Chapter 12

-- Kiiruhda pikku tyttöni, täällä on sinun kakaosi valmiiksi sekoitettuna ja lämmin ranskanleipäsi; syö nyt, äläkä hukkaa aikaa. Ai, sinä seisot ja katselet saamatonna uutta huonetoveriasi, minä unohdin esittää. Rakas Magna, tässä on meidän pikku Ella. Mutta nyt sinun täytyy rientää, aika kyytiä. Sen jälkeen tuli kahvipöydän ääreen herrat lyseolaiset ja esitettiin nuorina Levineinä. Neiti Schneider joi vatsakatarrinsa tähden ainoastaan lämmintä vettä. Tuli yksi ja toinen, eikä rouva rukka kerjennyt muuta kuin myötään tarjota ja kehoittaa. Magna tunsi oikeaa osanottavaisuutta tuota paljohuolista rouvaa kohtaan, joka tuskin kerkesi lähentää kahvikupin huuliaan kohden kun jo taasen joku uusi vieras ilmautui kahvinjuontiin. Ja kun aamukahvi oli juotu, alkoi aamiaisen laittaminen. Jokainen söi miten hänelle soveltui ja viimmeiset tavallisesti niin myöhään, että päivällisvalmistukset olivat jo täydessä käynnissä. Pöytä sai siten olla katettuna lähes koko päivän.

Vasta aamiaisella tuli professori näkyviin. Hän oli kylpenyt, voimistellut ja tehnyt kävelymatkan -- kukaan ei hoitanut itseään niin huolekkaasti kuin hän -- mutta siksipä olikin hän ikäisekseen erittäin hyvin säilynyt. Magna tuli varsin iloiseksi nähtyään hänen ja tervehti häntä vapaasti, neiti Schneider, Ella, yksinpä tuo rohkea Sannikin ihmettelivät häntä, jokainen antoi hänelle arvoa. Tuon nuoren tytön avomielinen käytös miellytti professoria niin, että hän antautui puhelemaan hänen kanssaan harvinaisella eloisuudella.

Professori kyseli yhtä ja toista niistä luvuista, joita varten hän oli tullut pääkaupunkiin ja kun Magna luonnollisestikin oli epävarma kuinka hän ne oikein järjestäisi ja varsin kiitollinen hyvistä neuvoista, tarjoutui professori järjestämään hänelle soveliaan kurssin ja suosittamaan opettajan.

Magna oli ihastuksissaan. -- Kaikki sujuu kuin itsestään, huudahti hän. Isä oli aivan huolissaan minusta, mutta minä koetin rauhoittaa häntä; nähkääs, herra professori, minä olen sunnuntailapsi ja semmoisilla on onni kaikkialla.

Professori nauroi tuolle lausumamuodolle: -- Jos neiti vain luottaa minuun -- -- --

-- Tuhansia kiitoksia!

Alli, joka nyt -- happamana ja huonolla tuulella havahtuneena -- oli saapunut joukkoon ja tullut esitellyksi, kääntyi Magnaan ja töykeällä, säädyttömällä tavallaan kysyä tokasi:

-- Neiti ei tietääkseni ole saanut juuri mitään kasvatusta?

Nuori tyttö karahti punaiseksi ja professori loi julmistuneen silmäyksen sisareensa, purren huuliaan.

-- Minä tarkoitan: käynyt mitään koulua -- oikaisi Alli hitaasti.

-- En, minä en ole koskaan käynyt mitään koulua, vastasi Magna alasvaipunein katsein, mutta, lisäsi hän kohottaen päätään, rohkea ilme kirkkaissa, lapsellisissa silmissään, isäni, vanha koulunopettaja on antanut minulle opetusta, eikä minusta tunnu mikään onnellisemmalta kuin saada opetusta omalta isältään.

-- Samaa mieltä olen minäkin, sanoi professori lyhyesti.

Alli näytti epäilevältä, mutta vaikeni, sitten kallistausi hän takaisin tuolin selustaa vasten ja huusi: -- Onko herra Vitikka jo syönyt?

-- Ei, mutta täälläpä hän juuri tuleekin.

Tuo nuori ylioppilas oli vasta parinkymmenen ijässä, laiha ja hoikka, hiukset mustat ja omituinen kiiluvaisuus silmissä, piirteet olivat jyrkät ja viisaat, mutta näyttivät melkoisesti riutuneilta. Professori esitti hänet Magnalle jonkun verran juhlallisesti ja hän taasen, joka oli asianymmärtäjä milloin oli kysymys nuorista naisista, katseli uutta tulokasta jonkunlaisella kiintymyksellä. Mutta Alli pani tälle pian sulun tielle, alkaen pauhuisan puhelun edellisen illan huveista.

Professori kutsuttiin pois muutaman käynnin tähden, joten Magna jäi yksin ja kun Alli jatkoi puheluaan hänelle aivan tuntemattomista aineista, katsoi hän itsensä liikavieraaksi ja meni takaisin makuuhuoneeseen. Siellä istui Sanni kyynelet silmissä peilin edessä, kampa kun ei ottanut mennäkseen eilisiltana takkaloituneen tukan läpi.

-- Saako uusi huonekumppanisi auttaa sinua hiukan? kysyi Magna ystävällisesti. Tästä tarjouksesta tuli Sanni niin kiitolliseksi, että unohti kokonaan vastenmielisyytensä heidän vapautensa häiritsijää kohtaan. Tyytyväisenä otti hän tarjouksen vastaan ja tuli paljon leppeämmälle tuulelle tuntiessaan miten hellävaroen hänen tukkaraukkaansa käsiteltiin. Ehkä tuosta uudesta tulokkaasta on hiukan hyötyäkin, tuumiskeli Sanni neiti, joka kernaasti antoi passata itseään, milloin siihen vain oli tilaisuutta.

Pikku Kerttu -- kymmenvuotias tyttönen, jonka eräänlaisen katarrin tähden täytyi näinä aikoina pysytelläidä sisällä, tuli myöskin huoneeseen, niin että Magna vähitellen tuli tuntemaan koko perheen jäsenet.

Sitte kun kaikki olivat hajauneet tehtäviinsä -- Allillakin oli pieni kirjurin toimi -- ja rouva ruvennut valmistamaan pasteijitaikinaa seuraavaa päivää, sunnuntaita, varten, puuhasi Magna Kertun kanssa, joka oli kalpea ja hiukan ruikutteleva, mutta pohjiltaan kuitenkin kiltti tyttö. Magna opetti hänelle helpompaa harsokutomista, kertoi hänelle pienistä siskoistaan ja sai tällä ystävyydellään talon pienintä kohtaan äidin niin heltymään, ett'ei tullut edes mieleenkään hankkia hänelle uutta asuntoa.

Tämä ensimmäinen aamupäivä tuntui Magnasta kovin pitkällä. Hän loi ikävöiviä silmäyksiä ulos ikkunasta, hän olisi niin mielellään tahtonut lähteä pienelle kävelylle tutustuakseen lähemmin kaupunkiin. Mutta hän oli vieras eikä siis uskaltanut omin päin, hänen olisi pitänyt saada ainakin joitakuita neuvoja ja ohjeita. Päivällispöydässä kääntyi hän vieruskumppaniinsa, Alli neitiin, kysyen olisiko hänellä kaupungin asemakarttaa ja voisiko hän saada sitä katseltavakseen. Herra Vitikka arveli, että Magna oli ensi kertaa pääkaupungissa ja Ella Tenlén katseli häntä säälitellen, muistamatta, että hän itse pari vuotta takaperin, tänne kouluun tullessaan, oli aivan yhtäläinen tomppeli.

Professori istui tapansa mukaan vaiti koko ruoka-ajan, mutta Magna, joka istui häntä vastapäätä, oli varma, että hän kuuli kaikki, mitä sanottiin.

Aterialta päästyä toi Alli kartan, jonka hän pikemmin huolettomasti kuin kohteliaasti viskasi salin sohvapöydälle. Magna kiitti häntä sydämmellisesti ja antausi innolla katuja selvittelemään Oskar Levinin johdolla, joka heti näytti halukkaalta häntä auttamaan. Professori istui keinutuolissa tavallisine terävine katseineen, mutta kun Magna nyt selitti mielestään olevansa koko selvillä kaupungista ja näytti valmistautuvan kävelylle, nousi hän äkkiä ylös ja meni omalle puolelleen.

Hiukkaa myöhemmin kulki hän hattuun ja turkkeihin puettuna edestakaisin käytävällä pääportin edessä, aivan kuin hän odottaisi ovea avautuvaksi ja siitä pientä tyttöä, jota hän rientäisi vastaan. Mutta Magna astui kadulle nuoren Levinin seuraamana, joka puhellen kulki hänen sivullaan.

Professori kääntyi reippaasti nurkan taa ja syvä poimu ilmestyi äkkiä hänen silmäkulmainsa väliin: hän pettyi hiukan, hän olisi niin mielellään halunnut näyttää hänelle kaupunkia ensi kertaa. Mutta "lapset leikkivät mieluimmin keskenään", sitä paitsi oli Magna eilen ollut niin onnellisen iloinen kuullessaan, että talossa oli nuorta väkeä, ja professorihan ei toki enää voinut laskea itseään tähän joukkoon. -- No niin, hän on vielä lapsi ja on jätetty meidän suojeltavaksemme, minä tahdon koettaa parastani. Professorin katse kirkastui, hänen askeleensa tulivat varmemmiksi; ja olihan hänellä tehtävä, hän päätti järjestää Magnan luvut sen suunnitelman mukaan, jonka hän tänään oli tehnyt. Magna saa nähdä, että hän voi turvallisesti luottaa häneen.

Magna tuli takaisin rusoittavin poskin ja loistavin silmin, he olivat laukanneet melkein koko kaupungin ympäri ja nähneet niin paljon, vakuutti hän. Oli ollut niin erinomaisen hauskaa ja nyt hän luuli varmasti osaavansa vaikka mihin. Kun professori tuli teenjuontiin, pulppusi Magna hänellekin iloisuuttaan ja ihastustaan, huomaamatta ollenkaan, että tämä oli "pohjoisnapatuulellaan", kuten Sanni kuiskasi Ellalle. Kumma kyllä, oli Magnan puhelulla erinomainen voima sulattaa hänenkin mieltään, varsinkin kun hän huomasi, miten tuo nuori tyttö kohteli äskeistä saattajaansa. Hän nimittäin käyttäytyi sekä häntä että hänen nuorempaa veljeään kohtaan niin toverimaisesti ja luonnollisesti, että professori ajatteli: -- jos lienee perää siinä väitteessä, että jokainen nainen tieten tai tietämättään koettaa olla viehättävä, niin on ainakin tämä tyttö siitä poikkeus.

* * * * *

Seuraava päivä oli, kuten jo mainittiin, sunnuntai ja Magna, joka oli tottunut säännölliseen kirkonkäyntiin, piti varsin luonnollisena, että myös täällä noudatettiin samaa tapaa. Mutta hän kävi varsin kummiinsa, kysellessään aamiaispöydässä minä aikoina eri jumalanpalvelukset alkoivat ja huomatessaan, ett'ei kellään ollut aikomusta mennä kirkkoon. Sanni vakuutti, että hän ja Ella eivät käy koskaan muulloin kirkossa kuin ensimmäisenä Adventtina, jolloin Hosianna lauletaan; rouva sanoi päivällispuuhansa esteeksi ja ainoastaan neiti Schneider tarjoutui lähtemään hänen kanssaan, jos hän nimittäin tahtoi mennä saksalaiseen jumalanpalvelukseen. Tämän tarjouksen täytyi hänen kuitenkin hyljätä, koska hän ei tainnut kieltä siksi hyvin, että olisi voinut "hartaudella" seurata saarnaa. Hän ei aavistanut, että Alli hänen selkänsä takana näytti merkeillä Vitikalle, jotta hän oli lopultakin ollut oikeassa nimittäessään neiti Roosia "jumaliseksi." Magnassa sen sijaan heräsi apean tunne, huomatessaan miten välinpitämättömiä täällä oltiin sapatin viettoon. Hän seisoi hetkisen kahden vaiheella kumpaanko jumalanpalvelukseen menisi, silloin sanoi rouva hiukan hämillään: -- Eriikka saa mennä kahdentoista kirkkoon, kenties tahdot sinä mennä hänen mukaansa, hän voi opastaa sinua.

-- Kiitoksia, täti hyvä; minä olen siitä varsin kiitollinen, vastasi hän iloisesti.

Professori oli huonolla tuulella, häntä vaivasi se, ett'ei kukaan hänen omaisistaan, ei edes äiti, tahtonut ottaa ainoataan askelta tuon nuoren vieraan mieliksi. Jos hän olisi voinut, niin hän olisi itse mielellään tarjonnut hänelle seuraansa; ei häntä pidättänyt se, että hän näyttäisi naurettavalta muiden silmissä, vaan se, että kirkko hänestä oli ainoastaan uskovaisia varten. Kenties vaikutti häneen tottumuskin, sillä hänen kotonaan ei pyhäpäivä ollut koskaan eronnut arkipäivistä muuten kuin tavallista herkullisemman päivällisensä kautta.

Magna meni siis palvelijattaren kanssa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi. Iltapäivällä puuhaili professori pitkät ajat hänen kanssaan, esitti hänelle tekemänsä lukusuunnitelman ja ilmoitti, että hän voisi alkaa jo huomispäivänä. Professori toivoi, että hän tämän mukaan menetellessään ennättäisi pisimmälle tänä lukukautena ja pyysi saada auttaa häntä, milloin jotain vaikeuksia sattuisi.

Magna kiitti häntä mitä sydämmellisimmin ja kun hän illalla kirjoitti ensi kirjeen kotiinsa, kuvasi hän innostuneesti professori Bruunin hyväntahtoisuutta ja vakuutti löytäneensä hänessä parhaimman neuvonantajansa, aivanpa todellisen ystävän.

Vanhemmat luonnollisestikin aivan ihastuivat näistä hyvistä uutisista, heistä näytti professori vanhalta, harmaapäiseltä kunnon mieheltä, arvokkaalta ja isälliseltä suojelijalta heidän nuorelle tyttärelleen, tuolle pienelle, livertävälle linnunpojalle, joka monet rukoukset rukoustettuaan oli saanut hiukan loitontua pesästä.

Magnalla oli todellakin kerrassaan iloinen luonne -- hän oli nyt täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Mutta hänen iloisuudessaan oli samalla jotain vakavaa, järkähtämätöntä älykkyyttä. Hän oli saanut perin vakavan kasvatuksen ja kasvanut oloissa, jotka olivat omiaan kehittämään niitä rikkaita lahjoja, jotka uinailivat tuossa nuoressa sielussa.

Elämänkysymykset, joita monet joutuvat ajattelemaan vasta aikuisempina, olivat jo aikaisin kiinnittäneet hänen huomiotaan ja ajatustaan. Siksi olikin hän, astuessaan ensi kerran maailmaan, kehittyneempi vastustamaan sen huonoja vaikutuksia kuin tuhannet muut. Hänellä oli vahva, horjumaton kallioperustus jalkainsa alla ja kun hän, ollessaan ensi aamua kotoa poissa, rukoili: -- "ota minut suojaas ja johdata minua", kuuli hän sydämmessään uskollisen vastauksen: -- "minä en hyljää enkä unhota sinua!"

Magna ei ollut mikään nuori ihannoitsija, mikään elävä runoelma, kuten runosepät niin viehkeästi sanovat. Hän oli vain huolellisesti kasvatettu, totuudellinen ja ajatteleva tyttö, joka uurasti täydellisyyttä ja taisteli omia virheitään vastaan, koettaen voittaa tuon kaikkein vaikeimman voiton -- oman itsensä.

Väsymättömällä innolla antautui hän nyt lukuihin, kuunteli esitelmiä, teki muistiinpanoja, luki ja vertaili. Vanhemmilla ei ollut liikoja varoja tuhlata, hän tiesi sen, ja kun he uhrauksia tehden olivat hänelle hankkineet tämmöisen kehittymistilaisuuden, tunsi hän velvollisuudekseen myös kaikin voimin käyttää sitä hyväkseen.

Ja professori oli koko ajan hänelle apuna sekä työllä että neuvolla, hän joka ennen usein antoi ihmisten huomata, että he hävittivät hänen kallista aikaansa, ei näyttänyt nyt ollenkaan ajattelevan niitä monia tunteja, jotka hän uhrasi Magnan hyväksi. Usein istui hän myöhään yöhön kirjoitellen pientä esitystä tai tehden muistiinpanoja, jotka olisivat Magnalle helpotukseksi perehtyäkseen aineisiinsa tai etsi kirjakokoelmastaan tärkeitä elämäkerrallis- tai asiallistietoja, joista hänelle oli hyötyä.

Koko siinä nuorten naisten parvessa, jotka vuosien kuluessa olivat olleet kapteeninrouvan äidillisessä hoidossa oli Magna professorin mielestä ainoa, joka omasi mehiläisen uutteruuden, kooten tieteen hunajaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hän oli iloinen, ett'ei äiti ottanut edes suulleen toisen hoitopaikan hankkimista ja tuo hänen ensiaikainen pelkonsa pintapuolisen ja teeskentelevän ympäristön turmiollisesta vaikutuksesta hälveni vähitellen, tultuaan vakuutetuksi Magnan luonnonpirteän luonteen voimakkaasta vastustuskyvystä.

Toisinaan uskoi professori, että Magna oli kyllin tarkkasilmäinen katsomaan pohjiaan myöten kaikkien seurapiirinsä jäsenten sisimpään olemukseen. Mutta toisinaan taasen tuntui liialliselta, että tämä lapsi omaisi semmoisen maailmanviisauden ja hän käsitti pikemminkin asian niin, että Magna oli muuan niitä onnellisia, jotka herättävät kaikissa, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, olemuksen jaloimmat puolet eleille. Kuinka esim. pikku Kerttu, tuo entinen itkusuu kaikertelija, johon kaikki tuskaantuivat, oli kokonaan muuttunut, ja ainoastaan houkuttelemalla luonteen parempi puoli eleille. Yksinpä Sanninkin ilkeät hyökkäykset kuoleutuivat huulille kun Magna ihmetellen katsoi hänen silmiinsä ja neiti Schneideriin vaikutti hänen seuransa erittäin tehokkaasti.

Tosin kyllä tähyilivät hänen raukeat silmänsä vielä joskus professoria, mutta hänen teeskennellyssä luonteessaan oli tapahtunut melkoinen muutos. Kun Magnan lämmin sydän osaaottavasti läheni tuota vierasta, kaukaisesta kotimaastaan tänne vanhalle äidilleen niukkaa leipää ansaitsemaan lähtenyttä naista, häipyi ehdottomasti kaikki petollisuus, hän tuli avomieliseksi ja totuudelliseksi ja hänen sielunsa aitohelmet: omaa etua katsomaton hellyys ja tavaton uhraamiskyky hijoutuivat esille. Magna ei nauranut "vanhan Schneiderin" omituisuuksille, kuten muut, ei väsynyt kuulemaan hänen "ijankaikkista Beethoveniaan" ja luki ihastuksella hänen kanssaan hänen jumaloimaansa Schilleriä.

Nuorten Levinien kanssa oli hän ensi päivästä pitäin mitä parhaimmissa väleissä. He saattelivat häntä luistinradalle, kilpailivat keskenään pikku palveluksilla ja hankkivat "nekkoja", herkkuja, joille Magna antoi yhtä suuren arvon kuin mikä entis-aikain koulutyttö hyvänsä.

Kapteeninrouva piti paljon "pikku ystäväisestään", joka hänen omain tottelemattomain lastensa suhteen oli oikea enkeli, ja kun Magna oli näppärä käsistään ja kotonaan oppinut olemaan apuna kyökissä, riensi hän usein tarpeen hetkenä tuon rasitetun rouva rukan avuksi. Eriikka taasen piti pitkiä ylistyspuheita siitä, miten Magna autteli häntä jokapäiväisissä puuhissaan. Mutta nuori Ella Tenlén, hän yhä vain oli epäluuloinen tuota vasten hänen tahtoaan taloon tullutta huonetoveria kohtaan; hänellä oli valheellinen, itsekäs luonne ja hän se tiesi panna arvoa neljäntoista vuoden ijälleen. Perin piloille lelliteltynä, kuten useat rikkaiden kotien ainoat lapset, oli hän Magnalle kovin jyrkkänä vastakohtana, niin ett'ei mikään sopusointu heidän keskellän voinut tulla kysymykseenkään. Melkein samallainen oli suhde Alliin, joka ei välittänyt vähääkään toisista, oli pintapuolinen ja ajatteli ainoastaan omaa huviaan. Herra Vitikka oli hänen palveleva seuraajahenkensä ja he kahden huvittelivat usein toisten kustannuksella rehellisen Magnan harmiksi. Allilla ei ollut mitään hyvää päätä, mutta hän oli kekseliäs ja hänen ihailijansa käsitti helposti naurettavat puolet ja käytti niitä hyväkseen, välittämättä useinkaan minkälaisia kolauksia muut saivat.

Joskus voi tuo nuori ylioppilas olla varsin huvittavakin ja Magna oli monet illat kiintymyksellä seurannut hänen vilkkaita, hiukan äkkinäisen mahtavia kuvauksiaan henkilöistä ja oloista, silloin nimittäin kuin hänen omatuntonsa ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Tämä ei ollut jäänyt Vitikalta huomaamatta, hän kun luonnollisesti oli yhtä heikko kuin kaikki muutkin ihmiset tuntemaan tyydytystä muiden suosiosta. Mutta myöhemmin huomasi hän, että tuolla vaatimattomalla tytöllä oli terävä tarkastelukyky ja kehittynyt älykkyys, ominaisuuksia, jotka tekivät hänen puheensa miellyttäviksi yksin niinkin riutuneelle miehelle kuin hänelle. Mutta Alli katseli hänen tuolle "maalaistollolle" osoittamaansa huomaavaisuutta jotenkin armottomasti ja tuli Magnaa kohden vieläkin kärsimättömämmäksi, osoittaen sitä loukkaavalla välinpitämättömyydellä ja vastenmielisyydellä.

Niinpä tarvitsi Magna eräänä päivänä ostaa muutamia pieniä vaatetustarpeita ja luullen varmasti kääntyvänsä asiaan perehtyneeseen henkilöön, pyysi hän Allin neuvomaan itselleen mistä hän saisi paraita halvimmalla hinnalla. Professorikin sattui juuri olemaan salissa ja kuuli tuon kysymyksen samoinkuin sisaren yrmeän vastauksen: -- Semmoista romua saa ostaa kaikkialta, minulla ei todellakaan ole aikaa juosta sinun kanssasi puodista puotiin, siitä minun täytyy tehdä kerrassaan loppu.

-- Niin paljoa minä en olisi pyytänytkään, vastasi Magna, -- minä toivoin ainoastaan saavani joitakuita hyviä neuvoja, mutta se asia selviää kyllä muutenkin hyvin. Professori huomasi Magnan säkenöivistä silmistä ja punaa hehkuvista poskista, että tulinen vastustus kohoili hänen rinnassaan, mutta että hän koetti sitä kaikin voimin tukahuttaa.

Alli oli välinpitämättömänä mennyt omaa tietään romaani kourassaan, hän arveli, että Magna oli liian lauhkea tullakseen huonolle tuulelle -- hän itse ei ollut koskaan oppinut tulisuuttaan hillitsemään. Mutta professori ymmärsi Magnaa paremmin ja kun tyttö heti tämän jälkeen lähti kaupunkiin, seurasi professori häntä loitolta ja näki hänen käyvän useammissa myymälöissä.

Professori sovitti niin, että hän tapasi Magnan juuri kun tämä, useampia paketteja kädessään, näytti kääntyvän kotiin päin. -- Joko neiti on tehnyt ostoksensa? kysyi hän ystävällisesti.

Magna katsahti iloisesti häneen ja vastasi myöntävästi, mutta professori huomasi, että hänen hymyilynsä oli teennäistä ja silmissään näkyi kyynelten jälkiä.

-- Minä olen kovin pahoillani Allin tämänpäiväisen tylyyden tähden, sanoi hän matalasti. Sen pahempi en minä parhaimmallakaan tahdollani voi olla teille avuksi naisten vaatetustarpeiden suhteen, sillä se ala on todellakin minulle aivan "terra incognita", mutta kaikissa muissa toivon minä teidän kääntyvän puoleeni.

-- Tuhansia kiitoksia, te ette tiedä, herra professori, kuinka sydämmellisesti...

Professori keskeytti hänen innokkaat kiitoksensa kysymällä: -- kuinka onnistui kauppa?

-- Oi, varsin hyvin, minä sain hyviä neuvoja eräältä hyväluontoiselta puotiherralta, hän tunsi minun siltä kerralta kuin olin hänen puodissaan tädin kanssa. Ja muutenhan ei pienistä vastoinkäymisistä pidä huolehtiakaan, lisäsi hän.

-- Helppo sanoa, mutta ei aina yhtä helppo täyttää, vastasi professori. Minä näen kyllä, ett'ei neiti ole aivan yhtä iloinen kuin ennen. -- Magnan huulet vapisivat.

-- Ei, ei, älkää sanoko mitään, pyysi professori. Minulla ei ole oikeutta urkkia teidän tunteitanne -- lapsi.

Professori ei tietänyt, että hän ei juuri nyt halunnut mitään muuta kuin saada purkaa tunteensa. Ystävällisesti otti professori hänen pakettinsa ja työnsi ne päällysnuttunsa taskuun. Sitte ehdotteli hän, että he kääntyisivät ympäri pienemmälle kävelylle, hän tiesi, että raitis ilma oli paras lääke epäsoinnun karkoittamiseksi.

-- Miten hyvä te olette, tahtoessanne kävellä minun kanssani, huudahti Magna.

-- Minä ajattelen, että juuri nyt kävely vaikuttaa virkistävästi neitiin!

-- Niin luulen itsekin -- ja katsoen kiitollisesti professoria silmiin käveli hän kevein askelin hänen rinnallaan.

-- Nähkääs, professori, alkoi hän sitte äkkiä, minulla on niin tavattoman tulinen luonne ja aina kun minua kohtaa vastus, olen minä aivan tulisissa tappuroissa.

-- Mahdollista kyllä, mutta ainakin tänään te taistelitte sitä vastaan, sen näin minä.

-- Näittekö; niin, minä voin kyllä niellä nuo tulvivat sanat, mutta nuo ilkeät ajatukset, niitä on vaikea hillitä, niitä saa aina katua. -- Hän katseli alas huoaisten.

-- Niinpä kyllä, voitollakin on siis katkerat puolensa, sanoi professori hymyillen. Mutta nyt pitää meidän koettaa hälventää tuon epäsovun synnyttämiä vastenmielisiä tunteita. Mitä arvelette, emmekö joisi kuppia suklaata tuossa uudessa kahvilassa? Magna luonnollisesti suostui, hän hymyili taas kuten ennenkin ja pian istuivat he iloisesti puhellen höyryävien kuppien ääressä.

Kun he sitten, tehtyään ensin pitkän kävelyn Kaisaniemen lehdossa, palasivat kotiin, alkoi sataa lunta, suuria pehmeitä höytyviä pudotellen. Magna oli ihastuksissaan, lumisäällä oli hän aina oikeassa olennossaan. Hän käänsi rusottavat poskensa tuulta vasten ja tavotteli leikkien suuria lumihiutaleita käteensä.

Professori katseli häntä herkeämättä, Magna näytti hänestä yhtä puhtoselta ja rakastettavalta kuin tuo valkea lumi. Hänet valtasi käsittämätön surumielisyyden tunne: säilyisikö tuo nuori tyttö aina yhtä vapaana maailman vaikutukselta? Ja niin ollen, miten suuri eroitus heidän välillään olikaan olemassa, hän itse elänyt ja nauttinut elämää, ei tosin pohjiaan myöten, vaan siksi runsaasti kuitenkin, että hän kadehtien ja arastellen katsoi noihin nuoriin kasvoihin, jotka nyt niin luottavasti olivat häneen kohotettuna.

Jokaisen ihmisen elämässä sattuu hetkiä, jolloin haluaisimme alkaa elämämme uudelleen alusta pitäin, tahtoisimme elää paremmin. Juuri semmoista tunsi professori, hän tunsi, ett'ei hän koskaan voisi unohtaa tätä kävelyään lumisateessa.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kauniina, auringonpaisteisena sunnuntaipäivänä, ilmoitti Alli aamiaispöydässä, että hän useiden nuorien neitojen kanssa lähtisi kävelylle Alppilaan ja joisi siellä kahvia. Hanki oli mainio ja muutamat herrat -- muiden joukossa myös Witikka -- ajattelivat saada pienen hiihtokilpailun toimeen.

-- Ah, minä tahdon myöskin tulla mukaan, huudahti Sanni eloisasti.

-- Nulikat eivät tule kysymykseenkään tälle matkalle, oikasi Alli.

-- Sinä olet aina niin hirveän julma, sinä ajattelet ainoastaan omaa huviasi, äyskäsi Sanni kiihottuneena. Mutta minä ja Magnapas mennäänkin omin päin Eläintarhaan, kenties saamme mekin nähdä hiihtokilpailun -- hän vilkasi salavihkaa herra Witikkaan, joka hymyili myöntyvästi vastaukseksi.

-- Siitä tulee hauskaa, Magna, eikö niin?

-- Kiitoksia ystävällisestä suunnitelmastasi, mutta sinä unohdat, että minä aijon kirkkoon.

-- Voi miten kiusallista, pitääkö sinun nyt välttämättömästi mennä sinne? Miks'et mennyt yhdeksän kirkkoon, niin olisi -- -- --

-- Niin olisi kirkko jo ennättänyt saada kymmenyksensä, ehätti ilkamoinen Rolf Levin.

-- Vaiti Rolf -- mutta miks'et sinä vastaa Magna?