Part 3

Kohta toinen kumppanista, Ristin päällä rippuvista, Aivan surmassa samassa, Kiskoi pilkkahan kitansa, Avas suunsa suunnattoman: "Auta Kriste itseäsi, Murhe meistäkin pitäös, Jos on oikea nimesi." Toinen toimelta parempi, Puolell' oikeall' oleva, Kunnotointa soimas kohta: "Eikö aika astuakses Poijes tieltä tyhmimmältä Jalon pelkohon Jumalan? Itse olet surmassa samassa; Meidän oikea osamme Töiden palkaksi pahinten; Ei tehnyt tämä pahoa, Eikä väärin viekastellut." Sanoi sitte Jesukselle, Lausui suurella surulla, Kuiten toivolla todella, Uskon kanssa kaunehimman: "Herra aivan armollinen Muista syntistä minua, Koska kuljet kunniahas Astut vahvaan valtahasi." Jesus aivan armahasti Sanoi suulla lempeällä: "Vakaisest' sinulle vannon Uskos puolesta parahan, Ennen ehtoota tän päivän Olla saanet ilmeisessä Paratiisin pauhinassa, Minun kanssan' kunniassa." (Tunne tästä syntis-parka Avaruus Jumalan armon!)

Luku XIX.

Auringon pimenemisestä ja Jesuksen kuolemasta.

Ehkä juuttahat iloitsit, Paha parvi pauhajaapi Surmasta suloisen Herran, Luojan piinasta parahan: Kärsi kuiten kaikki luonto, Alla tuskan taivahatkin. Itse armas auringoinen Katsoi päälle korkealta, Muutti muotonsa parahan, Kasvons' pian poijes käänsi Luojan surmasta surussa, Aivan hämmästyi äkistä, Sanoi suulla surkealla: "Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa? Pitäisikö paisteheni Laskeman mun lempeimmän Päälle kansan kelvottoman?" Pani poijes seppelinsä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset. Paksu pistääpi pimeä Kohta kaiken ilman alla Kokonansa hetkee kolme.

Itse kaiken ilman Herra, Hetki yhdeksäs kun joutui, Huusi suurella humulla, Kutta kosket korkeimmat, Vieryvät vedet väkevät, Aallot paljon pauhajavat, Hebreaksi huutaneepi: "Eli, Eli, lanun' asabtan'!" (Se on suomeksi sanottu: "Jumala, joka minulla Ain' ennen olit apuna, Miksis viskasit vihasi, Ylenannoit armostasi Aivan, aikahan kovahan?")

Armas aurinko havaitsi, Kuuli huudon huikeimman, Kohta kääntyypi takaisin, Temmas puhtahan pukunsa, Pian päällensä pukeepi, Antaapi alas näkyä Paistehensa puhtahimman; Tahtoi tehdä kunniata, Tuoda Luojan lohdutusta.

Kansa kaikissa sokea Väärin kääntääpi vihasta Selkeät sanat Jumalan, Kohta lausuupi luvatoin: "Eliasta etsineepi, Anoopi hänelt' apua Poijes puusta päästäksensä."

Luoja lausuupi sanaksi, Vielä sitten viidenneksi: "Janosta minä jakoan, Pakahdun palavuudesta." Astia oli lähellä Pantu täytehen peräti Etikkata katkerata. Kohta parvesta pahimpi, Aivan kaikista kavalin, Otti sienen saatavilta, Täytti täytehen peräti Etikalla karvahalla, Isopilla ympärinsä, Puuhun pitkähän paneepi, Eli ruokohon asetti, Ylös nosti Jesukselle, Janohonsa juoda käski. Toiset pilkalla puhuvat: "Annas kutsua: Kuska ehtiipi apuhun Poijes puusta päästämähän!"

Kosk' oli ottanut etikan, Juonut juotavan väkevän, Sanoopi sanaksi vielä, Lausui kohta kuudenneksi: "Tämä määrä täytettynä, Vitsa kärsitty vihainen, Läsnä loppu ennustusten, Puhuvaisten piinastani." Huusi vielä huikeasti, Kajahutti korkeasti, Sanoi vihdoin viimeiseksi: "Aika, armahin Isäni, Tehdä loppu tuskastani, Heitän henkeni kätehes, Annan sieluni sinulle Suloisehen suojeluksees." Kohta päänsä kallistaapi, Laski sielunsa lepohon.

Luku XX.

Tunnustähdistä Jesuksen kuoleman jälkeen.

Kohta Luojan kuolemasta Ilmestyit isot imehet, Tunnustähdet temppelissä, Menot maassa muisteltavat, Kuuluvaiset kallioissa, Kuopissakin kuollehitten, Että itse ihmisissä.

Tehty temppeli Jumalan Kaupungissa kuuluisassa, Sangen suuri Saalemissa Eri kolmehen osahan: Esihuone ensimmäinen, Kusta kansa katseleepi Pyhää Herran palvelusta, Täss' oli vaskinen valettu Alttari alinomainen Pesinastia alati. Toinen paikaksi pyhäksi Kutsuttihin, keskimmäinen Paikka Herran palveluksen, Joka päivä päätettävän: Täss' oli kullasta kovasta Uhrialttari alati, Pöytä leipien pyhien, Jalka kynttilä jaloimpi. [Kynttiläjalka] Kolmas kaikkia pyhimpi, Pyhin paikka palveluksen: Ylimmäinen pappi yhden Kerran sai sisällen käydä Vuosikaudess' yksinänsä, Veren uhras vielä sitte Jalon uhriksi Jumalan, Kansan syntien edestä Että syntien omainsa. Liiton arkki, armoistuin, Sauvuastia suloinen Oli täss' alinomati. Ett'ei kaikki katselisi Pyhää Herran palvelusta, Asunnoita astaitsisi Juuri korkean Jumalan, Seinä silkkinen etehen Pantu puolipurppurainen: Salaisuuden suuren kätki, Ett'ei ollut vielä ilmei, Avoi portti autuuden.

Vaan koska Jumala kärsi Kovan kuoleman käsissä, Seinä silkkinen surusta, Esirippu itsestänsä Kahtia keskeltä repesi; Pyhä paikka paljahana, Ovi autuuden avoinna. Vielä maatkin, manteretkin Itse kaiken ilman pohja Luojan surmoa sureepi, Vapiseepi vaikeasti, Sangen hämmästyi surusta, Tahtoi painua peräti Poijes päältä patsastensa, Kaataa muurit korkeimmat, Hyvät huonehet hukata. Vielä kalliot kovimmat, Joit' ei kisko kirvespohja, Ei särje sepän vasara, Pistäne terävät piikit, Murheen tähden murtunevat, Pelvosta pakahtelevat, Tuskan tähden halkeavat; Kosk' on Luoja kuolemassa, Kulmakivi on kumottuna, Hengen kallio hakattu, Muut kaikki murehen alla. Vielä kuopat kuollehitten. Haudat Herran kutsuttuiden Ei pysy enämpi kiinni; Itsestänsä aukenevat, Kiiruhtavat katsomahan Tätä ilmaista ihmettä!

Päämieskin, pahalla mielin, Katsoi päälle katkerasti; Että huudolla erisi, Henkens antoi äänekkäänä. Muisti merkit verrattomat, Tästä tunteepi totuuden, Sanoi suulla surkealla: "Työ on tehtynä tänä'än, Miestä vastoin vaarallinen, Veri kastettu viatoin, Pantu syytöin surman ala! Sen minä todeksi tiedän: Hukattu on hurskas Herra, Piinattu Jumalan poika; Ei ole nämät imehet Merkit miehen laitettavan!"

Sotamies samalla suulla, Joll' oli pilkkoa puhunut, Tyhmän työnsä tunnustaapi.

Pahan pilkkansa katuupi. Vielä joukko joutilasten, Kansan päältä katsovaisen, Ei saata ulos sanoa, Häpeästä hämmästynyt; Ottaapi oman kätensä, Rankaiseepi rintapäänsä, Soimaapi sydänt' omaansa; Kohta kääntyypi kotia Mielell' sangen surkealla.

Luku XXI.

Ryövärein luiden rikkomisesta.

Vaan ei julmat juutalaiset, Parvi pappien pahimpi, Eikä kiukku kirjamiesten Huoli merkistä mitäkään: Joilla rinta raskahampi Kuin on multa maan sisällä, Syntinen sydän kovempi Kuin on kalliot kiviset, Enämmin sokeat silmät Kuin on kirkon patsahilla. Juoksit joukossa kamalat Pontiuksen porstuahan, Maan herran majan sijalle, Sanoivat sanoilla näillä: "Juhla joutuupi likemmä, Pääsiäinen päälle saapi. Ei pidä pahantekiät Rippumahan ristin päällä Ison' juhlana Jumalan! Anna luut luhoksi lyödä, Että henki ennen lähtis." Saatua lupasanoman Verimiekat mielellänsä Ristin tykö rientänevät, Kiukkuisesti kiiruhtavat; Lyövät luihin ensimmäisen, Sekä toista toukkaisevat, Sääret särkevät peräti, Käsivarret katkaisevat. Koska katsovat lähemmä Näit he Herran hengetöinnä. Ei he luita liikuttane, Täytyi jäädä terveheksi. Suuren suosiost' Jumalan. Karkas yksi keihäällänsä Herran kylkehen kovasti, Rikkoi ruumihin pyhimmän. Avaralta auki laski, Vaikk' ei luita liikuttanut: Josta juokseepi jokena, Viljalta veri punainen, Vielä vettä runsahasti, Joss' ompi salaus suuri!

Luku XXII.

Kristuksen hautaamisesta.

Joosefi jalo tuleepi, Arimathiass' asuva, Raatiherra rauhallinen, Rikas riistasta peräti, Kunniasta kuuluisampi, Herran pelvossa parahin, Eikä ollut mielistynyt Työhön toisien tyhmimpähän. Oli itse kanssa ollut Jesuksen opetuslapsi, Vaikk' ei ennen ilmoittanut. Tahtoin vältteä vihoja Julmimmitten juutalaisten. Vaan ei nyt enämpi huoli, Suru saatti rohkeaksi, Murhe Herran ruumihista. Pyrki luoksi Pontiuksen, Anoi aivan rohkeasti, Herran ruumista rukoili, Alas ottaansa aneli Haudataksens' hartahasti. Tästä Pontius peräti Imehteli itsellensä, Kuin jo kuuli kuolleheksi, Sielun poijes siirtyneeksi. Päämiestä puhutteleepi, Tutkiipi toden perästä; Kuin tunsi toden asian, Antoi ruumihin anotun.

Liinavaattehen valitun Osti Joosefi jaloimman, Millä mietti kaunistaansa Herran ruumista hyvimmän. Sillä hetkellä samalla Toinen kumppani tuleepi, Nikodemus noudattaapi, Jok' oli ennen yöllä ollut Jesuksen opetuslapsi, Tutkein tietä autuutehen; Vaikk' ei tohtinut eläissä Itseänsä ilmoitella, Kuiten kuolleesen kajoopi. Mitan tuopi mirramia, Aloeeta aivan paljon. Sata naulaa näin sekaisin Panit, ruumihin pyhimmän Puettivat puhtahalla, Liitit liinan kallihimman, Että yrttejä paraita, Jälkehen tavan totutun.

Hauta vaivalla hakattu Korean kallion sisähän, Jalon Joosefin varalla, Ehk'ei ennen haudattuna Tähän kuollutta ketäkään; Siihen Jesuksen sioitti Tähden juhlan joutuvaisen; Vahan suuren, vaivoin varsin, Kiven korkean vetävät, Asetit oven etehen, Itse kulkevat kotia.

Luku XXIII.

Haudan vartioista.

Ei lopu juonet juutalaisten, Villitty viha vähene; Ehkä saavat surman ala, Vielä kuollutta vihaavat, Haudattua hakkelevat Pilkkakielellä pahalla. Jällen kulkevat ko'ossa Poijes tykö Pontiuksen, Pilkkakurkulla puhuen: "Suuren kunnian sinulle Annamme alinomati Tähden työn tain toimellisen Ettäs kuulit kaipaukset Vastoin miestä mieletöintä, Annoit käydä kuolon ala Palkaksi pahimman pilkan; Saatit rauhan rakkaamman Poijes poistaen kapinan: Vaan ei vaara vielä kaikki, Saanut loppua sekoitus: Muistamme, seassa muiden Sanonehen suunnnattoman Vietteliän viekkahimman: Päivän kolmannen perästä Minä itseni ylönnän Ilon kanssa kuolemasta. Anna aikaisin varoa, Varjele hauta vartioilla Aamuhun samahan asti, Kokonansa kolmantehen; Ett'ei yöllä tietämättä Ottaisi opetuslapset, Miehet kaikissa kavalat, Varkahin vetäisi poijes, Kääntäis kaiken kansan mieltä Sanoin: suurella ilolla Ylös karkas kuolemasta. Tulisi tavalla tällä Villi viimeinen pahempi, Kuin on ollut ensimmäinen." Pontius puhuupi jällen, Vakaisesti vastanneepi: "Siin' on hauta hallussanne, Vartioitkatte visusti."

Ilkeät ilosydämmin Valmistavat vartioita: Panin keihähät kätehen, Sekä peitset piikilliset, Vyötty suolille sapelit, Vaan ei vielä vartioita Usko aivan rohkeasti Julma joukko juutalaisten, Ajattelit itsellensä: "Elikkä uni tapaapi, Eli viekkaus vetääpi." Vahan kiinni vahvistavat, Sinetillä suuren paaden, Olevan ovella haudan. Herra levossa lepääpi Kiukkuisien kiljuessa.

Luku XXIV.

Jesuksen helvettiin alasastumisesta.

Koska joutui kolmas aamu. Herra henkensä takaisin Ottaapi Isän kädestä. Kulki kuoleman kujilla, Hiitten vainiot vaelsi; Paha paikka hämmästyypi Kulkiessa kaikkein Luojan, Paiskas porttinsa lujasti, Ovet lukkohon osasi, Sois ei pääsevän sisälle, Pahoin pelkäs valtaansa.

Jesus astuupi lähemmä, Liki linnoa pirujen. Potkaisi leveän portin, Paiskas maahan pihtipielet: Lukko koht' lumehen lensi, Naulat tuiskuvat tulehen, Salvat liekkihin samahan: Tarttui kiinni kahlehisiin, Kiinni pannansa pahoja; Pani konnat kahlehisiin, Häijyn helvetin hajotti, Ett'ei taitane enämpi Omin mielinsä mitäkään Tehdä Herran tultaville. Jalon lapsille Jumalan.

Vapisi pahimpi paikka, Hiiden patsahat hikosit, Koska kulki kaunis Luoja, Näytti voittonsa vakaisen Että voimansa väkevän.

Luku XXV.

Kristuksen ylösnousemisesta kuolluista.

Kulki Jesus kunnialla Ylös haudasta ilolla, Astui voimalla omalla. Aivan armas auringoinen, Aivan aamulla varahin Kiiruhtaapi kiiruhusti Ilomielin katsomahan Voittoa vakaisen Herran. Kuin oli saattanut surulla, Murhevaattein maahan vienyt, Jällen tullessa takaisin Vastaan ottaapi ilolla.

Sanan saattaja Jumalan Enkeli edestuleepi, Alasastui taivahasta, Otti pois kiven ovelta, Paaden poijes vierittääpi, Jätti paikan paljahaksi; Repesi sinetti rikki, Murtui merkki juutalaisten. Itse päälle istuneepi Kirkkahassa kunniassa, Jonk' olit kasvot katsannolta Pitkäisen tulipunaiset, Valkeimmat vaattehetkin Paljon lunta puhtahammat.

Maa järisi mielellänsä, Vuoret hyppäsit ilosta. Pahat vartiat vapisit Nähtyä nämät asiat; Pääsit keihähät kädestä, Poijes piikitkin putosit; Jesus liikkui, maa järisi, Vartiain sydän värisi, Pelvosta pakenit poijes Kiiruhusti kaupunkihin; Ilmoitit asian kaiken, Papeille sanoit pahoille.

Seura silmistä sokea, Papit aivan paatunehet, Ei sulje sydämmehensä, Eikä tarkoin tutkistele, Oma arvio enämmän Maksoi luona murhamiesten, Kuin tai tiettävä totuus. Paljon pistävät rahoja Sotamiehille mitatta, Varoittavat vielä sitte, Ett'ei kellen ilmoittaisi Eikä tiettäväks' tekisi; Sanoisit samana yönä Miesten ollessa unessa, Vartioiden vaipununna, Ottaneen opetuslasten, Tietämättä temmannehen, Poijes vienehen visusti, Niinkuin jo edellä ennen Kaunistit kavalan neuvon. "Mutta jos tämä tuleepi Puhe tietoon Pontiuksen, Ilmei saaneepi asia, Meidän suurempi surumme, Lepytämme lempeästi, Sovitamme suosiolla Maan vanhimman lain vakaisen."

Huovi ottaapi hopean, Vartia valetun vasken, Poijes peittääpi totuuden. Kulta kurkkuhun takistui, Huokureikähän hopea. Käypi kuitenkin sanoma Tästä työstä tiettäväksi, Kaiken kansan ympärinsä, Huhu joka huonehessa, Joka nurkassa julistus.

Monta mennyttä pyheä, Kauvan maannutt' maan povessa, Joiden haudat halkesivat, Kosk' oli Jesus kuolemassa, Rippui ruumis ristin päällä, Nousevat nyt, noudattavat Ilon kanssa kaunehimman; Eipä kulje yksinänsä Voiton kuuluisa kuningas, Seura suuri taivahasta, Enkelit epälukuiset Otit vastahan ilolla, Niinkuin ennenkin iloitsit Syntyessä suuren Luojan: Toiset tuonelta tulevat, Matkustavat maan povesta, Kuljit kuulu kaupunkihin, Kussa kohta ilmestyvät.

Luku XXVI.

Vaimoin haudalla käymisestä.

Sinä aamuna samana Vaimot nousevat varahin, Jotka Jesusta eläissä Olit ennen seurannehet, Surman nähnehet surulla: Voitehia valmistavat, Paljon yrttiä panevat, Luojan hautoa hakevat. Tahdoit tehdä voitehilla Luojan ruumista lujaksi Totutun tavan perästä. Suru saapi tiellä kiinni, Murhe matkalla tapasi; Muistavat kiven kovimman Haudan suulle siirretyksi; Särkeepi suru sydämmen, Kuka kiven kuljettaisi, Ottaisi oven edestä?

Koska katsovat likemmä, Löytävät lykätyn poijes, Ilon kanssa kiiruhtavat, Kuopan kulkevat sisälle, Ei löydä Luojoa levossa, Pois oli ruumis rakkahimpi. Aivan äkkäsit äkistä, Näit he kaksi nuorukaista Kiiltävässä kunniassa, Valkeilla vaattehilla, Pelvoissansa katselevat. Neuvoit näitä nuorukaiset, Käskit enkelit iloita: "Ei ole huolta hämmästyä, Pakko peljätä mitäkään: Tiedän teidän etsivänne Jesusta Natsarenusta, Ristin päällä piinattua. Mielell' miks murheellisella Elävätä etsinette Näissä kuolluitten kodissa? Ei ole enämpi täällä Asunnoilla ahtahilla, Jo nousi ylös ilolla. Niinkuin ennusti edellä. Katsokaa sia kuhunka Herra pantihin parahin. Menkää mielellä hyvällä Ilmoittain opetuslapsill', Puhukatte Pietarille, Semmenkin nyt Siimonille: Herra haudasta heräsi, Tahtoopi edellä teidän Kulkea Galileahan, Siellä saanette ilolla Itse katsella enemmin!"

Vaimot kohta kulkemahan, Erisit ilosydämmin, Vaikka puolin pelvoissansa, Poijes haudalta pakenit Aivan tykö yhdentoista; Oli mieli ilmoitella, Saattoa tämän sanoman. Ei usko opetuslapset, Pidit turhana puhenna. Pyrki Pietari hädässä, Sekä juokseepi Johannes Tykö kuopan kiiruhusti: Eivät löydä Luojoansa, Hikiliinat löytänevät, Siinä kanssa käärinliinan, Eri käärityn kokohon.

Luku XXVII.

Jesuksen ilmestyksistä jälkeen hänen ylösnousemisensa.

Itse Jesus ilmestyypi Opetuslapsille omillen Sinä päivänä samana Viisi kerta juur' visusti, Muulloin muodolla monella.

Näytti itsensä esinnä Marialle Magdalasta, Koska seisoen surulla Läsnä haudan huokaileepi, Aivan itkeepi ilotoin. Koska katsoopi takansa Löysi Luojan seisomassa, Eikä tiedä Jesukseksi. Lausui Luoja laupiaasti: "Mitä sä valitat vaimo? Mitä itkien murehdit, Ketä etsit onnetoinen?" Luuli Maria lujasti Isännäksi yrttitarhan, Sanoi suulla surkealla: "Löydä en Luojaani levossa, Pois un vietynä peräti. Enkä tiedä kusta etsin, Jos olet ottanut isäntä, Toiseen siirtänyt siahan, Niin sano sama minulle, Että ottamaan menisin." Jesus mainitsi: "Maria!" Tuli tästä tuttavaksi. "Raboni rakas", sanoopi, Se on; "suotu Mestarini." Jesus vaimoa varotti: "Älä sä satu minuhun, Sano vaivain veljilleni: Aika on minulla mennä Tykö armahan Isäni, Ja myös teidänkin Isänne, Joka on minun Jumalain, Että teidän armollinen." Täm' on Magdalan Maria, Jost' oli Jesus perkelettä Seitsemän ulos ajanut: Ensimmäisnä ilmoittaapi Tällen itsensä elävän.

Sitte Jesus ilmestyypi, Tiellä vaimoille vakaille, Koska kulkevat takaisin, Vieden voidetta kotia, Haudan luota lähdettyä: Näitä tiellä tervehtääpi. Käski saattoa sanoman, Viedä tykö veljiensä: "Kulkekoot Galileahan, Siellä minua nähdä saavat."

Sitte Jesus Siimonille Erinänsä ilmestyypi. Sitte jällen kahden kanssa, Jotka kulkevat kylähän, Emausta etsimähän, Tiellä pitkältä puhuupi, Aivan oikein opetti.

Viimein näkyi viidenneksi Illalla yhdelletoista, Kuin oli Tuomas kulkevilla, Muut olit ko'ossa kaikki: Kussa pelkäsit kovasti Vihan julmain juutalaisten, Ovet sulkevat surusta, Lyövät lukkohon lujasti. Jesus itse ilmestyypi, Tuttavasti tervehtääpi, Sitte soimasi siveesti Epäuskoa urosten.

Päivän kahdeksan perästä Jällen etsiipi omansa, Tunsi Tuomaskin totuuden, Havaitseepi Herran haavat.

Näkyi sitte seitsemälle Kalamiehelle merellä, Jotka verkkoja vetävät, Työtä hukkahan tekevät, Ennen kuin apuhun ehti, Itse Jesus ilmestyypi Aivan aamulla varahin, Täytti verkot viljan kanssa; Jalo kuuleepi Johannes Väkevimmän Herran voiman. Sitte Jaakobi jaloimpi Erinänsä nähdä saapi; Vielä sitte veljeksiä Viimeissä satoa viisi Aivan yhdessä näkeepi Sillä vuorella samalla, Jonka Jesus itse määräs.

Luku XXVIII.

Jesuksen ylösastumisesta taivaasen.

Koska päiviä peräisin Neljäkymmentä näkynyt, Omillens' oli ilmestynyt, Aivan muodolla monella, Näytti itsensä elävän, Opetti sanoill' useilla, Otti yhtehen omansa Ylähälle vuoren päälle, Kalliolle korkealle, Öljy- mainittu mäeksi, Paikka kutsuttu Bethania. --

Siinä siunasi omansa. Ja myös lohdutti lujasti, Kohta erkani edemmä Suruissansa katsovaisten, Astuupi ylös äkistä, Kulki kohden korkeutta. Teki pilvi palveluksen, Luojan ottaapi ilolla, Ylös viepi voiton Herran, Peitti poijes katsovilta. Siirsi silmien edestä; Silmill' ehkä selkeöillä Nä'it mennessä mäeltä, Vaan ei voi enämpi nähdä. Suru täyttääpi sydämmen.

Jesus pilvien ylitse Ylös astui taivahasen, Enkelit pyhät edellä, Että seuraavat sivulla; Joista kaksi kaunokaista Valkeissa vaattehissa Puhui miehille mäellä: "Mitä te miehet seisonette, Kaanan pojat katselette, Taivahasen tarkoitatte? Ei Jesust' enämpi täällä Ala surman annettane, Istuupi Isän sylissä Kunniassa korkeassa. Vaan mitä sitä surette: Koska on kulunut aika, Päällä pilvien tuleepi Sillä muodolla samalla, Vaan nyt istuu Hän ilossa, Valtahansa vahvistettu; Mitä täällä tarvitsette, Itse teillen toimittaapi."

Päätös.

Ajattele ihmisparka, Syntinen sydän havaitse, Tutki toimella asia: Viatoin on vitsan alla, Syytöin surmassa Karitsa, Vaivassa vakainen Herra. Pontius pani pahaksi, Pakanan sydän pakahtui; Itse armas auringoinen Peitti kasvonsa punaiset; Pelkäjääpi maan perustus, Raskahat vahat vapisit, Koska päälle katsonevat. Muistit Luojansa murehta, Näit he kasvoi kaunihimmat Murehesta muuttunehen, Vielä näit pyhimmät pusket Korvapuustista punaisna, Kädet kaikkivaltiahat Puuhun naulatun parahat, Joilla onpi kaikki luonut, Tehnyt taiten taivahatkin; Kruunu päässä pilkallinen, Kivuin otsaan kiinnitetty, Koko ruumis rauvennunna.

Ei ole tämä asia Naurumielin katseltava: Kosk' on tuskassa kuninkaat, Surun alla suuret herrat. Kaikki katsovat surulla, Syytä kyllältä kysyvät; Miks'ei syntiset sydämmet Ajattele ollenkana Surun syytä surkeimman, Kysy Luojan kuolentoa: Syy on syntinne pahimmat Ja paljot pahat tekomme, Jotka Eeva ensin näytti, Kohta Aatami aloitti. On siis vaivassa viatoin, Sekä syytöin surman alla; Vialliset vallallansa: Herra henkensä paneepi Pahan tähden palveliansa. Katso synnin virheyttä, Jumalan vihan väkeä, Palavuutta polttavaista: Ei armahda ainokaistans', Rakkahansa rankaiseepi, Lyöpi poikansa pyhimmän Synnin tähden surkeasti.

Mitä siis sinun tuleepi, Joka synnissä syvissä Elät ilman lakkaamatta, Paatunut pahoissa töissä, Ylenkatsot ynseästi Avaran Jumalan armon, Rakkauden runsahimman. Vihainen Jumalan vitsa Lyöpi syntiset sydämmet, Kadottaa katumattoman, Viepi piinahan pahahan, Huolen kanssa helvettihin: Tuiskava tuli punainen, Kuumat hiilet helvetissä, Sauvu lähteepi sakea, Pahat kulkevat kipinät; Pistävät madot purevat, Kipu suuri kärmehistä, Vaivaapi vilu väkevä, Nälkä tuskan näyttäneepi, Jano julma näännyttääpi, Paksu peljättää pimeä; Ajat kaikki kauhistaapi Huuto henkien pahojen. Vee on ehtona edessä, [epätoivonhuuto] Aamuvirtenä valitus, Parku päällä puolen päivän (Vaan mit' ehtoota kysymme, Puolipäivästä puhumme, Kuss' ei kuuta, aurinkota, Yö edess' alinomainen, Puuttumatt' pimeys päällä), Seinät tehtynä surusta, Kauhistus katon siassa, Sydän synnistä omista Täynnä tuskoa pahinta.