Chapter 13

Mutta Magna vain hymyili, häntä ei haluttanut kertoa, miten hän oli koko aamunsa puuhannut kyökissä, jotta Eriikka sai käydä aikaisemmassa jumalanpalveluksessa. Keskustelu muistutti professorille mieleen ensi sunnuntain, minkä Magna vietti kaupungissa: hän ei ollut milloinkaan unohtanut kirkonkäyntiään, niin paljon kun häntä olikin koeteltu houkutella. Professori tuli ehdottomasti verranneeksi muiden kylmiä, välinpitämättömiä kasvoja tuohon säteilevään rauhaan, joka sunnuntaiaamuisin kuvastui Magnan avoimella otsalla. Hänelle näytti sapatti olevan eri merkityksestä, pyhitetty päivä, siitä ei epäilystäkään. Professori olisi tahtonut astua hänen luokseen ja sanoa: -- Opeta minullekin tuon rauhan salaisuus, elämä on saastaista, pimeää ja taistelua täynnä; täytyy olla jotain, jota ihminen kaipaa, vaikka me maailmallisten vetovoimain sokaisemina emme ymmärrä sitä etsiä.

Illalla olivat kaikki kokoutuneet saliin. Kapteeninrouva tarjosi päivällisherkkujen jäännöksiä, neiti Schneider soitteli ja Witikka huvitti seuraa lukemalla kaskuja pilalehdestä.

Professori istui keinutuolissa sikaaria poltellen ja katseli sinisten savukiemurain lävitse Magnan vakavia kasvoja. Hän ja pikku Kerttu huvittelivat professorin valokuvakokoelmalla ja kuuntelivat väliin soittoa, välittämättä vähääkään herra Witikan esitelmistä, joita muut palkitsivat äänekkäillä naurunpyrskähdyksillä. Päin vastoin näytti Magna häirityltä tuon kimisevän äänen tähden, joka epäsointuisesti sotki soittoa. Professori nousi ylös, ja tullen Magnan viereen istumaan, alkoi hän kertoa noiden kauniiden taulunjäljennösten aiheista, hän kun laajoilla matkoillaan oli omin silmin nähnyt useita alkuperäisessä muodossaan. Magna oli niin ihastunut professorin miellyttävään kuvailuun, että hän melkein tykkänään unohti muun seuran. Siksipä hän hiukan kavahti kun herra Witikka huusi hänelle: -- Neiti Roos, täällä on jotain teille! Magna katsoi kysyvästi Witikkaa. -- Täällä on oiva pala lahkolaisista ja kun teidän kotipaikkanne on, voimme sanoa, lahkolaisten kehto, niin kai tämä herättänee teidän mielenkiintoanne. Ilkamoisella innostuksella luki hän sitte muutaman kaskun, jossa jotenkin paksuin värein kuvailtiin erään tunnetun maallikkosaarnaajan esiintymistä; kasku oli kauttaaltaan ivaileva. Useimmat kuulijoista nauroivat huutaen: -- erinomaista! Magna oli hetkisen vaiti, sitte sanoi hän tyynen varmasti: -- Koko juttu on valetta alusta loppuun, minä tunnen hyvin herra X:n.

Witikan kasvoilla kuvastui: -- Tuonhan tiesi jo edeltäpäin! ja Alli nyökkäsi vakuuttavasti päätään. Mutta Ella Tenlén vetäysi pois Magnan vierestä, jossa hän tähän asti oli istunut, selvästi huomauttaen, ett'ei hän tahdo olla missään tekemisessä henkilön kanssa, jolla on niin ala-arvoisia tuttavia. Isällään oli arvoa ja äitinsä oli hyvästä perheestä -- sitä ei hän unohtanut koskaan.

-- Voiko neiti todellakin kumota tuon pisteliään kaskun? kysyi ylioppilas ivallisesti.

-- Ainakin voin totuudenmukaisesti vakuuttaa, ett'ei herra X ole kumpikaan, ei ulkokullattu eikä jesuiitti, hän on ainoastaan lämpimästi innostunut uskonnollisiin asioihin, jonka vuoksi hän on antaunut siunausta tuottavaan kutsumukseen ja alkanut matkustaa ympäri saarnaamassa.

-- No niin, mutta minä luulen, että neitiinkin on lahkolaisuus vaikuttanut jonkun verran; ja sehän on aivan luonnollista siihen ilmanalaan katsoen, missä olette kasvanut. Mutta suokaa minun vakuuttaa, ett'ei kaikki herra X:n hengenheimolaiset -- jotka, sivumennen sanoen, ovat kerrassaan onnellisia omatessaan niin mainion puolustajan -- menettele aivan niin jalosti kuin neiti luulee. Tuo vanha lause, "tarkoitus pyhittää keinot", ei näytä heidän keskuudessaan juuri pannaan julistetulta; niinpä olen esim. kuullut kerrottavan, että mainitun herran uskolaiset hartausiltamissaan tarjoovat "valituille" teetä ja kun tahdotaan oikein tuntuvasti vaikuttaa, niin herneitä sianlihan kanssa, mutta takkuiset lampaat saavat mennä kuivin suin matkoihinsa. Ha, ha, haa!

Puhujaa tervehdittiin kaikuvilla hyvähuudoilla ja Alli kiinnitti Magnaan riemuitsevan katseen, ilmaisten siten pitävänsä hänen nyt voitettuna. Mutta nuori tyttö ei hämmästynyt, hän näytti ainoastaan ajattelevalta.

-- Oletteko aivan varma, että tuota kestitystä tarjotaan uusien uskonheimolaisten voittamiseksi? kysyi hän.

-- Aivanko aijotte kuulustella minua valan perusteella? nauroi ylioppilas.

-- En, mutta ruokavaroja voidaan kyllä jakaa seudun köyhille muussakin tarkoituksessa. Ainakin näyttää se minusta selvältä, mutta pahoinsuominen kääntää kaikki asiat nurinpäin.

-- Minä huomaan, että lahkolaiskaskujen kertomisesta ei tule mitään, sanoi Witikka pilkallisesti, neiti kun näyttää pitävän meitä oikeina pyhän häväisijöinä.

Magna katsahti ympärilleen, professori ei istunut enää hänen vieressään, vaan oli istunut neiti Schneiderin jälkeen pianon ääreen, jossa hän nyt silloin tällöin näppäytteli hajanaisia sointuja -- Magna ei tiennyt vieläkö hän seurasi keskustelua. Lukuunottamatta tuota hyväluontoista saksatarta ja kapteeninrouvaa, joka istui sohvannurkassa ja nyökäytteli päätään, kuvastui muiden kasvoilla salainen ilkamoisuus ja odotettiin, että hän seuran huviksi puhuisi edelleen, puhuin itsensä pussiin. Heidän mielestään näytti hän turhamaiselta ja naurettavalta. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan; usein ennen, kun oli ilkkuen käsitelty vakavia kysymyksiä tai ne välinpitämättömästi sivuutettu, oli hän kysynyt itseltään tulisiko hänen avomielisesti lausua ajatuksensa -- vaikeneminen kun oli melkein myöntämistä. Mutta häveliäisyys oli häntä aina pidättänyt, se olisi näyttänyt esiintymishalulta, omain ajatusten esittämiskiihkolta. Nyt syntyi hänessä taasen sama kysymys, tuliko hänen puhua, ilmaista suoraan ajatuksensa asiassa? Erinomaisen helppoa ja kaunista tosin olisi ollut vaijeta ja hän oli muuten hyvin arkatuntoinen ivan pistoksille. Mutta pelkuri ei hän myöskään tahtonut olla, se olisi ollut oman itsensä, elinperustustensa kieltämistä.

-- Herra Witikka mainitsi äsken minun kotiseutuani lahkolaisuuden pesäksi, alkoi hän päättävästi, vienon punastuksen kohotessa poskille, -- mutta siitä huolimatta olen minä vapaa kaikesta puolue-uskosta. Minulle ei vanha, rakas kirkkomme ole liian ahdas, mutta minä olen myötätuntoinen kaikkia kohtaan, jotka taistelevat omantunnon rauhan vuoksi enkä voi sietää, että heitä syyttömästi panetellaan. Minä voisin kyllä kertoa joukon kuvauksia lahkolaisten elämästä, mutta aivan toisenlaisia kuin herra Witikan pilajutut. Luulen, ett'ei löydy mitään suuntaa, jossa olisi niin paljon mieltä kiinnittävää, kuin juuri hengellinen suunta.

-- Kun isäni tuli virkaansa P:n pitäjässä, oli hänellä kyllin vaikeuksia niistä, jotka mielipiteiltään erosivat kirkosta. Nyt on kuitenkin kaikki muuttunut, useat kiivaimmistakin ovat itse suostuutuneet häneen ja kukaan ei häntä enään vihaa. Hän ei ole koskaan sulkenut ovea toisin ajattelevilta, päin vastoin avannut ne seljälleen mitä erillaisimpain uskonsuuntien tunnustajille. Jokainen on saanut tulla hänen luokseen epäilyksineen, kysymyksineen ja hän on heidän antanut puhua vapaasti, koskaan en ole hänen nähnyt sivuuttavan heidän asioitaan tai katsovan heidän arvoonsa. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan ole hairahtunut velvollisuuden ja totuuden tieltä. Minä vakuutan teille, että olen useasti mitä syvimmällä mielihartaudella kuunnellut keskusteluja uskonnollisista asioista isäni luona, olen tarkastellut noita miehiä, joilla on rypyt kasvoilla ja ankara vakavuus koko olemuksessa, jotka sisimpänsä ikävöimisellä etsivät sielulleen ravintoa, ijankaikkista autuutta. On jotain suuremmoista monenkin heidän olennossaan, huomaa, että he ovat taistelleet omantunnon taisteluja, joista ei maailmallismielisellä ole käsitystäkään. Kaikkia heitä on isäni kohdellut samalla tavalla, kaikkia kohtaan on hän koettanut täyttää suurta veljenrakkauskäskyä, ja minä olen varma, että ne rukoukset, joita valtiokirkon tunnustajat ja eriuskolaiset yhdessä ovat rukoilleet, eivät tämän tähden ole olleet vähemmin otollisia meidän Jumalamme edessä. -- En tiedä, oletteko minua ymmärtäneet, sillä usein näyttää minusta, kuin olisin nykyään keskuudessa, jolle minun elämänaatelmani ovat kokonaan vieraita. Älkää luulko, että minä tahdon esiintyä uskonkäännyttäjänä -- lisäsi hän, vakava hymyily kasvoillaan -- pelkään, että olen kehno siihen tehtävään. Mutta Herran asiaa en tahdo milloinkaan jättää puolustamatta enkä myöskään hävetä tunnustaa sitä uskoa ja toivoa, joka on minun elämäni peruksena. -- Magna vaikeni, mutta hänen kasvoillaan hehkui tuo sama innostus, jonka elähyttämänä hän puhui.

Seurasi sitte pitkä äänettömyys, Alli oli raivoissaan Magnalle, tämä kun lopultakin oli jäänyt voittajaksi, Witikan istuessa sanatonna. Alli ei huomannut, että ivanilme ylioppilaan huulilla oli muuttunut synkäksi, melkein surulliseksi piirteeksi. Ella haukotteli kuuluvasti, kapteeninrouva havahtui ja tahtoen näyttää, että hän koko ajan oli seurannut keskustelua -- ominaisuus, jonka huomaamme kaikilla, joilla on tapana nukahtaa seurassa ollessaan -- vakuutti hän, että herneet ja sianliha olivat hänen lempiruokaansa, selitys, joka sai koko seuran pyrskähtämään leveään nauruun ja siten useampain mielihyväksi lopetti tuon vakavan mielialan.

Magnan sanat eivät vaikuttaneetkaan sitä kuin alussa luultiin: ei edes Sannia eikä Rolf Leviniä haluttanut hymyillä, saati nauraa; he eivät ymmärtäneet miksi, mutta syitä siihen he eivät myöskään viitsineet ruveta ajattelemaan.

Pian rupatteli Magna taasen pienen Kertun kanssa, iloisesti kuten tavallisesti. Mutta kuitenkin oli koko hänen olemuksessaan vielä vakavuutta, vakavuutta, joka kaunisti häntä. Herra Witikka nousi, jättääkseen seuran, mutta ensi tuli hän Magnan luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi melkein arvoa antaen: -- Suokaa, neiti, minun lausua teille syvimmän kunnioitukseni siitä uljuudesta, millä vastustatte kaikkea, pysyäksenne lujana vakuutuksellenne.

-- Se on minusta aivan luonnollista, sanoi nuori tyttö ihmetellen.

-- Suokaa anteeksi -- ylioppilas katseli häntä ystävällisesti -- teidän nykyinen ajatuskantanne johtuu siitä, ett'ette tunne maailmaa; siellä mukautuu näkökannat saavutettavien etujen mukaan, siellä vallitsee omanedun etsintä itsevaltiaana. -- Hän kumarsi ja jätti huoneen äkkiä; samoin katosi Alli -- seura oli hänen mielestään menettänyt viehätyksensä -- ja pianpa olivat Magna, neiti Schneider ja professori kolmisin jälellä. Professori oli jättänyt pianinon ja käveli nyt levottomin askelin edes takaisin. Magna huomasi, että hän oli liikutettu ja kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, havaitsi hän professorin mustissa silmissä raskasmielisyyden ilmauksen. Mistä mahtoi se johtua?

-- Ah, sanoi neiti Schneider ja katsoi pyytävästi professoria, -- jos professori tahtoisi meidän iloksemme laulaa jonkun virren, siitä on jo niin pitkä aika kuin minulla on ollut onni saada -- -- --

Professori pysähtyi äkkiä ja huolimatta hänen pyynnöstään sen enempää, kääntyi hän Magnaan ja kysyi yht'äkkiä: -- Pidättekö laulusta, neiti Roos; tahdotteko, että laulan?

-- Ah, niin mielelläni, minä olisin niin kiitollinen.

Professori istuutui jälleen pianinon ääreen ja soitellen muutamia kauniita sointuja, alkoi hän kauniilla baritoni-äänellään laulaa erästä Schumanin pikku laulua. Neiti Schneider oli liikutettu, hän puristi Magnan käsiä, vuoroin nauraen, vuoroin itkien: -- Eikö ole ihana ääni, kerrassaan erinomainen? kyseli hän tuon tuostakin. Mutta tuo nuori tyttö ei kyennyt vastamaan: kun hän nautti jotain kaunista, varsinkin laulua tai soittoa, ei hänen tunteensa koskaan puhjenneet sanoiksi. Siksi hiipikin hän hiljaa pois, työnsi ikkunan uudinta syrjään ja nojausi kyynäspäillään ikkunanlautaan, kuten hänellä oli tapana kotonaan aina kun hän tahtoi ajatella yksikseen, oikein yksikseen. Kadulla oli aution hiljaista, mutta hän ei katsellut katua, vaan ylös korkeaa taivaan lakea, joka tähditettynä holvikattona kaareusi kaupungin ylitse. Samassa kuuli hän takanaan hiljaista etusoittoa ja kohta sen jälkeen kaikui Schubertin ihana "Wanderer" valtavana hiljaisessa huoneessa: "Ich komme vom gebirge her". -- Magna kuunteli henkeään vetämättä, yhä syvällisemmin, yhä vaikuttavammin kaikui professorin ääni, kunnes se sanoissa "Wo bist du, wo bist du, mein geliebtes Land, gesucht, geahnt, unt nie gekannt" kohosi tuskaiseksi huudoksi ja loppui ikävöivään huokaukseen.

Magna oli painanut kätensä sydämmelleen ja oli niin vaipunut tuon valtavan laulun herättämiin tunteisiin, ett'ei hän huomannut ollenkaan kun professori nousi ylös ja läheni häntä. Kohottaessaan katseensa, huomasi hän professorin seisovan vieressään ja katselevan häntä tutkivin silmäyksin.

-- Te olette tehnyt minun niin onnelliseksi! huudahti hän, ojentaen molemmat kätensä professorille.

Professori tarttui niihin kiihkeästi, mutta antoi niiden jälleen vaipua alas: -- Oi, neiti Magna, älkää minua kiittäkö, teillä ei ole mitään kiittämistä, vaan minä sen sijaan olen teille suuressa kiitollisuuden velassa. Älkää katsoko niin kummastellen, te ette ymmärrä, miten ihanaa on kuunnella semmoista, joka vielä seisoo elämän aamukoitteessa, sydän täynnä lämmintä uskoa ja luottoisaa toivoa! Lapsi, lapsi, te ette tiedä, kuinka onnellinen te oikeastaan olette, kun elämä kääntyy ehtoopäivälleen, lankee sille illan varjot.

-- Ah, mutta juuri vähää ennen laskuaan aurinko useinkin säteileekin suloisimmin, vastasi hän riemuisesti hymyillen.

Professori ravisti suruisesti päätään ja meni. Tänä iltana oli Magna kauvan hereillä, professorin viimme sanat ja varsinkin tuo ilme, joka kaikui kauttaaltaan hänen laulussaan, antoi Magnan eloisalle ajatukselle paljon askartamista.

Heti ensi hetkestä pitäin oli professori osoittanut hänelle suurta hyväntahtoisuutta, Magna oli varma, että hän oli hyvä ja lahjakas, etevä tiedemies oli hän myöskin, mutta kuitenkin puuttui häneltä jotakin, jo ensi päivänä oli hän selvästi huomannut ja saanut selville mitä se oli. Hän kaipasi elämänsä perustusta, uskon kalliota, jonka turvissa hän, Magna, niin nuori kuin olikin, tunsi itsensä turvatuksi kuin lapsi isänsä sydämmen läheisyydessä.

Hän, pieni, oppimaton, kokematon tyttöraiska omisti siis kuitenkin jotain, jota professori kadehti. Voi, miten hän sinä hetkenä olisi tahtonut jakaa rikkaudestaan tuolle kelpo professorille, ojentaa kätensä ja osoittaa hänelle sen maan, jota hän etsi ja aavisti olevaksi, vaan jota hän ei löytänyt. -- Kuumat kyynelet vierivät hiljalleen, tietämättä hänen kirkkaista silmistään ja kostuttivat päänalaisen. Hän käänsi kuivan puolen päälle ja kohensi hiukset otsaltaan. Olipa tosiaankin kummallista: hän oli kyllä havainnut, miten suuresti hänen nykyinen seuruspiirinsä erosi hänestä itsestään uskonnollisissa kysymyksissä ja että heidän elämänaatoksensa olivat perin toisenlaiset; hän oli kenties joskus sydämmestään säälinnytkin heitä ja toivonut, että he kaikki tulisivat yhtä onnellisiksi kuin hän itse. Mutta nyt vasta havaitsi hän sisimmässään palavan ikävöimisen voidakseen tehdä jotain professorin eteen, nyt hän vasta oikein häpesi, miten välinpitämätön hän oli ollut muiden onnen suhteen. Miten vaikeaa onkaan noudattaa tuota ihanaa rakkauden käskyä; niiden edestä, joita kohtaan tunnemme myötätuntoisuutta, olemme kyllä valmiit uhrautumaan, mutta yleinen ihmisrakkaus, lähimmäisen-rakkaus, se saa olla kuinka sattuu.

Magna ummisti silmänsä huoahtain, sitte painoi hän pehmeän poskensa tyynyyn ja nukkui vihdoinkin.

* * * * *

Pitkä talvi alkoi muuttua kauniiksi kevääksi, lumi kaduilla oli jo aikoja sitte kadottanut valkean värinsä ja ajettiin nyt likaisen-harmaana sohjona ulos kaupungista, jääkin satamassa näytti petolliselta. Nuoriso kuljeksi kaupungin ympäristössä, poimi pajunkissoja ja somisti itseään vuokoilla.

Magnasta oli lukukausi ollut kuin lyhyt unelma, hänellä oli vielä niin paljon tekemättä, paljon semmoista, johon hän olisi tahtonut perehtyä. Mutta päivä vierähti toisensa jälkeen ja kevät-ilma herätti hänessä koti-ikävän, kaipuun maalle, missä valveutunut elonsuoni sykki voimakkaampana ja raikkaampana kuin täällä kaupungissa. Isä kirjoitti tekevänsä parhaillaan suunnitelmaa hänen tulevaisuudelleen -- jotain lukutiellä, arveli Magna -- äiti kaipasi oikeaa kättänsä ja siskot olivat aivan menehtyä ikävästä. Tuntui niin hyvältä kun kaikki pitivät häntä tarpeellisena ja kaivattuna.

Eipä ollut Magnan talvi turhiin kuulunut, siitä kiitos professorin väsymättömälle avuliaisuudella. Hän oli oppinut paljon, sitä paitsi oli professori järjestänyt hänen kesälukunsa ja luvannut hankkia hänelle kirjoja. Professorin huolenpito oli todellakin ihmeteltävää, mutta kuitenkin tuntui Magnasta kuin olisi heidän välinsä hiukan muuttunut. Kenties rasitti häntä nykyään työ enemmin kuin tavallisesti, kenties -- hän ei tiennyt, mikä oikeastaan syynä oli, mutta, niin ystävällinen kuin hän ainakin oli, näyttäysi hänessä nykyään jonkunlaista kylmyyttä, niin ett'ei Magna enää uskaltanut lähetä häntä entisellä avomielisyydellä, niinä harvoina hetkinä kun professori nykyään vietti perheen piirissä. Vasta ensi kertaa johtui nyt Magnan mieleen, että professori todellakin oli perin mahtava henkilö, joka sulasta hyväntahtoisuudesta oli uhrannut niin paljon kallista aikaansa hänen hyväkseen. Hän ajatteli häveten, miten monta kertaa professori lieneekään väsynyt hänen lapsellisiin rupatuksiinsa ja tämä vaikutti, että Magnakin puoleltaan alkoi pysytellä loitompana. Talossa oli tänä kevännä tavattoman vilkas liike, useampia matkustajia oli täällä lyhyemmän ajan vieraisilla, muun muassa Witikan veli ja tämän nuori toveri, jotka olivat ylioppilastutkintoa suorittamassa. Molemmat nuorukaiset koteutuivat pian talossa, ollen tavattoman eloisia, ja Magna, joka aina näyttäysi iloisena eikä milloin minkinnäköisenä, kuten Sanni ja Alli, muuttui tuota pikaa molempain poikain ihanteeksi. He aivan hehkuivat hänelle ja hän taasen otti heidän vilpittömän suosionsa ilomielin vastaan.

Kaikki on kuin olla pitää, ajatteli professori heidän raikkaan, heläjävän naurunsa kaikuessa hänen hiljaiseen lukukamariinsa -- nuoruus ja ilo seuraavat toisiaan, ne kuuluvat eroittamattomasti toisilleen. -- Voi, hän ei ollutkaan tähän aikaan kaikiste niin uutterassa työssä kuin luultiin, usein maleksi kynä liikkumatonna hänen kädessään ajatusten askarrellessa suruisissa mietteissä. Mutta kun nuo salissa kaikuvat iloiset äänet ja Magnan heleä nauru tunkeusivat hänen korviinsa, kohosi hänen otsalleen tumma varjo, tehden hänet perin synkän näköiseksi.

Oliko Magnalla hauskaa, oliko hän onnellinen ikäistensä parissa? kyseli hän toisinaan itsekseen. Ja vastaus oli aina myöntävä. Ja miksikä hän ei saisi olla iloinen, oliko tuossa viattomassa iloisuudessa jotain pahaa? hänen päänsä vaipui käden nojaan ja hän häpesi, että oli melkein kadehtinut Magnan iloisuutta. Ei, ei, sitä hän ei tahtonut, Magnahan oli vielä onnellinen lapsi ja jos hän auttoikin häntä neuvoillaan, niin se ei ollut koskaan tapahtunut missään palkan toivossa. Päin vastoin oli hänestä tuntunut niin viattomalta ja puhtaan riemuiselta johtaa tämän nuoren sielun ensi askeleita tietojen polulla. Hänelle olisivat nämä kuukaudet elämänsä valoisimpana muistona, vaikkapa sitte Magna ei hänestä sen enempää välittäisikään. Mutta tätä ajatellessaan hiipi hänen mieleensä sanomaton katkeruus, selittämätön angervon tunne. Magna seisoi vielä, kuten hän kerran sanoi, elämän aamuhohteessa, kun hän itse vaelsi iltapäivän varjojen keskellä. Hän ei voinut vetää tuota aamukoiton lasta mukaansa, ja jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonutkaan. Tuon kuuluisan, oppineen professorin katse vaipui alas nuoren, vaatimattoman maalaistytön edessä. Hän pelkäsi varomattomuudellaan hävittävänsä kevättuoksun perhosen siiviltä. Magna oli talven kuluessa käynyt hyvin harvoin yleisissä huveissa, mutta sitä innokkaammin oli hän tutustunut kaikkeen muuhun näkemistä ansaitsevaan ja kiintymyksellä seurannut jokaista professorin suosittamaa esitelmää. Viimme viikkojen kuluessa oli professori itse pitänyt sarjan erillaisia, päivän tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä esitelmiä ja siten koonnut lukuisan kuulijakunnan ympärilleen. Mutta tässä joukossa ei ollut ketään, joka olisi suuremmalla tarkkuudella kuunnellut hänen heleää ääntään, kuin tuo yksinkertaiseen hattuun ja vaatimattomaan sadevaippaan pukeutunut nuori tyttö. Magna saapui aina aikaiseen ja istuutui aina samalle, vaatimattomalle paikalle kaukaisessa, hämärässä nurkassa, voidakseen oikein rauhassa nauttia esitelmästä. Kuitenkin näytti hänestä toisinaan kuin professorin mustat silmät etsisivät juuri häntä, kuin puhuisi hän hänelle yksin, sillä kaiken sen, mitä hän nyt esitelmänä puhui, oli hän monet kerrat puhunut hänelle kahden kesken. Hän istui niin liikkumattomana, että olisi melkein luullut hänen nukahtavan, mutta vaipuneiden silmäluomien alta vierähti usein liikutuksen kyyneliä. Niin pian kun professori oli lopettanut, hiipi hän heti kiireesti ulos; heillä tosin oli sama tie, mutta hän pelkäsi professorin piankin luulevan, että hän tahtoi tupata hänen seuraansa.

Eräänä kauniina toukokuun iltana sattui kuitenkin niin, että Magna tuli viivähtäneeksi erään tuttavansa vuoksi, ja kun hän tuli kadulle, seisoi professori rappusten luona, nähtävästi odotellen. -- Meneekö neiti suoraa päätä kotiin? kysyi hän.

-- Niin olen ajatellut.

-- No sittepä voimme mennä yhdessä.

Magna sävähti varsin iloiseksi, hän toivoi varmaan taasen kerran saavansa puhella hauskasti hänen kanssaan. Mutta toivo petti, professori käveli äänetönnä hänen rinnallaan. Magna tunsi vallan häpeävänsä häntä, mutta kiitollisuus hänen esitelmistään -- jotka juuri nyt loppuivat -- täytti hänen lämmintunteisen, nuoren sydämmensä. Hän ei voinut vaijeta: -- En tiedä, kuinka teitä oikein kiittäisinkään, herra professori, sanoi hän vihdoin hiljaa. Nämä hetket, joina olen teitä kuunnellut, ovat olleet minulle oikeita juhlahetkiä, te olette antanut minun hengelleni siivet.

Lempeä hymyily kirkasti äkkiä professorin vakavia kasvoja: -- Se oli kaunis tunnustus, se palkitsee minun uutterat valmistukseni, vastasi hän. Mutta tiedättekö vaikka teilläkin olisi ollut osaa sen onnistumiseen?

-- Ah voi, mitenkä se olisi -- te unohdatte kuinka tietämätön minä olen! huudahti hän iloisesti. -- Kaikki, mitä täällä olen oppinut, sen olen oppinut teiltä.

-- Oletteko kuulleet tuota hiukan kulunutta vertausta hammasrattaasta suuressa maailmankoneessa, jossa kaikki hampaat suuremmassa tai vähemmässä määrässä tarttuvat toisiinsa?

Magna nyökäytti päätään.

-- Se sisältää syvän totuuden. Elontiellä tapaavat ihmiset toisensa ja aivan tietämättään vaikuttaa yksi toiseen arvaamattoman tuntuvasti. Heidän tiensä ei jälemmin useinkaan enää satu yhteen, mutta tuo ainoa kohtaus on vaikuttanut kentiespä koko elämän juoksuun.

Magna näytti kummastuneelta: -- Luulen ymmärtäväni teitä, sanoi hän. Kun minä vanhenen ja katsahdan kehitykseni vaiheisiin, niin en koskaan voi unohtaa sitä hyötyä kuin meidän tapaamisestamme on ollut minulle, mutta miten voin minä olla teille hyödyksi?

Magnan kysymys saattoi hänet melkein epäilykseen. -- Te olette lapsi, te ette ymmärrä minua enkä minä voi selittää sitä teille! huudahti hän melkein kiihkeästi.

Magna katseli häntä ihmetellen, mutta hänestä tuntui pahalta, että professori aina vaan piti häntä lapsena, joka ei häntä ymmärtäisi. Ja kuitenkin luuli hän tuntevansa yhtä tarkkaan kuin hänkin, tuntevansa jokaisen suonenlyönnin, jokaisen hermon sisimmässään. Hän olisi niin mielellään tahtonut ilmaista sen hänelle, mutta professori oli jo rauhoittunut ja käveli ainoastaan hiukan nopeammin.

-- Suokaa anteeksi, pyysi professori, katsellen häntä sanomattomalla lempeydellä. Luulen hiukan hermostuneeni rasittavasta työstä, äiti sitä juuri eilen surkutteli. Ja hän oli oikeassa, ainakaan teidän, lapsen, nähden ei minun sopisi kiivastua, mutta itse asiassa tarkoitan minä teille hyvää -- parempaa kuin te kenties voinette aavistaakaan. Minä tahtoisin itse mielelläni kärsiä, kunhan vain teidän nuoruudenilonne ja kevyt sydämmenne säilyisi.