Chapter 7
Moititte häntä _itsepintaisuudesta_. "Pakkautuu kuin sika aidan rakoon", sanotte. -- Suomalainen nöskö on luonnollisesti aikojen kuluessa muodostunut yleisen kansallisluonteemme mukaiseksi. Elämä tässä karussa maassa kysyy kestävyyttä, sitkeyttä, hellittämättömyyttä niin ihmiseltä kuin hänen taistelutovereiltaan, kotieläimiltä. Jos tämä luonteen ominaisuus olisi moitittava, niin moittikaa silloin itseänne ensiksi.
Halveksitte hänen _tietämättömyyttään_. -- Olisitte laittaneet hänelle koulut, kirjat ja kartat, niin ehkä hän jotain tietäisi! "Ymmärtää yhtä vähän kuin porsas hopealusikasta", sanotte. -- Kuinka taitavasti osasitte itse käyttää lusikkaa porsaan ikäisinä? Sitäpaitsi ymmärtää porsas tästä kapineesta juuri niin paljon kuin hänen tarvitseekin. Purasee sitä, ja huomattuaan ettei siitä ole syötäväksi, viskaa menemään. Jos te olisitte tehneet yhtä viisaasti, ei teitä nyt hopealla ja kullalla hallittaisi, orjuutettaisi. Sillä noilla metalleilla ei ole mitään muuta arvoa kuin minkä ihmiset niille antavat. Aivan toista on esim. teräksen sisäinen arvo, sillä siitä aineesta käy valmistaminen tarpeellisia työaseita, mutta kullasta ja hopeasta ei muuta kuin hyödyttömiä korukaluja ja rahaa, tuota kaiken turmion tuojaa, ihmiskunnan kirousta, sen onnettomuuksien alkujuurta. Näyttäkääpäs naskullenne terästä -- puukkoa tai kirvestä -- saatte nähdä eikö hän _sitä_ kunnioita!
"Tietää sen, minkä sika Pohjantähdestä", sanotte halveksien. -- Paljonkos te siitä tiedätte? Ette tunne omankaan taivaankappaleenne kaikkia seutuja, sen vähemmän muita. Pohjantähden suuruudesta ja liikunnosta tiedätte hyvin vähä, jos ette kysy ammattitutkijoilta tahi katso kirjoista. Ja nekin voivat erehtyä. Pääasia teille on, että tuo tähti teitä opastaa pohjoista kohden -- tätä nykyä -- muusta ette suurin välitä. Nöskölle sekään tieto ei ole tarpeen, sillä hänen tapansa ei ole tehdä pitempiä merimatkoja omin päin. Ylimalkaan hän ei matkustele paljoa -- elävänä.
"Ei käsitä enempää kuin sika tuulimyllystä", sanotte. -- Aivan niinkuin te, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset! Jauhot teille kyllä kelpaavat, mutta myllyyn mennäksenne teillä on liika hyvät vaatteet yllänne. Esim. sanomalehden toimittamista te tunnette jotenkin saman verran kuin harjasselkäinen veljenne tuulimyllyn rakennetta. Jauhoja sieltä odotatte suunne mauksi. Lukea kyllä osaatte lehteänne, arvostella ja moittia, mutta olettekos muistaneet viedä jyviä tuuttiin? Sen puolen asiasta naskukin vain on unhottanut, muuten ei kellään olisi mitään muistuttamista hänen suhteestaan tuulimyllyyn. On eräitä sanomalehdenisäntiäkin, jotka luulevat parantavansa lehden asioita supistamalla toimitusmenot mahdollisimman pieniksi. Nasku on viisaampi. Ei hän pane myllyä hakaan, kun jauhoja tahtoo.
Tietämättömyys ei ole sama kuin henkisten kykyjen puute, vaan useimmassa tapauksessa se on ainoastaan seuraus siitä, ettei näitä kykyjä ole asianmukaisesti kehitetty. Tietämättömyys on aina korjattavissa. Mutta mikä on kaikkein tärkein, se on _siveellisyys_. Ja sillä alalla meidän tonkiva veljemme ja sisaremme vie voiton meistä monesta.
Muuta mainitsematta tahdon vain viitata siihen, kuinka ankara _raittiusmies_ hän on. Ennemmin kuin kenkään meistä on hän hyljännyt jouluviinat. Sillä tiedättehän te, "kuka se on, joka kaiken kesän kyntää eikä juo jouluna olutta"?
ISÄNMAATA ETSIMÄSSÄ.
Kun kesän pitkän asuu jossakin kivimuurin kolossa Helsingissä, lähtee mielellään sunnuntaiksi katselemaan isänmaansa ihanuutta.
Mutta eihän sosialisteilla ole isänmaata! -- "Onpas", sanotaan Työväen katkismuksessa, "vieläpä suurin kaikista: koko maailma."
Tästä rohvaistuna läksin kävelylle. Kaupungin puistoissa näkyi olevan paljo muitakin isänmaan etsijöitä. Samaan kokemukseen he tulivat kuin minäkin, siihen nimittäin, että meille kaksijalkaisille kaupunkilaisille kuuluvat ainoastaan käytävät. Ruohokentät ja pensastot säilytetään koiria varten.
Korkeasaari ja kaikki läheiset rannikot olivat myös niin täynnä väkeä, että tuskin isänmaata ollenkaan alta näkyi. Kiroillen tämmöistä ihmispesää, joksi meidän hyvä Helsinkimme on vuosien vieriessä muodostunut, vuokrasin veneen ja läksin Hietalahden rannasta soutelemaan. Jätän muutaman kilometrin merta taakseni, niin tottahan saan rauhassa nauttia isänmaani kesäisestä kauneudesta.
Pahin vastus oli päästä kunnialla lähtemään. Ahdas sataman purtilo oli niin täpösen täynnä sinne tänne puikkelehtavia höyry- ja purjeveneitä, että päätään kaupalle sinne läksi sekaan. Viisaalla varovaisuudella minun kumminkin onnistui heistä selviytyä ja päästä siunattuun alkuun. Sitte etempänä merellä oli jo väljempää.
Suuntasin matkani erääseen saareen, jonka toinen pää näytti asumattomalta. Siinä oli kallion suojassa viehättävä lahdelma, johon teki mieleni laskea. Pehmyt nurmikko hymyilevän lahden pohjassa houkutteli syliinsä. Mutta ennenkuin pääsin rantaan asti, ilmestyi rannalle hyvinvoipa herrasmies ja tuikealla äänellä ilmoitti, ettei ole luvallista nousta maihin.
Käännyin pois ja ohjasin veneeni toiseen saareen. Siellä kävi muutoin samalla tavalla, paitsi että miehiä oli vastassa kaksi, herralla renkinsä mukana. Herra kuitenkin poistui, nähtyään, etten aikonut väkivallalla tunkeutua hänen alueelleen. Ja silloin neuvoi renki odottamattomalla ystävällisyydellä, että Melkun saareen hänen luullaksensa on lupa nousta. "Se on Venäjän kruunun oma", hän selitti. "Tosin siellä on vahti, mutta se on toisella puolen saarta."
Sousin sinne ja nousin kuin nousinkin alastomalle rantakalliolle Melkun päässä. Jokohan olisi tässä minun isänmaatani -- ajattelin -- tässä Venäjän kruunun alueella? Monenlaisissa mietteissä siinä lojuin kalliolla ja paistattelin Jumalan päivää. Ilokseni huomasin, että saarella oli muitakin kaupunkilaisia, vaikka ei niin rasittavan lukuisasti kuin esim. Korkeasaarella. Heidän täällä olonsa laskin vain todistavan sitä, että tässä saaressa sai syntinen ihminen olla rauhassa.
Mutta siinä erehdyin. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi metsän reunasta patrulli, ei tosin kaikkein pelottavimpia. Muutamia täysikasvaneita naisia siinä oli ja toisia puolikasvuisia. Sain määräyksen joko heti lähteä tai sitten tulla pyytämään vahtimieheltä lupaa. Valitsin jälkimäisen keinon. Vahdin asunnolle tultuani huomasin, että minua oli ilkeästi petetty. Siellä ei ollut mitään vahtimiestä, vaan jotain paljoa pahempaa -- hiivatin äreä eukko. Häneen ei hyvä puhe tehonnut ollenkaan, ja lahjomisyritykseen minulla ei ollut varoja. Armotta hän käski minun paikalla lähteä tieheni. "Onhan täällä muitakin", väitin vastaan. "Ne ovat minun tuttujani", kuului ylpeä selitys. "No, jos asia siitä riippuu, niin mikä estää meidän tulemasta tuttaviksi? Voinhan ottaa Teidät syliini ja hätätilassa vaikka suudella."
Mutta kun tein yrityksen siihen suuntaan, sain sellaisen läimäyksen poskelleni, että katsoin parhaaksi poistua näyttämöltä.
Rantakalliolle tultuani huomasin tuulen kiihtyneen arveluttavassa määrässä, joten minua ei oikein haluttanut lähteä vastatuuleen kiskomaan raskasta venettä. Jäin sentähden vielä kököttämään kalliolle, odotellen mitä tuleman pitää. Ensin tuli se äskeinen patrulli uudestaan kiirehtimään minua, ja kun en ollut ollenkaan lähtevän näköinen, uhkasivat vahdilla, poliisilla, sakoilla y.m. ja palasivat sitte takasin. Arvasin heidän menevän viemään raporttia sille äreälle eukolle, jonka kanssa en enää välittänyt tulla lähempään tuttavuuteen. Menin veneeseni ja laittausin lähtökuntoon. En kuitenkaan kerinnyt irtautua rannasta, kun sulottareni jo tulla haihatti patrullin etunenässä, kädessään nokinen hiilihanko minun polosen pään varalle.
Silloin minulle tuli kiire. Eukko ei ehtinyt muuta kuin kallion liepeelle haukkumaan, kun minä jo vetelin venettäni vasten lainetta. Vastatuuli pelasti korvani kuulemasta kaikkia minulle aiottuja kohteliaisuuksia.
Tuulen suunnan vuoksi katsoin edullisimmaksi nyt soutaa Seurasaareen, jonka tiesin olevan yhteistä isänmaata, vieläpä sangen kaunista. Paha vaan, että niin moni muu oli tiennyt sen saman. Väkeä oli, ettei tahtonut sekaan sopia.
Aikani siellä oltuani vuokrasin veneen muille ja läksin jalkapatikassa kaupunkiin, sillä Seurasaaren yhdistää silta mantereesen. Koko tällä pitkällä matkalla en tavannut muuta minulle kuuluvata isänmaata kuin pölyisen ajotien. Sen kahden puolen oli kyllä kauniita paikkoja, huviloita ja puistoja, mutta ne olivat umpeen aidattuja, ja portinpielissä rehenteli "_40 marks vite, 40 markan sakko_." Meneppäs sitte sinne ihailemaan isänmaatasi!
Valehtelijaksi syytin silloin Työväen katkismusta. Missä on se "koko maailma", joka on minunkin isänmaani? -- Paljoa enemmän iloa minulla on kuusta, joka talvi-illoin valaisee yksinäistä tietäni, tahi auringosta, jonka lämpöiset säteet niin suloisesti hivelevät luuvalon runtelemaa ruumistani, ja äärettömässä avaruudessa kimaltelevista tähdistä kuin kaikista noista sakkotauluilla aidatuista n.s. "isänmaani" kaistaleista.
Vai onko Työväen katkismuksen väite niin ymmärrettävä, että köyhälistön isänmaana on koko muu maailma, vaan ei maapallo?
Tarkkaan ottaen täytyy myöntää, että saan minä kerran palan isänmaata ympärilleni. Paha vaan, että se tapahtuu vasta sitte, kun en siitä enää voi nauttia.
Silloin sitä kyllä annetaan oikein roppakädellä: alleni, päälleni ja kaikille kupeilleni.
Vaikka ei meillä Helsingin köyhillä siinäkään ole kehumisia. Malmin hautausmaahan meitä sullotaan päälletysten useampaan kerrokseen -- tiettävästi siltä varalta, että meistä aikanaan varmasti saadaan takasin vähintään sama _määrä_ isänmaata kuin sekin, mikä meidän tieltämme on luotu pois!
Sanotaan kaikkien ihmisten olevan yhdenvertaiset lain edessä ja Jumalan edessä. Siinä voi olla perä. Mutta lain ja meidän köyhäin välillä ovat tuomarit ja asianajajat, ja meidän tiellämme Jumalan luokse ovat papit ja kirkko.
Niinpä viedään tosin meitä köyhiä Malmille samoilla ruumisvaunuilla kuin rikkaitakin. Mutta hautaan meitä ei enää lasketa seurakunnan leveillä liinoilla, vaan meitä varten on varattu karkeat likaiset köydet, joilla ruumisarkkumme pudotetaan kuopan pohjalle.
Ja minkälainen arkku! Höyläämättömistä laudoista kokoon lyöty, sakealla maalilla mustattu, ja oikein rutiköyhillä vielä niin harva, että kun multaa heitetään päälle, saa kerrankin suunsa ja sieramensa täyteen isänmaata.
VASTARANNAN KIISKI.
Minusta ei mikään ole hauskempaa kuin tehdä kiusaa ihmisille. Nautin äärettömästi, milloin minulla on siihen tilaisuutta. Elämä ei mielestäni olisi minkään arvoinen, jos tekisin samalla tavalla kuin muut ihmiset tekevät taikka niinkuin he toivovat minun tekevän.
Minulla on kolme ihannetta, joita tavottelen, kolme, joitten kaltaiseksi pyrin, vaikka tiedänkin, etten kaikista ponnistuksistani huolimatta koskaan saavuta täydellisyyttä: en ikinä pääse _aivan_ heidän vertaisekseen.
Ne kolme ihannettani ovat: 1) vastarannan kiiski, 2) hako vasten virtaa ja 3) väärä halko uunissa.
Niinkuin kiiski minä uhallakin etsin tuulenpuoleista rantaa, en kiusallakaan mene tyynen puolelle, missä muut minun kokoiseni kalat kaislikossa uiskentelevat ja leikkiä lyövät. Sellainen lapsellisuus ei minua enää huvita, minä heitä säälin ja halveksin. He ovat niin nuoria ja viattomia, luulevat vielä maailmassa olevan jotakin iloitsemisen aihetta -- "harrastavat" yhtä ja toista! Minulla se on jo voitettu kanta.
Minä istun yhdessä kohti ja murjotan, en virka mitään, vaan puren hammasta. Vihaisen kiiskin lailla minä olla karjotan vasten ajan laineita, levitän teräväruotoiset uimukseni haralleen ja annan aaltojen huuhdella kinaista selkääni, minkä niitä haluttaa. Kyllä se kestää. Ja tarttukoonpas kukaan kiini minuun, niin pistän -- pistän niin vietävästi. Vielä hauen kitaankin jouduttuani pistän suulakeen, niin että hänen täytyy tulla katumapäälle, luopua pahoista aikomuksistaan ja pyrskäyttää minut pois suustaan.
Sellainen poika minä olen. En milloinkaan lähde muitten mukaan. "Tuletko yhdistykselle?" -- "En, vaan kapakkaan menen!" -- "Lähdetkö ryypyille?" -- "En, vaan menen yhdistykseen!" Sillä tavalla minun on tapani vastailla.
Vaikka kaikki muut suostuisivat johonkuhun yhteiseen yritykseen, uhraukseen tai voimia kysyvään ponnistukseen, niin minä en suostu, en vaikka _kaikkien_ yhtyminen olisi kuinka välttämätön ja vaikka koko hanke menisi myttyyn juuri minun vastahakoisuuteni tähden. Minä niskottelen sittenkin. Muuten en olisikaan oikea suomalaisen itsepäisyyden perikuva, en niin loistava ilmiö tällä alalla kuin itse asiassa olen ja haluan olla.
Olen kuin hako virrassa, jokotan paikallani kuin kivien väliin juuttunut kuusenlatvus; vaikka en pääsekään uimaan vasten virtaa, en mene myötenkään. Ennen märkänen siihen paikkaan.
Anna armias, että minä näen missään _innostusta_! Kyllä minä siitä pian teen lopun. Muutamalla irvisanalla ja ylenkatseellisesti naurahtaen kaadan jääkylmää vettä heidän innostuksensa tuleen. Sillä sammutan vaikka minkälaisen rovion. Ja kun olen saanut turmelluksi toistenkin innostuksen ja luottamuksen, tapahtuu aina se ihme, että aiottu yritys ei onnistu, siitä ei tule mitään. Silloin täytyy kaikkien myöntää, että minä sittenkin olin ollut oikeassa alun pitäen.
Minä olen saanut selville sen salaisuuden, että jokainen aikomus onnistuakseen vaatii innostusta ja toivon varmuutta. Jos minä näitä kaiken toiminnan perusvaikuttimia järkähytän, niin samalla katkasen asialta menestymisen mahdollisuuden, riistän toisilta työhalun ja kestävyyden, saatan heidän toimintakykynsä herpoamaan.
Niin paljon pahaa voipi yksi ainoa mies saada aikaan, jos hän tahtoo, ja jos on sitä oikeata suomalaista rotua.
Uunissa ei tarvitse olla kuin yksi ainoa väärä halko, ja lämmityksestä ei tule tolkkua. Sinne ei silloin muita mahdu.
Jos minä joudun johonkin johtokuntaan tai toimikuntaan tahi osakkaaksi johonkin yhtiöliikkeeseen -- ja ainahan tällainen "itsenäinen mies" niihin joutuu -- niin ennen pitkää hajotan ne kaikki. Teen vaikka tikusta asian, saadakseni olla eripurainen toisten kanssa, ja synnytän väkisinkin hajaannusta. Laitan toisille olon niin sietämättömäksi, että jos heillä on vähänkään hienotunteisuutta ja inhimillistä herkkyyttä, täytyy heidän vetäytyä syrjään, antaa palttua koko hommalle.
Silloin minäkin sille annan palttua -- paitsi jos on kysymyksessä tuottava yhtiöliike. Siinä tapauksessa minä en tyydy mihinkään toisten tuumiin, vaan teen heille elämän niin tukalaksi, että he yksi toisensa perästä katkeralla mielellä väistyvät minun tieltäni, kunnes tuo niin suurilla toiveilla perustettu yhteinen liike lopulta joutuu minun yksityisomaisuudekseni. Vasta silloin minä olen tyytyväinen ja nautin sanomattomasti, nähdessäni entisten yhtiökumppanieni happamia naamoja, kun he kadulla vastaantullessaan katein silmin katselevat minun paisuvata vatsaani. He ovat, poloset, pysyneet aatteelleen uskollisina, laihoina ja köyhinä -- hahahaa!
Kas, semmoinen mies minä olen. Mutta sanokaapas, olenko minä ainoa sitä lajia? Vai tunnetteko muitakin yhtä hyviä?
KUN PUNNITAAN KUKKARO TASKUSSA.
Laihtumisparannus meidän kylpylaitoksissamme taitaa olla hauska juttu, kun sen oikein ymmärtää. Siitä näyttää muodostuvan säännöllinen vuotuinen veronmaksu, jolla meidän pyöreydet ylläpitävät pieniä ja vähätuloisia kylpykaupunkejamme.
"Hyvähän täällä on kylpeä ja olla parannuksilla, kun on luja terveys, että sen kaiken kestää", sanoi entinen kylpyvieras laihdutuslaitoksessa ollessaan.
Mutta sietää siellä olla vankka kukkarokin. Niin selitti minulle eräs ystävällinen pyylevyys, kun häneltä tiedustin syytä, miksi hänen täytyy joka kesä kylpeä laihtuakseen. Eikö se ole sillä hyvä, että liian lihavuutensa kerralla karistaa ja sitte laihana poikana keppasee maailman läpi? Vai onko tauti paranematon, niin että se aina uusii?
Hänen pyylevyytensä naurahti ja sanoi:
"Se taitaa olla enemmän näennäistä, se paraneminen -- eli laihtuminen."
"Eikös siellä punnita, että painosta näkee, mihin suuntaan terveys on menossa?" kysäsin.
"Kyllähän siellä punnitaankin, mutta -- --"
"Valehteleekos vaaka?"
"Eihän se juuri valehtele vaakakaan. Siinä on muuten vika punnituksessa."
"Mikä vika?"
"Se, että punnitaan -- kukkaro taskussa."
"No, mitä se vaikuttaa?"
"Kas, kun kylpykauden lopussa paino vähenee, luullaan että _mies_ on laihtunut."
"Eikös sitte ole?"
"Ei se siltä ole sanottu. Useimmiten on painon vähentymiseen syy siinä, että _kukkaro on keventynyt_."
Siitä sen näkee, kuinka lähellä on erehtymisen vaara, jos mies punnitaan kukkaro taskussa.
Sama vaara on niin punnitessa olemassa muuallakin kuin vesiparannuslaitoksissa -- vaikka heidän pulleutensa ja pyöreytensä eivät sitä hevillä myönnä.
MITÄ SAA SYÖDÄ?
Sellaiset mielettömät aatteet kuin kasvinsyöjien oppi, ne minä tahtoisin peukalon kynnellä tappaa vielä saivarina ollessa, etteivät kasvaisi isommiksi. Meidän heikko järkemme on niin monessa vaarassa muutenkin.
Vapisevalla kädellä kirjoitan tämän kertomuksen. Olen ollut ihan kuoleman kielissä, ja vähällä piti, ettei se jo minua nielassut avaraan kulkkuunsa. Ainoastaan sattumaa on minun kiittäminen pelastuksestani -- jos siinä mitä kiittämistä on.
Syynä näihin kärsimyksiini on se, että rupesin toteuttamaan aatetta käytännössä. Mieletön -- pitihän minun tietää, että aatteet eivät ole _sitä_ varten. Heti kun niitä alkaa panna käytäntöön, menettävät ne makunsa. Eikä sillä hyvä, ne kostavat katkerasti sille, joka niitä tuolla tavoin -- nimittäin käytännössä toteuttamalla -- yrittää profaneerata, s.o. vetää lokaan.
Mitä varten sitte aatteet ovat olemassa? Sitä varten, että niistä saisi puhua ja kirjoittaa, kuta kauniimmasti, sen parempi. Ainoastaan silloin ne pysyvät kirkkaina, puhtaina ja ylevinä. Mutta kaikkia käytännöllisiä aikeita aatteet kammoksuvat, sillä silloin ne tahraantuisivat pilalle. En ole vielä tavannut ainoatakaan aatetta, joka olisi suvainnut käytäntöä maille halmeille, enkä luule sellaista aatetta olevankaan. Eihän se silloin enää olisi mikään _aate_, vaan muuttuisi vallan talonpoikaiseksi käytännöksi.
Viime kokeeni oli, kuten sanottu, vähällä viedä henkeni.
Se veli Aatteen eli Aate-veljen aate Työmies-lehden kirjoituksessa "Vaiston viittauksia", _ettei eläimiä saa syödä_, se minut saattoi vuoteen omaksi.
Minä päätin olla syömättä niitä ja pidin päätökseni kuin mies. S.t.s. koetin pitää. En maistanut lihaa enkä kalaa, en munia, en voita, en juustoa enkä maitoa, en piimääkään -- minulle niin rakasta piimää. Kasvinsyöjät eivät saa käyttää ravinnokseen mitään, mikä on eläinkunnasta kotosin. Päätin tulla toimeen kasviruuilla, maksoi mitä maksoi. Mutta tänä kirottuna poutakesänä se veti miehen hoikaksi. Paljas leipä ei tahtonut valua suusta alas, perunat olivat pieniä kuin neulannuput, kaikki kaalikset keltaiset ja kuihtuneet. Eikä vettäkään tahtonut enää riittää mielinmäärin särpimeksi, kun kaivot kuivuivat. En löytänyt sieniä metsästä, en ainoatakaan, ja jäkälätkin olivat kuivia kuin nuuska.
Marjoilla kuitenkin elelin jonkun viikon onnekseni, vaikka huomasin pahasti laihtuvani. Mutta marjatkin minun täytyi hyljätä lopulta. Niitä ei enää ollut saatavissa muita kuin vattuja. Ja yhtenä kauniina päivänä niitä syödessäni katsoa killittää marjan sisältä _mato_, ikäänkuin olisi tahtonut muistuttaa minulle veli Aatteen sanoja: "Mutta eikö tästä tappamisesta koskaan tule loppua? Kun te saarnaatte rauhaa ja sopua, niin luulisi teidän suovan rauhaa ja turvallisuutta muillekin kuin niille olijoille, jotka raa'alla voimalla kykenevät sen itselleen hankkimaan."
"Ole vait!" vastasin mielessäni ja pistin rohkeasti marjan suuhuni, ajatellen kuin ennen lapsena, että "yhtä vattua se on vatun matokin."
"Murhaaja!" kuiskasi silloin omatuntoni. Sain sellaisen pahoinvoinnin kohtauksen, että siinä menetin entisetkin syönnökseni.
Vihdoin ei minusta ollut jälellä muuta kuin luut ja silmäkuopat (silmät olivat vajonneet läpi pään niskapuolelle). Nahkaa minussa ei ollut. En näet kyennyt enää sängystä nousemaan ja pakenemaan eläimiä. Oli niitten pahin aika, elokuu. Ja eläimet näyttivät päättäneen joukolla syödä _minut_ suuhunsa. Allani oli paksu, pehmoinen kerros luteita -- muuta polstaria minulla ei ollutkaan, eikä täkkiä, vaan kirput, kärpäset ja hyttyset peittivät minut täydellisesti. Koetin maata ihan hiljaa, etten kääntyillessäni vahingossa tappaisi yhtään niistä. Rohkaisin mieltäni Aate-veljen miehekkäillä sanoilla: "Antaa niitten syödä, kunnes kyllästyvät!" Mutta eipä ne pojat vähällä kyllästyneet eivätkä lähteneet uutta ruokapaikkaa etsimään. Harvalla matamilla on niin uskollisia ja tyytyväisiä ruokavieraita. Täydellisesti todeksi havaitsin Aatteen syvästi harkitun oppilauselman: "Jos meistä ihmisistä tuntuu suloiselta, kun saamme kaikelta vaaralta turvassa, rauhallisina ja iloisina elää, niin tietysti eläimistä tuntuu tämmöinen asema yhtä suloiselta. Ja kun meidän ihmisten käsissä nyt on kaikki valta tällä maapallolla, niin meidän velvollisuutena on panna alkuun tämä uneksittu, suloinen rauha." "Tuo yleinen rauha on tosin vielä kaukana", huokasin mestarini sanoilla, mutta järkähtämättä uskoin hänen vakuutukseensa, että "varmasti se joskus astuu tiedonkin piiriin -- vaisto viittaa siihen."
En voi sanoa, montako grammaa minussa vielä oli henkeä jälellä, kun vanha ystäväni Esa Huttunen -- oudoksuen pitkällistä poissaoloani -- saapui luokseni. Sen vaan muistan, etten jaksanut vastata mitään hänen kysymykseensä, mikä minua vaivasi. Viittasin ainoastaan vieressäni olevaan "Työmieheen" ja osotin sormellani puheenalaista kirjoitusta. Esa luki sen ja näkyi lopulta ymmärtävän yskän.
"Puolihulluja siellä ollaan Työmiehessä", murahti hän. "Nyt niinkuin ennenkin. Aina niillä on suurempi hätä siitä mitä saa _syödä_, kuin siitä mitä saa _syödäkseen_, joka kumminkin on tämän maallisen elämän tärkein kysymys. Muuan viisas siinä kerran pauhasi, että köyhän kansan pitäisi tottua syömään hevosen lihaa, mutta ei koskaan sanonut, missä hänellä olisi sitä tarjottavana. Nyt tämä toinen hyväkäs ei antaisi mitään. Kuinka sinä uskallat juoda vettäkään, kun joka vesipisarassa sanotaan olevan kokonainen eläinmaailma? Basilleista puhumattakaan. Niitähän sinä nieleksit tuhansittain joka silmänräpäys. Eikö pitäisi enimmän armahtaa juuri niitä, jotka ovat pienimpiä? Vegetariaanit kyllä käyttävät kumipohjaisia kenkiä, etteivät matoja tallaisi kuoliaiksi, mutta samalla hengittäissään tappavat miljoonittain vielä turvattomampia otuksia, bakteerioita, mikroobeja, tuberkeleitä ja mitä he kaikki lienevät nimeltään. Vasta sitte sinustakin tulee täydellinen aatteen mies, kun lakkaat hengittämästä. Eikä tuo näy kaukana olevankaan enää."
Kun en vieläkään jaksanut mitään vastata, jatkoi Esa puhettaan:
"Kuka sen sitten on vetänyt tuon rajan eläinkunnan ja kasvikunnan välille? Jumalako? Ei, vaan ihmiset, luonnontutkijat, joissa ei ole kahta yksimielistä ja jotka joka kolmas vuosi panevat nurin kaikki vanhat järjestelmänsä. Alhaisinten eläinten ja kasvien raja on niin hämärä ja riidanalainen, että toinen lukee eläinkuntaan kuuluvaksi sen, minkä toinen pitää kasvina. Ja jokaisella on yhtä hyvä oikeus asettaa nämä tällaiset rajat oman mielensä mukaan. Jos minulta kielletään muun kuin kasvien syönti, niin silloin minäkin vetäsen oman rajani: en lue eläinkuntaan muita kuin oman itseni ja syön kaikki muut, luen ne kasvikuntaan, näetkös."
Ponnistaen viimeisetkin voimani sain heikolla äänellä sanotuksi:
"Rakas Esa, hae jostain minulle hyvä _pihvi_!"
"Kyllä!" Mutta ennenkuin hän ennätti ovelle asti, lisäsin:
"_Puljonkia_ myös. Viisi litraa puljonkia ... ja kahdeksan pihviä!"
"Saamas pitää!" vakuutti Esa ja läksi hankkimaan.
Kun hän palasi, horjuin elämän ja kuoleman vaiheilla. Mutta toivo piti yllä riutuvia elinvoimiani, kunnes pääsin pihvien kimppuun. Niin minä söin kuin nälkäinen -- ei susi, vaan susilauma. Ja join puljonkia päälle. Näin "viimeiset tulivat pahemmaksi kuin ensimäiset."
Nyt minä jo kykenin juttelemaankin.
"Sinä sanoit äsken", huomautin Esalle, "että söisit _kaikki_ muut. -- Siis ihmisetkin, mutta sitä et suinkaan tarkoittanut?"