Chapter 6

"Neljänkymmenen vuoden lapseton avioliitto", jutteli isännöitsijä puoliksi itsekseen. "No niin, onhan se nyt jonkunlainen vakuus, vaikka ei suinkaan riittävä... Saanko nähdä vaimonne?"

Sen hän sai, ja perusteellisesti.

"Esimerkkejä on olemassa", lausui hän, epäluuloinen ilme kasvoillaan. "Tunnetteko ehkä kertomuksen Saarasta ja Aaprahamista?"

"Tunnen."

"Tjaa! Aapraham oli sadan ja Saara yhdeksänkymmenen vuoden -- -- --. Hm. Koko vuodeksi en minä ainakaan uskalla tehdä kontrahtia. Mutta jos tyydytte siihen, että nyt teemme sopimuksen puoleksi vuodeksi, niin voimmehan sitte jatkaa sillä edellytyksellä nimittäin, että perheoloissanne ei silloin ole syytä olettaa tapahtuvan muutoksia."

Täytyihän minun suostua siihenkin.

Ja nyt minulla on kortteeri Helsingissä. Mutta vahingossakaan en tohdi siinä kaupunginosassa puhua puolta sanaa pojistani. Sitäpaitsi vaati ylimääräinen yhtiökokous ennen kontrahtini lopullista vahvistamista siihen sen lisämääräyksen, että minun on omalla kustannuksellani jaettava makuuhuoneemme kahtia vahvalla, katosta lattiaan ulottuvalla lautaseinällä, johon tehtävä ovi suljetaan yhdeltä puolen avattavalla lukolla; avain on jätettävä isännöitsijän haltuun iltasin kello 6 ja on häneltä saatavana aamusella, kun minä olen lähtenyt toimeeni kaupungille. Tämä lautaseinä halkasee keskeltä vanhan perhesänkymme, -- niin että minulla todellakin on salainen toivo saada pitää tämä kortteeri vielä puolelta vuodelta.

TYÖVÄEN SIVISTYSKANTAA KOHOTETTAVA.

(Tästä kirjoituksesta sai Työmies-lehti ensimäisen "varotuksensa" v. 1895.)

Tullessani tänne sivistyksen pesäpaikoille, Helsinkiin, ottamaan lisävaroja sammuvaan valonahjoon rinnassani, luulin että sivistyksen siunausta tuottavat säteet edes täällä olisivat jaksaneet tunkeutua kansan syvempiinkin kerroksiin. Mutta siinä luulossani olen valitettavasti kokonaan pettynyt. Lähtekäämme aamusta päivin. Mitä aihetta on työmiehellä nousta kolisemaan jo 5-6 aikaan aamusella, vaikka hän hyvin tietää, että herrat yläkerrassa vast'ikään ovat lopettaneet kortinlyöntinsä ja nyt juuri -- hermostuneita kun ovat -- turhaan koettavat saada unen päästä kiini? Eikö työmiehen kalloon mahdu, että sivistynyt ihminen ei saa juoda aamukahviansa ennen kello 10?

Tulla sitte syömään aamiaistaan semmoisella ajalla, kun sivistyneen ihmisen on oltava sikeimmässä unessa! Ja minkälainen aamiainen! Kahden pennin silli suolavedessä ja pala kuivaa leipää. Sivistyneen miehen aamiainen on: paperissa paistettu silli (1 mk.), pari ryyppyä (à 25 p.) ja puolisko portteria (75 p.); semmoinen se on vähintäin, ja se on nautittava (ei "syötävä") ravintolassa. Siis maksaa yksinkertaisinkin sivistynyt aamiainen 2 markkaa, josta näkyy, että työmiehen sivistyskanta tässä suhteessa on kohotettava ei vähempää kuin satakertaiseksi.

Surkuteltavampaa vielä on, että kun työmies aamiaiselta palatessaan ja työhön mennessään kohtaa herroja, jotka juuri tulevat yöllisiltä matkoiltaan, tutkimasta työväen asumussuhteita laitakaupungilla, että työmies silloin sopimattomilla silmäyksillä mittailee näitä herroja kantapäästä kiireeseen asti... Näin ollen ei ole ainoastaan työväen sivistyskanta, vaan myös sen siveellinen tila parannettava, eikä suinkaan vähässä määrässä.

Tapojen turmelusta työväessä osottaa sekin, että työmiehet tulevat "syömään" päivällistä kello 12-1 päivällä, jolloin sivistynyt ihminen vasta vetää alushousut jalkaansa. Ja päivälliseksi on työmiehellä, jo mainitun aamiaisen lisäksi: kuorimattomia potaatteja (3 pennin edestä) ja 1/2 kannua piimää (6 pennin edestä), yhteensä (aamiainen 2 penniä siihen luettuna) 11 penniä. Sivistyneen ihmisen tulee "nauttia" 3 markan päivällinen, siihen 2 ryyppyä (50 p.), 1/2 portteria (75 p.) ynnä kahvikuppi ja 1/8 likööriä (4 mk.) -- kaikki alimpain hintain mukaan laskettu -- yhteensä 8 mk. 25 p. Tässä kohden siis on työväen sivistyskanta kohotettava tasan 75-kertaiseksi.

Entä illallinen sitte! Sama suhde sekä ajassa että laadussa kuin aamiaisen ja päivällisenkin. Silloin kun sivistynyt ihminen varustautuu lähtemään vieraisille, silloin tuo sivistymätön työmies alottaa illallisensa ja sen päälle laskeutuu vuoteelleen, vetää hirsiä ja näkee talonpoikaisia unia. Eikö hän milloinkaan ole kuullut, että sivistyneessä kodissa on aivan vastoin hyvää tapaa syödä illallista ennen kello 2 aamuyöllä? -- Työmiehen sivistymätön illallinen on korkeintaan yhtä hyvä kuin aamiainenkin, mutta sivistyneellä miehellä sen tulee maksaa kaikkine alku- ja loppujohdantoineen noin 20 markkaa.

Sittenkään -- ja se on suurin tuhmuus -- työmies ei rikastu. Tekee 80 pennin tai 1 markan päiviä ja näkee nälkää eikä ymmärrä säästää mitään vanhan päivän varaksi, samalla kun sivistynyt mies "vetää sisään" kolmin ja nelinkymmenin markoin päivässä. Vaivashoito on työmiehen ainoa ja viimeinen turva, mutta sivistynyt ihminen vaan nostaa eläkettä, kun alkaa käydä haluttomaksi työhön.

Tähän saakka olen puhunut ainoastaan miesväestä. Jos se antaa aihetta siihen käsitykseen, että minä muka olisin tyytyväinen saman kansanluokan naisiin, niin siinä on perinpohjainen erehdys. Työkansan nainen ei osaa paljastaa olkapäitään ja -- -- siitä alaspäin, kuten sivistynyt neitonen tekee tanssiaisissa ja jok'ainoassa hienommassa tilaisuudessa. Ei kotona, vaan kylässä. Mitä taas tulee koipien alastomuuteen (ranskaksi: decolté) niin pitäisi sivistyneen herrasmiehen astua alas pesurantaan, saavuttaakseen samaa nautintoa kuin mitä neiti Anna Hoffman ja "fröken Margherithe" varieteenäytännöissä, taikka sivistyneet naiset ylimalkaan sadeilmoilla tarjoovat.

Niin että: eikö siis ole ponnisteltava sekä mies- että naispuolisenkin työväen niin sivistys- kuin siveellisen kannan kohottamiseksi, työskenneltävä täysin voimin kaikkien niiden, joille on suotu tilaisuus tulla osallisiksi sivistyksen tuottamasta onnesta?

OMATUNTO.

Omatunto on niitä kappaleita, jotka jo kauan ovat herättäneet minun erityistä huomiotani. Tuontuostakin olen matkan varrella merkinnyt muistiin jonkun sitä koskevan havainnon. Näin minulle vähitellen kertyy aineksia, joista joskus vanhoilla päivilläni, kun minusta tulee suurfilosoofinen kirjailija, keitän kokoon paksun teoksen, nimellä:

"_Omatunto sivistysvaltioissa_."

Tässä taas teen sitä varten muutamia muistiinpanoja.

Kun tänä vuonna kylmä kevät ja tavaton tulva uhkasivat maatamme katovuodella, kuulin työväen piireissä -- tosin etupäässä vanhemman vaimoväen kesken -- selitettävän syyksi sitä, että "Jumala rankasee kansaa ylpeydestä; työväki on tullut niin vaativaiseksi, tahtoo vain koreilla ja elää hyvin. Ei se muu ole kuin Herran käsi, joka sitä nyt kurittaa."

Tuota kuullessani ajattelin, että jopa on noilla akoilla arka omatunto. Pitkällisellä kasvatuksella on papisto saanut muijaparat sille kannalle, että jos milloin ei nälkä kurni suolissa tai ryysyt roiku selässä, niin omatunto ei enää ole rauhallinen. Työväki pelkää olevansa väärällä tiellä, jos edes jonkun osan vuotta pääsee nälkää näkemättä. Samassa asemassa kuin mustalainen, joka ei rohjennut ottaa emännältä kokonaista leipää, peläten ettei se ollut "oikeata antia."

Mutta vedenomistajat kapitalistit -- juolahtiko niiden kenenkään mieleen ajatella, että tulva mahdollisesti oli _heidän_ syynsä? Puhumattakaan siitä syntisestä ja kevytmielisestä elämästä, mitä he viettävät, olisi edes joskus pitänyt heidänkin mieleensä välähtää ajatus, että juuri heidän tehdasrakennuksensa, sulkunsa ja laitoksensa koskissa estävät veden luonnollista kulkua. Tavallisena aikana se kyllä valuu, mutta tulvan ollessa tulee hätä. Jumala, joka on nähnyt, kuinka tarkoin kapitalistit ovat veden koskissa vallanneet, on näinä vuosina sitä antanut tulla köyhänkin kansan varalta.

Kuinka taitavasti onkaan osattu käyttää hyväkseen työkansan arkaa omaatuntoa! Sillehän perustuu koko meidän lainsäädäntömme, koko yhteiskuntalaitoksemme.

Punastumatta sakottaa tämä lainsäädäntö yksinäisen viinanmyyjän salokylissä. Mutta suuret viinankeittäjät ja myyjät -- ne istuvat säätämässä lakeja kaiken pikkukilpailun poistamiseksi tältä alalta. Tyytyväisenä kohtaloonsa syö moukka sakkonsa ja palaa kotiansa miehenä, jonka maineessa on vikaa. Suurkeittäjä ja myyjä astuu kansan arvokkaimpain etunenässä.

Työmies, joka ryöstää leivän nälkäänsä, on varas tai rosvo, ja toiset työmiehet ovat valmiit vannomaan hänet sellaiseksi. Mutta joka pankkiosakkeilla keinottelee taskuunsa satatuhatta markkaa vierasta rahaa, on "toimelias liikemies", sopiva kaupunkinsa edustajaksi valtiopäiville, säätämään lakeja pienille varkaille ja alotteleville pettureille.

Ahneensekainen koronkiskuri, joka pikkulainoista kiskoo 10 prosenttia, on kaikkien kammoama ja saa rangaistuksensa, kun asia tulee todistetuksi. Mutta 20 prosentin nostaminen liikeyrityksestä on säälittävän pientä voittoa vielä.

Eräs Helsingin tehtaista jakoi toista miljoonaa markkaa voittoa osakkailleen yhdeltä vuodelta. Siinä tehtaassa ei ole viittä sataa työntekijää, mutta jos olisi, niin jokaisen työntekijän ansiosta veivät osakkaat yli 2,000 markkaa. Työntekijät saavat korkeintaan 1,000 markkaa, siis kolmannen osan ansiostaan. Tämä ei suinkaan ole rosvousta. Sillä osakkaat ovat kunnioitetuimpia miehiä maassamme, eräät valtiopäivämiehiä. Eikä niin saa ajatella, että suuret varkaat istuisivat säätämässä lakeja pienempien kilpailua vastaan! Vai kuinka?

Tampereen suurissa tehtaissa saa työväki vielä vähemmän, ainoastaan noin 20 prosenttia -- se on viidennen osan -- ansioistansa palkakseen. Neljä viidesosaa menee tehtaan omistajalle. Ilmankos niistä onkin tehty jo vapaaherroja ja parooneja!

Sama on asia kaikilla muillakin aloilla. Mikään teko ei ole rikos, kun se tehdään lainmukaisessa järjestyksessä ja riittävän suuressa määrässä.

Murha esim. on kyllä yksityistapauksissa rikos, mutta joukolla tehden sitä käsitetään mitä kunniakkaammaksi teoksi. Suurimmat joukkomurhaajat saavat rintansa täyteen ristejä "urhoollisuudesta." Vielä kuolemansa jälkeen heitä ylistetään lauluissa ja historiassa. Myrkytyskin on luvallista, kunhan myrkyttää kokonaisia kansoja, eikä myrkky ole paikalla kuolettavaa.

Naisten vietteleminen on myös rangaistava rikos, jos sitä harjoitetaan vähin erin. Mutta jos keinotellaan joku tuhat tyttöä kerrallaan sellaiseen tilaan, että heidän täytyy valita joko nälkäkuolema taikka kunniansa kauppaaminen, niin siitä ei koira perään hauku. Joku pahantuulen lapsi eli n.s. pessimisti pui nyrkkiä housujensa taskussa näille oloille, joissa toisten ihmisten kunnia ja elämänonni on toisten ostettavissa -- juuri noilta onnettomilta ryöstetyillä rahoilla.

Eikä kenenkään "omatunto" suutaan aukase!

Aivan samoin kuin nykyiset olot suosivat suurteollisuutta pienteollisuuden kustannuksella, aivan yhtä luonnolliseksi katsotaan, että kaikki lait ja laitokset turvaavat suurrikollisuutta pikkurikoksellisuuden kilpailua vastaan.

KISSAN PÄIVÄT.

Olin äsken tullut aputoimittajaksi pieneen, mutta vihaiseen työväenlehteen, johon palstakaupalla vuodatin sappeani paksuvatsaisia kapitalisteja, tyhjäntoimittajia herrankeikareita sekä heidän vielä turhanpäiväisempiä ja hyödyttömämpiä naisiansa vastaan. Luin näet itseni köyhälistöön kuuluvaksi. Ja täydellä syyllä. Omaisuutta minulla ei ollut muuta kuin vähäinen pöytä, ilman laatikkoa, tuoli jonka takajalat hölkkivät, rutiseva sänky, 25 pennin mustepullo ja omatekoinen kynänvarsi sekä teriä varastossa enintään puolitusinaa kerrallaan. Sen parempia kirjoituskaluja minulla ei ole ikinä ollut, enkä tahtoisikaan, sillä näissä nykyisissä on eräs ominaisuus, jota kallisarvoisemmissa ei olisikaan, nim. se varmuus, että saan ne pitää kaikissa vaiheissa. Ulosottoyrityksissä on ne aina jätetty minulle -- säälistäkö vai lain nojalla, en tiedä -- niin että minua ei niistä erota muut kuin kuolema tai tulipalo. Edellisen mahdollisuuden toteuduttua en niitä enää tarvitse, ja jälkimäisen suhteen luotan hyvään onneeni, siinä määrässä että olen jättänyt ne vakuuttamatta, kaikista minun etuani valvovien paloasiamiesten kehotuksista huolimatta. Jos ne palavat, jään tosin maalle paljaalle ("puilla paljailla" olen jo nyt), mutta jos eivät pala, säästyvät vuotuiset vakuutusmaksut taskuuni, jossa niitä kylläkin kipeästi kaivataan.

On minulla kuitenkin yksi ylellisyysesine, josta ulosottomiehillä ei ole aavistustakaan, se kun aina juoksee piiloon, jos näkee jonkun tulevan laukku kainalossa. Minä olen sille sen taidon opettanut. Koiria se myös pakenee. Mutta siihen se on oppinut itsestään.

Se on isonlainen _kissa_, Ville nimeltään ja vesiharmaa väriltään, tummajuovainen. Kaunis kissa ollut Jumalan luomasta, mutta elämän kovissa koettelemuksissa vähän vikaantunut. Puuttuu toinen silmä kokonaan ja molemmista korvista latvapuoli. Nämä vammat ovat muistoja nuoruuden ajoilta, "Sturm und Drang"-kaudelta. Mutta Ville on tasaantunut vanhemmiten, niinkuin minäkin aina olen aikonut tehdä. Nyt se jo on hyvin järkevä ja käytöksessään täysin arvokas. Minä en tosiaan ole päässyt niin pitkälle, vaikka jo kohta olen neljänkymmenen mies. Ja Ville tuskin on vielä täyttänyt kymmentä vuotta.

Eräänä iltana toimistosta tultuani olin pannut alulle leimuavan kirjoitussarjan, jossa räikeillä väreillä kuvailin, kuinka meidän rahapohatat viettävät "kissan päiviä": laiskoina vetelehtivät päiväkaudet, maitoa, vehnästä syöden; yöksi lähtevät pyydystyksille tai muuta huvia hakemaan; kesät makailevat päivänpaisteessa pitkin maaseutuja, katsellen nautinnokseen, miten työväki kuumalla ilmalla hikoilee kiireissä töissä, joitten tuloksista nuo vetelehtijät ottavat päältä oman huolettoman elantonsa.

"Eikö nämä ole kissan päiviä tällaiset päivät -- oikeata vanhanpiian lempikissan leutoa elämää?"

Sillä lauseella lopetin täksi kerraksi, laskin kynäni pullon suulle ja menin narisevaan sänkyyni. Sappeni tosin ei ollut vielä tyhjennetty, vaan ajattelin aamulla jatkaa. Nyt olin väsynyt päivän puuhista. Pimeäkin jo alkoi olla.

Ville oli istunut tuolin vieressä lattialla ja hymyillen eli -- niinkuin pintapuoliset ihmiset sanovat -- "kehräten" katsellut silmiini, joissa hän kaiketi oli nähnyt innostuksen pyhän tulen liekehtivän. Muuten emme virkkaneet toisillemme mitään koko iltana. Olimme niin omissa ajatuksissamme kumpikin.

Vuoteelle laskeutuessani huomasin Villen hypänneen tuolille ja kurkistelevan pöydälle jäänyttä kirjoitustani. Silloin minä vuorostani hymyilin, ajatellen itsekseni, että "minkähän selvän sinäkin luulet siitä saavasi!" Senjälkeen ummistin silmäni.

En voi tarkoin sanoa, kuinka pitkän ajan kuluttua Ville sitte kiipesi sänkyyni. Tapansa mukaan se hiipi olkapäälleni ja alotti hiljaisen hyräilynsä, jolla se niin monasti oli tuudittanut minut unelmien maahan.

Yht'äkkiä tunsin sen kumartuvan korvani juureen ja kuiskaavan minulle jotakin. Säpsähdin ja rupesin kuuntelemaan. Vähä oudoksuin ensin, että Ville nyt jutteli niin aikamiehen äänellä, kun se ennen oli vaan naukumalla toimittanut asiansa.

"Vieläkö sinä olet valveilla?" se kysyi minulta.

"Tietysti olen, kun herätit."

"Kuuleppas, Kaapro, kun minä en saa unta sinun tähtesi. Miks'et sinä paremmin punnitse sanojasi?"

"Mitä sanojani?"

"Kun kirjoitat suurelle yleisölle. Minä luin äsken, mitä taas tänä iltana kirjoitit. Luuletko, että minä en näe pimeässä?"

"Enkä luule, vaan sinulla taitaa olla kapitalistiset mielipiteet, pelkään ma. Oletkin ollut niin helpoilla päivillä."

"Vai helpoilla!" naurahti Ville. "Jos malttaisit hiukan kuunnella, niin minä sulle selittäisin, minkälaiset ovat kissan päivät!"

"No, selitä sitte, mutta lyhyeen, sillä minua nukuttaa niin kovin."

"Olenko minä ennen liikoja rupatellut?" vastasi Ville. "Ymmärräthän sinä vähemmästäkin, kun vaan pääset oikealle tolalle. Katsoppas, minä olen ollut vanhanpiian lempikissana, ennenkuin yhdyin sinuun, ja tiedän miltä se maistuu."

"Lihavapa tuota olit minulle tullessasi", huomautin.

"Lihava! Onko se mikään etu minun asemassani? Teidänkin lihavanne sitä katsovat kuormakseen ja koettavat siitä kaikin tavoin päästä, vaikka heillä ei ole puoltakaan sitä haittaa lihavuudesta kuin meillä. Meidän ammatissa täytyy olla ketterä."

"Niin, kun pyydätte pikkulintuja. Antaisitte niitten olla rauhassa!"

"Miks'ette te anna olla rauhassa toisten lintujen, jotka teidän kokoonne verraten eivät ole niinkään suuria kuin sinun pikkulintusi meidän rinnallamme? Kaipaamme mekin virkistävää urheilua, josta samalla voimme saada vaihtelua ruokalistaamme. Hiiriinkin kyllästyy. Jos ne herkkua olisivat, niin tehän ne söisitte itse. Mutta oletkos maistanutkaan? -- Sinäkin kyllä lehdessäsi pauhaat metsästyslain ankaruudesta -- ja olet valmis ampumaan kissan, jonka tapaat metsässä. Meillä se vasta on kova laki."

"Vielä kovempi saisi olla, sillä te ette edes rehellisesti tapa pyydystämiänne otuksia, vaan huviksenne kidutatte niitä ensin pitkät ajat."

"Emme kiduta senkään vertaa kuin teidän sunnuntaimetsästäjät jäniksiä. Hiiret sen kurituksen kyllä ansaitsevat, sillä pahoja nekin ovat kiusaamaan nakerruksellaan herkkäunisia ihmisiä. Valvottavat yökaudet."

"Minkälaista sen vanhanpiian luona oli ollaksesi?" keskeytin.

"Arvaathan sen itse. Kärsiä minun -- heikon kissaraukan -- kaikki ne hyväilyt, joitten alaiseksi ei yksikään mies ollut uskaltanut antautua. Nauttia hänen nahkiintuneitten huuliensa suuteloista ja lämmitellä sillä lemmen hiiloksella, joka niin monen miehen kohdalla jo oli koettanut palaa palettavansa eikä ketään saanut lämpenemään. Niinkuin tiedät, on kissa vielä viluisempi kuin ihminen, ja sentähden oikeastaan vaatisi enemmän lämmintä. Luulenpa, että juuri tästä syystä nuoruuteni oli niin myrskyinen. Etsin näet tuskissani muualta sitä lämpöä, mitä sydämeni kaihosi."

"Kävit tappelemassa naaraskissoista!"

"En sitä kielläkään. Tappelettehan tekin, vaikka teillä on olot paljoa käytännöllisemmin järjestetty. Teillähän on avioliitot kihlauksineen ja niitten turvana vankat lait, mutta meidän täytyy tappelemalla ottaa omamme. Sittenkään emme saa häntä pitää kauemmin kuin että toinen voimakkaampi tulee ja ryöstää sen pois meiltä. Meidän kaksintaistelumme ei ole leikintekoa. Tiedät kyllä, kuinka minuakin on peitottu ja höyhennetty, ilman armoa. Silloin kun minulta silmä meni, en enää kelvannut vanhanpiian lempikissaksi, vaan jouduin maailman kululle."

"Ehkäpä sinun kokemuksesi ovat muodostuneet niin katkeroiksi siitä syystä, että satuit yksinäiselle vanhallepiialle", huomautin. "Väkirikkaassa talossa olisi ollut hauskempi."

"Ei ainakaan ikävämpi olisi voinut olla", myönsi Ville. "Mutta kissalla on joka paikassa kissan päivät. Lapset olisivat repineet hännästä, rengit potkineet ja piiat astuneet jalalle."

"Saanpa tässä minäkin varoa, ettei maailma polkisi varpailleni. Sinä siitä pääset rääkäsemällä, mutta minäpä voisin ijäkseni jäädä pinteesen."

"Sinulla on puolta vähemmän varpaita varjeltavana kuin minulla", muistutti Ville. "Jos menet tuntoosi, täytyy sinun myöntää, että kissan päivät ovat monin verroin surkeammat kuin kurjimmankaan ihmisen. Ellet sääli minua, joka olen urospuoli ja jolla sentään on helpompi, ajattele meidän naisiamme. Teidän vaimonne lukevat itsensä onnettomiksi, jos heille syntyy yksi lapsi joka toinen vuosi, saatikka jos siunataan kaksoset. Mutta meidän muijat eivät valita vielä viittä, kuutta kerrallaan, ja joka vuosi..."

"Heidänpä ei tarvitse niitä elättää", väitin minä.

"Mielellään elättäisivät, mutta te ette anna. Itse kyllä huudatte, ettei teidän lapsillenne ole tilaa yhteiskunnassa, kun kaupunkien talonisännät eivät suosi lapsirikkaita perheitä. Maalla heille riittäisi tilaa yltäkyllin. Mutta meidän lapsiamme ei suvaita missään, ei maalla eikä kaupungeissa. Yksi joskus jätetään henkiin huvin vuoksi, mutta muut hukutetaan kivi kaulassa. Miltä se tuntuu äidistä!"

"On niitä kissoja sittenkin tarpeeksi paljon."

"Enemmän teitä on. Ja jos vielä väität vastaan, kaadan mustepullon kirjoituksellesi", ärähti Ville vihoissaan.

"Väitän minä", vastasin kiusallakin. "Te olette niin sitkeähenkisiä, että pian teitä tulisi maailma täyteen, jos rauhassa saisitte lisääntyä."

"Te olette paljoa sitkeähenkisempiä kuin me. Tulette kymmentä vertaa vanhemmiksi, vaikka elätte huonostikin: tupakoitte ja juopottelette ja hurjastelette, jota me emme tee."

Ville oli suuttunut minuun. Hyppäsi sängystä lattialle ja naukasi pahasti.

Kun aamulla katsoin pöydälleni, oli mustepullo kaadettu pitkin papereitani. Leimuava kirjoitukseni oli mustan verhon peitossa päästä päähän.

Ville itse oli paennut uunille. Kohennuskepillä vedin hänet esiin. Ukolta pääsi surkea "nauu", kun samalla aseella tutkistelin, kummastako hän enemmän piti, kissan päivistäkö vai koiran kurista.

Julmuuteni hän oli täydelleen ansainnut. Mielipiteitten eroavaisuuden takia ei milloinkaan saa ryhtyä sellaisiin väkivaltaisuuksiin kuin hän oli ryhtynyt. Hävittänyt melkoisen osan omaisuuttani: 25 pennin edestä mustetta, vähilleen. Semmoinen menettely kostaa aina itsensä taikka kostan sen minä, jos satun paikalle.

Kirjoituksestani en enää välittänyt. Jos Villen käsitys oli oikea, olin osunut peräti harhaan kuvaillessani rahapohattain huoletonta elantoa "kissan päiviksi." Ja Ville tietysti tunsi nämä asiat paremmin kuin minä. Siitä syystä se aikomani kirjoitussarja jäi sikseen.

Kun sain uuden mustepullon, oli jo taas uusia kirjoitettavia.

TONKIVAN VELJEMME PUOLESTA.

En olisi montakaan riviä sanomalehtiin kirjoittanut, jos luontoni ei aina vaatisi minua puolustamaan köyhiä, vähäväkisiä ja ylönkatsotuita. Eikö se ole miellyttävä piirre minun luonteessani -- "vaikka ma sen itte sanon?"

Mutta minun huolenpitoni ei rajotu ainoastaan ihmisiin, vaan myös eläimiin, etupäässä kotieläimiin. Sellaisena turvattomain suojelijana minä melkein ansaitsisin kunnianimen "toinen Topelius". Joka sitä ei usko, vaan epäilee, lukekoon ajatuksella tämänkin kirjoitukseni, ja hän on myöntävä väitteeni oikeaksi.

Minun sydämessäni löytyy tilaa niillekin, joita ei edes vanha Sakari-vainaa oikein suosinut. Vai oletteko kuulleet, että Sakari Topelius olisi koskaan noussut puolustamaan sen halveksitun kotieläimemme oikeuksia, jonka nimeäkin me kainostelemme mainita vähemmän tuttavallisissa seuroissa ja keskusteluissa -- tarkoitan, hm -- sitä röhkivää kotieläintä? Minun tietääkseni Topelius ei ole sitä puolustanut.

Mutta minä sen teen. Minä en kärsi, että sillä tavalla halveksitaan, syyttömästi soimataan ja panetellaan ystäviäni.

Mitä teillä on sikaa vastaan, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset? Eikö hän ole siivo ja kiltti kotieläin, rauhanaatteen uskollinen kannattaja sekä vaatimaton niin ruuassa kuin juomassa?

Hänen _ulkomuotonsako_, sekö se teistä on vastenmielinen? -- Miksi te sitte itse pyritte jäljentämään samoja pehmeitä piirteitä omassa ruumiinrakennuksessanne ja ilolla näette, että lapsenne ovat pyöreät kuin porsaat! Istumatyö ja vähä liikkuminen ulkona vaikuttavat, että nasku-ystäväni vanhemmiten usein lihoo liiaksi, niinkuin tekin. Eikä hänellä ole varoja polkupyöräilyyn tai muuhun urheiluun, millä te kevennätte itseänne. Tuskin pitäisitte suotavanakaan, että hän alkaisi laihtua. Mitä näössä lieneekin virheitä, sen _maku_ korvaa monin kerroin -- seikka, jota en tiedä sanoa teistä, hyvät herrat ja kunnioitettavat naiset.

Vai onko teillä hänen _siisteyttänsä_ vastaan muistuttamista? -- Mutta ottakaa, totuuden nimessä, lukuun hänen asunto-olonsa. Kuinkahan valkoisilta te välkkyisitte semmoisissa olosuhteissa! Puhdas hän on porsaana, yhtä puhdas jos ei puhtaampi kuin te olette olleet. Ja tietysti hän pysyisi puhtaana, jos hänellä olisi erityiset ulkohuoneet niinkuin teillä, saatikka sitte jos "lokaaliin" kuuluisi kylpyhuone sinkkiammeineen, suihkulaitoksineen. Mutta hänellä ei ole tarjona muuta kuin rapakko. Suurinta siisteyden harrastusta todistaa juuri se, että hän koettaa peseytyä niinkin epämukavissa vesipaikoissa. Teidän puhdistautumishalunne ei ole niin kehittynyt, sillä te ette suinkaan menisi joka lätäkköön, vaikka olisi kuinka tarvis.