Chapter 17
-- Vai niin -- tohtori ei sanonut sen enempää, mutta kova äänensointu tuntui onnettomuutta uhkaavalta. Aivan ällämystyneenä meni palvelijatar päivällistä hommaamaan ja samalla tuli Liisakin neiti Orellin seuraamana. Pikaisesti silmäsi Liisa pöydälle, johon hän oli jättänyt työnsä, sitten katsoi hän tohtoriin ja huomasi, mihin tuo pikku myssy oli joutunut. Syvä punastus kohosi hetkiseksi hänen poskilleen.
Tohtori katseli häntä pilkallisesti: -- Voit tosiaankin punastua, sanoi hän terävästi, olen juuri saanut kuulla kauniin jutun sinusta, minun vaimoni neuloo maksun edestä talonpoikaisämmille, erinomainen keino kohottaa miehensä arvoa.
Näkyi kaikesta, että hän oli julmalla päällä, ohaussuonet olivat paisuksissa ja koko kasvot mustanpuhuvat. Miina neiti tunsi itsensä perin onnettomaksi täytyessään olla tämmöisen perhekohtauksen todistajana, mutta ei tietänyt, uskaltaisiko hän lähteäkään ja jättää Liisaa kahden tuon julman, raivostuneen miehen kanssa. Nuori rouva oli koko ajan näköään täysin tyyne, mutta levottoman nopeat liikkeet, joilla hän korjasi ompelutarpeensa pöydältä, osoittivat että hänkin oli liikutettu.
-- Maksun edestä! -- toisti tohtori, kohottaen tuota onnettomuuden myssyä. Luultavasti olet kärsinyt nälkää tässä talossa!
-- Minä olen käyttänyt nuo pennivähät pieniin ostoksiin poikaa varten, vastasi Liisa lyhyesti.
-- Niin, vaatteihin, ilkkui tohtori -- ymmärrän kyllä, pikkuinen olisi ilman sinun huolenpidottasi saanut olla alasti. Oh, ymmärrän kyllä tarkoituksesi, sinä tahdot rimsuttaa ja remsuttaa poikaparan pitsinpätkillä ja rievunkappaleilla, mutta siitä pelistä minä teen lopun, sen saat ymmärtää. Tästä päivästä lähtein sinä et ompele rahan edestä! -- Hän meni uunin luo ja syvintä ylenkatsetta osoittavalla liikkeellä viskasi hän tuon pienen myssyn leimuavaan tuleen. Sitte läksi hän huoneesta, lyöden oven särähtäen jälkeensä kiinni, niin että poika kauhistuneena kavahti kätkyessään.
Liisa riensi heti pienokaista rauhoittamaan, nuo kauniit kasvot olivat ennallaan, niissä ei näkynyt jälkeäkään liikutuksesta, ainoastaan suun ympärillä oli tavatonta lujuutta ilmaiseva piirre. Miina vapisi ensin jonkun aikaa tohtorin esiintymisen johdosta ja katseli ihmetellen Liisaa. Sitte otti hän ystävälliset jäähyväiset, mutta ei saanut ainoatakaan sanaa huuliltaan. Hän tiesi ainoastaan, että hänen läheisyydessään näyteltiin surullista avionäytelmää, jonka suhteen hän oli pakotettu olemaan toimetonna katselijana.
Kun Lotta hiukkaa myöhemmin tuli pöytää kattamaan, näki hän kauhukseen puolipalaneen pitsinpätkän kakluunissa. -- Jumala varjelkoon, mihin myssy onkaan joutunut! huudahti hän hämmästyneenä.
-- Myssy on pudonnut tuleen, vastasi Liisa tyyneesti -- sinun täytyy, Lotta, sanoa lautamiehen emännälle, ett'en minä voikaan täyttää lupaustani, minä en voi tästäpuoleen neuloa muille, ja tohtori on kyllä oikeassa, sanoessaan, ett'ei se ole liioin tarpeenkaan. Tässä saat sinä muutamia kangaskappaleita ja pitsinpätkiä pieniä siskosi lapsia varten, minä en tarvitse niitä enää.
Lotta niiasi ja kiitti, mutta ei uskaltanut kysyä mitään, sillä tohtorinna näytti tällä hetkellä yhtä jyrkältä kuin itse tohtori, niin hyvä emäntä kuin hän muutoin olikin.
Liisan olennossa oli tänään jotain ankaraa ja kylmää, tuo hänen vakava arvokkuutensa ilmaantui tavallista voimakkaampana. Tohtori sanoi häntä "niskoittelijaksi" ja siinä hän kenties ei ollutkaan niin aivan väärässä. Mutta hän ei aavistanut, että yksi ainoa ystävällinen sana olisi kyennyt sulattamaan Liisan kylmyyden, että tuon kovan pinnan alla sykki vapiseva sydänraukka, joka toivoi päivänpaistetta sisäisen lämpönsä ja hehkunsa puhkeamiseksi. Miehensä alituinen tylyys ja taipumattomuus teki hänen umpimieliseksi ja itseensä sulkeuneeksi ja vaikk'ei hänen ylpeytensä koskaan sallinut kyynelten tulla näkyviin noiden perheellisten kohtausten tähden, vaikutti heidän perhe-elämänsä jokapäiväinen epäsointu kuitenkin häneen yhä mieltä masentavammin.
Neiti Orell katseli huolehtien noita nuoria kasvoja, joilla ei näkynyt hymyilyä muulloin kuin milloin hän katseli poikaansa. Tuo synkkä katse noissa kauniissa silmissä vaikutti häneen surullisesti, mutta asia ei ollut autettavissa. Neiti Orell itse oli noita myötenantavia, hyväluontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voi olla aivan onnettomia, sillä heillä on jonkunlainen sisäinen taipumus uhrautua toisten edestä ja tavallisesti toivovat he elämältä vähän, niin vähän, että heidän toiveensa harvoin pettyvät. Hän oli suoraluontoinen arki-ihminen ja vaikka hän osittain tajusi Liisan luonnetta ja lausui ihmettelynsä, ett'ei nuori rouva milloinkaan käynyt kirkossa sekä viittaili hienoisesti, että uskonto olisi paras lohdutus murheissa, ei hänellä kuitenkaan ollut kyllin voimaa ja itseensäluottamusta koettaakseen edes tämän suhteen vaikuttaa Liisaan. Hänen käytöksensä Liisaa kohtaan oli tavattoman armasta ja hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden osoituksesta, mutta samalla niin hienotuntoinen ja varova, ett'ei hän koskaan tunkeutunut antamaan neuvojaan eikä ilmaisemaan osanottavaisuuttaan.
* * * * *
Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista menoaan. Oli taasen syksy, tuo kauhea syksy, jota Liisa aivan pelkäsi, sillä Lehtolan kylään toi se mukanaan pohjattomat, velluvat tiet ja sankan sumun, joka läpinäkymättömänä muurina sulki näköalan ja pilasi hengitettävän ilman. Liisalla oli myös kyllin syytä levottomuuteen, sillä pitäjään oli ilmaantunut pahanlainen kaulatauti, ja joka kerta kun tohtoria haettiin sairaan luo, kavahti hän sydämmensä pohjasta. Tartuntahan voisi helposti siirtyä heille tohtorin mukana ja tuskallisesti katseli hän pientä Paulia, joka terveenä ja reippaana tallusteli ympäri huonetta. Poika oli hänen elämänsä ainoa päivänsäde, hänen mustasukkaisen innolla vartioima aarteensa, hänen päiväinsä ajatus ja öittensä unelma.
-- Paul, Paul, oma poikani, pikku armaani, kuiski hän, ottaen pojan syliinsä ja painaltaen itseensä kuin jos ei mikään voima voisi sitä häneltä ryöstää. Semmoisena hetkenä tuntee äiti itsensä voimakkaaksi taistelemaan kaikkia vastaan, jotka tahtovat riistää hänen sydänilonsa; mutta on voima, joka on paljon mahtavampi, joka ei huoli kyyneleistä, ei uhkasta eikä valituksesta, joka kulkee omia teitään, tempaa uhrikseen milloin ukon haudanpartaallisen, milloin uinuvan lapsen. Muutamia päiviä myöhemmin olikin Liisan pelko toteutunut, pikku Paul makasi vuoteellaan kuumeisena ja tylsästi ympärilleen tuijottaen.
Yöt päivät valvoi äiti hänen vieressään, vaalien hänen pienintäkin liikettään ja ollen ymmärtävinään hänen piirteittensä pienimmätkin ilmeet. Tohtori, joka ei alussa antanut taudille mitään merkitystä, huomasi kuitenkin pian, ett'ei se ollutkaan niin vaaratonta, ja kun hän -- vaikka sitä tuskin olisi voinut aavistaa -- kuitenkin piti pienoisesta, kasvoi hänen pelkonsa kohta yhtä suureksi kuin Liisankin. Mutta se ilmausi toisella tavalla. Kun Liisa ei tahtonut hetkiseksikään jättää pikku sairaan vuodetta, ei tohtori taasen ollut kuin käymältä huoneessa ja levottomuutensa ilmausi mitä vihaisimpana ja katkerimpana mielialana, mikä ei säästänyt ketään ympäristössään, kaikkein vähimmän Liisaa -- kenties siitäkin syystä, ett'ei Liisa antanut mitään merkitystä hänelle. Tohtori tunsi, että vaimonsa piti häntä ainoastaan lapsensa lääkärinä, jota hän vaivasi avunpyynnöllään.
Tohtori Galle ei ollut lääkärinä tuhmempia, päin vastoin, ja varsinkin kaulatauteihin oli hän erikoisesti perehtynyt, sillä ne ilmaantuivat usein kulkutauteina tällä seudulla. Mutta on väliin taudintapauksia, joissa ei mikään taito eikä tahto kykene sairasta pelastamaan. Ja semmoinen potilas oli pikku Paulkin.
Miina neiti oli väsymättömän osanottavainen, usein istui hän tuntikausia Liisan luona ja tarjoutui joka ilta valvomaan sairaan luona. Mutta Liisa pudisti kieltävästi päätään, hän ei olisi kuitenkaan voinut saada unta silmiinsä.
Oli kulumassa yhdeksäs päivä pojan sairastumisesta. Ikkunanverhot olivat lasketut alas esteeksi myrskylle, joka tunkeusi sisään hataroista ikkunoista. Ilta oli tuulinen ja ikävä, valkean edessä istui Liisa, pieni Paul sylissään.
-- Minä luulen, että hän makaa mielellään juuri tuossa asennossa, sanoi Miina neiti, joka tuli samalla sisään.
-- Hänellä on pitkin päivää ollut ankaroita kouristuspuuskia, jotka ovat saaneet tuon pienen ruumiin aivan vapisemaan, vastasi Liisa, katse yhä lapseen kiintyneenä.
-- Mitä tuumaa miehesi? kysyi neiti Orell. -- Ah, sieltähän se tuleekin itse -- mitä arvelee tohtori pojasta?
Tuo jättiläinen kumartui raskaasti alas ja asettaen suuren kätensä lapsen kohoilevalle rinnalle vastasi hän: -- Minä luulen, että kuolontaistelu on jo alkanut.
Liisa tarttui kiihkoisesti hänen käteensä ja tuijotti hänen silmiinsä: -- Eihän se ole totta! -- Hän oli kyllä nähnyt miten elonkipinän hehku muuttui päivä päivältä yhä heikommaksi, hän oli nähnyt tuskien kiertävän virnalleen nuo kuumeesta hohtavat kasvot ja kuitenkaan -- niin uskomattomattomalta kuin parantuminen näyttikin -- ei hän hetkeksikään ollut menettänyt toivoaan, hukkuvan epätoivolla pysytteli hän siinä kiinni. -- Se ei ole totta, sanoi hän vielä kerran.
-- Hän ei näe huomispäivää, sanoi tohtori synkästi.
Tukehtunut huudahdus tunkeusi Liinan rinnasta, se ei muistuttanut ihmisääntä, vaan pedon kiljuntaa, jolta metsästäjä on riistänyt poikasen. Poika säpsähti äkisti ja alkoi vavista.
-- Järjetön olento, sinä sammutat viimmeisenkin elonkipinän hänessä, sanoi tohtori tuikeasti.
Raju puistatus värisytti tuota nuorta rouvaa, äsken tuskan vääristämät kasvonsa muuttuivat luonnottoman jäykiksi ja yksi ainoa suuri kyynel juoksi hitaasti pitkin poskea ja tipahti lapsen jo puolikylmälle otsalle. Hänen katseensa oli kiintynyt pojan kalman leimaamiin kasvoihin; poika parka, hän oli tiedoton kaikesta, mitä ympärillään tapahtui, uusiutunut kouristus pudistutti häntä ja hetken perästä makasi hän kuolleena äidin sylissä.
Miina neiti otti pienokaisen ja asetti hänet vuoteelle. Tajutonna salli Liisa sen tapahtua, mutta kun Miina koetti lohduttaa häntä, loi hän ystävättäreensä epätoivoisen katseen: minä olen tappanut hänen, minä olen tappanut hänen, hän olisi vielä voinut elää muutamia tunteja, oi, se oli minun syyni, oi, voi!
Hän viskausi vuoteelle ja raju pudistus värisytti häntä uudelleen. Hänen hyvä ystävättärensä katsoi ympärilleen, mutta tohtori oli jo mennyt, ja hellästi hyväillen tuota kaunista päätä, sanoi hän: -- Olisitko todellakin toivonut lapsesi kärsivän vielä muutamia tuskallisia tunteja? Ei, Liisa, yhtä vähän kuin voit torjua kuolemaa, yhtä vähän olisi äidinsydämmesi halunnut nähdä pienokaisen tuskia, sen tiedän varmaan. Nyt on hänen hyvä olla, meidän ei sovi kadehtia hänen lepoaan.
Liisa ei vastannut, hänen päänsä vain vaipui yhä syvemmälle sängyn reunalle; Miina neidin täytyi vihdoin jättää hänet yksin kuolleen lapsensa luo.
Yhtä hiljainen ja äänetön oli hän aina hautauspäivään asti. Hänen hyvä ystävättärensä oli hänelle uskollisena auttajana kaikessa, mutta pojan viimmeisen vuoteen laittoi äiti itse ja asetti hänen pienen valkotukkaisen päänsä tyynylle pitkään lepoonsa.
-- Emmekö voisi uskoa, että hän ainoastaan nukkua sanoi Miina neiti, katsellessaan kyynelet silmissä pikku vainajaa viimmeisen kerran ennen kannon kiinninaulaamista. -- Ruumis lepää, mutta sielu elää taivaassa.
-- Niin, jos todellakin on taivasta olemassa, niin varmaankin joutuvat sinne tuommoiset viattomat olennot kuin pikku Paul, sanoi Liisa vapisevin huulin.
Ystävätär olisi tahtonut puhua jotain jälleennäkemisestä ja Jumalan sanan lohdutuksista, mutta siihen ei hän nyt kyennyt ja sitte lähtivät kaikki hautuumaalle. Tohtori ja vaimonsa olivat omituinen pari seisoessaan tuon avonaisen haudan reunalla: Miina neidistä ei tohtori ollut milloinkaan näyttänyt niin tylyltä ja armottomalta kuin juuri nyt. Mutta eipä seisonut Liisakaan hänen vieressään tukea ja hoivaa etsien, vaan aivan toisella puolella hautaa, haudankaivajan luona, pitäen tarkasti silmällä, ett'ei ainoatakaan kiveä olisi mullan mukana vierähtänyt kirstulle. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvot näyttivät kivettyneen äänettömään suruun.
Liisa rukka -- hän oli niin kovin kiintynyt tuohon poikaansa, ajatteli Miina neiti. Mutta tuo kelpo nainen ei voinut edes aavistaa hänen surunsa syvyyttä, mitä hän tunsi mennessään tyhjään elottomaan kotiinsa ja täytyessään elää tuivertaa ainoankaan päivänsäteen suomatta lämpöään hänelle. Ainoastaan lapsi oli tuonut hänen autioon taloonsa eloa -- nyt oli sekin poissa.
Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta, jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle -- hänen kohtalonsa oli aivan sama. Mutta hän ei voinut eheällä kärsivällisyydellä kantaa kohtalonsa kovuutta, vaan tuskastui ja murisi taakkansa tähden ja noiden yhteenpuristettujen huulien ympärillä asusti tuo kylmä, kankea piirre entistään silmäänpistävämpänä.
Jos tohtori oli toivonut tuosta vaatimattomasti puetusta, köyhässä maälaispappilassa yksinkertaisesti kasvatetusta tytöstä säveän ja kuuliaisen vaimon, oli hän tavallaan erehtynyt. Hänellä oli tapana toisinaan päivällispöydässä tarkastella vaimoaan tarkemmin kulmakarvojensa alta ja silloin hän aina itsekseen päätteli, ett'ei Liisa ollut aivan semmoinen kuin hän oli hänen luullut ensi näkemältä. Mutta mitäpä siitä, jos hän yleensä olikin niskoitteleva, kun hän kaikissa tapauksissa täytti perheelliset velvollisuutensa erittäin hyvin, hän itse oli harvasanainen, miksi vaati hän vaimoltaankaan enempää. Mitä vielä -- naisilla on oikkunsa, he ovat hiukan konstikkaita, joka sorkka, eikä hän, paremmin kuin muutkaan, onnistunut saamaan mitään täydellisyyttä avioliiton vaaliuurnasta. Ja siihen loppuivat tohtorin tuumailut, hän otti vielä yhden mehukkaan sianlihaviipaleen ja oli tyytyväinen. Olkoon Liisa oikullinenkin, kunhan hän vain valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin tähänkin asti, siinä kaikki hänen vaatimuksensa. Ja varsin tyytyväisenä ympäristöönsä nousi tohtori pöydästä, vaipuakseen hetimmiten mieluisaan päivällisuneen omassa huoneessaan. Mutta ryppyisin otsin meni Liisa täyteisen vaatekorin viereen, jossa motkotti kasa harmaita villasukkia kantapäät ja varpaat rikkeiminä. Hän ei tiennyt ikävämpää työtä kuin sukanparsiminen eikä ketään kauheampaa sukkain kuluttajaa kuin hänen jättiläisensä. Hänen kasvonpiirteissään ei ilmaunut nyt mitään ystävällistä eikä hyvää, tuntui kuin olisi hän yksin väärin tuomittu itsekieltäymykseen ja hänen sydämmensä kohosi uhmaan vastarintaan sen sijaan, että sen olisi pitänyt nöyrtyä surun alla.
Ja kuitenkin oli hänenkin oloissaan valoisampiakin puolia: hänellä oli uskollinen ja harras palvelijatar, apteekkarin sisar oli hänelle ystävätär, joka oli aina aulis auttamaan häntä neuvolla ja työllä, ollen samalla ystävällinen ja hyväntahtoinen. Miina neiti ei ollut mikään älyniekka eikä lukemiseen innostunut, mutta heti kun hän huomasi Liisan lukuhalun, lainasi hän uskollisesti hänelle jokaisen kirjan, jonka hän käsiinsä sai. Ja Liisasta oli yhdentekevää, mitä ainetta kirja käsitteli, olipa se sitte joku vanha apteekin yliskaapista löydetty yleistieteellinen teos tai historia tai runokokoelma. Hän oli vielä monin puolin lapsi, mutta lahjakas lapsi, joka ainoastaan ikävöi vapautta kehittyäkseen.
Muuan hänen käsiinsä sattuneista oli Becher Stoven "Setä Tuomon tupa." Sitä lukiessaan kohosi hänen eloisassa sielussaan mitä syvin katkeruus noita orjapohatoita kohtaan, kun hän taasen tunsi aivan kärsivänsä onnettomain, menehtyväin orjien kanssa. Vapautta, vapautta! kaikui hänenkin sisimmässään, hän vihasi kaikkea, mikä tunnusti kahleilta ja pakolta.
Miina neiti aivan hämmästyi, nähdessään miten innostunut hän oli kirjan sisältöön ja miten eloisasti hän oli kiintynyt siinä kuvattuihin henkilöihin.
-- Minä olisin tehnyt aivan samalla tavalla kuin Eliisa, vakuutti hän säihkyvin silmin. Jos joku olisi tahtonut riistää minulta lapseni, niin en suinkaan olisi kammonut minkäänlaista jokea vyöryvine jäälohkareineen pelastaakseni lapseni.
-- Etpä kyllä, sen uskon, sanoi Miina neiti, hymyillen hänen innolleen. Minä uskon, että sinulla on varsin luja tahdonvoima ja hyvä terveys, mutta juo nyt ystäväiseni hiukan enemmin kahvia ja unhota koko tuo liikuttava tapahtuma. Pikku Paul on Jumalan huostassa, häntä ei mikään paha voi vahingoittaa!
-- Ei kyllä, mutta minä saan pian toisen pikku lapsen.
-- Siitäkös ilo nousee, arveli ystävätär.
Liisa ei kuunnellut ystävättärensä puhetta: -- Tohtori huomautti minulle kuinka ruma nainen on tässä tilassa, hänet pitäisi silloin "salvata huoneeseen", sanoi hän.
-- Minä en voi uskoa, että mies on tuommoinen, tuommoinen -- -- --
-- Epähieno, sanoi nuori rouva katkerasti nauraen. Se oli olevinaan pilaa, näes, hän oli hyvällä tuulella ja sitä en minä suinkaan lue hänelle virheeksi. Mutta hän ei huomaa koska hän haavoittaa, hän ei tiedä miltä tuntuu minusta ajatellessani, että olen pakotettu antamaan elämän pienelle, viattomalle olentoraukalle, joka syntyy kenties kuollakseen hetimmiten tuskaisen kuoleman, kuten pikku Paul.
-- Älä puhu noin, rakas Liisa; ajattele, että juuri Jumala lähettää sinulle nuo pikku rakkaat.
Liisa ei vastannut, hän laski äkkiä kahvikupit pöydälle ja ratkesi raivoisaan itkuun.
Miina neiti ei ollut tottunut koskaan näkemään Liisalla semmoisia tunteitten purkauksia, hänellä, joka niin mainiosti voi hillitä itsensä; siksi koettikin hän kaikin tavoin rauhoittaa ystävätärtään. Ja se onnistuikin hänelle, sillä pian oli Liisa tarttunut uudelleen neyleeseensä ja ainoastaan punaiset pilkat poskilla todistivat, että sisällä vielä aaltoili. Neiti Orell johti taitavasti keskustelun muihin asioihin, mutta hän oli kuitenkin hyvin levoton siitä, mitä äskeinen tapaus mahdollisesti vaikutti Liisan vastaiseen terveydentilaan. Hän pistäysi useampia kertoja päivässä nuoren ystävättärensä luona, varsinkin silloin, kun tohtori oli poissa kotoa sairaskäynneillään.
Liisa vakuutti hänelle voivansa varsin hyvin. Illalla näytti hän kuitenkin Miinasta kovin raukealta ja seuraavana aamuna käväsi tohtori apteekissa ja kertoi, että Liisa yöllä oli saanut pienen tytön -- liian aikaiseen, jonka vuoksi se olikin "perin viheliäinen raukka", kuten hän sitä nimitti.
Kun Miina neiti taasen näki Liisan, näytti tämä väsyneeltä ja alakuloiselta.
-- Ajatteles, siitä tulikin tyttö, sanoi hän melkein valittaen -- pieni olento orjan iestä kantamaan. Mitään vastaamatta katseli ystävätär äidin vieressä makaavaa tavattoman hentoa olentoa, hän katseli ajatellen noita kämertyneitä kasvoja: -- siitä varmaankaan ei tule pitkäikäistä.
-- Minä toivoin saavani kuolla samana yönä, jatkoi nuori rouva samalla surullisella äänellä. Mutta minä olen niin voimakas, tohtori sanoo, että minä olen aivan luotu lapsia synnyttämään; lausunto, joka hänen sanoikseen varmaankin on kohteliaisuutta.
Miina neidin täytyi hymyillä: -- Koetakin siis käsittää se iloiselta kannalta, lohdutti hän. Liisa kääntyi poispäin kärsimättömästi huoahtain, hänen suurissa, mustissa silmissään ei ollut pienintäkään hymyn pilkahdusta. Hän oli niin hieno- ja valkeahipiäinen, maatessaan siinä vaaleat kasvot tyynyä vasten, oikea kaunotar, tuumaili Miina neiti. Mutta tohtori oli kerrassaan raakalainen, joka ei ymmärtänyt sinnepäinkään, miten kaunis vaimo hänellä oli. Hän kumartui, työnsi hiukset Liisan leveältä, viisaalta otsalta ja suuteli sitä hellästi.
-- Sinä olet niin hyvä, sanoi Liisa hiljaa, kiertäen käsivartensa hänen kaulalleen -- liian hyvä minulle viheliäiselle raukalle.
-- Hänessä on kyllä lämpöä, kunhan vain osaisimme saada sen hehkumaan, ajatteli ystävällinen Miina neiti.
* * * * *
Kaikista ennakkoluuloista huolimatta alkoi tuo pieni tulokas varttua päivä päivältä. Hän oli kaunis lapsi, hänellä oli pitkät, mustat hiukset ja säännölliset kasvonpiirteet.
-- Hänestä tulee aivan sinun kuvasi, sanoi Miina neiti eräänä päivänä, ihaillessaan pientä kummityttöään uudessa koltissaan. Mutta Liisa pudisti päätään: -- Se ei ole miksikään onneksi pienelle Paula raukalleni, minä en ole mikään mallikelpoinen nainen, sanoi hän huoahtain.
-- Tiedätkö, mitä minä ajattelen sinusta, minä olen vakuutettu, että sinulla on useita hyviä ominaisuuksia, mutta ne eivät ole päässeet kasvamaan eikä kehittymään, kukaan ei ole vaivannut itseään etsiäkseen kultajyväsiä sydämmesi aartehistosta. Sinun tyttäresi tulee onnellisemmaksi, sillä hänellä on äiti, joka häntä rakastaa.
-- Onnellisemmaksi -- toisti Liisa katkerasti. -- Etkö muista enää mitä minä sanoin Setä Tuomon tuvan Eliisasta? Jonain päivänä teen minä aivan samoin kuin hän, juoksen matkoihini Paulan kanssa, sen saat vielä nähdä; semmoisessa kodissa, kuin tämä on, ei tyttö voi kasvaa koskaan hyväksi eikä onnelliseksi naiseksi. -- Hänen silmänsä säihkyivät hetkisen ja rusottava punerrus kohosi hänen poskilleen, mutta sitte rupesi hän taasen tyyneesti hyväilemään polvillaan istuvaa tyttöä.
Miina neiti arveli, että olisi ehkä tarpeen sanoa jotain siitäkin, ett'ei Liisa kenties tehnyt itsekään kaikkea mitä voi kotinsa eteen. Mutta kun hänen mieleensä muistui tohtori ja tuo vanha, autio talo, tyrehtyi puhe sikseen. Liisa olisi voinut saada huonommankin miehen, sillä tohtori Galle ei ollut kuitenkaan mikään ilkeä, vaikka tosin raaka ja itsekäs, hän ei vaatinut vaimoltaan mitään liiallisia, mutta yrmeämpää ja harvasanaisempaa ihmistä ei Miina neiti muistanut koskaan nähneensä. Ja kun hän katseli Liisaa, tuota nuorta naista älykkäine kasvoineen ja suurine, tutkivine silmineen, täytyi hänen myöntää, että nuo kaksi eivät sopineet yhteen. Tuon nuoren rouvan katseessa oli tällä hetkellä ikävöivän odotuksen ilme, sama kuin vangilla rautaristikon takana, ja kieltämättä oli hän jossain määrin muuttunut Paulan syntymisen jälkeen, koko hänen olemuksessaan oli jotain levotonta ja jännitettyä, josta ei vieras päässyt selville.
Kevät leyhkeine tuulineen oli tullut, ei lumen päljää enää missään nähtävänä. Miina neiti oli viimme aikoina pakottanut Liisan kanssaan pitemmälle kävelyille aina etäiseen metsään, jossa se saivat ihailla koivujen ja leppien lehdelle puhkeamista ja lintujen iloista laulua. Ei edes tämä reipas elämä kyennyt poistamaan nuoren rouvan synkkää mielialaa; hän oli kyllä kiitollinen ystävättärensä hyväntahtoisille kokeille hänen elähyttämisekseen, mutta hän tuli kuitenkin päivä päivältä itseensä-sulkeuneemmaksi ja vaiteliaammaksi.
-- Sinä olet nopea jalankävelijä, sanoi Miina neiti eräänä aamuna -- sinä joudut aina edelle, vaikka kyllä näen, että sinä koetat tasoitella askeleitasi niin, että minäkin, ahdasrintainen olento, pysyisin rinnallasi.
-- Niin, luulenpa itsekin, että voisin kävellä pitkät matkat väsymättä, vaikkapa vielä Paulakin olisi käsivarrellani, vastasi Liisa ajatellen.
He heittivät hyvästit apteekin rappusten edessä, mutta Liisa kääntyi takaisin ja puristi vielä kerran ystävättärensä kättä: -- Kiitoksia, kiitoksia tämän päivän seurasta, kiitoksia kaikesta ystävällisyydestäsi aina ensi hetkestä asti.
-- No, Liisa, mutta sinähän otat semmoiset hyvästit kuin emme pitkiin aikoihin tapaisi toisiamme! huudahti Miina neiti ihmetellen.
-- Niinpä kyllä, mutta sinähän matkustatkin tänään rovastilaan ystäviäsi tervehtimään.
-- Kyllä, mutta minä tulen huomenna jälleen takaisin.
Nuori rouva nyökäytti päätään hyvästiksi ja läksi.
-- Minä tulen aina niin levottomaksi kun minä vain näen hänen, sanoi tuo hyväntahtoinen pikku nainen sulkiessaan ovea jälkeensä. Siitä tulee kerran myöskin jonkunlainen loppu, mutta minkälainen?
Vähää myöhemmin ajoi hän aikomalleen tervehdysmatkalle. Hän kääntyi tohtorin taloon päin ja vihjasi Liisalle jäähyväiset. Mutta ikkuna, hänen tavallinen paikkansa oli tyhjä.
Tohtori oli matkustanut kauvas sairaan luo ja sen vuoksi syönyt aikaiseen päivällisen. Koko kylä näytti tyhjältä ja autiolta iltapäivän rasittavassa tyvenessä.