitämää raamatunselitystä ylisteli jokainen seuraan kuuluva, paitsi Anna Montell, joka oli ompelunsa, pakanalapsille aijotun pummulimekon, yli kumartuneena. Tätä paitsi käsiteltiin hyväntekeväisyysiltaman toimeenpanoa jonkun nuoren musikaalisen neron auttamiseksi, jonka homman johtajana tulisi olemaan rouva Hellsberg. Yksin pienimmistäkin seikoista oltiin tavattoman selvillä ja homman toimeenpanija sai sivumennen muutamia kelpo letkauksia. Annasta tuntuivat ne kovin ilkeiltä, hänen äitinsä taasen teki työtä uutterasti, mutta vaitelijaana ja omituinen, viekas ilme viisaissa silmissään.
Kuin ukkosen jymyn vaijentamana hiljenivät äänet: pastori Törne seisoi kynnyksellä. Useat vuolaimmatkin puhujat näyttivät kovin ällistyneiltä, mutta aina malttinsa pitävä Liina rouva toivotti mitä herttaisimmalla tavalla pastorin tervetulleeksi, puhellen vilkkaasti hänen kanssaan, kunnes toisetkin ennättivät tyyntyä. Pastori ilmoitti myös pian, että hän rouva Montellin kehoituksesta oli tullut tänne, esittääkseen hiukan jumalan sanaa arvoisalle kokoukselle. Jokainen antausi taasen uutterasti työhön käsiksi ja nuori pappi sijoittausi heidän keskelleen, istuen Raamattu kädessä ja, kuten näytti, varsin tyyneenä ja ujoilemattomana. Annasta tunnusti hän kokonaan kutsumukseensa hurmauneelta ja hänen suorasta esiintymisestään sekä palavasta rukouksestaan piti hän hyvin paljon. Mutta tekstinselitys ei vaikuttanut häneen nytkään mitään. Se oli kyllä armosanoman lahjomatonta julistusta ja vakavaa kutsumista, mutta jokapäiväiseen elämään ei hän sitä sovittanut, tuohon elämään, joka juuri nytkin mitä erillaisimpina tunteina sykki noissa häntä ympäröivissä sydämmissä.
Esitelmän päätyttyä ehdotti muuan, että laulettaisiin joku "rakas siioninvirsi", kuten ehdottelija sitä nimitti. Pastori yhtyi siihen ja kaikki muut, paitsi Anna, herkesivät veisaamaan. Hän painalsi päin vastoin päättävästi pehmeät huulensa toisiaan vastaan, sillä nämä hartaat, herätykseksi aijotut sanat menettivät kokonaan arvonsa hänen silmissään maailmallisen, aivan jonkun tappelulaulun tapaisen sävelensä kautta. X:n katupojat olivat tälle sävelelle sepinneet toiset sanat ja sen vuoksi juuri tuntuivatkin ne hänestä niin korvia vihlovilta. Mutta erään vanhanpiian loistavista silmistä häntä kohdannut ilme teki uuden vaikutuksen. Tuo hento nainen näytti niin onnelliselta, melkeinpä kirkastetulta, seisoessaan siinä ja laulaessaan kehnolla, sortuneella äänellänsä, että Annan silmiin valahti kyynelet ja tuo kauvan etsimänsä hartaus täytti hänen janoovan sielunsa.
Heti laulun vaijettua hiipi hän hiljaan neiti Biinan viereen, puristi hänen kättään ja kuiskasi: -- kiitoksia, tuhansia kiitoksia!
Tuo ikälikkö katsoi ihmetellen häntä: -- minkä vuoksi kiittää neiti minua?
-- Niin, minulla on suurempi syy kiitollisuuteen kuin te luulettekaan, minun oli äsken niin raskas ollani, mutta nähdessäni miten iloisesti te lauloitte -- niin, tuo teidän laulunne, neiti Biina -- -- --
-- Niin, tapahtuuhan tässä maailmassa joskus niinkin, että köyhä voi antaa jotain rikkaalle, sanoi vanhus nöyrästi; sielullakin on kuivat aikansa, jolloin se turhaan ikävöi kastetta, mutta sitte avaa Herra taas kätensä ja "virvoittaa hänen perintönsä". Minä en voi kertoa, armas pikku neitiseni, miten onnellinen minun sydänraukkani on tänä hartaushetkenä ollut. Minun silmäni ovat joskus hyvin heikot ja silloin on minun vaikea lukea, mutta kuulo, se on Jumalan kiitos mitä parhaimpia, sen vuoksi käynkin minä niin mielelläni siellä missä jumalan sanaa julistetaan, ja täällä uskosisarten joukossa ollessa tuntee kaikessa suuressa heikkoudessaan itsensä ihmeteltävän vahvaksi ja voimalliseksi. Eikö asia ole niin, rakas neiti?
Anna pudisti surullisesti päätänsä.
-- Niin no, tuumaili Biina neiti ystävällisesti, kaikki eivät tunne sitä aivan samalla tavalla.
-- Eipä kyllä, ajatteli nuori tyttö, mutta täällä oli kuitenkin jotain, joka ansaitsi kuulemista: erityinen uskovaisten liittokunta, jonka jäsenet tukevat toistensa uskoa.
-- Minä en ole aivan tyytyväinen sinuun, Anna, sanoi rouva Montell kotimatkalla. Sinä tiedät kyllä, tyttäreni, ett'ei minulla ole ollenkaan halua moittimiseen, mutta minkä vuoksi sinä et ottanut lauluun osaa, minä en huomannut sinun kuuluvaa ääntäsi?
-- Minä en voinut, äiti!
-- Et voinut?
-- Niin, tuon kauhean sävelen vuoksi.
-- Lapsellisuuksia, meidän pitää ensi sijassa tarkkaaman sanoja ja ajatusta.
-- Niin, mutta minä luulen, että tuo sävel pilaa ajatuksen!
-- Ei suinkaan, päin vastoin pyhittää sävel sanat.
Anna ei vastannut tähän mitään ja äitikin vaihtoi puheen ainetta, hänellä ei ollut koskaan tapana pitää pitkiä varoituspuheita, mutta sittekin ymmärsi Anna varsin hyvin, ett'ei äitinsä ollut hänen tyytyväinen, tarvittiin vain pieni, tuskin huomattava silmäkulmain rypistys tämän selvittämiseksi. Eipä tosiaankaan ollut ketään niin hyvää ja kelpo ihmistä kuin tuo äiti, ainoastaan sielunasioissa eivät he ymmärtäneet toisiaan, siinä vain eroitus.
Seuraavan päivän iltapuolella kulki tuo nuori tyttö kevein askelin torin poikki neuvosmies Hellsbergin upeaa taloa kohden. Hän oli niin iloinen ja sydämmensä sykki tavallista kevyemmin, melkein tanssien kupeltihe hän eteenpäin ja kenstisti kuin konsaan itse Liina rouvalla heilui tuo pieni pystynenä ilmassa. Hänen ollessaan näin iloisena, raittiit ruusut vielä poskia somistain, voi selvästi huomata miten paljon äiti ja tytär olivat toistensa näköisiä.
Neuvoksetar nyökäytti hänelle päätään kuvastinlasisesta ikkunasta, jonka ääressä hän istui tavallisella paikallaan heijastuskuvaimen takana, jota hän nimitti "observatoriokseen". Kielikellot väittivät, että hän istui siinä "uutisia utelemassa" ja tuo juttu huvitti suuresti niin hyvin häntä itseään kuin leikkisää miestänsäkin.
Eteisessä tervehti Annaa pieni lihava Titti, koko talon lemmikki ja heti sen jälkeen hänen emäntänsä, joka sydämmellisesti syleili nuorta vierastaan.