Part 2

Valmiina työhön ja valmiina sotaan, valmiina suistumaan kuoleman otaan.

Valmiina riemuihin valkean taivaan, valmiina syöksymään syvimpään vaivaan.

Ma tunsin: paljon mun lempeni maksaa, mut kaikki ma jaksan, mit ihminen jaksaa.

Ma liikaako vannoin? Myös kestänkö eron? Myös jaksanko kantaa ma raskaimman veron?

Mun täytyy. En keksinyt uskoa uutta. Mun lempeni uhmaa katoovaisuutta.

Nyt auta, Rakkaus, hetki on ankee! Nyt kuoleman-ilta mun ylleni lankee.

Sa loista! Jo uskon: ei viel' ole ilta. Olet heijastus päiviltä autuaammilta.

Ma uskon: ma kestän aution yöni, kun armaani siunaa mun elämäntyöni.

Sa piirsit sieluuni kultaiset kuvat, ma kansoitan untesi tuulentuvat.

Ei ollut uljain uskosi unta; minä olen untesi ihmiskunta.

Maat välillä on, ne ei erota meitä; henkemme kulkevat toisia teitä.

Turhaan vuodet luntansa sataa, me yhdymme tähtien linnunrataa.

Minä menen sinne, sinä jäät tänne, mut jousessa meillä on yhteinen jänne.

Ja yhdessä laulumme taivaalle helää, ne yhdessä kuolee ja yhdessä elää.

Jos yksinäisyyteenkin ainiaks jäänen, vain paremmin kuulen ma armaani äänen.

Yössä kuljen.

Yössä kuljen, yöstä haen tarinoita taivaanlaen, huojennusta elon ehdon, ruusupuuta armon lehdon...

Yössä kuljen, taukoo taisto, lankee outo onnen vaisto, halki tumman tuulen humun välkkyy härmä tähtisumun.

Tuomio.

Vaatii velka Ylähisen: Puukko rintaan rikollisen!

Painuu päivä synkkiin vesiin. Rikollinen, astu esiin!

Mistä tuska mulla onkaan? Syypää en, en viatonkaan!

Iske siis ja ota hinta! Kuoloon kypsä raukka rinta.

Aivoissa sekoo ja sakoo.

Aivoissa sekoo ja sakoo, aivoissa tykkii ja takoo, aatokset uupuvat lamaan, miel'kuvat kiertyvät kerään alati samaan...

Syömmessä palelee ja palaa, sammumus saapuu jo salaa, kuolema talven aukeen levittää helmansa vilveen levätä raukeen...

Syntiinlankeemus.

Sama mulle, jos ylläni taivaalla on Baalin päivä tai risti! Mua viisaampi myrkky vallitsee, sen Eedenin käärme pisti.

Älä toivo, Jahve kiukkuinen, sun että lempeäks lahjon; ma mieluummin tottelen tahtoo maan ja uhmaa rintani ahjon!

Saat verkot tielleni langettaa, saat turvata mustiin juoniin, saat kerrankin rääkätä riemukses ja iskeä valtimosuoniin!

Saat henkeni kiertää ja kaarrella ja työni tallata jaloin, saat sieluni silpoa, raadella ja syödä sen pala paloin!

Varomalla ma ehkäkin voittaisin elämälleni vuoden tai puolen, yhtä hyvin jo tänään ma sortua voin, kun huomenna kuitenkin kuolen!

Helppo on kestää kohtalo.

Helppo on kestää kohtalo kaatavan myrskyn lainen, vaarallisempi on tauti hiljaa hivuttavainen.

Manasin Manalan taiat: mahdutte tupiini suuriin! Sain minä kalvavan madon syvälle sydämen juuriin.

Sain minä rintaani tulen, mi ainaista ankeaa uhoo, sammuttamattoman ahjon, mi hitaasti hiiltäen tuhoo.

Huominen.

Kuoleman halki kulkevat luomisen ladut: murtuvat muodot, särkyvät sydänten sadut.

Taivaan tuulet puhuvat tummaksi lieden, miehet parhaat hää-ilo-vuoteelta vieden,

onnettomuuteen vihkien kojut ja linnat, vaivaan mykkään sulkien lempivät rinnat.

Turha on vastus, tuomiot tunnon soiman. Pyhä on levoton lento luomisen voiman!

Suruni on syvempi syvintä merta.

Suruni on syvempi syvintä merta, synkempi syyllisen synkintä verta, musta kuin yö, sairas kuin haava, min lemmitty lyö.

Nurjan sattuman elämään heittämä, pian jo mustan mullan peittämä raukka ma lien. Suruni on päättäjä suruisen tien.

Tuskalle.

Tuska, Tuska, miksi sa minua vainoot, kohtalon kovista neidoista tuhmin ja turhin! Liian on kihlasi raskaat, kalpea, ijäinen impi, miksi sa rakkaudellas hetken lapsia vaivaat!

Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen, eilen ma tulin ja tänään jo jällehen menen, huomenna ei ole mitään, huomenna en ole missään, tyhjään paistavi päivä, turhaan kukkivi kunnaat.

Ah, miten lyhkäinen tämä ainoa autuus, ah, miten murheinen tämä ainoa onni! Ah, miten turhaa tuntea luomisen rikkahat riemut, silloin kun luoja itse on hauraampi haavettansa!

Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen, anna mun lentää lehtenä lakastuksen! Ei sovi koruiksi meille kirkastuksesi kivet, tomun lapsien päähän kruunut kuolottomuuden!

Voitettu.

Liioin jo taistelin taivasta vastaan. Aika on tullut kääntyä palausretkelleni... Nään, miten vihamiehet voimassa viisaat julmasti nauraa, nauraa sortumahetkelleni.

Siksi mun mursitte, jumalat julmat, että ma tohdin luottaa nousunvoimahan omaan, että ma elämää palvelin enkä pyytänyt koskaan luoksenne riemuhun loputtomaan.

Ah, miten suon teille, voittajat viekkaat, riemunne kitsaan, jonka te haalitte perinnöistä sydänten syötyjen, kavalasti lyötyjen ihmis-aivojen kesken jääneistä kehruutöistä!

En ano armoa, kuoleman lapsi, siksi on valtanne väärä ja riemunne liian halpa. Täss' olen, selkähän syösty, ja tässä on vääryydellä katkaisemanne kaunis kalpa.

Paljon on tanssittu,

Paljon on tanssittu, puhki on tanssittu permantopalkki; paljon on juotu, sakkaan saakka viimeinen kalkki!

Ilmassa ilkkuu aavehet yöllisten soihtujen sauhun; kenkään ei haasta, kuoleman rauha on tappanut pauhun.

Lähenee loppu, tummuneet tulet on juhlaturun; vaihtuvat vieraat, saapuvi hiljainen saattue surun.

Katoaa kaikki keinoteon kirjavat taivaankaaret; kangastuksina hukkuvat haaveiden höyhensaaret.

Missä on prinssi, missä nyt prinsessa lumotun linnan? Ei tohdi kenkään katsoa tuhkaan hiiltyneen rinnan.

Ankara aamu valaisee syyttäen jälkeä kulon. Vapisee valjut hetkeä kirkasta tuomion tulon.

Kaukomaa.

Suuri, täysterin paistava päivä

Suuri, täysterin paistava päivä, ilkutko tuskaani mun, kaikelle kansalle tahdotko näyttää rintani haavoitetun?

Vaiko säälit, aurinko armas, itkua ihmisien, näet, kuinka on murheemme pitkä, onnemme lyhkäinen?

Sua pelkään, korkea Koitar, tuskien tuojatar uus. Siunattu ollos, hiljainen, himmee, lempeä katoovaisuus!

Oi, ihmeiden ihme!

Oi, ihmeiden ihme! Kevääni takaisin saan ja kukkia kantaa multa vierahan maan!

Ja onnea antaa veräjät vierahien: voi matkoilla maailman kohdata omaisen.

Ja sydän jo kuollut lämpönsä takaisin saa... Ah, ihana olet sa, ijäti nuortuva maa!

Ja ihanaa olla maa-emon lapsonen on: ei tapa talvi, ei syys ole loppumaton!

Jo huokasin huolta elämän kadotetun. Taas kaunis on elää, sitten kun kohtasin sun!

Mun rintani tunsi herjan, hellyyttä ei; vain kuoleman kauhu synkeän syliisi vei...

Olin yksin ja orpo, saartama elämän jään; jäin rintaasi vasten itkien lepäämään.

Ja havahduin heleään huomeneen rakkauden, Ah, kuinka on kaunis onneni myöhäinen!

Ja kuinka on kaunis kevät valkea tää! Taas päivä paistaa, muuta en muista, en nää!

Ja kuinka on kaunis lempeä katseesi sun! Sillä katseella kerran pelastit henkeni mun.

En muuta pyydä armoilta autuaan maan kuin siunata sua ja katsoa silmään vaan,

ja olla kuin lapsi herkkä ja aseeton. Muu kaikki, sen tiedän, tuskaa ja turhuutta on.

Vain levätä mielin, vaeltaja vaikean tien. Ma kaikkeen muuhun väsynyt liiaksi lien...

Ma tahdon uskoa sinusta.

Ma tahdon uskoa sinusta vain puhdasta ja hyvää, nään sielusi lähtehen silmässä vain kirkasta ja syvää; sua katselen murien pohjalla kuin huuhtoja kultajyvää...

Ilot ovat useasti ensin itketyitä.

Ilot ovat useasti ensin itketyitä; älä kysy katseheni kyynelsumun syitä!

Synnyin tummaan syksysäähän, myrskytuulten selkään: murhetta en peljännyt, mut riemua ma pelkään.

Arastellen aamuruskoon katseheni kannan: aurinko on noussut yli yöni taivaanrannan!

Jäinen kukka värähtelee hyyssä aamuhäivän: elämää vai kuolemaako tietää nousu päivän?

Jo kevät-ilon valkeaa.

Jo kevät-ilon valkeaa suur-aurinko valaa. Mun rinnassani rakkaus ja kaipaus palaa.

Ah, kaikki, mikä elää, jo lempiä halaa! Mun rinnassani rakkaus ja kaipaus palaa.

Kirkkotie.

Outo tähti silmähäni syntyissäni hohti; sanoi mulle: lähde käymään kynttilääni kohti!

Siitä asti taipaletta talotonta polen; sen vain tiedän: tähtikirkkoon matkalla ma olen.

Surun suuren rinnalla on ilon pilke pieni; surun suuren lävitse käy suorin kirkkotieni.

Hiipii halla harmahin helmoin.

Hiipii halla harmahin helmoin polvia someroteiden, putoaa kuparikukkaset puiden, kahleessa kellastuneiden.

Valkeat, viileät autuuden aamut sille, ken elossa kesti! Sydän, opi sykkimään syksyn halki vitkaan, voimallisesti!

Syksyinen rakkaudenlaulu.

Älä mitään sa kysy, ma mitään en tiedä, Ah, tuska on tainnut mun järkeni viedä!

Sa vaikene, älä mulle lemmestä haasta! On sydämeni kuollut kuin kukkaset maasta.

Ei ruusut puhkea ruskossa ehtoon; ijäisyys paistaa syksyiseen lehtoon.

Näät, kaiken jo peittää valkea halla. Tulen vastaasi korkeiden tähtien alla.

Sun myöhään kohtasin, kadotan varhain. Olet viimeinen kulkija kuolevain tarhain.

En voi enää kukkia tiellesi kantaa, en voi enää maallista autuutta antaa.

En voi enää vastata syleilyllä. Olen siunaus suuri vain untesi yllä,

siit' että sa tavoitit sammuvan säteen ja tartuit hellästi kuolevan käteen,

ja että sa, astuja aamuhun uuteen, katsoit kauniisti katoovaisuuteen,

ja että sa hellyit mun murheeni eessä ja saatoit mun hautahan silmät veessä.

Miksi vain kevät kehuttu.

Miksi vain kevät kehuttu, aamun aika arvostettu, miksi ei elämä kaikki, aikaisesta yöhön asti, koittehesta päähän päivän?

Syttyvi joka sekunti niinkuin nuori tähden nousu, kulkee hetkien helinä kuin suuri sävelten virta halki aineen vaipuvankin, uomassa ikuisen voiman.

Kuolema.

Tyyntyy, taukoo, lauhtuu tuska haavain, elon tunto hiljaa varjoon vaipuu. yksin elää, palaa pimeässä rinnan jähmettyvän sairas kaipuu.

Usko kaunis, herjattu ja syösty, unen-auer ammoin olleen aamun käy taas autuaasen aamuruskoon, hymyy yöstä silmä armaan haamun.

Paistaa niinkuin lempee lepotähti lakkaamista hyörinän ja hyödyn, nastaa valkeaksi vertaisekseen miehen menneen, tantereelle lyödyn.

Mieleni oisi.

Mieleni oisi kaikesta laata, mullassa maata, mut ei! Viel' en ole vainaa, vaikka askel painaa, vielä ma kerran taipaleelle lähden. Eespäin murtuvan elontyöni tähden!

Lempeni kanssa riutua soisin, sammua voisin. mut ei! Aika on mulla vapahaksi tulla. Kuivihin kyynelten lähtehet juoksi. Pystyhyn! poljetun sydämeni vuoksi.

Nuorille tahtoisin päätäni puistaa, intoaan suistaa, mut ei! Kaunis on kuolla uskovien puolla, kaunis on elää, en tahdo estää. Kunnia sille, ken keskellä kestää!

Kirota saisin elämäni juuren, tuskani suuren, mut ei! Kaiken, min annoin, takaisin ma kannoin, autuuden sain minä vaivaani liittää. Kaikesta tahdon taivasta kiittää.

Henki, mi pakenit.

Henki, mi pakenit yli-isän luota, helmasta autuaasta alku-ajatuksen, sydämestä kaikki-elon syntymättömästä, yksilöksi yleten, aineheksi aleten, hallitsijaks halaten, takaisin käy!

Sytytit väärässä kohden sydämesi sytytinlangat, iskit otsasi korskan maapallon matalaan kattoon, ja nuoli korkein, minkä järkesi ampui, putosi naimattomana, kaaoksen synkeään syliin...

Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!

Ah, miten kimmeltää keväinen hanki! Iloitse, ihminen, kuoleman vanki! Kohta on murtuva muurit ja esteet, kohta on kuohuva luomisen nesteet, kohta sa jällehen näät korkeat lakkapäät!

Aukene päivälle pilvien loma! Maa on ijäisen auringon oma! Turhaan syö meitä syksy ja rakeet, turhaan lyö lumilainehet lakeet; kultaiset laihot maan nousevat uudestaan!

Rakensin rintaani kirkon

Rakensin rintaani kirkon turvaksi tunteeni ainoon. nytkö jo uuvun kirkkoni kiviseen panssaripainoon! Tahdoin ma välttää vaarat synnin ja sielunsoiman. nytkö jo murrun taakkaan ylpeän tahtoni voiman! Kestä en ankaraa rauhaa kalsean jäätymisasteen, onnea kurjaa jo himoon kyynelten autuaan kasteen.

Jälleen ma halaan leikkihin eksyväin ihmislasten, jälleen ma tahdon itkeä ihmisen rintaa vasten. Pelastaa päivälle mielin elämänkukkani parhaan, jälleen ma aukaisen portit hukkuvain hetkien tarhaan, jälleen ma lähden teille riutumuksen ja kulon kokemaan kovuutta armaan ja lohtua kyynelten sulon. En tahdo autuas olla valkeiden varjojen lailla, siihen on aikaa sitten, varjojen mailla!

Leikkivälle lapselle.

Sinä leikkivä laps, tule luokseni mun, en mitään niin lemmi kuin leikkiäs sun!

Oli nuoruus mulla, mut lapsuutta ei, jokin outo mun lapsuus-onneni vei,

niin suur' oli kauneus taivaan ja yön ja paino vastaisen, vaikean työn.

Veti kaipaus kauas pilvien taa, ja kallehin maa oli korpien maa.

Mut murheesta haastoivat metsän puut: en leikkiä voinut kuin lapset muut.

Muut tanssi ja nauroi, ma nauranut en: oli katse niin kärsivä ihmisten.

Ma virran partaalle vaieten jäin. yön tähtiä painelin paljain päin.

Ja päivän kehrää nähnyt en lain, kulin usvassa aamujen valkenevain.

Meren rannalle saavuin ja aavalle uin ja yksinäisyydessä vanhennuin.

Ah laps, ah laps, tule luokseni mun, ma mitään en lemmi kuin leikkiäs sun!

Sulle helyjä maailmanmatkoilta toin. Nyt vasta vanhana leikkiä voin.

Taas kaukaa laulavat lauluaan.

Taas kaukaa laulavat lauluaan eräkankahat kalvakkaat, ja hongat korvaani huokaavat ja horsmat ja apilamaat...

Taas kaukaa siintävät silmiini meren aavat aukeat nuo, ja rannan somer soittelee ja laine kutsuu luo...

Taas rintani lähteet aukeaa, taas nostan väsyneen pään... Ma tunnen: mun voimani palautuu, kun teidät ma jälleen nään!

On mulla maa, kaunehin kaikista maista.

On mulla maa, kaunehin kaikista maista, varjossa valkean yön, kuullossa välkkyvän veen, kesän ja talven kukkivat kanervakankaat, aarnihongat huojuvat hiljalleen.

Heimo on myös, josta mun syömmeni veri pulppuaa ilmoille kuin maa-emon hetteistä vuo, josta mun hermoni sitkeät langat lähtee, josta mun tahtoni elpyy, aivoni juo.

Kantaja, oi, hersyvän lempehin rinnoin kartuta voimaani mun, etten ma sortua saa! Lastesi kautta sa astut aikojen taakse, ijäti nuorena säilyt, syntymämaa!

Keväisten unien valkea Suomi.

Keväisten unien valkea Suomi, auringon-nousujen maa. Niin totta sun päiväsi saapuva on kuin taivaasi ruskottaa!

Keväisten myrskyjen silpoma Suomi, ei turmios loppua näy. Niin totta sun voimasi voittava on kuin kuohusi korkeina käy!

Keväisten kylvöjen kasvava Suomi, on aarteesi mittaamaton. Niin totta kuin itävi ikuinen maa se ilmoille nouseva on!

Sun laulusi viestiäs kuljettaa, jos saarretaan airuet muut. Niin kauan sa soitat kuin koskesi soi ja humisee korpesi puut!

Yö peljätä ei, kellä rinnassaan on aarnihautojen yö. Niin kauan sun taikasi tenhova on kuin rintasi suuresti lyö!

Ole siunattu, valkea, korkea Suomi, auringon-nousujen maa! Niin totta sun päiväsi saapuva on kuin taivaasi ruskottaa!

Siunaus.

Jo tunnen: yö minun ylleni lankee, niin sielu on sairas ja mieli on ankee.

Mut rauha ääretön rintani täyttää; niin kauniilta laskeva aurinko näyttää.

Se kangastaa luvattua, kaukaista maata. Sua kohtalo raskas en kirota saata.

Niin musta on takanani elämän taulu. Soi kauniisti elämäni murheen laulu!

Soi taivaan tahtoa särjetty rinta: on kalliisti maksettu soittosi hinta.

Ole tähtien peili kuin uinuva vesi: on myrskyillä ostettu tyyneytesi.

Ole puhdas kuin syntiä tehnyt voi olla, yön lilja mi puhkeaa kalmistolla!

Ole airue polven paremman, uuden, laps lempeni tuskan ja levottomuuden!

Ole viittoja vaarain ja tietäjän tähti jokaiselle, ken jälkeeni lähti!

Ja ilmat korkeat, ihanammat suo sille, ken jättävi rauhaiset rannat,

ja jaksaa hyljätä hyvyyttä monta ja uskoa unelmaa olematonta.

Ah, teille ma siunaukseni annan, te palvojat pettävän taivaanrannan!

Jota kaihoaan meistä ei kenkään ennä, on osamme nuorina manalle mennä.

Ja kauneus onnen haaveksimamme vast' aukee kukkahan haudallamme.

Niin, teille ma siunaukseni annan, te palvojat kaukaisen taivaanrannan.