Chapter 14

Professori hymyili hänelle, mutta tuo hymyily sai Magnan melkein kyyneliin, nyt oli hän taas tuo sama ystävällinen, rakastettava, ihmeteltävä professori. Magna otti hänen kätensä omiinsa ja puristi sitä sydämmellisesti, sitte juoksi hän professorin edellä rappusia ylös, he olivat jo kotona.

* * * * *

-- Oliko sinulla hauskaa eilen keilanheitossa, Magna? kysyi Sanni eräänä iltapäivänä kun tytöt puuhailivat käsitöittensä kanssa salissa.

-- Kyllä, varsin hauskaa, vastasi puhuteltu, kokonaan vaipuneena uuden pitsikudoksen salaisuuksiin, joita neiti Schneider hänelle paraillaan opetti.

-- Eikö keilanheitto sitte Magnasta olisikaan synnillistä? huomautti Alli terävästi. -- Kaikki huvithan sinun mielestäsi ovat hyljättäviä.

-- Enpä tiedä sitä niin tarkoin, vastasi Magna hyväluontoisesti.

-- Mutta sinähän et käy koskaan teaatterissa ja vihaat tanssia kuin ruttoa.

-- Päin vastoin -- päin vastoin -- jos vain minun ilontunnelmani etsisi niin raisun ilmaisutavan, niin ei omatuntoni suinkaan panisi sille esteitä, selitti Magna nauraen.

Professori istui keinutuolissa ja seurasi tarkkaavasti keskustelua levitetyn sanomalehtensä takaa.

-- Minä en ole koskaan opetellut tanssimaan, sanoi Magna; vanhemmat arvelivat kaiketi, että minulla on muuta hyödyllisempääkin opittavaa. Mutta joulukuusen ympärillä ja heinärukojen päällitse osaan minä kyllä hypähdellä; ja se on tanssia sekin.

-- Villikansoilla on myöskin uhritanssinsa! -- Alli nykäytti olkapäitään ylenkatseellisesti.

-- Siitäpä sen näet, että tanssia on niin perin monta lajia.

Kaikkien täytyi nauraa, Magnan iloisuus oli aivan vastustamaton.

-- Mutta vakavasti puhuen, miks'et sinä käy teaatterissa? kysyi Sanni, kumartuen pöydän yli.

-- Niin, vakavasti puhuen, kuten sinä sanot -- vastasi nuori tyttö ystävällisesti -- on minulla useita ja tähdellisiä syitä pysyä poissa. Minun isäni ei käy koskaan teaatterissa periaatteen vuoksi, hän ei tosin ole minua kieltänyt menemästä, mutta minä tiedän miten hän toivoo minun menettelevän sen suhteen. Näepäs, ystäväiseni, tuntuu niin hauskalta noudattaa niiden tahtoa, joita rakastamme ja kunnioitamme.

Sanni näytti ällistyneeltä: oman huvinsa, omain mielitekojensa uhraaminen jonkun elävän olennon edestä maan päällä, näytti hänestä kerrassaan ihmeeltä.

-- Luonnollisesti pidät sinä itsekin teaatteria tuommoisena syntisenä huvituksena, sinä kun olet semmoinen pyhimys, sanoi Alli.

-- Teaatterin suhteen olen minä liian kokematon, voidakseni lausua mitään varmaa, vastasi Magna, jonka onnistui hillitä Allin pistelevän puheen synnyttämä närkästys. Sitä paitsi arvelen, että jokaisen pitäisi tämmöisissä tapauksissa ottaa omatuntonsa neuvonantajaksi, sillä se, joka jo on toiselle vahingoksi, ei toiselle ole miksikään haitaksi.

-- Sinä olet liiaksi totuuden ystävä, pikku ystäväni, voidaksesi pitää semmoisista huveista, tuumaili neiti Schneider.

-- Mutta me emme halua enää useampia siveyssaarnaajia! kivahti Alli.

Professori oli tällä välin lähennyt ja istuutunut Magnan viereen. -- Teaatteri on kuitenkin sivistyksen välittäjä, lieneekö isänne katsellut asiaa koskaan siltä kannalta -- alkoi hän. En tarkoita, että papin tulisi käydä oopperoita kuuntelemassa, sillä se soveltuu huonosti hänen arvokkuudelleen, mutta myöntää täytyy, että draamallisen taiteen suurteokset ovat aina ammoisista ajoista vaikuttaneet hienon ja jalon havaitsemisaistin kohottamiseksi. Sillä on syvällinen vaikutus, se tahtoo elävänä luoda katselijan eteen ihmiselämän monen monissa kirjavissa värivivahduksissaan. Se loihtee eteemme todellisuuden valtavalla voimallaan, sekä hyvän että pahan, rakkauden, vihan, sankariuden ja raukkamaisuuden, salakavalimmat vehkeet sekä suuremmoisimmat sankarityöt.

-- Niin kyllä, jos ms vain saamme nähdä puhdasluontoisia kappaleita, vaikuttaa kyllä teaatteri jalostavasti, sanoi neiti Schneider.

-- Minä en myöskään ajattele mitään semmoista viheliäistä nurkkatuotetta, jota voidaan tarjota ylen hienostuneelle, pilauneelle yleisölle, sanoi professori lämpimästi. Minä tahdon vain huomauttaa, mikä suuri tarkoitusperä teaatterilla on sivistyneiden kansojen keskuudessa, nimittäin elävin piirtein kuvata kansojen elämää ja vaiheita ihmishengen elähyttämiseksi ja jalostamiseksi.

-- Mutta miksi sinä itse käyt niin perin harvoin teaatterissa, kun kerran sitä niin innokkaasti puolustat? kysyi Alli.

Professori antoi katseensa vaipua ja istui hetken äänettä. -- Minä pelkään näyttäväni epäjohdonmukaiselta, sanoi hän viimmein. Minusta ei teaatteri ole likimainkaan semmoinen kuin se pitäisi olla ja sen lisäksi en minä voi pitää siitä hairahduttavasta tavasta, millä draamallisia kappaleita esitetään. Jos minä esim. menen katsomaan jotain lemmikkirunoilijani teosta, jota minä yksin lukeissani olen ihastuneena ihmetellyt; minä näen kappaleen henkilöiden esiintyvän ja alan seurata kiintymyksellä kappaleen kulkua, mutta silloin -- hän pysäytti puheensa hetkiseksi -- silloin himmenee kappaleen loisto. Minä en näe ruhtinaita enkä valtiomiehiä, jaloja sankarittaria tai viheliäisiä juonittelijoita, vaan -- taiteilijoita, joita mahdollisesti edellisenä päivänä olen tavannut jossain juomalassa tai taiteilijattaria, jotka -- hänen kasvoilleen hivahti sievonen pimento.

-- Miks'et jatka? huudahti Alli, -- minä toivoin juuri saavani kuulla jonkun pisteliään kaskun elämästä kulissien takana.

-- Anteeksi, niitä asioita en minä ole koskaan liioin tuntenut, sanoi hän kylmästi.

-- Oi, ja minä kun luulin, että sinä kerrankin olisit puhunut oikein suoraa kieltä, sanoi Alli nauraen. -- Me nykyajan tytöt kyllä voimme kuulla yhtä ja toista haitatta, sen voin sinulle vakuuttaa, ja jos Magna punastuu, niin eipä haitaksi, jos hänenkin silmänsä avautuisivat. Ihanteiden aika on mennyt!

Professori katseli häntä kylmästi: -- En epäile ollenkaan, että ainakin sinä, Alli sisko, olet kokonaan unohtanut punehtumisen, vastasi hän terävästi.

-- Mutta etkö tiedä, että meidän aika vaatii, ett'ei nainenkaan saa kulkea peitetyin silmin, sanoi Alli kärsimättömästi. -- Kaikki kulkee eteenpäin, pitäisikö meidän yksin seisoa paikallamme. Ei, kiitos herra Vitikan, joka hankki minulle ajanmukaisia kirjoja, näen nyt varsin selvästi.

-- Ja nämä kirjat -- mainittakoon sivumennen Arne Garborg ja Zola -- ovat luonnollisesti tehneet sinut äärettömän onnelliseksi, sanoi professori musertavan ivallisesti -- elämän vihlovin viheliäisyys, sen kurjin loka, puettuna pessimismin mustimpaan pukuun, se on varmaankin ollut suureksi siunaukseksi sinun siveelliselle olemuksellesi.

-- Niin, luonnollisestikin vaadit myös sinä tuota suloista naisellisuutta, viattomuutta kyyhkyslakassa, semmoista, joka ei tiedä mitään eikä saa tietää mitään.

-- En, Alli, sitä moitetta minä en omista -- professori oli kohonnut seisoalleen. Päin vastoin tahdon minä, että tiede tarjoo rikkaita aarteitaan tasan sekä miehelle että naiselle, että se tarjoo heille parhainta ja jalointa, mitä se aartehistossaan omaa. Mutta se tiede, jota sinä harrastat, ei opeta kellekään elämän syvyyksiä -- sakoisessa lähteessä on aina likaista vettä.

-- Meidän ei siis tule edes aavistaa, että pahaa on olemassa, sitä vähemmin olla sitä näkevinämme, sanoi Alli. -- Suo anteeksi, mutta semmoinen ulkokullattu minä en tahdo olla. Ainoastaan silloin, kun tunnemme maailmaa kaikin puolin, voimme olla apuna maailman parantamisessa.

-- Mutta sinusta ei ole semmoisiin suurtöihin, vastasi professori kuivasti. Sitä paitsi luulen, että kypsyneelle naiselle näyttää elämä itse synnin, syvine, surullisine seurauksineen, hän tuntee ja kärsii noiden pahuuden voimien alla huokailevien olentojen kanssa ja semmoisella naisella on useita keinoja niiden auttamiseksi. Ei tietämätön, mutta tahraton, niin minä tahtoisin sen olevaksi, lisäsi professori vakavasti; -- älkää luulko myöskään, että minä pidän miehiä onnellisina sen vuoksi, että olot saattavat heidät useammin pahan kanssa tekemisiin, sillä kukaan, joka rapakkoisella tiellä käy, ei säily aivan tahratonna. Elämän peloittavin puoli onkin juuri se, että paha tunkeutuu kaikkialle, yksinpä jaloimpiinkin harrastuksiin, ja sitä emme voi auttaa. Mutta palataksemme puheemme alkuun, myöskin teaatterin jaloa tarkoitusta pyrkii saastuttamaan tuo sama turmiota tuottava voima. Se vaikuttaa jossain määrin turmelevasti yleisöön, mutta sitäkin enemmin itse taiteen harjoittajiin.

-- Niin, teaatteri on luisu ja ohdakkeinen tie monelle, sanoi neiti Schneider.

-- Korvaako sitte sen tarkoitus noiden monien ihmissielujen perikadon? kysyi Magna hiljaan.

-- Siitä asiasta kirjoittavat siveysopettajat vielä aikaa myöten tutkimuksia, vastasi professori vältellen.

Magna katseli ajatellen häntä, hän piti paljon useimmista professorin ajatuksista, niissä oli henkistä terveyttä ja raittiutta, mutta kuitenkin puhui ja ajatteli hän kuin siveellisesti puhdasaatteinen ihminen, ei niinkuin kristitty, ei niinkuin hänen isänsä. Hän huomasi kyllä kaiken inhimillisen puutteellisuuden, tunsi synnin ylivallan, mutta ei tahtonut tietää mitään Hänestä, joka oli tullut puutteellisuuksia poistamaan ja kukistamaan pahuuden juuria.

Professori huomasi selvästi nämä ajatukset Magnan ilmeikkäillä kasvoilla ja hänen huulensa liikahtivat, juuri kuin hän olisi tahtonut jotain sanoa. Mutta hän loi pikaisen silmäyksen ympäristöönsä eikä virkkanut mitään, vaan nousi ylös ja otti sanomalehtensä.

Sanni, joka tämän hänen mielestään ikävän keskustelun aikana pikimmiten oli silmännyt muutamia sivuja erästä romaania, kumartihe taasen pöydän yli ja sanoi: -- Mutta ylioppilaskonserttiin sinä tulet huomenna kaikissa tapauksissa, Magna, niin vähän kun muuten välitätkin huveista. Ja sinähän olet jo useita viikkoja iloinnut siitä. Muistatko miten ihastunut sinä olit jousineljäkön esitykseen talvella ja simfoniaan, jota kuunnellessa minä olin vähällä nukkua.

-- Se oli todellakin ihanaa! huudahti Magna eloisasti.

-- Herra Vitikka lupasi hankkia meille pääsyliput, niistä tulee varmaankin tiukka, sanoi Alli.

-- Mitäpä vielä, minä luulen varmasti, että Levinit kyllä hankkivat Magnalle pääsylipun, heidän serkkunsa on M. M:sti, korjasi Sanni.

-- Kiitoksia, mutta minä en aijo mennä sinne, sanoi Magna matalalla äänellä.

-- Miksikä et?

-- Minä tiedän kyllä -- huusi pieni Kerttu, joka juuri tuli sisään -- Magna sanoi muuan päivä, ett'ei hänen varansa riitä konserteissa käyntiin, sillä hän aikoo kotiinmennessään ostaa niin kalliin kirjan isälleen tuliaisiksi.

-- Vaiti, pikku ystäväiseni!

-- Niin, mutta se on ihan totta, sinä itse sanoit.

-- Vaikka, mutta --

-- Etkä sinä aijo ostaa uutta hattuakaan, sillä sinä aijot -- -- --

Magna painoi hymyellen sormensa tuon pikku rupattelijan huulille. -- Kas niin, kiitoksia, hyvä neiti -- luulenpa, että tämän pitsin salaisuus on jo muistissani. Miten iloiseksi äiti tuleekaan, hän tarvitsi juuri tämmöisen reunuksen nukkatäkkiinsä. Tuhansia kiitoksia!

Keskustelu loppui ja seura hajausi pian tämän jälkeen salista.

* * * * *

Seuraavana iltapäivänä istui Magna yksinään salin ikkunan ääressä ja kirjoitti kirjettä kotiinsa, ilmoittaakseen omaisilleen kotiintulopäivänsä. Kapteeninrouva valmisti keittiössä sillisallaatia iltaseksi ja muut olivat jo aikoja sitten lähteneet konserttiin, saadakseen hyvät istumatilat.

Hän ei tosin tahtonut sitä itselleenkään myöntää, mutta sittekin tuntui hänen rinnassaan jonkunlainen kaipaus noihin kauvan odotettuihin huveihin. Mutta hän oli kerran tehnyt päätöksensä, hän tahtoi hankkia isälleen muutaman arvokkaan jumaluusopillisen teoksen, jota hän kauvan oli halunnut itselleen ja jonka Magna äskettäin oli sattunut huomaamaan kirjakaupan ikkunassa. Mutta sitä hän ei voinut ostaa ilman pienittä uhrauksitta, varsinkaan kun hänellä oli menoja kaikenlaisiin kesää varten ostettaviin koulukirjoihin ja työaineihin. Mutta mikäli hän eteni kirjeensä kirjoittamisessa ja lausui ilonsa lähenevästä jälleennäkemisestä, sikäli kirkastui heidän olemuksensa hänen sisäisen silmänsä edessä. Hänen sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja hän tunsi, että paljon suuremmatkin uhraukset niiden edestä, joita hän rakasti, olisivat tuntuneet hänestä vähäpätöisiltä.

Hän pysäytti hetkiseksi kirjoituksensa ja hänen silmänsä seurasivat pienen auerpilven kulkua kevättaivaalla. Samalla avautui ovi ja professori astui kiireisesti sisään: -- Oletteko valmis seuraamaan minua konserttiin, neiti Roos?

Magna hymyili: -- Minä en ole aikonut mennä sinne ollenkaan, sanoi hän.

-- Mutta minä olen ostanut jo meille pääsyliput, samoin äidille, jos häntä haluttaa tulla; meillä on hyvät numeroidut tilat. Mutta kaikissa tapauksissa on jo aika lähteä, jos mieli kuulla alusta pitäin.

Magnan silmät loistivat, hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen iloaan ja kiitollisuuttaan, hän ainoastaan tarttui professorin molempiin käsiin, kuten tapansa oli, ja puristi niitä kiihkeästi.

Professori hymyili: -- Kunhan minä saisin vain äidistä selvän.

-- Minä menen häntä hakemaan! ja tuulena riensi hän pois, mutta tuli kohta takaisin, hengästynyt kapteeninrouva mukanaan.

-- Mitä nyt on oikein kysymyksessä, Hugo, Magna puhuu jostain laulajaislipuista, minä en käsitä ollenkaan -- läähätti eukko.

-- Minä olen ostanut teitä varten, äiti, pääsylipun tämä illan laulajaisiin, mutta kenties teitä ei haluta tulla mukaan?

-- Ettäkö minua ei haluttaisi! -- Mutta katsohan, Hugo, Eriikan täytyy mennä hakemaan tärkkivaatteita ja Allin kenkiä ja muuten minulla ei ole edes hattua, ompelijatar kun näki hyväksi narrata minua. Ja aivan avopäin minä en voi tulla, ymmärräthän.

-- Siinä tapauksessa vaihetamme pääsylipun joksikin muuksi, joka sopii paremmin äidille, sanoi professori pilaillen -- hänestä oli äidin kielto milt'ei mieleen. Mutta Magna juoksi päällysvaippaansa hakemaan ja oli iloissaan jotta hän äskettäin oli tullut ostaneeksi uudet, vaaleanharmajat hansikkaat; nyt ne olivat parhaiksi. Vasta kun he tulivat kadulle, johtui hänen mieleensä, miten jokapäiväiseltä hän näyttäneekään tuon aito hienon, uljaan professorin rinnalla ja perin alakuloisena kääntyi hän seuraajaansa ja sanoi lapsellisesti: -- Voi, miten hyvä te sentään olette, kun tulette laulajaisiin minun kanssani; ajatelkaahan, että minulla on päässäni vanha talvihattu, ainoastaan hansikkaat menevät mukiin, lisäsi hän empien.

Professori loi häneen kummallisen katseen: -- Luuletteko, lapsi, että minä katselen hattuanne muulla kuin ilolla, ajatellessani, että nuori tyttö voi kieltää jonkun korukappaleen hämmästyttääkseen isäänsä rakkaalla lahjalla. Minusta nähden te olette varsin hyvin puettu.

Magna, joka ensin punastui, huomatessaan että professori todellakin oli kuullut Kertun ajattelemattoman puheen, rauhoittui tästä hänen vakuutuksestaan ja astui varsin rauhallisena hänen rinnallaan parhaille tiloille täytetyssä laulajaissalissa. Ja nyt tempasi laulu hänet koko taikavoimallaan mukaansa, hän ei huomannut ollenkaan mitä ympärillään tapahtui. Mutta kun professori katseli noita vaihtelevia tunteenilmauksia, jotka kuvastuivat hänen kirkkaissa silmissään, tuntui hänestä, ett'ei komeimpainkaan keväthattujen somistamat kasvot vetäneet vertoja Magnan elontuoreutta ja onnea säteileville piirteille,

Magna ei puhellut paljon eikä koettanut vuolaalla sanatulvalla ilmoittaa tunteitaan, mutta kun hän katsahti professoriin, ilmaisivat hänen kosteat silmänsä paremmin kuin kaunopuheisimmat sanat, miten onnellinen hän oli. Kerran tarttui Magna hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa, professori ailahti hiukan, mutta vastasi sitte lujalla puristuksella, pitäen aivan huomaamattaan koko jälellä olevan illan tuota pientä, vakavaa kätöstä omassaan.

-- Minä en voi koskaan unohtaa tätä ihanaa iltaa! huudahti Magna huoahtain heidän palatessaan kotiin kevätillan vaaleassa hämyssä.

-- Ja minä, sanoi professori, kadun aina, ett'en ennemmin valmistanut teille hiukan enemmin musikaalista nautintoa -- ajattelematon itsekkyys! Myös minulle jää tämä ilta muistoksi koko elämäni ajaksi. Magna katsoi tutkivasti hänen liikutuksen hillitsemistä ilmaiseviin vaaleihin kasvoihinsa.

-- Hän ei ymmärrä minua, ajatteli professori, hän on kun hienon, viheriän verhon suojaama kukannuppu, ei tunne auringon suutelojen tenhoa, ja minun ei suinkaan tule herättää häntä niitä tuntemaan.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Magna, matkalaukku olalla riippuen, rautatien etusillalla. Hänen ympärillään oli kapteeninrouva, tytöt ja kaikki hoitolaiset, nuo kaksi äskenleivottua ylioppilasta tulisivat hänelle matkatovereiksi.

Nyt tuli professorikin, päivän sanomalehdet kädessään, ja pyysi Magnan seuraamaan häntä siihen vaunuun, jonka professori oli hänelle valinnut. Siellä oli jo Magnan muut kapineet, pieni matkakori seisoi nurkassa makeisilla ja hedelmillä täytettynä -- professori oli pitänyt huolta kaikista -- ja tavattoman suuresta paperitötteröstä ilmausi äkkiä mitä ihanin ja tuoksuavin, oikeista ruusuista, kieloista ja reseetoista laitettu kukkavihkonen.

Professori laski sen kiireisesti hänen käteensä: -- Kukat virkistävät teitä pitkällä matkallanne, sanoi hän. Ne eivät lakastu aivan pian, katsokaahan, minä en voi kärsiä noita luonnottomia teräslankavihkoja, tässä vihkosessa on jokaisella kukalla oma luonnonvartensa.

Magnan silmät kostuivat ja kirkkaita pisaria putoeli kädessään olevalle kukkavihkolle. -- Te olette niin tavattoman hyvä minulle, kuiskasi hän, isä ja äiti ovat teille niin kiitollisia; -- oi, jospa te kerran tulisitte meille ja antaisitte heidän itse ilmaista kiitollisuutensa, he voisivat tehdä sen paremmin kuin minä!

-- Pyydättekö te, Magna, kutsutteko todellakin kotiinne? professorin kasvoilla väikehti säteilevä hymyily.

-- Ah, niin, te olisitte meidän rakkain vieraamme!

-- No siinä tapauksessa minä vielä tulenkin sinne, hyvästi! Soi kolmannen kerran ja lähtövihellys kuului. -- Hyvästi Magna, jos te tietäisitte! Sanokaa yksi ainoa kerta -- sanat uupuivat -- Hugo, tavoitteli hän.

Hän puristi rajusti Magnan kättä, tämä katsahti ihmetellen häneen, mutta sitte levisi hänen poskilleen syvä puna ja hänen nuoret kasvonsa säteilivät omituisesti. -- Hyvästi -- Hugo -- kuiskasi hän. Mutta professori ei kuullut sitä, hän seisoi jo etusillalla, sillä juna oli alkanut hitaasti liikkumaan.

Magna riensi ikkunaan, hän ei itkenyt enää, vaan vihjoi iloisesti valkealla nenäliinallaan. Mahtoiko professori huomata sitä? -- Hänen takanaan seisoivat nuo nuoret ylioppilaat ja heiluttaen valkeita hattujaan, huusivat he: Eläköön Helsinki, eläköön kaikki kauniit tytöt, eläköön, eläköön!

Juna kiiti pois ja professori seisoi yksinään paikallaan yhteen puristetuin huulin. -- Minä olin todellakin houkka, mumisi hän, mutta semmoiset jäähyväiset voivat saada ihmisen hupsuksi. Nähnenkö sinua enää koskaan Magna -- rakkaani!

* * * * *

Professori Bruunilta Magna Roosille.

Heidelberg 20/VII 188--.

Magna!

Kaksi kuukautta on kohta vierähtänyt siitä kun teidät viimmeksi näin. Kuten tulitte tietämään, olen viettänyt jonkun aikaa matkoilla, rientänyt paikasta toiseen, rientänyt levottomalla nopeudella. Mihin? Sitä en tiedä itsekään, tuntuu vain, kuin olisi joku minua ajanut yhä etenpäin. Vihdoinkin olen asettunut tähän vanhaan yliopistokaupunkiin, jossa ylioppilaat polvi polven jälkeen ovat haaveilleet ja laulaneet Neckarin rannoilla.

Täällä on kaunista; älkää kuitenkaan luulko, että rupeisin teitä vaivaamaan innostuneilla kuvauksilla ja siten houkuttelemaan kauniille huulillenne hymyilyä, hymyilyä kuivalle professorille, joka on antaunut haaveilemaan, nuoruuden-unelmia uinailemaan. Ja kuitenkin on tuo professori houkka, totuuden sanoakseni. Muistatteko meidän jäähyväisiämme, minä olin epätoivoinen, minun sydämmessäni vallitsi silloin yksi ainoa tunne, lämpimin, tulisin rakkaus sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka kohtalo oli minun tielleni johtanut. Älkää kummastelko tätä epäjohdonmukaisuutta, vaan sallikaa minun kertoa erään yksinäisen miesraiskan elämänvaiheet, kenties huomaatte, ett'ei hänen houkkamaisuutensa olekaan niin nurinkurista.

Aina lapsuudesta pitäin on luonteeni ollut suljettu ja erillään pysyttelevä ja kotonani ei kukaan ole ymmärtänyt minua. Minun isäni oli kunnon mies, mutta samalla niin hurjan innokas tiedemies, ett'ei häneltä riittänyt vähääkään aikaa ainoan lapsensa hyväksi. Äitini te tunnette, hän on hyväntahtoinen olento, mutta hänellä ei ollut semmoista lempeää lujuutta, jolla hän olisi osannut kiinnittää itseensä aran, vaiteliaan pojan ja siten koittanut herättää hänessä luottamusta. Isäni kuoleman jälkeen jouduin holhoojani hoitoon. Hän oli lahjomattoman rehellinen ja kunnokas mies, mutta vanhoihin, erakkomaisiin tapoihinsa piintynyt. -- Vähää myöhemmin meni äitini toisen kerran naimisiin miehen kanssa, jonka luonteen kehnouden yksin semmoinen kokematon pojannallikka, kuin minä silloin olin, voi helposti huomata, vaikk'en koskaan asunut hänen luonaan. Joukko sisarpuolia kasvoi, kaikki aivan vieraita minulle ja kasvatettiin ilman pontta ja tarkoitusta. Minä jäin yksin ja juuri tämä yksinäisyys synnytti minussa katkeruuden, mikä vihdoin valtasi koko olemukseni.

Minä olin nuori ja taloudellisessa suhteessa turvattu, minua ei kiinnittänyt mikään hellä side; ilman uskonnollisen vakaumuksen tukea, ilman lapsuudenuskon muistoja antausin minä elämän taisteluun. Minä luotin yksinomaan omiin voimiini, eipä siis kummastelemista, jos useammin hävisin kuin voitin. Minuun vaikutti kuitenkin vaistomaisesti siveyden voima, se etsi minua turmion tieltä ja pienintäkin poikkeusta siveyslain vaatimuksista pidin rikoksena. Minä en antaunut viettien orjaksi, vaan minusta tuli epäluuloinen ivailija, joka terävästi tarkkailee maailman monikirjavaista elämää. Kyllästyneenä tuohon halpamaisuuteen ja onttoon tyhjyyteen, jota tarkasteleva silmäni huomasi kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, antausin vihdoin tieteitä tutkimaan ja aloin ymmärtää isääni, joka tutkimisessa löysi ainoan tyydytyksensä.

Minä olen viettänyt onnellisia hetkiä kirjojeni ääressä, se myönnettäköön, ja minun miehiselle kunnianhimolleni ovat työni hedelmät antaneet tyydytystä. Mutta minun sydämmeni on jäänyt tyhjäksi ja kylmäksi, se aivan suonenvetoisesti kouristui joka kerta kun minussa heräsi kysymys: tämmöistäkö elämä on, eikö sillä ole mitään enempää tarjottavaa. Ja joka kerta tukehutin minä tuon kysymyksen: semmoista on elämä ja semmoiseksi se jää. Minä uurastin eteenpäin -- en nopeasti ja kevein askelin, kuten jotkut onnelliset -- vaan kuten väsynyt vaeltaja erämaata kulkeissaan. En toivonut koskaan tapaavani tuoksuavaa kukkaa yksinäisellä erakkopolullani, vaan silloin -- silloin tapasin minä aavistamatta eräissä viattomissa silmissä tuon puhtaan loisteen.

Ja juuri te, Magna, tuoksuavan metsäkukan tavoin virkistitte nääntyneen vaeltajan sielua. Luottavasti kuin lapsi lähenitte te tuota itseensä sulkeunutta miestä, jota muut väistivät. Minä sain pilkistää teidän sieluunne, lukea kuin selväpainoista kirjaa, jossa ei löytynyt ainoatakaan epäselvää riviä, vaan puhtautta ja totuutta jok'ainoassa sanassa. Ensi kertaa puhalsi minun kylmettyneen sydämmeni lävitse leyhkeä kevättuulahdus, verho putosi silmiltäni ja koko elämä näyttäytyi minulle uudessa valossa.

Te herätitte minussa jälleen uskon totuuden voimaan, osoititte aavistamani ihanteet ja neuvoitte minut runsaille aarteille, joiden arvoa ette kenties itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta mikä teille oli yksinkertaista ja luonnollista, kaikki, mitä te uskoitte ja toivoitte, kaikki nuo, joita minä olin koko elämäni turhaan etsinyt, ne voin minä vasta ankaran taistelun jälkeen omata. Mutta ne tulivatkin nyt minun kalliimmaksi omaisuudekseni ja ainoastaan se, joka minun laillani pitkät ajat on saanut kiviä leivän asemesta, voi käsittää iloani.

Niin, minä olin onnellinen, minä olisin tahtonut, että te olisitte ollut aina luonani suuntaamassa ja elähyttämässä elämätäni. Mutta te olitte nuori ja minä en tahtonut eroittaa teitä ikäistenne seurasta; niin vaikealta kuin tämä minusta tuntuikin, oli teidän ilonne kuitenkin minulle kaikkein kallein.