Chapter 19

-- Meidän välillämme ei ole ollut mitään epäsopua, täti; minä en ole koskaan kinastellut tohtorin kanssa, sillä kun hän yltyy pahalle päälle, vaikenen minä uhkamielin, sanoi Liisa vilpittömästi. Syy on kokonaan siinä, että minä vihaan sikäläistä elämää, tunnen itseni vangiksi ja kaipaan vapautta. Hän kertoi reippain, kuvaavin piirtein avioliittonsa vaiheet.

-- Minä ajattelin toisinaan -- se tapahtui heti poikani kuoleman jälkeen -- että jos kylässämme olisi löytynyt kyllin syviä vesiä, niin olisin hukuttanut niihin itseni, mutta sikäläisissä lätäköissä saa tuskin jalkansa märjäksi. Luulin, ett'en voisi tuota painoa kestää, näes, olin niin epätoivoinen. Mutta aika kului kuitenkin, sitte syntyi pikku Paula ja minulle selvisi, ett'en voinut pysähtyä kauvemmaksi kotiini, ett'en voinut nähdä hänen kasvavan niin onnettomissa oloissa. Betti täti nojasi päätään kättänsä vastaan ja katseli jännitetyllä tarkkaavaisuudella veljensätytärtä. Tuntui kuin olisi hänen eteensä äkkiä kuvautunut taulu nykyajan realisesta kirjallisuudessa, jonka lempiaiheena ovat avionäytelmät satoine vivahduksineen. Oliko Liisa todellakin tuommoinen intoileva, hermostunut nykyajan nainen; oliko tuo kaikki, mitä hän äsken kertoi, ajanhengen mädännäisyyden seurauksia tai oliko se mielikuvituksen liiallista kiihotusta? Hän tarkasteli kerran toisensa perästä noita kauniita kasvoja: ne olivat aivan tyynet, noissa suurissa, syvissä silmissä ei kuvastunut minkäänmoista intohimoa, ainoastaan jotain selittämätöntä kaihomielisyyttä.

-- Oletko lueskellut paljon, Liisa? kysyi hän äkkiä.

Nuo mustat silmät salamoivat: -- Lueskellut, toisti Liisa hiljaan -- lukemistahan minä olen koko ikäni ikävöinyt!

-- Minä en tarkoita oppineiden teosten lukemista, vaan romaaneja.

Liisa pudisti päätään: -- Naapurimme, neiti Orell, lainasi minulle toisinaan käsiinsä saatavia kirjoja, matkakuvauksia, vanhoja runovihkoja, en tiedä kenen kirjoittamia, sillä nimilehdet olivat poisrepiytyneet; joukossa oli vielä muutamia yleistiedollisia teoksia, Setä Tuomon tupa sekä joitakuita muitakin, joiden nimiä en tässä kiireessä muista. Mutta miksi kysyt tätä kaikkea?

Betti täti, joka hymyili tälle omituiselle kirjaluettelolle, sanoi ystävällisesti: -- Sen vuoksi, lapseni, että kaikki nyt kertomasi tuntuu niin kuvitteelliselta kuin jos aihe olisi juontunut jonkun liian aaterikkaan romaaninkirjoittajan aivoista. Mutta jatka nyt, kerro kaikki!

Liisa katseli häntä ihmetellen: -- Minä olen jo kertonut kaikki, sanoi hän. Kun elämäni tuli sietämättömäksi, läksin minä, sehän on aivan luonnollista.

-- Niin kyllä, sanoi Betti täti, joka ei voinut estää hymynväreitä kohoamasta huulilleen. -- Voi pyhä yksinkertaisuus, mutta missä oli sitte sinun velvollisuudentuntosi, lapsi? Etkö tiedä, ett'ei vaimolla ole oikeutta "juosta miehensä luota", jolle hän vihkimisessä on luvannut uskollisuutta. Sinä olet lupauksenrikkoja, Liisa; sinä olet pettänyt miehesi.

Nuoren rouvan katse suuntautui alas ja tumma punastus kohosi hänen poskilleen, vasta nyt näki hän kauhukseen menettelönsä aivan uudessa valossa, mutta hänen muutoin lempeä sydämmensä oli noina neljänä onnettomana vuonna sanomattomasti kovettunut.

Uhkamielin pudisti hän päätään ja vastasi: -- Mutta minäpä olinkin lapsi, antaessani tohtorille lupaukseni; en ymmärtänyt, mitä lupasin, vielä vähemmin osasin aavistaa, että minua kohtaisi tuommoinen kohtalo, kova, julma kohtalo!

Betti tädin viisaissa silmissä kuvastui syvä vakavuus. -- Minä syytän tästä itseäni enemmin kuin voin sanoa, puheli hän. -- Minä olen tätisi, läheisin naispuolinen sukulaisesi ja sen vuoksi lankeaa osa syytä minunkin hartioilleni, sillä syyn juuret ovat kasvatuksessasi, sinä laiminlyöty tyttöparkani. Katsohan Liisa, kun minun vanhempani kuolivat aivan perättäin, olin minä köyhä tyttö, joka hellittämättömällä, huonosti palkitulla työlläni ansaitsin leipäni. Sinun isäsi, jonka niukat tulot hupenivat oman perheensä huoltamisessa, ei parhaimmallakaan tahdollaan voinut auttaa minua ja sinun sedälläsi ei ollut silloin vielä omaa kotia, johon hän olisi voinut ottaa sisarensa. Ja tuskinpa olisin minä edes suostunut semmoiseen tarjoukseen, sillä minun sisimmässäni asui sama vastustamaton vapauden ja riippumattomuuden halu, jonka nyt olen huomannut sinulla olevan. Onneksi oli minulla kuitenkin, päin vastoin kuin sinulla, tilaisuutta kehittyä. Vanhempani hyvät ystävät pitivät minusta huolta ja antoivat minulle, varattomalle tyttörukalle, parasta kuin he antaa voivat -- aito kelvollisen kasvatuksen, jota minä jälemmin koetin itse täydentää. Isä ja äiti aikoinaan katsoivat sen ajan tapaan perin tarpeettomaksi huolehtia minun opetuksestani; mutta kun minä jäin oman onneni nojaan, aivan varattomana, siunasin minä tietojen kartuttamishaluani, sillä sen nojalla sain toimeentuloni opettajattarena.

Kun sinä orpona jouduit pappilaan, olin minä yhä vielä kotiopettajattarena; minulla ei ollut mitään omaa kotia enkä siis voinut antaa sinulle hoivaa enkä suojaa. Siksi olinkin kiitollinen, että sinä pääsit Janne sedän luo. Siihen aikaan en vielä tuntenut kälyäni ja vasta aikaa voittain kehittyivät minussakin täyteen varmuuteen nuo aatteet, jotka hän tuomitsee niin hyljättäviksi.

Katsohan, juuri silloin alkoi maailmassa puhaltaa uusi tuulahdus meidän naisten eduksi, vuosisatain kahleet alkoivat kalista ja auveta juotteistaan. Että naisellakin oli ajatteleva, rikkaaseen henki-elämään kyhäytyvä henki, että hänellä oli oikeus kehittyä miehen kanssa rinnan -- tämä ja paljon muutakin soi kauniina sävelenä tuhansien sorrettujen, levottomain ja etsiväin naisten sydämmissä.

Tuo raikas tuulahdus osui minunkin sydämmeeni; se alkoi sykkiä nopeammin, vasta nyt tunsin eläväni ja päätin uhrata vähät voimani, halvan työni, koko elonhehkuni ja kiintymykseni tuolle suurelle aatteelle. Ja luulenpa voivani sanoa, ett'en ole tästä päätöksestäni milloinkaan poikennut. Siitä on kulunut monta vuotta, minun nuoruuteni on ohitse, mutta minun innostukseni naisasiaan on yhtä eloisa, ja kun tuo aate on reippain askelin kiirehtänyt eteenpäin, olen minä uskollisesti sen kulkua seurannut, iloinnut jokaisesta myötäkäymisestä, taistellut väsymättä ja synkkinä aikoina katsahtanut toivon lohtuiseen lippuun.

Minä pääsin tilaisuuteen jatkaa lukujani perusteellisemmin, minä erosin kotiopettajattaren toimesta ja tulin opettajattareksi erääseen kouluun -- nyt nautin minä pientä eläkettä ja olen innolla antautunut kirjoittelemaan, kaikki siinä samassa tarkoituksessa, mikä on ollut elämäni ohjelmana. -- Betti täti pyyhkäsi otsaansa kädellään, hänen silmänsä loistivat innostuksen tulta ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. Tällä hetkellä ei ollut hänen ja noiden vastapäätään olevain nuorten kasvojen välillä juuri mitään eroitusta.

-- Monta kertaa ajattelin sinua, lapseni -- jatkoi täti -- mutta tuon levottoman taistelun aikana ei minulla ollut ainoatakaan rauhaisaa nurkkaa, johon olisin voinut ottaa mukaani sinun tapaisesi pienen tytön. Minä olin siihen aikaan perin köyhä, monasti tyydytin ainoastaan pahimman nälkäni, mutta minun teräksinen terveyteni kesti kuitenkin onnellisesti kaikki puutteellisuudet. Minun tulevaisuudensuunnitelmani oli kerran saada kokoon varoja sen verran, että voisin ottaa sinut luokseni ja opettaa sinulle jotain hyödyllistä, niin että voisit itse pitää huolta toimeentulostasi. Minä kirjoitin siitä pappilaan, mutta siellä eivät ajatukseni saaneet kannatusta, kälyni ei tahtonut päästää sinua ennenkuin omat tyttönsä kerkeisivät kasvaa siksi suuriksi, että kykenenisivät häntä auttamaan. -- Ja minustakin näytti oikealta, että olit apuna siellä, missä sinulle oli suotu lapsuuden koti, minä en myöskään tahtonut saattaa sinua ikävään asemaan tuon riidanhaluisen pastorinrouvan kanssa ja tämän lisäksi -- minä en edes tuntenut sinun mieltäsi. Ja juuri se onkin minun vikani, minun olisi pitänyt tutustua sinun ajatuksiisi ja toiveihisi. Kun näin tuon pienen, käytännöllisen tytön avainkimppu kädessään pappilassa aina hääräävän talouden puuhissa, niin olipa todellakin vaikea arvata, mitkä tunteet liikkuivat tuossa nuoressa sielussa. Mutta silloinen ajattelemattomuuteni painaakin nyt raskaina nuhteina mieltäni. -- Sitte tuli aivan äkkiä tieto naimisiin menostasi. Setä kirjoitti minulle, että kosijasi, tohtori Galle, oli kerrassaan kunnon mies, jonka pyyntöön he empimättä voivat suostua ja kälyni vielä lisäsi, että he kaikin olivat vakuutettuja vastaisesta onnestasi. Minä olisin kuitenkin tahtonut itse vakuuttautua tästä ja tulla häihisi, mutta kun olin lupautunut saattamaan erästä sairasta ystävääni kylpylään, niin en voinut toivoani täyttää.

-- Olen näinä viimme vuosina usein ajatellut sinua, olen aprikoinut sitä, tokko mahdoit löytää tuon onnen, jota täti ennusti. Olen usein tuntenut itseni levottomaksi tähtesi, mutta en koskaan ole voinut synkimmissäkään aavistuksissani arvata kohtaloasi semmoiseksi kuin se todella on. Katsohan, Liisa, minä olen ollut julma, minun olisi pitänyt ottaa sinut luokseni, suoda sinulle kokemusteni tukea ja opettaa sinun nuorelle sydämmellesi mitä elämä on!

Hän laski kätensä nuoren rouvan olkapäille ja katseli häntä suruisesti: -- Ja miten paljon onnettomuutta tuo sinun elämän-tuntemattomuutesi on sinulle tuottanutkaan, lapsi rukkani, sanoi hän. Sinun turhaan kulunut nuoruutesi on maailman poltinmerkillä leimattu, sinä -- olet miehesi luota karannut vaimo, jonka tämä voi viedä takasin milloin hän tahtoo.

-- Koettakoonpahan hän vain pakottaa minua, sanoi Liisa kovasti -- minä en palaja koskaan takaisin.

Betti täti katseli häntä huolestuneesti. -- Ja sitä paitsi ei tohtori ajattele koko asiaa, jatkoi Liisa tyynemmin hetkisen perästä. Hän ei välitä enemmin minusta kuin lapsestakaan; jättäkäämme hänet oman onnensa nojaan, Betti täti; älkäämme puhuko hänestä tämän koommin.

-- Eipä niinkään, rakas lapsi, sinun vastainen asemasi mieheesi tulee meidän juuri saada selväksi, vastasi Betti täti päättävästi.

-- Kälyni on aina väittänyt, että minä halveksisin avioliittoa, mutta minä uskallan vakuuttaa itselläni olevan syvemmän käsityksen avioliiton pyhyydestä kuin hänellä, vaikkapa itse olenkin jäänyt vanhaksipiiaksi. Vaikkapa miehesi olisi minulle miten vastenmielinen tahansa, niin olen minä kuitenkin hänen puolellaan ja kirjoitan tänään hänelle ilmoittaakseni hänelle sinun täällä-olosi.

Liisan silmissä näkyi äkkiä sama ilme kuin vainotun pedon silmissä kun hän turhaan koettaa paeta vainoojiaan. Äkkiä kääntyi hänen katseensa lapseen, joka jokelteli pehmeällä matolla heidän jalkainsa juuressa.

Betti täti tarttui hänen käteensä: -- Ole levollinen, lapseni, äläkä näytä niin kauhistuneelta. Luonnollisestikin esitän minä kaikki oikeassa valossaan, enkä epäile, ett'ei hän...

Hän vaikeni, sillä se, mitä hän nyt aikoi sanoa, kaikui niin epätoivoiselta hänen korvissaan. Se koski avioeroa ja hän tiesi hyvästi, ett'ei Liisa voinut käsittää vastaisen elämänsä katkeruutta, hän ei voinut ymmärtää mitä ankarasti tuomitsevat, vakavamieliset ihmiset ajattelivat miehestään eronneesta vaimosta. -- Liisa rukka! Lapseni, sanoi hän hyväillen hiljaa Liisan kättä, joka vielä lepäsi hänen omassaan. Eikö sisimmässäsi kuulunut ainoatakaan ääntä, joka syyttäjänä olisi vastustanut aikomustasi? Jumala on jokaiseen ihmisrintaan kätkenyt herättävän äänen pahuuteen taipuvaisen luontomme ojentamiseksi; eikö omatuntosi sanonut, että sinä teit syntiä Jumalaa vastaan?

Liisan mustat silmät rävähtivät synkästi: -- Siitä on jo aikoja kuin minulla on ollut mitään tekemistä Jumalan kanssa, vastasi hän terävästi. -- Tohtori luulee, että luonnonvoimat johtavat maailmaa, että ne ovat sen oikeita haltijoita, ja onneton kun olen ollut, niin on minulla ollut hyväkin syy olettaa, että tunnottomat voimat ohjaavat tapausten kulkua.

Betti täti ei vastannut mitään, hän vain katseli Liisaa tavattoman hellällä ja ilmeikkäällä katseella, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: -- Vihdoinkin olen, lapsi rukka, löytänyt onnettomuutesi perustuksen ja pääsyyn; voi, miten kauvas oletkin hairahtunut! Ja tuntui kuin olisi tuo katse alkanut liennyttää Liisan sydämmestä katkeruuden ja surun sinne kylmäämää jäätikköä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi pois.

Taistelu oikean, hyvän ja toden edestä, tuo taistelu, jota jokaisen syvähenkisemmän luonteen on suoritettava, jos mieli päästä selvyyteen omasta itsestään ja elämästä, oli nyt herätetty. Betti täti oli saanut toivonsa toteutumaan ja tuon taistelun syntymään. Äänetönnä nousi hän ylös ja jätti huoneen, sillä hän tiesi, että on hetkiä, jolloin yksinäisyys on paras lääke haavoitetulle sydämmelle.

* * * * *

Kun neiti Orell palasi kotiin ja kuuli uutisen Liisan katoamisesta, valtasi hänet sanomaton kauhistus. Kerran toisensa perästä luki hän jälkeenjätettyä kirjettä -- ainoaa selitystä hänen pakenemiselleen. Ja nyt muisti hän myöskin, että Liisa oli joskus viitannut sentapaista sekä miten sydämmellinen hänen viimmeinen hyvästijättönsä oli. Niin, tavallisesti huomaamme tuommoisten pikkuseikkain merkityksen liian myöhään.

Apteekkari ei juuri uskonut, että tohtori pysyisi niin ehdottomasti lupauksessaan olla sen enempää kuulustelematta vaimoaan ja lastaan. Eikä ollut syytäkään, sillä salateitä sai hän tietää, että tohtori oli etsityttänyt heitä semmoisistakin paikoista, jotka tuskin olisivat muiden mieleenkään johtuneet -- niinkuin loitolla olevista kaivoista j.n.e. Luonnollista oli myöskin, että hän kävi asiaa kuulustelemassa Liisan sukulaisilta pappilassa. Mutta niin paljon kuin tohtori siitä matkastaan toivoikin, oli se aivan hyödytön ja hänen levottomuutensa puhkesi rajuksi vihaksi ja katkeruudeksi. Hän kirosi koko naissukua, joka hänen mielestään oli liian kurja polkemaan jalkaansa maahan ja ystävänsä nimismiehen neuvosta oli hän juuri kuuluttamaisillaan julkisesti karannutta vaimoaan. Mutta samalla tuli neiti Betti Modénin kirje ja muutti hänen ajatuksensa. Jotta Liisa olisi paennut tätinsä luo, se ei ollut johtunut enemmin hänen kuin muidenkaan mieleen, vaikka se olikin niin varsin luonnollista. Siksi ihmettelikin tohtori sekä kirjettä että sen sisällystä sitä enemmin.

Betti tädin kirje oli arvokas, tasainen ja selväpuheinen. Hän ei ryhtynyt kuvaamaan Liisan onnettomuutta tunteellisilla väreillä, arvaten siten kiihottavansa tohtorin vastustushenkeä, mutta hän kuvasi lyhyin piirtein Liisan elämän aina lapsesta pitäin, mitä hän ajatteli, tunsi ja toivoi. Hän ilmoitti myös peittelemättä tohtorille, ett'ei Liisa enemmin hyvällä kuin pahalla näyttänyt voivan palata takaisin kotiinsa, jonka vuoksi avioero -- niin ikävää kuin se muuten olikin -- näytti nykyisissä oloissa parhaimmalta kumpaisellekin. Lopuksi pyysi hän tohtorin itse saapumaan pääkaupunkiin persoonallisesti neuvottelemaan vaimonsa kanssa. Avioero ei tosin olisi mitään helppoa, sen tiesi hän -- varsinkaan kun oli olemassa lapsi -- mutta hän oli kuitenkin tahtonut esittää asian tohtorille oikeassa valossaan eikä voinut muuta toivoa kuin parhainta mahdollista päätöstä.

Tohtori vaipui syviin mietteisiin luettuaan tuon selvällä, melkein miesmäisellä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Seuraavana päivänä kirjoitti hän vastauksensa. -- Kiittäen tiedonannoistanne -- kirjoitti hän -- saan ilmoittaa, ett'ei minulla puolestani ole mitään avioeroa vastaan. Mitä tulee hänen käytökseensä: ilman pienintäkään aihetta häväistä sitä kunniallista nimeä, jonka minä hänelle annoin, niin siitä en tahdo puhua mitään, sitä vähemmin olen löytänyt hänen karkaamisensa syitä -- vasta teidän kirjeestänne selvisi minulle, ett'ei hän ollut tyytyväinen meikäläisiin oloihin. Sikäli kun naisia tunnen, olen tullut vakuutetuksi siitä, että he kaiken kaikkineen ovat perin konstikkaita olennoita! Kun olisi hullutusta rasittaa minua kuuden kuukauden vanhan lapsen hoidolla, niin en ymmärrä miks'ei äiti voisi pitää häntä luonaan ja muuten minä olen puolestani valmis antamaan hänelle elatuksen apua. Edellä olleesta lienette, neitiseni, huomannut, että minun ja vaimoni tapaaminen on vähintäänkin -- tarpeetonta.

-- Piste -- sanoi Betti täti painokkaasti, lopetettuaan lukemisen. Nyt tunnen mikä tohtori on miehiään -- ei juuri mikään tyranni, vaan suoraan sanoen tavallinen itsekäs ihminen, joka on luonteeltaan äkäinen ja käytökseltään karkea. Eikö niin, tyttöseni?

Liisa nyökkäsi myöntävästi:

-- Siitä näet, ett'ei hän välitä meistä, sanoi hän ja veti syvän, keventävän henkäyksen. Hänen mustissa silmissään loisti kostea kimallus ja valtavan hellyyden haltioissa puristi hän pikku Paulaa sydäntänsä vasten.

Betti täti näytti ajattelevalta: -- Minä en ole niin vakuutettu tohtorin tunteista kuin sinä, minä luulen, että hänen miehenylpeytensä on saanut kovan kolauksen ja että hän tuntee pistokset. -- Sinä näytät niin iloiselta ja onnelliselta, lapseni, ja kuitenkin on tulevaisuutesi perin epävarma ja synkkä.

-- Mutta minä olen kuitenkin vapaa, Betti täti -- sinä tiedät, mitä se merkitsee!

-- Vapaa miehestäsi kyllä, mutta minä ajattelen kokonaan toisenlaista vapautta. Minä ajattelen koko sitä pitkää kehityskautta, joka vaaditaan ennenkuin sinun luontoiset lahjasi kehittyvät oikeaan suuntaan, ennenkuin sinusta tulee kypsynyt, ajatteleva nainen kaiken sen perusteella, mitä elämällä on vielä sinulle opetettavaa ja ennenkuin Jumalan henki tekee sielusi vapaaksi!

Liisa kumartui ja suuteli tädin kättä; kyyneleisin katsein ja väräjävin äänin kuiskasi hän hiljaan: -- Auta minua tulemaan hyväksi!

-- Jumala yksin voi tukea meitä elinkautisessa taistelussamme pahaa vastaan, vastasi täti vakavasti. -- Mutta minäkin kyllä teen minkä voin hyväksesi, ole siitä varma.

Siten tuli tuon nuoren rouvan kohtalo päätetyksi. Mutta kaukana Lehtolassa istui tohtori Galle paksun tupakinsavu-pilven ympäröimänä ja odotteli pelutovereitaan.

Lotta, joka kauvan mietittyään jäi taloudenhoitajattareksi, oli saanut totiveden hankkimisen toimekseen. Kaikki meni tavallista latuaan ilman Liisaa, vieläpä varsin hyvin, kuten tohtori vakuutteli, asian sattuessa puheeksi. Ken haluaa juosta matkoihinsa, se juoskoon; hän vain ei välitä rahtuakaan entisestä, se on ollutta ja mennyttä.

Niin arveli tuo tuima tohtori, mutta miksi kohosi toisinaan synkkä varjo hänen vielä äsken niin tyytyväisille kasvoilleen? Se oli joku satunnainen muisto, joku, jonka hän oli ennen omistanut, mutta kadottanut -- pikku Paul. Hänen sydämmessään oli siis kuitenkin muuan hellempikin kolkka, ja tämä muisto johti aina mieleen erään toisenkin pienen olennon, joka myöskin oli tähyillyt ympärilleen tässä vanhassa talossa, mutta joka nyt oli ainaiseksi kuollut hänelle.

Jouduttuaan melkein tietämättään ajatuksissaan näin pitkälle, pudisteli tohtori harmistuneena itseään: oliko hän mies eli ei? Oliko häntä katalasti petetty eli ei? Nuo kirotut naiset, mitäpä hän lapsesta välittäisi, sehän oli vain -- tyttö.

* * * * *

Talviaurinko loi valoaan pääkaupungin eloisille, vilkasliikkeisille kaduille ja kuvasteli myymäläin suurissa akkunoissa, joihin kaiken maailman ihanuus oli levitetty halukkaiden katseltavaksi.

Erään semmoisen akkunan eteen oli tänään, kuten tavallisesti muulloinkin, kokoontunut suuri parvi naisia, jotka ihmettelivät muutamaa miellyttävää käsitekelettä, kotimaiseen kuosiin tehtyä mattoa, joka oli runsaasti kirjaeltu sulavilla väreillä. Ikkunan luona istui myyntipöydän takana muuan kolmenkymmenen ikäinen nainen uutterasti kirjoitellen. Ostajan sisäänastuessa keskeytti hän kuitenkin heti kirjoituksensa, mennen erittäin ystävällisellä ja auliilla tavalla ostajia palvelemaan.

Hän oli pitkä ja solakka, ryhti oli kaunis ja vaatetus hienon aistikas, mielellään katseli hänen kauniin pystyä päätään, tummia somia hiuksiaan, säännöllisiä kasvonpiirteitään ja suuria, loistavia silmiään. Hänen arvokkaasta käytöksestään voi heti arvata, että hän oli sivistynyt nainen, ja harvalla ihmiselläpä olikaan käytöksessä niin paljon yksinkertaista arvokkuutta ja luonnollista viehkeyttä kuin juuri tämän myymälän johtajattarella, rouva Liisa Modénilla. Sillä nainen oli Liisa, paljon entistä Liisaa muistuttava, mutta myös toiselta puolen niin paljon siitä eroava kuin eroavat toisistaan kukat, joista toinen on valon ja raittiin ilman puutteesta kuihtunut, toinen vapaasti nauttinut päivän valoa ja aamukastetta.

Hänen sopusointuinen ulkomuotonsa ja vehmas värinsä ilmaisi parhainta terveyttä, älykkäissä kasvoissa loisti elonhehkua, kun taasen muuan vakava piirre kauniin suunsa ympärille antoi hänen kasvoilleen tavattoman miellyttävän sävyn.

Viimmeinen ostaja oli mennyt, oli päivällisaika ja sen vuoksi ostajiakin vähemmin. Liisa istuutui taasen kirjoituksensa ääreen, mutta hänen ajatuksensa harhailivat siellä täällä, enimmäkseen kuluneissa tapahtumissa.

Kahdeksan vuotta, merkikkäimmät hänen elämässään, kahdeksan vuotta täynnä vaihtelevaisuuksia sekä ulkoisissa oloissa että sisäisissä vieläkin enemmin. Hän ajatteli pääkaupungissa olonsa ensi kuukausia, jolloin hän vielä oli kuin lapsi, aivan kuin pieni Paulansa, sillä kuten lapsi oppii päivä päivältä enemmin eroittamaan ympäristöään, samoin oppi hän tuntemaan häntä ympäröivän maailman moninaisia vivahduksia.

Hänen ensi pyrintönsä uusissa oloissa oli hankkia itselleen ja lapselleen "jokapäiväinen leipä", varsinkin kun hän ei voinut tohtorilta ottaa mitään apua pikku Paulan nimiin. Betti täti, joka kerran itse oli sitkeästi taistellut aineellisen riippumattomuuden tähden, auttoi häntä uskollisesti. Mutta Liisalle tämä taistelu tuli paljon vaikeammaksi, sillä häneltä puuttui kaikki ne edut, jotka hyvä kasvatus suo. Ilman perusteellisia tietoja on todellakin meidän päivinä kerrassaan vaikea saada minkäänmoista toimialaa, sen sai Liisa kyllin kokea, vaikka hän kyllä ei kainostellut ryhtyä käsiksi mihin työhön tahansa. Niinpä koetti hän liinavaatteiden ompelemista, hienompain vaatteiden pesua, villalankaneulousta, töitä, joita hän kykeni kyllä tekemään, mutta joita sen pahempi voi koneilla valmistaa paljon nopeammin ja helpommasta hinnasta. Muutaman ajan leipoi hän pikkuleipiä ja oli joitakuita kuukausia lukijana muutamalla vanhalla, sokealla rouvalla. Ensimmäisen vakinaisemman paikan sai hän muutamassa lankakaupassa; palkka ei tosin ollut suuri, mutta Liisa olisi kuitenkin ollut perin tyytyväinen, joll'ei hän olisi ollut pakotettu viettämään suurinta osaa päivästä Paulasta erotettuna. Tyttö tosin viihtyi hyvin Senoobian hoidossa -- Liisa asui nimittäin Betti tädin luona -- mutta Liisan alituisena pyrintönä oli saada kerran oma pieni asuntonsa, jossa hän olisi voinut pitää lapsensa luonaan.

Mutta miten paljon taistelua ja vastoinkäymisiä tuo vapauden ja riippumattomuuden harrastus tuottikaan, Liisa oli jo aikoja sitte oppinut tuntemaan ne murheet, joita Betti täti aavisteli, kaikki nuo tuhannet maalliset pikkuhuolet, joista hänellä ei ennen ollut aavistustakaan. Hän oli kyllä saanut kestää vääriä ja moittivia tuomioita ja hänen oli mahdoton moniin aikoihin vapautua tuosta piinallisesta ajatuksesta, että kaikki katselivat häntä uteliaisuudella tai ylenkatseella, kuin häpeällä leimattua olentoa, naista, joka oli karannut miehensä luota. Tuolla vapaudella, jota hän niin kiihkeästi toivoi, oli ollut myös katkeruutensa, ja ne terävät orjantappurapiikit, jotka häntä tänä aikana pistelivät, olivat synnyttäneet niin syviä haavoja, että ne tuskin koskaan täydelleen tervehtyisivät.

Betti tädillä oli laaja tuttavapiirinsä, sitä paitsi kävi hänen luonaan paljon ihmisiä jos jonkinlaisilla asioilla. Siinä joukossa nuoria tyttöjä, jotka olivat epätietoisia minkä elämänuran valitsisivat, toisia, jotka halusivat neuvoja lukujensa järjestämisessä, maaseudulta tulleita palvelijattaria, jotka olivat tässä vieraassa kaupungissa joutuneet huonoille jäljille j.n.e. Ja noita kaikkia kohtaan osoitti tuo toimekas, lämminsydämminen nainen mitä vilpittömintä osanottoa ja parasta tahtoa auttaakseen heitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.