Chapter 16
Puut olivat märkiä ja syttyivät perin vastenmielisesti, niin että hänen täytyi myötään työnnellä milloin tuohenpalasia, milloin pikku lastuja sytykkeeksi. Kun tuli vihdoinkin oli alkanut palaa vakavammin, istui hän ja tuijotti tuleen tuo sama surumielinen sävy silmissä kuin äskenkin ikkunasta katsellessaan. Hän ei käsittänyt itsekään mikä häntä oikeastaan vaivasi, ei hän ennen koskaan noin ajatuksiin vaipuneena tuijotellut. Eikä hänellä juuri ollut aikaakaan uinailuihin tuolla pienessä kappalaistalossa setänsä luona, jossa hän, orpotyttö, oli saanut suojan, sillä miksikään kodiksi ei se ollut hänelle koskaan tuntunut. Vuosittain yhä kasvava lapsilauma antoi kyllin puuhaa ja kun tulot olivat pienet, niin ei luonnollisesti kannattanut pitää useita palvelijoitakaan. Liisa oli terve ja vahva ja tämän lisäksi hyvin kätevä, siksipä hän ei muistanutkaan semmoista päivää, jona hän olisi ollut toimetonna, pyhiä lukuunottamatta. Mutta koskaan ei hän ollut nurissut tuon rasittavan työn tähden, sillä vaikk'ei hänellä ollutkaan mitään erikoista puuhailijaluonnetta, oli hänessä kuitenkin toiminnan tarve hereillä. Aikaiseen aamusta iltaan myöhään oli hän alituiseen liikkeessä, aina saatavissa ja aina tasaisella mielialalla, joka oli hyvinkin tarpeen tuon tässä talossa niin tavallisen epäsointuisuuden vuoksi.
Pastori ja rouvansa olivat nimittäin toistensa täydellisiä vastakohtia. Rouva oli toimekas, työteliäs ja reipasluontoinen, ollen muidenkin suhteen ankara vaatimuksissaan sekä samalla kiivas, vallitsijahaluinen. Pastori taasen oli synkkämielinen ja kivuloinen, aina lapsesta pitäin taloudellisten huolien tähden oppinut katselemaan elämää saineesti. Näin erillaisten mielipidetten oli aivan mahdotonta sopia yhteen. Lapset, jotka melkein järjestään tulivat äitiinsä, olivat usein riitakapulana vanhempain välillä: äiti oli myötenantavainen, isä piti sitä vääränä, mutta oli liian heikko täyttääkseen sitä, minkä tiesi velvollisuudekseen.
Pappilan arkielämä, sen pahempi, oli nikaraista ja loukkauskiviä täynnä; mutta Liisa oli nuori ja omasi rautaisen terveyden, hän voi nousta ylös yhtäaikaa kuin aurinko ja kun hän illalla laski päänsä tyynylle, nukkui hän aivan samassa -- se oli työn siunausta. Sunnuntaisin oli hänellä ainakin iltapäivällä vapautta. Ja silloin meni hän tavallisesti ulos luonnon helmaan, saadakseen olla oikein rauhassa; sillä kotona, lasten melussa, ei semmoinen tullut kysymykseenkään. Kesän aikaan oli hänellä myös omituinen pieni hökkelinsä, matala yksi-ikkunainen yliskamari; mutta siinä ei ollut tulipesää ja talvikylmä ajoi hänet taasen armotta ahtaaseen lastenkamariin.
Mutta ei hänen mieltään painanut työ eikä kodin ikävämäisyys, vaan toivo saada oppia jotakin. Talossa ei ollut, kuten tiedämme, liikoja varoja, ja niidenkin nakertajia oli kyllä tarpeeksi, Liisan osaksi ei siis riittänyt mitään, ei edes tiedon murenia. Pastorinrouva itse ei ollut saanut mitään oppinutta kasvatusta ja hänen mielestään oli kyllä kun nainen osasi leipoa, tehdä juotavaa sekä hoitaa taloutta ja lapsia, kaikki muu oli tarpeetonta, melkeinpä pahennusta tuottavaa. Sulaa järjettömyyttä olisi lähettää Liisaa kouluun, poikien luonnollisestikin tuli saada oppia, mutta tytöistä hän kyllä itse pitäisi huolen, ensin Liisasta ja muista sitte ikänsä mukaan. Ja Liisa suoritti kunnialla rippikoulunsa jo ennen neljäätoista täytettyään, hämmästyttäen tovereitaan sujuvalla luvullaan ja taitamalla katkismuksen ulkoa kannesta kanteen. Hän osasi myös leipoa hapanleipää, kirnuta voita ja tehdä makkaroita, liinavaatevarasto oli kaiken kaikkineen uskottu hänen huostaansa ja isoissa-siivouksissa oli hän aivan turhan tarkka. Täti oli häneen varsin tyytyväinen, vaikka hän hyvin harvoin ilmaisi sitä sanoin, sillä hänen mielestään vaikuttivat nuhteet ja torat nuoriin paremmin kuin kiitokset.
Mutta pastorinrouvalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä Liisan sisimmässä liikkui, hän ei käsittänyt tuon nuoren tytön opinikävää. Ja miten mieluisia olikaan Liisalle nuo viikkoja vanhat sanomalehdet, joita tukuttain lähetettiin emäseurakunnan pappilasta, miten kiihkoisesti hän ahmikaan tietoja poikien vanhoista koulukirjoista. Hän aivan kadehti Fritsiä ja Eemeliä, ne kun saivat olla koulussa lukukauden toisensa perään kun hänen sen sijaan täytyi häärätä kotoisissa yksitoikkoisuuksissa. Voi, jos hänkin olisi poika, silloin olisi koulutie hänellekin avoin! Silloin ei hänen tarvitsi parsia sukkia eikä pallistaa karkeita rohdinlakanoita ikävässä työhuoneessa, jossa pastori myötään tuprutteli huonoa tupakkaa ja hänen vaimonsa väsymättömänä helskytteli kangaspuissaan.
Ikkunan ääressä, Liisan tavallisella istumapaikalla, oli aina suuri kori, täynnä rikkeimiä vaatteita, ja miten hän uurastikin, ei se näyttänyt koskaan tyhjentyvän. Miten jokapäiväistä kaikkialla, niin julman jokapäiväistä, ja tuo nuori tyttö kun olisi niin mielellään suonut elämän näyttäyvän hiukan helakammissa väreissään, hän piti niin paljon kaikesta hienosta ja kauniista, ja kuitenkin oli se mahdotonta hänen elämänurallaan. Hänessä heräsi toisinaan oikein sisäinen vastenmielisyys, vastenmielisyys koko taloa, noita mellastavia lapsia ja etupäässä omaa köyhähenkistä olemustaan kohtaan.
Ja jokapäiväiseltä näytti hänen ulkoasunsakin, sitä vakuutteli hänelle jok'ainoa päivä ikkunanpielessä oleva kuvastin, jonka edessä hän joka aamu punoi paksut, ruskeat hiuksensa palmikolle. Helpoimmasta ostokankaasta tehty rippipuku oli hänen ainoa pyhävaatetuksensa, muut kaikki kudottiin tädin kangaspuissa, kudottiin sekä villaista että pummulista, sekä lämmintä että kestävää. Mutta väreistä ei välitetty.
Liisa ei kerran ollut aivan tyytyväinen muutamaan kankaaseen, jossa ruusukeltainen ja ruohonviheriä pistivät kovin räikeävärisinä silmään ja siitä pitäin kudottiin hänelle aina jotain harmajaa harmajalle pohjalle. Ja tuommoisesta paksusta, karkeasta villakankaasta oli mahdoton saada vähääkään kuosikasta pukua, varsinkaan kun ei tullut kysymykseenkään mitkään reunussomisteet. "Parempi suora ja sileä kuin huonosti poimutettu", oli pastorinrouvan tavallinen puheentapa.
Liisa oli suuri- ja vankkatekoinen, vartalo oli suhteikas ja pää kaunis ja hänen yksinkertainen arkipukunsa, vakava ryhtinsä ja säännölliset piirteensä antoivat hänelle hiukan kuvamaisen sävyn. Mutta hänen silmissään ei ollut sitä tyyneyttä, joka muuten ilmausi hänen koko olemuksessaan; ne olivat mustat ja ajattelevat ja niiden syvyydessä näkyi piilevän jotain levotonta tiedustelua.
Liisa oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta kun tohtori Galle kerran kävi pappilassa, ei lääkärintehtävillä, vaan aivan sattumoilta, kun hän innokkaana metsämiehenä sattui vierailemaan naapuristossa. Hän oli vankkatekoinen mies, lähemmä neljäkymmentä vanha; pieniä, teräviä silmiä, joilla ei ollut mitään omituista väriä, varjosti tuuheat kulmakarvat, pää oli suuri ja hiukset harjasmaiset, suu leveä ja hampaat vahvat ja kellahtavat. Hän ei suinkaan ollut mikään hieno mies, sitä vähemmin seuramies, varsinkin naisseurassa oli hän perin harvasanainen. Ja kun hän puhui, oli äänessä jotain kähisevää ja samalla terävää, niin että Liisa peljästyneenä hiukan säpsähti kuullessaan sen ensi kertaa.
Jos joku olisi kuiskanut tuon nuoren tytön korvaan: -- Ennenkuin vuosi on umpeen kulunut, on tuo mies puolisosi -- ei hän suinkaan olisi sitä uskonut. Mutta kuitenkin kävi niin. Tohtori pistäysi pappilassa vielä pari kertaa, sitte kirjoitti hän pastorille ja pyysi veljentyttären kättä. Liisa muisti varsin hyvin tuon päivän, sedän hämmästyksen ja tädin ilon tuon edullisen tarjouksen johdosta. Hylkääminen ei johtunut edes mieleen kummallekaan. Mutta Liisa itse? Hän ei tiennyt mitä ajatella. Itse asiassa hän oli vielä lapsi, elämä kirjavuuksineen oli hänelle vielä melkein outoa. Kenties tuntui tohtorin kosinta hänestä pelastukselta nykyisestä yksitoikkoisuudesta, pelastukselta "armoleiviltä", josta täti useinkin puhui. Hän ei tuntenut tohtoria sen lähemmin kuin että tämä oli lääkäri, mitään kiehtoavaisuutta ei hän myöskään tuntenut tohtorissa. Mutta hänpä ei ollutkaan, kuten useimmat nuoret tytöt, uneksinut mitään ihannemiestä, ihanneolentoa, joka olisi työntänyt syrjään tohtori Gallen jokapäiväisen olemuksen.
Kukaties ajatteli Liisa myöskin nuorison tavallisella luottavaisuudella, että uudet olot aina olisivat vanhoja paremmat, että hänen salattu kauneuden ikävöimisensä uusissa oloissa vihdoinkin toteutuisi. Ja niin alkoi tuo ajatus päästä hänessä yhä enemmin valtaan -- pastori ja rouvansa olivat pitäneet asiaa ensi hetkestä lähtein päätettynä -- ja siksi kirjoitettiinkin tohtorille kohtelias myöntymys.
Niin tuli Liisasta morsian ja muutamia kuukausia myöhemmin tohtorinrouva ja pastorinrouva voi tyytyväisenä vakuuttaa, että hän oli tehnyt mitä suinkin voi kasvattityttönsä hyväksi. Hän oli antanut taloudellisen kasvatuksen, mikä hankki tytölle kunniallisen miehen, pitänyt tavanmukaisesti häät ja varustanut säädylliset myötäjäiset, mitä muuta voitiin häneltä vaatia? Nyt oli hänellä aikaa ajatella omainkin lastensa tulevaisuutta. Kaikki oli hänen viisaalla johdollaan mennyt hyvin -- hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Mutta tuo tuumiskeleva, kaihoeleva pastori ei ollut aivan yhtä tyytyväinen. Ensinnäkin oli Liisa hänen ainoan veljensä ainoa tyttö ja pastori piti hänestä omalla tavallaan, tietäen varmaan häntä kaipaavansa. Sitte oli tohtori hänen mielestään enempi kiero ja vastenmielinen mies, jonka kanssa onni tuskin häiriytymättä säilyisi. Mutta hän oli pitkin ikäänsä kärsinyt siksi paljon taloudellista puutetta, että hän kuitenkin toisekseen tunsi kiitollisuuttakin sentähden, että Liisa oli nyt turvattu siinä suhteessa, sillä jos hän, pastori, kuolisi milloin tahansa, niin ei suinkaan Liisalla olisi mitään turvaa semmoisesta kodista, jossa oli niin paljon nuorempia huollettavana.
Nyt oli Liisa ollut jo neljättä kuukautta naimisissa, emäntänä eräässä vanhassa hökkelissä Lehtolan kylässä, jonne tohtori oli asettunut asumaan. Liisa ei ollut tosin tottunut loistavaan eikä lellittelevään elämään, vaan päin vastoin mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen, mutta hänen uusi kotinsa oli kurjempi kuin hän koskaan oli voinut aavistaa. Kun hän ensi päivää katseli noita mustia seiniä, joilla yksinkertaiset tapetit repaleina riippuivat, tuota noen mustuttamaa kakluunia ja vanhuuttaan lahonneita ikkunanlautoja, valtasi hänet selittämätön lohduttomuuden tunne. Ovet olivat vinossa mikä minnekin, tuskin ainoatakaan niistä voi lukita ja parittomat huonekalut näyttivät kulkeneen jo monissa huutokaupoissa ennenkuin olivat tänne eksyneet.
Ei voinut juuri moittia tohtoria siitä, että hän tahtoi liialla loistolla nuoren vaimonsa silmät soaista. Ei, hän sai heti nähdä peittelemättömän todellisuuden ja sen siksi alastonna, että se täytti hänen mielensä äänettömällä epätoivolla. Hän ajatteli nyt tätä kaikkea, istuessaan vetoisessa keittiössään suitsuavan tulen ääressä. Vasta kun vesi pannussa alkoi kiehua, havahtui hän unelmistaan. Reippaasti nosti hän pannun tulelta, täytti posliinikannun vedellä ja meni sitte viereiseen huoneeseen totitarjotinta järjestämään. Se oli tuttua työtä, noiden kolmen kuukauden ajalla oli hän lukemattomat kerrat tehnyt samat temput. Pitäjän nimismies Anton Lindström ja apteekkari Orell, jotka asuivat samassa kylässä, olivat tohtorilassa melkein jokapäiväisvieraita. He voivat istua kaiket illat korttiensa ja totilasiensa ääressä ja kaikesta päättäen oli heillä hyvin hauskaakin. Hauskaa -- sepä se juuri ihmetyttikin Liisaa; hän oli muutamia kertoja seisonut tuolla sisässä miehensä tuolin takana ja katsellut kuinka he sekoittelivat korttejaan ja löivät niitä pöydälle. Tuo kaikki oli hänestä niin perin yksitoikkoista, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt mikä siinä olisi huvittavaa eikä tohtorikaan välittänyt neuvoa hänelle pelin salaisuuksia. Koko peli ei kuulunut Liisalle vähäkään, hänellä ei ollut mitään tekemistä miehensä puuhissa, tohtori kyllä piti huolen siitä, että hänelle selvisi missä oli miehen ja naisen toimialan raja.
Ja työtäkin oli Liisalla kyllin, kuten ainakin semmoisessa talossa, jossa kaikki on ylösalaisin. Mutta työ ei sujunut hänen mielestään täällä yhtä hyvin kuin ennen pappilassa. Siellä voi toisinaan joku työ tulla niin tehdyksi, ett'ei siihen tarvinnut kajota moniin aikoihin, mutta tässä lahonneessa talossa, johon tomu ja hämähäkinseitit näyttivät aivan pesiytyneen, ei näyttänyt mistään työstä tulevan koskaan valmista.
Tohtorin vaattehisto kaipasi niinikään perinpohjaisen uudistuksen; mutta kun ei Liisalla ollut ompelukonetta, mainitsi hän kerran tohtorille, että semmoinenkin tarvittaisiin. Tohtorista oli ompelukone kuitenkin kokonaan tarpeeton, mitäpä naisilla oikeastaan olisi tekemistä, jos koneet tekisivät kaikki heidän työnsä, arveli hän. Ja sillä hyvä! Liisa ei suinkaan tahtonut vaivata häntä alituisilla rukouksillaan. Hän koetti vain työskennellä joka päivä voimiensa mukaan, vaikka tuntuikin työnteko jotenkin yhden tekevältä. Ja kun joskus noiden pelaavain miesten kimeät naurunpurskahdukset tunkeusivat hänen korviinsa, istuessaan yksinään työnsä ääressä, kohosi omituinen, katkera hymy hänen yhteenpuristetuille huulilleen.
Sepä kumma, että toisilla ihmisillä voi täällä olla hauskaa, täällä, jossa hän olisi voinut kuolla sulasta ikävyydestä. Sitte tarttui hän taasen ompeluunsa käsiksi samalla välinpitämättömyydellä kuin ennenkin, ajatusten kulkiessa omaa uraansa. Elämä oli ikävää, läpeensä jokapäiväistä; jos hän joskus oli uskaltanut toivoa valoisammin, niin tiesi hän nyt, ett'ei hänellä ollut mitään toivomista vastaisuudessa.
* * * * *
Joulu oli tullut, surullinen joulu Liisalle. Pappilassakin olivat jouluvalmistukset olleet hyvin vaatimattomat, mutta siellä vallitsi kuitenkin juhlatunnelma koko talossa kun pojat tulivat koulusta kotiin ja nuo monet juhlapäivät soivat vapautta ja lepoa.
-- Tohtorinna ei ole vielä saanut ostaa ainoatakaan tuoretta munaa -- uskoi piika-Lotta apteekkarin Eriikalle kahden kesken. Rusinat ja saframi eivät tulleet kysymykseenkään, sillä tohtori riiteli jok'ainoasta pennistä, jonka hän antoi taloustarpeisiin, sen hän, Lotta, kyllä tiesi.
Tuo puhe oli totta, liiankin totta. Liisa oli aikoja sitte huomannut, että tohtori oli raha-asioissa turhan tarkka, melkein ahne. Hän rukousti toisinaan useampia päiviä perättäin muutamia pennejä taloudellisia ostoksiaan varten ja hänen ilonsa olisi ollut rajaton, jos tohtori olisi antanut hänelle kuukausittain jonkun määrätyn summan, vaikkapa sitte pienemmänkin, jota hän olisi voinut mielensä mukaan hallita. Mutta siitä ei tohtori tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän voi tuntikausia jankata jonkun särkyneen lampunlasin tähden, tai liiallisesta tikkujen tuhlaamisesta ja monesta muusta vähäpätöisyydestä. Ja jos Liisa koetti puolustaa itseään tai Lottaa, niin silloinkos hän vasta törkeäksi äityi ja selitti painokkain lausein, että miehellä täytynee toki omassa huoneessaan olla oikeus puhua suunsa puhtaaksi.
Liisa ei tosin ollut mikään hellätunteinen nainen, mutta nämä kohtaukset tuottivat hänelle kuitenkin avioliittonsa ensi aikoina monta katkeraa kyyneltä. Mutta hän itki yksinäisyydessä, hän oli liian ylpeä salliakseen miehensä niitä huomata.
Niin kuluivat joulunpyhät aivan kuin kaikki muutkin päivät, tohtorilla oli tavalliset vieraansa tai oli hän heidän luonaan ja Liisa istui yksinään kotona. Hämärässä hän tavallisesti antausi joksikin aikaa kävelylle, mutta näinä pitkinä juhlaehtoina istui hän useimmiten synkissä mietteissään ikkunansa ääressä ja katseli välinpitämättömästi kuinka tuli toisensa perään ilmausi kylän asukasten ikkunoihin, itse hän ei sytyttänyt tulta, sillä siten hän säästi hiukan öljyä. Jos hänellä olisi ollut joku kirja, olisi aika kyllä kulunut, mutta tohtorin kirjastossa oli ainoastaan lääketieteellisiä teoksia tai hänelle aivan vieraskielisiä kirjoja ja sanomalehdet jäivät aina apteekkiin. Hän tunsi toisinaan kaipaavansa henkistä ruokaa paljon enemmin kuin ruumillista.
Nurkkahyllyllä tosin oli Virsikirja ja vanha Raamattu, ja vaikk'ei hän ollutkaan aivan unohtanut tätä kirjojen kirjaa, niin pysyi se hänelle kuitenkin vieraana ja käyttämättömänä. Ennen oli hänellä tapana lukea siitä sunnuntaisin muutamia värsyjä, mutta nykyään oli hän senkin jättänyt. Hän ei tuntenut edes rippikoulun aikaan mitään jumalallisten totuuksien liikutuksia, sillä niin hyvää tarkoittava mies kuin setä muuten olikin, oli hän tavattoman kuiva opettaja eikä suvainnut mitään kysymyksiä, joita nuoren tytön eloisa mieli olisi niin halusta tehnyt. Ja hänen sunnuntaiset saarnansa, ne osasi Liisa ulkoa vanhastaan, hänellä oli oikein täysi työ pysyessään valveella niinä pyhinä, joina hänen tuli vuorostaan käydä kirkossa. Liisa ei siis käynyt kirkossa minkään sisäisen kutsumuksen pakottamana ja kun hänen miehensä -- heti hänen tultuaan uuteen kotiinsa -- selitti, ett'ei hän voinut ruveta juoksemaan vaimonsa kanssa kirkossa, koska hän oli pastorin kanssa huonoissa väleissä, niin tuntui hänestäkin jotenkin helpolta pysyä sieltä kokonaan poissa.
Mutta kirkko ja lukeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä vielä eräästä toisestakin syystä. Hänessä oli nimittäin tänä synkkänä aikana herännyt outo katkeruuden tunne kaikkea, vaan etupäässä -- Jumalaa kohtaan. Hän oli onneton, yksinäinen, vieroitettu kaikesta, mikä voi tehdä elämän mieluisaksi; miksi oli hänen kohtalonsa semmoinen, miksi Jumala oli juuri hänelle huonoimman osan suonut.
Hän, kaikkivaltias, istui siellä ylhäällä ihanuudessaan ja salli hänen nääntyä täällä. Kenties ei ollut olemassakaan mitään maailmoiden haltijaa, ainakaan ei kannattanut häneltä mitään odottaa. Tohtori uskoi luonnonvoimien jumaluutta, ne olivat kaiken alku ja perus ja Liisan väsynyt sydän yhtyi vähitellen tähän mielipiteeseen ja uskoi sitä tylsästi, sen enempää ajattelematta. Hänen nykyiseen horrostilaansa nähden oli jotenkin yhden tekevää, hallitsiko maailmaa Jumala tai luonnonvoimat.
Talven mittaan tuli hän haluttomaksi ja väsyneeksi, työ tuntui yhä vastenmielisemmältä eikä kävelytkään huvittaneet. Eräänä päivänä istui hän ikkunassaan ja näki miten apteekkarin rappusten eteen ajoi muuan matkareki. Siitä nousi matkapukimiin kääriytynyt herrasnainen. Apteekkari itse tuli häntä vastaanottamaan ja sitte alkoivat he yksissä neuvoin viedä sisään matkakapineita, joita ei näyttänyt niin aivan vähän olevankaan. Liisa ihmetteli juuri kuka tuo nainen olisi, kun Lotta tuli sisään ja kertoi, että apteekkarille oli tullut vieraita, apteekkarin sisar oli tullut veljensä luo asumaan; tohtorinna varmaankin oli kuullut siitä puhuttavan?
Ei, hän ei ollut kuullut mitään. Ja eihän hän juuri mitään saanut kuullakaan, sillä tohtorilla ei ollut tapana kertoa uutisia eikä hänkään taasen niitä koskaan uudellut.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli tuo vieras Liisaa tervehtimään, se oli ensi kertaa kun joku nainen kävi häntä katsomassa. Neiti Orell ei ollut enää mikään nuori, hän oli pieni, hyväluontoinen, vaaleahiuksinen, sinisilmäinen nainen. Hän vakuutti innokkaasti, että tieto siitä, jotta tohtorilla oli nuori vaimo, oli tuntuvasti vaikuttanut hänen tännetuloonsa, sillä voidakseen viihtyä maalla, täytyi ehdottomasti olla naapureita, ja hän toivoi, että heistä tulisi hyvät ystävät.
Liisa yhtyi vilpittömästi tähän toivoon, hän piti paljon heti ensi silmäykseltä tuosta ystävällisestä Miina neidistä ja oli varma, että hänen läsnäolonsa tekisi hänenkin elämänsä hiukan siedettävämmäksi. Tämä toivo näytti myös toteutuvan ja kun Liisa muutamain viikkojen kuluttua synnytti pojan ja kaipasi apua ja neuvoa, oli hänelle hyvästä naapuristaan todellista tukea. Hänen iloinen luonteensa lievensi tuntuvasti tohtorin yrmeyden tuottamaa katkeruutta, hän oli käytännöllinen ja kun hänellä sitä paitsi oli varattuna kaikkia, mitä taloudessa tarvittiin, antoi hän tuolle nuorelle rouvalle usein tuntuvaa apua.
Lapseen kiinnitti tohtori hyvin vähän huomiotaan, hän ainoastaan teki sen, mitä kaikki muutkin isät: lausui tyytyväisyytensä siitä, että lapsi oli "mies." Äidille sen sijaan oli poika kaikki kaikessa hänen riemunsa, hänen maailmansa. Hän istui pitkät kesäpäivät pojan kätkyen yli kumartuneena, ajoi pois nenäkkäitä kärpäsiä ja nautti lemmittynsä rauhaisasta uinailusta ja varmaan olisi hän pannut oman terveytensä alttiiksi pojan tähden, jollei neiti Orell olisi tullut avuksi järkevine neuvoineen. Oli kerrassaan työlästä saada hänet lähtemään edes hetkiseksi helteisestä huoneesta pitemmälle kävelylle ja yölläkin nousi hän usein ylös kietoakseen peitteen paremmin sydänkäpysensä ympärille, joka tavallisesti nukkui mainion hyvästi, sillä hän oli terve ja vankka poika.
Ensi kerran elämässään tunsi Liisakin siis onnea, tuota kauvan kaihottua onnea, joka sai veren virtailemaan eloisammin hänen suonissaan, kohotti tervettä väriä poskiin ja loistetta mustiin silmiin. Mutta tähän autuuteen sekoittui suruakin, pojasta oli lisämenoja ja tohtori oli yhtä kitsas poikansa kuin muidenkin suhteen.
Liisa kaapi kasaan vanhoista vaatekappaleista, leikkeli ja neuloskeli, niin että poika kyllä oli auttavasti puettu, mutta silloinpa heräsikin hänessä taasen eleille tuo vanha koreanhalunsa, hän olisi tahtonut pukea pikku Paulinsa kuin minkähän prinssin. Jos hänellä vain olisi ollut vähänkään rahoja omasta takaa, vaan mistäpä niitä otti, sitä hän turhaan akkiloi. Mutta eräänä päivänä oli Lotta kovin ihastunut pieneen myssyyn, jonka Liisa oli neulonut pojalleen, ja pyysi sitä lainaan ristiäismyssyksi sisarensa äskensyntyneelle. Liisa tarjosi heti myssyn lahjaksi, sillä hän piti paljon kelpo palvelijattarestaan ja soi hänelle mielellään pienen ilon. Kiitollisuudella otti Lotta lahjan vastaan, mutta seuraavana päivänä tuli hän ja kysyi empien eikö tohtorinna tahtoisi valmistaa lautamiehen emännälle samanlaista myssyä, hän kun myöskin tarvitsisi semmoisen.
Liisa suostui siihen heti, osti pienillä säästövaroillaan kappaleen kangasta ja muutamia kyynäröitä pitsiä kylän puodista ja niin oli tehdas valmis.
Liisan tehtaasta lähti sittemmin useoita pikku myssyjä, pitsikravatteja, ruusuja ja kaulaliinoja, jommoisia tällä seudulla käytettiin paljon. Pikku Paul sai niistä kokoontuneilla rahoilla milloin uuden etuliinan, reunuskoltin tai kiiltävät pikku saappaat ja ihastuksella katseli äiti poikaansa uusissa pukimissaan. Tuo nuori rouva ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä hänen miehensä sanoisi hänen uudesta hommastaan, mutta vaistomaisesti arvasi hän, ett'ei tohtori sitä hyväksyisi. Siksi neuloikin hän vieraat neulomukset puoli salassa, tohtori kun oli paljon poissa kotoa, milloin sairaiden luona, milloin apteekissa sanomalehtiä lukemassa.
Eräänä syyspäivänä, tuli hän kuitenkin aivan odottamatta kotiin, sanoakseen Liisalle, että hän tarvitsi puolipäiväisensä aikaisemmin kun hän aikoi nimismiehen kanssa lähteä metsästysretkelle. Liisa sattui juuri olemaan Miina-neidin kyökissä keskustelemassa jostakin tärkeästä taloudellisesta kysymyksestä, mutta häneltä oli lähteissään jäänyt pöydälle muuan alotettu myssy.
Sanaakaan sanomatta otti tohtori tuon sievän musliinipäähineen ja kiersi suuren nyrkkinsä ympärille.
-- Se vasta on kaunis myssy, sanoi Lotta, joka yksinkertaisessa hyväntahtoisuudessaan oli aivan ylpeä emäntänsä suuresta taidokkuudesta. -- Lautamiehen emäntä oli vallan ihastunut käydessään täällä aamulla ja tilasi heti kaksi -- nähkääs, hänen ottotyttönsä sai kaksoiset eilen -- mutta tämä myssy tulee Anttilan vaimolle!
-- Anttilan vaimolle? -- tohtorin terävät silmät sävähtivät sepo seljalleen.
-- Niin, se on totta, vakuutti Lotta, joka alkoi tuntea itsensä hiukan levottomaksi, mutta lisäsi kuitenkin varmuuden vuoksi, ett'ei hän voi luetella kaikkia niitä myssyjä ja kaulaliinoja, joita rouvalta on tilattu.