Part 2

— Miili, sinä täällä? Voi, kauhistus, minä olen tehnyt, mitä minä olin tehdä, sanoi Toivo tarttuen ohimoonsa ja vaipui tuolille. Puoliselvenneenä hän jäi julman jurosti tuijottamaan eteensä. Miili nousi äkkiä ylös ja sytytti tulen kynttilään. Siinä katseli Miili nyt sanomattoman tuskan vallassa veljeä, joka huokaillen, pää kätten varassa yhä tuijotti lattiaan. Lattia ihan keinui Miilin alla, hän vapisi kuin herkkä haavanlehti, koko hänen onneton olemuksensa oli täynnä mykkää itkua, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. Äänettömänä tuijotti hän veljeensä, joka huojui edestakaisin tuolilla ravistellen päätään. Miili kuuli porstuasta askeleita. Hän näki Mirtsan, joka viittoi hänelle kädellään. Ajurin kello kilahti kerran pihalla. Kauempaa kuului meren mykkä mutina, joka taasen kolkutti kuin suuren tuntemattoman käsi rantakallioita, kolkutti kuin pahaa, paatunutta omaatuntoa.

Miili hoipersi eteiseen.

Outo, öinen vieras nousi tuolilta. Kun hän ei huomannut enää Miiliä, alkoi hän käydä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisahtui. Rajattoman raivopuuskan pimittämänä hän kohosi kuin kovettuneena pystyyn, sieppasi tuolin ja heitti sillä vuodepeilin pirstaleiksi. Äsken kuvastimesta heijastuneet kasvot kalseine, kivettyneine katseineen taittuivat moniin särmiin särkyen moniksi sirpaleiksi. Tuntui kuin mies olisi viskellyt ympärilleen oman sielunsa särkyneitä sirpaleita. Tämä näky kiihoitti häntä yhä enemmän. Raivoten tarttui hän sänkyyn, nosti sen ilmaan ja heitti hirveästi huutaen vasten uunia. Oviverhon lasiputket sihisivät ja sähisivät kuin käärmeenpoikaset. Samassa tarttui joku häneen takaapäin. Kohotettu revolveri kädessä seisoi rouva hänen takanaan. Mies iski käteen ja kaatoi vaimon lattialle, otti maasta revolverin ja heitti sen ikkunasta pihalle. Ruutu sälähti. Mies hätkähti, seisoi hetken hiljaa, sitten hän syöksyi suin päin pihalle ja hypähti ajurin kuomuun. Kalliolta kuului kavion kopsetta, mikä loittoni pitkin hämärää rantatietä. Joku lentotähti singahti avaruuteen. Meri kohisi ja kolkutti kolkosti kallioita...

* * * * *

Miili oli väsyneenä nukahtanut erään sivuhuoneen sohvalle. Hän oli itkenyt, itkenyt, eikä sillä itkulla näkynyt loppua olevan.

Hänen hartiansa vavahtivat, hän kyyristyi kokoon kuin eläin, jota ruoskittu on. Mirtsa koetti häntä lohduttaa ja sai hänen sohvalle lepäämään, mutta yhä kiersi kyyneleitä hänen kauniista silmistään. Jumalan rakeet ja rankkasateet kävivät läpi hänen nuoren sielunsa. Lopulta hän nukkui uupuneena lohduttomaan, levottomaan uneen, uupui omiin onnettomiin, kurjiin kyyneliinsä.

Miili heräsi aamu-yöllä siihen, että joku kosketti häntä. Hän raotti punettuneet, itkettyrreett silmänsä ja näki poliisin, joka taskusähkölampulla valaisi hänen kasvojansa. Porttolassa oli tehty yöllinen tarkastus. Poliisi selitti, että Miilin piti tulla tutkittavaksi ja kirjoihin merkittäväksi poliisikamariin kl. 9 aamulla. Miili oli kuolemanväsynyt äskeisistä mielenpurkauksistaan ja kauheasta kohtauksestaan veljensä kanssa. Hän höpisi jotakin, sopottaen sekavia sanoja ja vaipui horrostilan tapaiseen uneen, joka oli katkennut kuin hämärässä häilyvä, liikkuva lanka kierivästä kerästä.

Yöllä oli satanut hiukan lunta, maa oli kuin hienon villavaipan peittämä. Miili asteli pää kumarassa pitkin merenrantatietä kohden kaupunkia. Hän oli vetänyt huivinnurkan silmilleen, hän ei tahtonut näyttää surkeata häpeäänsä kenellekään. Maa loisti valkeana hänen tuskantiellään, hän häpesi jättäessään likaisia jälkiä puhtaaseen, koskemattomaan lumeen, ikäänkuin hän olisi tallannut alleen jotain puhdasta ja pyhää omassa itsessään. Hän ei kulkenut enään mitään epämääräistä tummaa ja tuntematonta kohden, vaan varmaa, valotonta, kovaa kohtaloa kohden. Hän heittäisi kerran häpeänsä, huolettomana kaikista turhista tuskista, tarjoten tulijoille ruumiinsa kuluttavaa, kivuloista tulta. Hänen sielunsa surkastuisi astuessaan pitkin kadotuksen katuja. Ja kukapa hänen sieluansa kysyisikään? Hänen sielunsa oli kuin kuva Mirtsan seinällä, onneton orjatar, jonka kädet olivat sidotut. Mutta kuka oli sitonut hänen sielunsa siivet, sitä hän ei käsittänyt kulkiessaan heräävää kaupunkia kohden. Hän katseli hetken taakseen. Kiertäen seurasi hänen takanaan lukematon joukko mustia jälkiä valkeassa lumessa. Ne seurasivat häntä ikäänkuin syyttäen.