Chapter 18

Liisa huusi Lotan luokseen: -- Sinä voit nyt mennä kotiisi ja olla siellä yötä, koska äitisi on sairaana, sanoi hän; tohtori tulee myöhään takaisin ja minä voin kyllä asettaa hänelle iltasen.

Lotta oli kovin tyytyväinen: hänen emäntänsä oli aina niin hyvä ja ajatteleva.

Liisa ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Tervehdä äitiäsi ja sano, että minä olen ollut aina sinuun tyytyväinen.

Lotta sulki kyökin oven jälkeensä; nuori rouva oli nyt yksin hiljaisessa talossa, pikku Paulan jokellellessa kätkyessään.

Liisa avasi muutamia laatikoita ja järjesti niissä olevat tavaravähät, sitten kietoi hän hiukan liinavaatteita itselleen ja lapselleen siistiksi kääröksi. Lopuksi pukeusi hän käytettyyn, mutta hyvinsäilytettyyn mustaan leninkiin, jonka hän oli saanut morsiuslahjaksi ainoalta tädiltään -- mitään uutta pukua ei hän ollut koko naimisissa oloaikanaan laittanutkaan.

Betti täti, häntä oli Liisa viimme aikoina usein ajatellut. Betti oli hänen isänsä ainoa sisar, ikälikkö vanhaneiti, joka asui pääkaupungissa. Siitä pitäin kun Liisa muisti, oli Betti täti ainoastaan kerran käynyt pappilassa: hänen ja pastorinrouvan väli kun ei ollut juuri parhaimpia.

Betti täti oli vilkas, puhelias vanhaneiti, hänellä oli lyhyeksi leikatut harmaat hiukset ja viisaat ruskeat silmät. Viidestäkymmenestä vuodestaan huolimatta oli hän vielä veitikkamainen ja eloisa pastorinrouvan suureksi harmiksi, joka nimitti häntä "sinisukaksi" -- tietämättä sinnepäinkään mitä tuo nimitys merkitsi -- ja väitti, ett'ei käly ole ollenkaan älyävinään, että hän alkaa tulla jo vanhaksi.

Betti täti nauroi tälle ilkamoisesti ja tuumi, että pastorinrouva katseli häntä kierosti sentähden, ett'ei hän täyttänyt naisellista tarkoitustaan, mutta eihän kaikki tytöt voi toivoa itselleen miestä, koska niitä kerran yleensä oli niukanlaisesti. Tätä syytä ei pastorinrouva kuitenkaan tahtonut hyväksyä, vaan vakuutti, että käly vihasi sekä miehiä että avioliittoa, hänellä oli hupsuja päähänpistoja naisen oikeuksista ja velvollisuuksista ja niiden perusteella tahtoi hän mullistaa koko maailman ylösalaisin. Betti täti oli sitä paitsi kirjahupsu, vastustaen isää ja äitiä saadakseen lukea ja tulla mieheksi; talouden hoitaminen oli luonnollisestikin hänelle liian alhaista, hän tahtoi olla vapaa ja "riippumaton", siinä hänen pyrkimyksensä ja kunniansa. Sitä ei otettu huomioon, että hän opettajattarena taisteli ja raivasi itselleen edistyksen tietä, Betti täti kun kälynsä silmissä kerran oli tuommoinen hylky. Mutta Liisan mielestä ei lähtenyt koskaan hänen kaunis, ystävällinen katseensa ja tuo liikutus, mikä ilmausi silloin kun hän hyvästellessä nosti hänen siihen aikaan kolmentoista vuotiasta päätään, katsoi häntä silmiin ja sanoi: -- Näyttääpä kuin itäisi sinussa jotain hyvää, lapsi!

Kun hän sai tiedon Liisan kihlauksesta ja häistä, lähetti hän mainitun leningin ja muita pienempiä lahjoja. Niitä seurasi lyhyt, sydämmellinen kirje: -- Minä en voinut edes aavistaa, että sinä, rakas veljeni tyttö, menisit niin pian naimisiin. Mutta kun kerran niin on käynyt, toivon, että olet tehnyt vaalin tuumaillen ja vapaasta tahdosta, sillä avioliitto on vakava laitos, se vaatii uskollisuutta, rakkautta ja väsymätöntä velvollisuuden tuntoa, jos mieli tulla onnelliseksi. Niin, minä toivon, että sinä omaat nämä kaikki ja että sinusta siis tulee hyvä vaimo. Luultavastikin tulet naimisiin jouduttuasi riippumattomammaksi kuin nyt olet ollut setäsi luona ja luulenpa, että miehestäsi tuntuu hauskalta antaa nuoren vaimonsa hiukan silmittyä suuren maailman oloihin. Jos sitte joskus osutte meidän hyvään pääkaupunkiimme, niin et varmaankaan unohtane käydä Betti tätiäkin katsomassa. Osoitteeni seuraa mukana.

Liisa oli moneen kertaan lukenut tuon kirjeen, varsinkin viimme aikoina. Hän otti sen taasen nytkin tuon mustan hameen taskusta ja painoi Betti tädin osoitteen tarkasti mieleensä. Sitten etsi hän rahapussinsa, tuon pienen ikivanhan harmaan silkkikukkaron, jonka hän oli perinyt äidiltään, ja laski sen sisällön.

Neiti Orell oli juuri muutamia päiviä takaperin huomauttanut tohtorille, että Liisan päällysvaippa alkoi olla kovin kehno ja tohtori oli jonkun tavattoman anteliaisuuden-puuskauksen valtaamana antanut Liisalle rahaa uuden hankkimiseksi. Hän oli hyvin kiitollinen tuosta summasta ja kun hän oli pistänyt kukkaron samaan taskuun, missä oli Betti tädin kirjekin, kallistausi hän hellästi kätkyen yli ja työnsi sen hiljoilleen liekumaan: -- Nyt saa pikku ystäväiseni nukkua -- nukkua oikein kelpo unen. -- Ja hän lauloi kauniilla, vienolla alttoäänellään:

Nuku, nuku pienoisein, Hiljaa, sirost', armaisein, Kirkkaaks' nuku silmyet, Kuni taivaan tähtyet; Ja kun vihdoin uinuilet Kukkii poskes' ruususet.

Pian vaipuikin tyttö syvään uneen, joten äidille taasen tuli aikaa muihin hommiin. Kaikkein ensimmäiseksi pukeutui hän tuohon mustaan villapukuun, valmisti sitte tohtorille illallisen valmiiksi ja meni vihdoin ikkunan ääreen, jossa hän vakavasti katseli pitkiä varjoja, joita laskeva aurinko loi maanteille, sekä kylän rumia, yhteenahdettuja huoneriviä. Lähes neljä vuotta oli hän viettänyt tällä paikalla, neljä pitkää, toivottoman synkkää vuotta, synkimmät vuodet hänen elämässään.

Täällä olivat hänen nuoruuden-unelmansa tomuksi rauenneet, täällä hänessä herännyt tietoisuus siitä taakasta, jonka hän vapaaehtoisesti oli hartioilleen ottanut, täällä oli hän kokenut äidin onnea, täällä nähnyt tuon onnen, kaikkein rakkaimman, häneltä riistettävän. Täällä ei ollut mitään, mikä olisi häntä kiinnittänyt, mitä hän olisi kaivannut, ei ainoatakaan puuta, ei kiveä. Kuni aron raisut varsat hurjina pureskelevat suitsirautojaan ja ainoastaan väkisin tottelevat ohjausta, samoin oli Liisakin jo kuukausia pyrhistellyt ympäröiväin olojen painosta vapautuakseen.

Mutta nyt oli muutos tapahtunut, hän hengitti syvään, kevyesti; jo muutamia viikkoja takaperin olivat hänen epävarmat vapautumissuunnitelmansa saavuttaneet ilmaumismuotonsa.

Pian oli aurinko kadonnut metsän taa ja vaalea keväthämy levittihe yli maiden. Liisa nousi päättävästi, kiersi saalin harteillensa ja solmi tumman liinan päähänsä, niin että hän näytti siististi puetulta talonpoikaisnaiselta. Sitte otti hän pikku Paulan kätkyestä, kääri hänen huolellisesti lämpimään huopapeitteeseen ja otti hänet semmoisena käsivarrelleen. Sen jälkeen läksi hän hiljaan talosta pientä takaovea myöten, joka vei suoraan aukealle kentälle.

Hän kulki joutuisasti, mutta ilman mitään näennäistä kiirettä pitkin ojan pientareita noiden laajain peltojen läpi. Kenties joku huomasikin hänen, mutta niinkin ollen ei tuo yksinkertaisesti puettu nainen herättänyt mitään erikoisempaa huomiota, joten Liisa tunnin aikaa käveltyään saapui erästä oikotietä suurelle maantielle.

Häntä hiukan epäillytti antautua kulkemaan tietä pitkin, sillä ilta oli vielä koko lailla valoisa. Mutta hänen tuumiessaan siinä metsän reunassa, tuli muuan talonpoika ajaen pitkin tietä hiljalleen kylästä päin. Salamana välähti hänessä ajatus, että tässä kenties avautuisi hyvä tilaisuus pikemmin päästä koko seudulta ja siten tulla lähemmä matkan päämaalia, tuota kaukaista rautatienasemaa. Kun hän tarkkaan katseltuaan huomasi miehen aivan tuntemattomaksi, läheni hän häntä ja tervehti hyvää iltaa kohteliaasti. Sitte kysyi hän mihin mies matkustaa ja saatuaan itselleen soveltuvan vastauksen ja kuultuaan, että ukko taipui ottamaan hänet kärryilleen, nousi hän reippaasti hänen viereensä, nukkuva Paula käsivarrellaan.

Ukko näytti olevan hyväntahtoinen vanhus ja niihin harvoihin kysymyksiin, jotka hän Liisalle teki, voi tämä totuudenmukaisesti vastata. Liisa ilmoitti rehellisesti matkan varsinaiseksi tarkoitukseksi pääkaupungin, mutta että hän mietiskeli, miten hän voisi päästä läheiselle rautatienasemalle ja kysyi, voisiko hän tietää olisiko hänen kotikylässään -- pari penikulmaa Lehtolasta -- ketään, joka olisi halukas kyyditsemään häntä kohtuhinnasta. Ukko tuumiskeli hetkisen ja sanoi sitte, että "naapurin Kalle se kyllä kyytiin kyhäytyy, se kun onkin oikein semmoinen kyydinajaja". Liisan matkaa näytti onni suosivan, hän oli tyytyväinen ja he jatkoivat matkaa parhaassa sovussa, pikku Paulan nauttiessa yhä häiriytymättömänä lapsen virkistävää, levollista unta.

Niin oli Liisa pannut lähtönsä toimeen kuin mitä yksinkertaisimman ja vähäpätöisimmän asian, vaikka se kylläkin kokeneemmasta ja maailman oloihin perehtyneemmästä olisi näyttänyt mahdottomalta. Mutta Liisa, hän hylki kotiansa, tunsi vastenmieliseltä elää kauvemmin yksissä miehensä kanssa ja tahtoi siksi koko nuoren sielunsa elonvoimaisella tarmolla vapautua noista vihattavista siteistä -- varsinkin kun hän ei tuntenut mitään sisäistä ääntä, joka olisi puhunut velvollisuuksien täyttämisestä. Sen vuoksi olikin hän jättänyt kotinsa, hänen menettelönsä oli täydellisesti hänen luonteensa mukaista -- hän oli luonnonlapsi, hänen lahjansa olivat kehittymättä, kenties olivat ne rikkaat, hänen täytyi raivata itselleen oman ominaisen tien tai -- sortua.

* * * * *

Valoisan, tyynen kevätyön helmassa lepäsi kylä tohtorin palatessa vihdoinkin kotiinsa. Tavallisine raskaine askeleineen kulki hän eteisen läpi omaan huoneeseensa, jättääkseen sinne hattunsa ja päällystakkinsa. Liisa luonnollisestikin odotti, milloin hän saisi panna iltasen pöytään, semmoinen oli hänellä tapa. Ei ainoatakaan tulta ollut sytytetty, mutta lapsi luultavasti nukkui hyvin ja Liisasta itsestään oli mieluista hämyhetken pidolla kulutella aikaansa.

Talo tunnusti tohtorista tänä iltana ihmeteltävän hiljaiselta. Ruokailuhuoneeseen tultuaan etsi hänen silmänsä ikkunan äärestä tuota sorjaa vartaloa, joka tavallisesti kevyesti nousi heti hänen ovea avatessaan. Mutta nyt oli hänen paikkansa tyhjä.

-- Liisa, missä sinä olet, Liisa! huusi hän. Ei vastausta. Hän avasi keittiön oven ja kurkisti sinne, mutta sielläkään ei ollut ainoata ihmistä, ei edes Lotan äänekästä kuorsausta kuulunut. Harmistuneena kääntyi hän ympäri. Voiko Liisa todellakin olla niin ajattelematon, että lähtee kävelylle näin myöhään ja jättää lapsen yksikseen kotiin?

Hän meni kätkyen luo, mutta pysähtyi hämmästyneenä: pienoista ei ollutkaan siellä, peite oli viskattu syrjään ja vuode oli tyhjänä.

-- Tuhat tulimmaista -- tohtori löi otsaansa -- onko tuo nyt laitaa mennä sydänyönä vieraisille rintalapsi mukana, luonnollisestikin on Liisa neiti Orellin luona, kiusattuja nuo naiset ja niiden ijankaikkiset pärpätykset. Tohtori oli nälkäinen, hän oli ottanut ystävänsä nimismiehen luona ryypyn, pari, ja konjakki se kyllä ruokaa vaatii. Hän istui kuitenkin pöytään, joskin murrutuulella ja kävi käsiksi Liisan maukkaisiin ruokiin, katsellen silloin tällöin levottomasti ikkunaan, nähdäkseen milloin Liisa palajaisi. Mutta Liisaapa ei kuulunutkaan ja lisääntyvä katkeruus mielessään päätti tohtori lähteä naapuriin kadonneita etsimään.

Pihalle tultuaan huomasi hän apteekkarin tulet jo olevan sammuksissa, koko talo näytti olevan unen helmoissa. Hän seisoi hetkisen apteekkarin yökellon vieressä tuumien, mutta sitte soitti hän kelloa harmistuneen malttamattomuudella. Apteekkari itse tulikin heti päästämään hänet sisään, luullen jollekin kuolevalle lääkkeitä haettavan.

-- Sinäkö se oletkin, Galle, mitä sinä nyt? kysyi hän hämmästyneenä, tuijottaen tohtoriin unisilla silmillään.

-- Sallitko sinä siskosi pitävän aina puoleenyöhön kestäviä illanviettoja äideille ja kapalolapsille? sähisi tohtori äkäisesti. Hän tapasi vihdoinkin jonkun, jonka silmille voi kiukkunsa syytää.

-- En käsitä tarkoitustasi, Galle, sanoi hiljaluontoinen apteekkari, joka yhä vieläkin luuli elävänsä unien maailmassa.

-- Suoraan puhuen merkitsee se, että sinun sisaresi näkee hyväksi pidättää minun vaimoani ja lastani täällä, vaikka kello jo on lähemmä kahtatoista.

-- Minun sisareni -- Miina -- hänhän on rovastilassa vieraisilla ja tulee kotiin vasta huomispäivänä, huudahti Orell.

Tohtori istuutui raskaasti läheiselle tuolille. -- Liisa on poissa, sanoi hän vihdoin, -- hän on ottanut lapsen mukaansa; missä lienevätkään?

Apteekkarin vaaleat silmät levisivät sepo seljälleen; hän näytti kokonaan hämmästyneeltä, mutta havahtui pian täyteen tietoonsa. -- Onko sinun vaimosi, onko tohtorinna poissa?

-- Niin, hitossa, sitä juuri olen jo puolen tuntia päähäsi ajanut, ärjyi tohtori. -- Hän ja tyttö ovat kadonneet ja talo on jätetty ypö yksin.

-- Se on todellakin, hm, se on perin merkillinen juttu, sanoi apteekkari, joka oli jo saanut hiukan vaatteita päälleen ja nyt parhaillaan etsi saappaitaan. -- Täällä ei ole juuri muitakaan semmoisia naapureita, joiden luona voisi olettaa, hm, niin, hm, sinun vaimosi ei käy kenenkään luona. Minä seuraan sinua teille, piialta saamme kaikissa tapauksissa jotain tietoja.

-- Sekin on kadonnut, vastasi tohtori lyhyesti.

-- Yhä sotkuisempaa, näyttääpä kuin olisi aivan liitto tekeillä, mumisi Orell.

He menivät yhdessä tohtorilaan, kurkistivat uudelleen keittiöön, vakuuttautuivat, että talo todellakin oli tyhjä ja seisoivat hetkisen neuvottomina vastattain, kunnes apteekkarin silmiin äkkiä osui pieni ikkunalaudalla kellottava kirje.

-- Katsohan tuota paperilippua, kenties se antaa valoa tälle salaperäisyydelle.

Tohtori repäsi kuoren auki, jolloin pieni esine helähtäen putosi lattialle. Oli siksi pimeä, että oli mahdoton saada selvää niistä moniaista riveistä, jotka paperilla häämöittivät. Kärsimättömänä huusi tohtori valoa ja Orellin onnistuikin löytää keittiöstä pikku lamppunen.

Kun apteekkari kääntyi, huomasi hän lattialla tohtorin jalkain juuressa pienen kultaristin. Se kuului Liisalle ja siihen oli kaiverrettu "muisto" sana.

-- Katsohan, täällä on jotain vaimosi omaisuutta, sanoi hän, ojentaen ristin tohtorille. Mutta tämä työnsi hänen kätensä syrjään, koko hänen huomionsa oli kiintynyt kirjeeseen. Apteekkari katseli häntä kysyvästi: -- Mitä se on, Galle, mitä siellä kirjoitetaan?

-- Kirje ei ole minulle, vastasi tohtori -- se on sinun sisarellesi.

Apteekkari otti ihmetellen kirjeen ja luki seuraavat rivit: -- Hyvä Miina! Muistatko Elsaa Setä Tuomon tuvassa? Minä olen päättänyt tehdä aivan samoin kuin hän, minä lähden orjuudesta pienen Paulani kanssa, täällä hän ei voi kasvaa, hän ei saa oppia tuntemaan äitiään taitamattomaksi ja onnettomaksi naiseksi. Minä olen jo pitkän aikaa ajatellut tätä asiaa, mutta minun täytyi odottaa siksi, kunnes Paula tuli niin suureksi, että voin hänet ottaa mukaan. Älä kysy mihin menen -- sillä enpä tiedä sitä liioin itsekään mihin joudumme. Mutta minä luulen, että maailmassa täytyy olla joku nurkka, jossa äiti voi työskennellä lapsensa eteen, jossa he molemmat voivat tuntea itsensä vapaiksi ja onnellisiksi. Sinä tiedät, ett'ei minun elämänvaatimukseni ole suuret -- minä en ole lellitellen pilattu! Kiitos ystävyydestäsi, se on ollut virkistävä kukka minun ohdakkeisella polullani, tämän muiston elähyttämänä pyydän sinun hoitamaan poikani hautaa, tuota ainoaa, jonka kaipauksella jätän. Mutta jos on totta, kuten sinä luulet, että hänen henkensä elää toisessa maailmassa, siellä missä ajan ja avaruuden rajoja ei määritellä, niin kenties seuraa hänen henkensä minua nykyiseenkin olinpaikkaani. Pidä mukana seuraava pieni risti muistona siltä, jolle aina osoitit ystävyyttä. Muista joskus Liisaa.

-- Jäähyväiset pikku Paulalta kummilleen!

Kirje putosi apteekkarin kädestä. Hän katsoi tohtoriin ja yskähti merkitsevästi.

-- Kaunis juttu, Orell; siinä nyt näet minkä verran vaimosta on hyötyä, älä mene koskaan naimisiin, vanhapoika, älä milloinkaan. Tohtori laski suuren nyrkkinsä naapurin olkapäälle, hän näytti jättiläiseltä tuon kaiskeran apteekkarin rinnalla.

-- Kuuletko, vaimoni on pettänyt minun, hän on -- karannut!

-- Se on katalasti, jumalattoman katalasti, mutisi apteekkari, joka ei oikeastaan tietänyt mitä hänen piti sanoa.

-- Mene kotiisi ja paneudu makuulle, sanoi tohtori terävän ankarasti, -- täällä ei ole mitään tekemistä. Jos jotakin haluttaa luulla, että minä lähtisin juoksemaan mäkiä ja kukkuloita etsien matkoihinsa juossutta vaimoa, niin on hän saanut kokonaan väärän käsityksen Frans Gallesta!

Voimakkaalla liikkeellä työnsi hän apteekkarin edellään ovelle, avasi sen kiireisesti ja pakotti hänen astumaan ulos. Vastustaminen ei olisi merkinnyt mitään, siksi poistuikin Orell niin pian kuin mahdollista vielä aivan hämmästyneenä tuon uskomattoman tapauksen tähden. Hän jätti tohtorin liikutettuine tunteineen yksikseen tuohon autioon taloon.

Ja liikutettu oli todellakin tohtori, vieläpä aivan rajun liikutuksen vallassa, siitä ei epäilystäkään, mutta jos tuota töykeää miestä olisi tämmöisenä hetkenä ruvennut surkuttelemaan, niin olisi se saanut hänet hurjaan raivoon. Hänen tunteitaan ei kukaan uskaltanut kysyä, sen tiesi apteekkari.

Tohtorin purkaessa vihaansa ja rajatonta katkeruuttaan tyhjille seinille, nukkui Liisa tyynesti kuin pieni tyttönsä tuon kunnon talonpojan vierasvaraisessa talossa. Seuraavana päivänä nousi hän aikaisin kärryihin, jotka veivät hänet rautatien asemalla. Mutta vasta seuraavan päivän illalla ennätti hän matkansa perille, pääkaupunkiin.

Jos matkustus nopeasti kiitävässä junassa sai hänet jonkunlaiseen huumaukseen, niin sitäkin hämmentyneemmäksi tunsi hän itsensä ihmisillä täytetyn odotussalin hälinässä. Useita iloisia jälleennäkemisiä näki hän ympärillään, mutta hänelle, tuolle avuttomalle, yksinäiselle vieraalle, ei ainoatakaan ystävällistä kättä ojennettu. Mutta muuan poliisimies huomasi hänen neuvottomuutensa ja hankki hänelle ajurin, joka Betti tädin osoitteen kuultuaan ajoi joutuisaa juoksua pitkin tuntemattomia, valaistuja katuja.

Neiti Betti Modén istui vanhan tapansa mukaan teen jälkeen kirjoituspöytänsä ääressä pienessä kodikkaassa arkihuoneessaan. Hän asui neljännessä kerroksessa muutamassa suuressa kivitalossa Aleksanderin kadun varrella. Hän hymyili juuri eräälle onnistuneelle kuvaukselle, jonka hän oli kirjoittanut siihen aikakauslehteen, jonka uuraana avunantajana hän oli. Illan rauhaisa tyyneys täytti hänen mielensä. Mutta samalla temmattiin ovi äkkiä auki ja hänen vanha, uskollinen palvelijattarensa Senoobia törmäsi huoneeseen hämmästys kurttuisilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.

-- Entä nyt, rakas Senoobia, joko sinua ahdistaa poliisi kun tulet semmoisella hopulla? kysyi hänen emäntänsä, katsahtaen ihmetellen työstään.

-- Ah, neiti Betti -- neiti ei voi ollenkaan käsittää, läähätti palvelijatar -- koko eteinen on täynnä vieraita.

-- No hyvänen aika, käske ne sisään, kehoitti Betti neiti, nousten heti seisoalleen ja pannen kynän kädestään. -- Mutta ketä ne sitte mahtanevat olla, minulle ei ole ilmoitettu mitään käyntejä -- ne ovat varmaankin tulleet junalla.

-- Kaiken näköistä sitä pitää ollakin -- mumisi palvelijatar rientäessään ulos. Tavallisine keveine askeleineen seurasi Betti neiti häntä eteiseen, kohensi silmälasejaan ja katseli odottavasti Senoobian vieraita, jotka juuri astuivat sisään. Senoobian koko suuri vierasjoukko supistuikin yksinkertaisesti puettuun naiseen, jolla oli lapsi käsivarrellaan.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, tervehti ystävällinen emäntä, tirkistäen vierasta likinäköisine silmineen ja ojentaen Liisalle kätensä tervehdykseksi. Hän ei aavistanut vähääkään kuka vieras oli.

Liisa läheni, tarttui hänen käteensä ja sanoi melkein lapsellisen kainosti: Betti täti, ettekö tunne minua? Minä olen Liisa pappilasta ja tämä lapsi on oma pieni tyttöni.

-- Pikku Liisa, veljenitytär -- mutta miten suureksi sinä olet tullutkaan, eipä kumma jos en tuntenut -- sydämmellisen tervetullut sekä sinä että pienoinen.

Hän puristi Liisan rintaansa vasten ja suuteli hänen punottavaa poskeaan: -- Sinä olet siis matkustanut pääkaupunkiin, tyttöeni, ja tullut vanhaa tätiäsi katsomaan, se oli kiltisti tehty! Hän auttoi Liisaa päällysvaipan riisumisessa ja vei hänet sitte sisään jotta hän voisi asettaa nukkuvan lapsen sohvalle lepäämään.

-- Kas niin, pikkuinen lepäilee siinä erinomaisesti, kunnes ennätämme saada hänelle sopivamman vuoteen ja Senoobia on kerjennyt laittaa sinulle lämmintä teetä, puheli emäntä. Mutta kerrohan nyt matkastasi, ja miks'et sinä kirjoittanut edeltäpäin tulostasi, jotta olisin tietänyt tulla asemalle vastaanottamaan.

Liisa, joka ei ollut vielä istuutunut, seisoi yhä lapsensa luona pitkät silmäripset alasluotuina ja posket hohtavina. Äkkiä kohotti hän katseensa ja katsoi tätiä avoimesti kasvoihin: -- Betti täti, minä -- olen -- lähtenyt pois -- mieheni luota -- sanoi hän harvaan ja painokkaasti.

-- Mitä puhutkaan, hyvä lapsi; minä en käsitä sitä! huudahti täti todellisen hämmästyksen valtaamana.

Liisa toisti sanansa, mutta tällä kertaa harvempaan ja korkeammalla äänellä, juuri kuin olisi luullut tädin siten käsittävän paremmin hänen tarkoituksensa.

-- Eikö tohtori sitte tiedä mitään sinun matkastasi?

-- Ei, siitä ei hän tietänyt aavistamallakaan, minä en puhunut asiasta kellekään ihmiselle, vaikka jo aikoja sitte tein päätökseni. Minä jätin kotini keskiviikko-iltana kun tohtori oli sairaan luona, ajoin koko tuorstaisen päivän ja olen nyt täällä. Liisa puheli varsin tyyneesti, aivan kuin olisi hänen menettelönsä ollut niin perin luonnollista.

Betti täti ei hevin menettänyt mielentilansa tasapainoa, mutta nyt oli hänkin aivan ällistynyt. -- Rakas Liisa, sanoi hän, tämä tuntuu perin merkilliseltä, sinulla on kai täytynyt olla tähdellisiä syitä menettelöösi.

Liisa painoi molemmat kätensä kiihkeästi ohimoilleen. -- Syitä, toisti hän -- niin, syitäpä kylläkin, koko maailmassa ei löydy ainoatakaan paikkaa, jota minä kammoksuisin niin kuin tuota, jota sanotaan minun kodikseni. Voi, jos sinä, hyvä Betti täti, koettaisit semmoista elämää kuin minä olen elänyt nämä viimmeiset vuodet, onnettomana, vapaudettomana, miehen kanssa, joka on niin kova, niin harvasanainen, niin kauhean tunteeton -- hän ratkesi itkuun ja koko tuo onnettomuus, koko hänen päivänpaisteen ja elonlämmön kaipuunsa tuntui olevan entistä elävämpänä hänen edessään. Se ei ollut milloinkaan puhjennut sanoiksi, mutta siksipä tuntuikin se nyt hänestä monta vertaa suuremmalta ja epätoivoisemmalta.

Betti täti ei sanonut mitään, hän painoi ainoastaan hiljaan ja hellästi Liisan pään rintaansa vasten. Josko hän oli syytön eli syyllinen, sen tahtoi hän jälemmin ratkaista, hienotunteisesti käsitti hän nyt ainoastaan, että Liisa ennen kaikkea tarvitsi saada itkeä sydämmensä tyhjäksi jonkun äidillisen sydämmen tukemana.

Pikku Paula liikahutti itseään unissaan. Heti herkesi nuoren rouvan rajut nyyhkytykset kuin tai'an tyrehyttämänä. Hän riensi lapsensa luo ja otti hänet sydämmellisen hellästi syliinsä.

-- Tiedätkö mitä, sanoi Betti täti, joka liikutettuna katseli nuoren äidin hellyyttä, nyt me emme puhu tänä iltana enää sanaakaan matkasi syistä; sinä olet väsynyt ja liikutettu ja tarvitset ensi työksi lepoa. Tuossa tuleekin Senoobia ilmoittamaan, että tee on valmista ja minä menen heti hommaaman pienoisellesi vuodetta. Ihmeellistä, että meidänkin talossa on tuommoinen pieni lapsi; oletko sinäkään, Senoobia, koskaan nähnyt kauniimpaa pikku palleroista? -- Vanha palvelijatar käänsi päänsä toisaalle uhmalla liikkeellä, mutta jo seuraavana aamuna oli hänen luonteensa syntyperäinen hyvyys voittanut noiden odottamattomain vierasten tulon synnyttämän tyytymättömyyden. Ja kun Liisa pyysi hiukan lämmintä vettä lapsensa pesua varten, oli Senoobia mitä avuliain pesuhommassa.

* * * * *

-- Nyt -- sanoi Betti täti, istuutuen mukavaan kirjoitustuoliinsa, nyt kun olemme nukkuneet ja syöneet aamiaista, tahdomme tuumitella hiukan sinun asioistasi, rakas veljenitytär.

Liisa nyökkäsi päätään; hän istui vastapäätä tätiään kalpeana, mutta tyyneenä ja katseli avonaisesti hänen ilmeikkäihin silmiinsä. -- Kerro nyt, lapseni, kaikki, sillä siitä päättäen, että tulit luokseni, voi olettaa sinun luottavan minuun; kunpahan vain voisin osoittaa, että olen luottamuksesi ansainnut. Kuinka alkoi teidän aviollinen epäsopunne?