Chapter 5
"Onkos sillä uudella hevosella harja ja pää?"
"On kyllä."
"Katkasinkos minä entiseltä hevoselta pään?"
"Katkasit -- ja olit paha poika."
"Niin -- minä olen sinun poikasi. Isällä on niin kaunis partakin."
Poika parka! Hän on ollut melkein koko lyhyen ikänsä Karjalassa, jossa kivetkin ovat mädänneitä.
Koko perheen yhteisillä ponnistuksilla saatiin "Nuori Suomi" aamupäiväksi häviämään näköpiiristäni, että voin rauhassa työskennellä. Mutta kun hänet tuotiin päivälliselle, ei tarvinnut kysyä, missä hän oli ollut. Oli suoja ilma, lumi nuoskaa, ja poika märkä kuin kuikka kiireestä kantapäähän, korvatkin lunta täynnä. Hänet oli löydetty syvältä lumihangesta, jonne toiset yhtä viisaat olivat hänet haudanneet. Paraillaan vetivät sielumessuja, kun pelastus saapui -- onneksi niin aikaseen, ettei veisuja vielä tarvittu. Posket olivat pojalla punakat kuin pihlajanmarjat, ja silmistä loisti kadehdittava elämänilo, jonka ei luulisi koskaan sammuvan. -- Mitä antaisinkaan, jos saisin takasin ne ajat ja mahdollisuuden alkaa uudestaan! Mutta meidän on suotu elää täällä toinen elämä ainoastaan lapsissamme -- niin pitkälti kuin jaksamme heitä seurata.
Syödessään ei Jaakko tällä kertaa rikkonut kuin yhden juomalasin, ja siitä viattomasta syystä, että katsoi velvollisuudekseen tarttua siihen ainoastaan toisella kädellään, niinkuin isäkin. Keittoa tosin läikähti pöytäliinalle melkein lautasellinen, pienempiä vahinkoja mainitsematta, mutta kaikeksi onneksi ei äiti ollut saapuvilla sillä hetkellä.
Iltapäivällä minä kumminkin päätin vielä mennä toimistoon muutamiksi tunneiksi. Jaakko aikoi lähteä joko mäenlaskuun taikka lumisille. Jälkimäisessä tapauksessa arveli hän antaa selkään Kallelle ja Villelle, jotka olivat panneet hänen haudalleen "niin paljo multaa", että hän ei voinut huutaakaan. Molemmat haudankaivajat kyllä olivat lähes puolta vanhemmat kuin Jaakko ja näköjään samassa suhteessa voimakkaammatkin, mutta Jaakko ei pelkää mitään, ei pöppöjäkään.
Miten Jaakon uhkarohkeat aikeet lienevät onnistuneet, siitä en koskaan ole saanut selkoa. Minun kotiin tullessani sanottiin hänen olevan salissa tai minun kamarissani -- "luultavasti pahanteossa, koska on ollut niin kauan hiljaa."
"Sinäkään et sitä milloinkaan kurita, vaikka se on niin vallaton", lisäsi vaimoni noin vaan ohimennen, varmuuden vuoksi, sillä saman ajatuksen on hän jo ennen lausunut vähintäin tuhannen kertaa.
Hm. Astun saliin.
"Kuuleppas, Jaakko, mitä sinä nyt olet tehnyt?"
"Minä vaan laitan nämät kauniimmaksi, kun joulu tulee meille."
Keskeyttämättä työtään vilkasi hän minuun yli olkansa kuin ainakin asiaankuulumattomaan henkilöön. Poika oli löytänyt mustepulloni -- itse ison varastopulloni -- ja maalasi nyt korkilla mustia kuvioita huonekalujemme päällyksiin. Nuo huonekalut, vastikään päällystetyt punasella plyyssillä, ne olivat olleet meidän ylpeytemme -- ja senverran sitä riemua kesti, tuskin kahta viikkoa.
"Näin mummolassakin on. Eikös ole, isä?"
Veressäni alkanut kuohahdus asettui, kun muistin että minun äitini huonekalujen päällysvaatteessa tosiaan oli tummia ruusuja vaaleammalla pohjalla. Tuo vaihtelevampi värisovitus oli siis paremmin tyydyttänyt Jaakon kauneusaistia kuin meidän yksitoikkoinen. Ja maustahan ei pidä riidellä!
Mutta vaimoni ei ottanut asiaa ollenkaan taiteen kannalta. Mahdollisesti olisi hän muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla ainaiseksi tukahuttanut nuoressa sielussa piilevän itsenäisen luomiskyvyn, ellei minun olisi onnistunut ehkäistä nousevaa myrskyä, suuntaamalla sen pieneksi perhekohtaukseksi meidän kahden välillä. Jaakko sillä aikaa ehti keittiössä jo kaataa täyden vesisangon palvelustytön sänkyyn, ja pelasti nahkansa siitäkin, koska hän vaan "kasteli taimilavaa."
Palautetun perhesovun lujittamiseksi ehdottelin vaimolleni, että nyt monesta ajasta kävisimme jossain konsertissa tai teaatterissa.
"Turhaa kulunkia vaan", vastasi hän. "Molempia saat kotona kyllältäsi, joshan Jaakko vähänkin on luonnossaan."
Aivan oikein. Kuinka en tullut ajatelleeksikaan Jaakon "iltatunnelmaa", jota en viime päivinä ollut nähnyt! Ja nähtävä se on; ei siitä toisen kertomalla saa kunnollista kuvaa. Painatan tähän sentähden ainoastaan joitakuita päänumeroita hänen vaihtelevasta ja sisältörikkaasta ohjelmastaan:
1. Soitantoa kaikilla mahdollisilla soittokoneilla.
Soittokoneiksi kelpaavat mitkä esineet tahansa, sekä huone- että talouskapineet tahi niiden puutteessa halot; ääni lähtee taiteilijasta itsestään.
2. Venäjän sotaväen lauluja.
Sanat lausutaan epäselvästi, mutta sävelet ovat jokseenkin paikalleen opitut Viipurissa, jossa mainittu sotaväki marsseillaan "laulaa" pitkin katuja.
3. Omia laulusovitelmia.
Sävel useimmiten vivahtaa eri kirkkokuntien messuihin. Sanat omatekoiset, esim. "Linnut laulavat kesällä puissa ja äiti on antanut Jaakolle namusia, eikä kissanpoikia saa viedä koskeen" j.n.e. -- Laulunumeroita yli ohjelman voi yleisö pyytämättä saada, minkä korvat kestävät.
4. Ratsastusnäytteitä.
Tarpeen vaatiessa käytetään hevosina samoja esineitä, jotka äsken olivat soittokoneina.
5. Pantomiimeja Suomen eläimistöstä. Esitetään erinomaisella taidolla ja luonnonmukaisuudella.
Suosituimmat osat ovat: hevosen, karhun, kissan, koiran ja sen kotieläimen, jonka nimeä pidetään rumempana kuin muiden -- vaikka me emme ole juutalaisia. Näissä tehtävissä tulee taiteilija nuohonneeksi joka nurkan ja kaikkien huonekalujen alukset.
6. "Posetiivinsoittaja" -- kuvaelma.
Taiteilija esiintyy vuoroin posetiivinsoittajana, vuoroin taas tämän seurassa olevana marakattina.
7. "Kulkukauppias", moninäytöksinen näytelmä.
Aihe tietysti Karjalasta saatu sekin: ontuva kulkukauppias, jolla on puheessa vähä vikaa ja joka etupäässä myy "rlihmarlullia."
J.n.e. samaan suuntaan.
Kun tämä tämmöinen urakka suoritetaan kaiken muun vakaisen päivätyön päälle, ei ole ihme, jos illan sankari lopulta vedetään esiin jonkun sängyn tai sohvan alta, jonne hän on nukkunut. Usein taas väsyy "yleisö" kesken ohjelman ja pakottamalla pakottaa tuon vaivojansa säästämättömän taideniekan levolle ennenaikojaan. Silloin nukkujan pölyisille poskille tavallisesti jäävät yöksi kyynelten uurteet.
Mutta kunhan äiti aamulla saa hänet taivutetuksi pesuastian ääreen, ovat kasvot taas kirkkaat kuin keväinen päivänpaiste, ja kaikki huolet unohdetut.
Ei kumminkaan aivan kaikki. Joulukuusi ja se uusi hevonen ovat vielä huomennakin mielessä. Ja kun joulu vihdoin tulee ja kuusi sytytetään ja Jaakko istuu uuden hevosensa satulassa -- niin sitä iloa soisin teidänkin olevan näkemässä.
MITEN MUSTALAISKYSYMYS ON RATKAISTAVA.
Surkuteltava kohtalon oikku pitää todellakin olla, etten minä -- niin viisas mies kuin omasta mielestäni olen -- etten minä ole vielä milloinkaan saanut istua missään valtion komiteassa. Minulle se ei itseni vuoksi ole ikävä, sillä minun lihakseni ovat sekä näöltään että tunteiltaan kaikkea muuta kuin alamaisia komiteallisia istumalihaksia, vaan valtiota minä surkuttelen, kun se on jättänyt käyttämättä minunlaiseni kyvyn. Eikä köyhällä maallamme suinkaan ole varaa heittää hukkaan tällaisia aarteita.
Aivan poikkeuksetta olen näet tehnyt sen havainnon, että kaikkien komiteain mietinnöt -- vaikka olisivat olleet kuinka nerokkaita -- eivät ole kyllin nerokkaita olleet _minulle_. Ei ainoassakaan ole aate viety perille saakka, vaan jätetty puolitiehen, niin että minulla olisi niissä aina parantamista ja parsimista, vaikka useimmiten olen viisaasti pitänyt täydennysmietteeni suuremmalta yleisöltä salassa ja itsekseni kaikessa hiljaisuudessa nauttinut maan valittujen miesten pienuudesta minun rinnallani. Vaiteliaisuudestani on kuitenkin harvoin ollut vahinkoa valtiolle ja yleisten asiain kululle, sillä minun ijässäni ei ole vielä yhtään komitean mietintöä semmoisenaan toteutettu. Useimmat ovat ikipäiviksi hautautuneet hallituksen arkistoihin, eli sanomalehtikielellä sanoen joutuneet paperikoriin. Joitakuita on osittain toimeenpantu, mutta vasta sitte kun ne on muodostettu peräti toisiksi kuin mitä ne olivat komiteamietintöinä ollessaan.
Tarkkaava lukija voipi jo näistä muutamista viittauksista nähdä, että minulla -- niinkuin kaikilla muillakin kelpo miehillä -- on korkeat ajatukset itsestäni ja kyvystäni. Joku heikko sielu kenties erehtyy epäilemään, ovatko nuo korkeat ajatukseni oikeutetut. Minä sen heille suon anteeksi. Mutta taittaakseni kärjen tuollaisilta epäilyksiltä, vaatii velvollinen kunnioitus itseäni kohtaan minun mainitsemaan jonkun ratkaisevan esimerkin, jonka nojalla voin huoletta jättää lukijan päätettäväksi, olenko edellisessä liiotellut vai enkö. Otetaanpa esimerkiksi vaikka:
Mustalaiskomitean mietintö,
joka tosin ei liene kaikkein mallikelpoisimpia eikä vaikeimpia arvostella, koskapa siihen on rohjennut käydä kiini esim. erään kansanvaltaisen sanomalehden toimitus, missä tiettävästi ei löydy ainoatakaan miestä, jota voisi sanoa ruudin keksijäksi -- minun rinnallani. Mutta kelpo miehiä he ovat siltä, koska heillä näyttää olevan korkeat ajatukset itsestään, ainakin korkeammat kuin mustalaisista ja mustalaiskomiteasta.
Päästäksemme keskelle asiaa, annamme ensin puheenvuoron tuolle kansanvaltaiselle lehdelle. Näin siellä kirjoitetaan otsakkeella:
"Gordionin solmu":
"Mutkallinen on kieltämättä tuo Gordionin solmu, eivätkä sitä kaikki kykene aukasemaan, kaikki kun eivät ole Aleksantereja. Tuonnottain työnsä päättänyt mustalaiskomitea on kuitenkin luullut omaavansa tällaisen Aleksanterin kutsumuksen sen umpisolmun aukasemiseen, mikä kaikista kuljeksivista mustalaisista tekisi vakaasti paikalleen asettuneita kunnon kansalaisia. Ja keino on yhtä yksinkertainen kuin Aleksanterin miekan isku: asetetaan erityinen mustalaisylihallitus tarkastelijoineen, sihteerineen, vahtimestarineen ja perustetaan pari mustalaiskoulua, toinen tytöille, toinen pojille. Eiväthän kustannukset noista mitään merkitse meidän rikkaalle maallemme. Ylihallitus maksaisi arvion mukaan 12,000 mkaa vuodessa, koulut taasen yhteensä 26,500 mkaa. Ja jos joku tuhat vuosittain menisi lisäksi ylimääräisiä määrärahoja, niin täytyisihän ne myöntää, kun kerran puuhaan on ryhdytty.
"Mustalaisten luvun maassamme laskee komitea noin 2,000 hengeksi. Pienihän olisi siis valtion kustannus näistä. Ainoastaan parikymmentä markkaa henkeä kohti. Mielelläänhän tuon maksaa, kun sillä saisi niin paljon hyvää aikaan!
"Löytyy kuitenkin paljon epäuskoisia Tuomaita, jotka eivät luota komitean ehdottaman ylihallitusjärjestelmän autuaaksitekeväisyyteen. Mekin kuulumme niihin ja pidämmepä vielä komitean palkkoihin ja muihin käyttövaroihin kulutetut rahat hukkaan menneinä, ellei niistä ole tuloksena muuta kuin uusi ylihallitus, uusia virkamiehiä. Sitä lajia on meillä jo entiseltäänkin liikenemään asti, joten ei suinkaan uusia tarvittaisi. Ja lisäksi on meillä asetuksia maankiertäjistä, irtolaisista, hengille-kirjoittamisesta. Tarvitaanko vielä erityinen ylihallitus, että mustalaiset saadaan näiden asetusten alaisiksi? Luulisi toki, varsinkin silloin, kun monen moni kansalaisten taloudellista ja henkistä tilaa kohottava pyrintö, moni kansamme elinehdoista kaipaa tehokkaampaa kannatusta hallituksen puolelta.
"Epäilemättä voidaan mustalaisten hyväksi toimia paremmin muulla tavoin kuin uusia virastoja perustamalla, uusia virkamiehiä asettamalla ja kansan varoja niihin tuhlaamalla."
Millä muulla tavoin? kysyn minä -- todistaakseni äskeistä väitettäni, että ne herrat eivät ole ruudin keksijöitä, jos kohta osaavatkin moittia toisten keksintöä. He eivät ole Aleksantereita, joshan ei mustalaiskomiteakaan ollut.
Heidän ajatuksensa, että oman kansamme elinehtojen parantaminen kipeämmin kaipaa hallituksen huolenpitoa ja yhteisiä varoja kuin mustalaisten raahaaminen samaan yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja työnorjuuteen, missä itse huokailemme, ei edes ole alkuperäinen. Sen lausuu Blatchford "Iloisessa Englannissa" -- tuossa tusinasosialistien pipliassa -- seuraavin sanoin:
"Olen usein nähnyt teidän ylenkatseellisesti nyrpistävän nenäänne nähdessänne mustalaisen. Mutta mustalainen on terveempi, vahvempi, urhoollisempi ja viisaampi ihminen kuin te, ja elää hauskempaa, vapaampaa ja luonnollisempaa elämää kuin te. En sillä tosin tahdo väittää, että mustalainen olisi kansalaisen malli. Mutta te voitte paljon oppia häneltä, ja minä epäilen, ettei ole mitään, mitä hän voi oppia teiltä."
Sen mahdollisuuden varalta, että epäilisitte meidän mustalaisia heikommiksi ja vähemmän tarmokkaiksi kuin Englannin mustalaiset, kerron tapauksen, jonka itse olen omin silmin nähnyt ja jonka kaltaisia voisin kertoa kymmenittäin hyvin luotettavain kuulopuheitten nojalla.
Oli kaunis kesäilta, vähä jälkeen iltahuudon. Me valkohousuiset isänmaan puolustajat (olin silloin niitä mustahousujen seläntakaisia "reservimiehiä") valmistausimme käymään levolle kasarmiimme, kun muutaman kilometrin päässä olevasta metsämökistä tuotiin sana kiireinen, että mustalaisjoukko siellä oli tekemässä tuhojaan, aikoen tappaa koko mökin väen ja ryöstää sen aarteet. Mökki oli meille kaikille hyvin tunnettu salaisena viinakauppana, joten emme millään ehdolla voineet sallia sen varojen joutuvan vieraitten valkoihoistenkaan suihin, saatikka mustalaisten.
Puolessa minutissa muodostui kymmenkunta valiomiestä patrulliksi, pistimet vyölle, ja kuin vihaiset sonnit hyökättiin -- ei, lennettiin metsän läpi taistelupaikalle, varmasti päättäneinä voittaa taikka kuolla. Perille tultua havaitsimme "mustalaisjoukossa" olevan _yhden_ miehen. (Autettavien mökin asukasten luvussa oli kolme miestä, paitsi vaimoväkeä ja lapsia.) Kunnioituksesta kansallista puolustuslaitostamme kohtaan vaikenen taistelun yksityiskohdat, sillä olihan loppu mielemme mukainen. Taitavilla saartoliikkeillä saimme mustalaisen vastarinnan vihdoin masennetuksi ja hyvin osatuilla nyrkiniskuilla hänet kaadetuksi maahan. Silloin vasta muistuivat meille pistimet mieleen. Kunnia kruunun aseelle! Takimaisetkin nyt tunkeutuivat esiin, ja työntäen ennen lyöneitä syrjään, sähisivät hampaitaan kiristäen: "Annas, kun minäkin lyön!" Niin sitä iskettiin miestä, joka jo aikaa oli maannut liikkumatonna, iskettiin iskemästä päästyäkin.
Tämän kauniin piirteen ihmisluonteessa olen sittemmin tavannut monasti, en ainoastaan ruumiillisissa tappelutilaisuuksissa, vaan myös henkisissä otteluissa. Moni, joka ei pysty kuusta kaatamaan, on suorastaan sankari oksien taittamisessa. Missä määrässä tämä luonteenominaisuus on kehittyneempi suomalaisilla kuin muilla kansoilla, en voi varmuudella sanoa, sillä tämä kerta oli ainoa, mitä olen tapellut muita kansoja kuin suomalaisia vastaan.
Kun mökin miehet vielä olivat varmuuden vuoksi pistäneet makaavaan mustalaiseen muutamia puukonhaavoja ja akat lyöneet halolla, veimme hänet kaupungin poliisikamariin -- lailla rangaistavaksi. Miestä oli pahanlainen kantaa, se kun oli niin hervoton ja pehmeä kuin onkiliero. Sillä jok'ainoa luu oli poikki, minkä vaan voi poikki saada, pitemmät luut monesta kohti; esim. molemmista sääristä sanoivat reservipojat koetellessaan matkalla niitä pyöritellä, että ne olivat "kolmesta kohti ympäripoikki." Ja kun mustalainen heitettiin putkan nurkkaan, olisi häntä ollut vaikea ottaa sieltä kokonaisena muutoin kuin lapiolla. Mutta henki siinä oli.
Meidät käskettiin aamusella poliisitutkintoon "todistajiksi", mökin miehet asianomaisiksi "päällekantajiksi". Ja me menimme. Mutta meitä ei siellä tarvittu.
Sillä mustalainen oli yöllä -- _karannut_ putkasta! Lurjus, karannut hyvin ansaittua rangaistusta pakoon!
Rakas lukija, elä luule minun tekevän sinusta pilkkaa! Tämä on totta sanasta sanaan. Jos ei ole, jääköön sille puheelle, että saat minulle antaa tuon mustalaisen kurin.
Siitä päivästä olen tavallaan (huom.! _tavallaan_) ihaillut mustalaista. Sillä minussa tuskin olisi miestä karkaamaan putkasta terveenäkään.
Toivoen, että nyt ymmärrämme toisiamme, ryhtykäämme todenteolla miettimään, mitä voisimme tehdä tuon lainrikkojan, karkulais- ja hylkyläiskansan hyväksi. He tosin eivät ole meiltä tällaista apua pyytäneet, joka kyllä on huomioonotettava asianhaara, kun on kysymys mustalaisista, sillä he harvoin jättävät pyytämättä, mitä suinkin luulevat tarvitsevansa.
Minä puolestani en hennoisi ihan könttänään heittää nurkkaan komitean mietintöä, kun sen valmistamisessa kumminkin on paljon tehty arvokasta työtä ja istuttu monta ikävätä iltaa. Olisihan se henkisen kansallisomaisuutemme hukkaamista, jos niin suuren työn tulokset semmoisenaan hyljättäisiin.
Ei, mustalaiskomitean mietinnössä ei ole muuta vikaa kuin se tavallinen, että aatetta ei ole jaksettu viedä perille asti, vaan on pysähdytty puolimatkaan. Sitä tarvitsee vain vähä kehittää, niin siitä, tulee hyvä. Valistusta on mustalaisille annettava, niinkuin komitea aivan oikein ehdottaa, sillä valistus on kaiken parannuksen alku ja juuri. Mutta miksi ainoastaan kansakoulusivistys Jyväskylään ja Sortavalaan perustettavissa kouluissa? Miks'ei kerralla yliopistosivistys? Johan siitä on aikaa, kun tohtori Kilpis-vainaja lahjotti pohjarahan sitä varten, että tulevaisuudessa saataisiin syntymään uusi yliopisto Jyväskylään. Siitä muodostukoon mustalaisten yliopisto, yhteinen molemmille sukupuolille.
Mitäkö he niin paljolla sivistyksellä tekisivät?
Malttakaahan aikaa, niin se tarvitaan makeina paloina.
Komitea luettelee suuren joukon asetuksia, joita noudattamaan nykyiset kruununpalvelijat eivät ole kyenneet mustalaisia taivuttamaan. Vuosisatojen kuluessa eivät ole saaneet heidän suhteensa täytäntöön asetuksia maankiertäjistä, irtolaisista, henkikirjoituksesta, rokotuksesta, puoskaroimisesta, eläinrääkkäyksestä, varkaudesta, kerjäämisestä -- sanalla sanoen, ei ainoatakaan asetusta, minkä rikkomisesta mustalaisille on hauskuutta ja mukavuutta. Voimat ovat pettäneet.
Mitä silloin tehdään, kun hevonen väsyy? -- Ka, hevonen rekeen ja mies aisoihin! Niin teki Ravan-Jaakko, ja se oli miehen teko.
"Tarvitaanko vielä erityinen ylihallitus, että mustalaiset saadaan näiden asetusten alaisiksi?" rohkenee se kansanvaltainen lehti kysyä.
Tietysti tarvitaan -- tarvitaan monta kymmentä ylihallitusta, eikä niitä saada alistumaan sittenkään. Onhan se jo koetettu asia.
Mutta --- kuka on sanonut, että mustalaiset on saatava noiden kaikkien asetuksien _alaisiksi_? -- Kun kontti ei käy, niin sitä kannetaan.
Pantakoon mustalaiset noiden asetuksien _vartijoiksi_. Kaikki nykyiset kruununpalvelijat viralta pois -- satavuotisesta kykenemättömyydestä ja laiminlyömisestään -- ja _mustalaiset sijaan_!
Mustalaisia sanottiin olevan noin 2,000. Nykyisiä kruununpalvelijoita lienee perheineen jonkun verran enemmän, mutta pantakoonpas heille keppi käteen ja tie eteen sekä mustalaiset kruununmiehiksi, niin nähtäisiin, montako päivää rikottaisiin tässä maassa irtolais- y.m. asetuksia. Sillä mustalainen on liukas ja liikkuva mies, joka pysyy hevosenkin selässä, eikä valittelisi jäsenkolotusta, kun on mentävä kiinipanemaan kuljeksivaa kruununvoutia tai kerjäilevän vallesmannin perhettä.
Ja kuinka puhtaasti toimittaisi mustalainen ulosoton eli ryöstön! Minä uskon, ettei jäisi yhtä penniä verorästejä koko Suomeen.
Miks'ei käytetä itsekutakin kansan-ainesta sille alalle, jolle luonto viittaa, vaan esim. poliisimiehiksi pannaan kaiken maailman vetelyksiä, vaikka olisi saatavissa niin loistavia kykyjä kuin mustalaiset? Ihmekö sitte, etteivät meidän kruununmiehet ole mustalaisille mitään voineet, sillä järjetöntähän on pakottaa sammakkoa kilpajuoksuun hevosen kanssa. Vaikka se kuinka ponnistelisi, niin se ei piisaa, kun se on sammakko.
Kolmekymmentä meikäläistä poliisia ei kykene hevosmarkkinoilla herättämään sitä kunnioitusta kuin kolme hurjanpuoleista mustalaista.
Eikä sillä yliopistollakaan erinomaista kiirettä olisi. Kilpis-vainaan raha joutaisi kyllä kasvamaan, kunnes riittäisi tarkoitukseensa. Sillä mikään opetus ei vastaa verrattomia luonnonlahjoja.
Poliisimiesten sivistyskannassa tuskin huomattaisiin pienintäkään erotusta tapahtuneen, vaikka mustalaiset ihan nykyiseltään pistettäisiin univormuun. Ehkä paikoin vähä siunailtaisiin, mistä nyt on saatu niin siivoja poliiseja -- niin että muutos minkä tuntisi, olisi parempaan päin. Tietysti vaatisi tulevaisuus mustalaispoliiseilta vielä suurempaa sivistystä, mutta kyllä Jyväskylän yliopisto sitä jakaisi jo siksi kuin meikäläisetkin poliisimiehet sivistyisivät.
Niin -- minä en väitä olevani mikään Aleksanteri, vaikka olen avannut "Gordionin solmun." Eihän ole sanottu, että se solmu piti juuri miekaniskulla avattaman. Komitea avasi sen puoleksi, mutta väsyi kesken -- 40 tuhannella markalla keksi niin vähä uusia virkamiehiä. Nyt on solmu auki. Niin paljo uusia virkamiehiä -- mustalaiskysymys lopullisesti ratkaistu -- eikä se maksa valtiolle penniäkään koko juttu -- ei yhtä komiteamiehen päiväpalkkaa.
Sillä viisaus on ilmaiseksi annettu ylhäältä. Sentähden minä en siitä ota mitään maksua. En lukijoiltakaan pyydä muuta kuin sen myönnytyksen, että alussa lausumani vaatimattomat ajatukset itsestäni ja kyvystäni eivät suinkaan olleet liioteltuja. Yhdessä siis voimme surkutella hallitusta, jolla ei ole silmää käyttää komiteoihinsa sellaisia neroja kuin minua.
HUONEITA VUOKRAAMASSA.
Pääkaupunkiin tullessani minulla oli vilpitön aikomus ruveta helsinkiläiseksi. Mutta siihen tarvitaan, paitsi nimikirjaimilla varustettuja kalosseja, isänmaan turvallisuudesta huolestunutta mielialaa ja muutamaa satsia omnibuspilettejä -- siihen tarvitaan myös _kortteeri_ Helsingissä.
Nyt tammikuulla sanottiin olevan sopivin aika tiedustella asuntoa itselleen, oikein laillinen vuokraamisaika. Siis ei muuta kuin iso aamulehti käteen ja astumaan. Ensimäinen, toinen, kolmas ja neljäs paikka olivat jo vuokratut. Viides oli vähän liiaksi syrjässä ja arveluttavan kallis, mutta muuten mukiinmenevä.
"Ehkä minä sittenkin -- -- --"
"Anteeksi!" keskeytti isännöitsijä. "Tämä on osakeyhtiön rakennus ja minä toimin ainoastaan yhtiön antamien määräyksien mukaan."
"Toimikaa kuinka tahansa, mutta -- -- --"
"Ainoastaan yksi kysymys", sanoi hän, koettaen lävistää minut katseellaan.
"Mikä kysymys?"
"Onko Teillä lapsia?"
"On, Jumalan kiitos -- kaksi poikaa."
"Siinä tapauksessa --" ja hän osotti minulle ovea niin selvästi, etten voinut erehtyä tarkoituksesta.
"Mutta", rohkenin huomauttaa, "ne ovat jo aikamiehiä molemmat ja naimisissa."
"Ei auta asiaa. Minulla on ankarat määräykset."
"Sitäpaitsi ovat he jo useita vuosia asuneet Amerikassa."
"Kaikissa tapauksissa _on_ Teillä lapsia", lausui hän päättävästi. "Ja sanamuoto yhtiön säännöissä on selvä: ei sellaisia perheitä, _joilla on lapsia_."
Niin siinä kävi. Tyhmä olin ollutkin. Eihän todenpuhuja saa yösijaa. Sentähden päätin vast'edes turvautua pieneen viattomaan valheeseen.
Kuudes ja seitsemäs paikka olivat jo poimastut. Kahdeksannessa tultiin taas äskeiseen kysymykseen.
"Tosin on Luoja minulle lahjottanut kaksi poikaa", vastasin, ja jatkoin sitte itku kurkussa: "mutta meille käsittämättömässä viisaudessaan hän ne korjasi pois jo aivan pieninä."
"Molemmatko?"
"Niin, molemmat."
Tämä hätävalhe ei minua suuresti huolettanut, sillä olihan se talonomistajalle samantekevä, asuivatko poikani Amerikassa vai autuaitten majoilla.
Mutta mies toi nähtäväkseni yhtiöjärjestyksen, jossa selvällä präntillä sanottiin: "ainoastaan _lapsettomille_ perheille."
"Uskotteko sielun kuolemattomuuteen?" kysyi isännöitsijä vakavasti.
"Uskonpa tietenkin."
"Voitteko siis väittää olevanne lapseton ajassa ja iankaikkisuudessa?"
"En väitäkään."
"Siis, minä en voi poiketa yhtiön määräyksestä" -- ja taas käsitin, mihin päin hän viittasi.
Läksin. Mutta nyt olin jo siksi paatunut pahuudessa, että kun seuraavassa vuokraamattomassa paikassa tultiin tuohon kovanonnen kysymykseen, vastasin silmää räpäyttämättä:
"Tuota noin -- juu ... kyllä ... minulla _ei ole_ lapsia."
"Tjaa!" Isännöitsijä näytti olevan kahden vaiheilla.
"Onko ollut?"
"Ei ole ollutkaan."
"Mutta Teille voi _tulla_ lapsia."
"Ei se ole luultavata."
"Kauanko olette ollut naimisissa?"
"Neljäkymmentä vuotta."
"Nykyisenkö vaimonne kanssa koko ajan?"
"Niin, nykyisen."