Chapter 4

Niin huolettomia päiviä et koskaan vietä kuin koulupoikana ollessasi. Tulet nimismieheksi, ryöstät köyhältä ainoan lehmän -- tulet papiksi, joudut seurakunnan kanssa rettelöihin pappilan rakennuksista -- käännyt sotilasuralle, sorrut vekseleihin ja onnettomiin naimisiin -- tulet tuomariksi, päätät asiat vasten lakia taikka sitte vasten vakaumustasi -- kohoat kuvernööriksi, saat harmia kelvottomista virkamiehistäsi ja nälänhätäisistä kunnista -- nouset senaattoriksi, loukkaat omaatuntoasi taikka menetät virkasi. Niin on tie ohdakkeinen palvella valtiota semmoisessakin maassa, jota sentään sanotaan virkamiesten luvatuksi maaksi. Kaipauksella muistelet iloisia kouluaikojasi. Koulupoikana et näistä huolista tiedä. Viet kotiisi puhtaan paperin, jossa käytös on 10, ahkeruus ei kuin hiukan vähempi ja eri aineitten joukossa vilahtaa joku kymmenikkö tai yhdeksikkö, jos ei muussa niin voimistelussa. Kotonasi silloin on juhlahetki. Isäsi ottaa auki sen laatikon, jossa hänellä ovat säilössä kaikkein tärkeimmät asiakirjat: virkavahvistuskirjansa, julkasemattomat runokokeet rakkausvuosilta, palovakuutuspaperit ja yksityiset kirjeet suosiollisilta esimiehiltä. Sen hän ottaa auki ja etsii sieltä oman todistuksensa vastaavalta asteelta, vertailee ja koettaa saada selville, mitä lahjoja olet perinyt häneltä, mitä saanut äidiltäsi. Ja hän on äärettömän onnellinen nähdessään, ettei hänen antamansa leiviskä ole sinussa kevennyt, vaan että äidin mukana vielä on tullut uusia lahjoja sukuun. Kesken kiireintä kevätsiivousta istahtaa äitikin tutkimaan todistusta, vaikka hänen muut lukemisensa viime vuosina ovat supistuneet postillaan ja yhä uudistuviin keittokirjoihin. Hänessäkin herää hämärä muisto, että hän joskus maailmassa on kuullut semmoisen nimen kuin "geometria" -- niin, ja "algebraa" -- eikös se vain ollut algebraa, jota he niin hartaasti kärttivät maisterin opettamaan viimeisellä luokalla, vaikka siitä ei sitte tullut mitään?

Mutta jos isä huomaa sinun jossain määrässä jääneen osattomaksi suvun henkisestä etevyydestä, näkee hän siinä selvän viittauksen, että luonto onkin aikonut poikaa toiselle uralle, käytännöllisille aloille, niinkuin postivirkoihin, metsähallintoon, apteekkiin, rautateille, kauppaan, maanviljelykseen j.n.e. Ja jos käytöksessä tai ahkeruudessa on huono numero, ei äiti voi kyllin surkutella opettajain puolueellisuutta ja vähäpätöisyyttä; he ovat jostain pikkuasiasta suuttuneet isään tahi heidän rouvansa kadehtivat äidin viimeistä leninkiä -- siinä kaikki. "Mutta sinullahan ei toki voi olla mitään huonoja tapoja, ei vaikka. On sinua toki sen verran osattu kasvattaa."

Ellei kateus olisi liian alhainen tunne minunlaiselleni miehelle, niin melkeinpä katsoisin kateudella teitä punaposkisia, virkeäsilmäisiä koulupoikia, jotka saatte koko kesän olla omissa valloissanne ja nuoruuden mielellä nauttia luonnon nuoruudesta. Mutta enhän voi teitä kadehtia. Eihän se ole teidän syynne, ettei minulle elämä enää maistu samalta kuin teidän ijällänne. Silloin kun salaa luihautin savun opettajain heittämästä paperossin pätkästä, niin olipa se toisen makuinen kuin mitä nyt saan hyvästäkään sikarista; 25 pennin omistaminen tuotti silloin runsaamman riemun kuin nykyisellä ajalla sadat markat; toisin kuin nyt hypähti silloin rinnassa sydän, jos vilahduksenkaan näki tuosta lyhytpalmikkoisesta ihanteesta -- toisin hypähti kuin nyt, tiedustellessa itsekunkin niiden myötäjäisiä, jotka voisivat tulla kysymykseen; ja ne pienet kepposet, mitä koulussa tehtiin, ne tuottivat paljoa puhtaamman nautinnon kuin nyt hyvätkään luikerrukset raha-asioissa tai parhaiten onnistuneet vaalikeinottelut.

Nauttikaa vain nuoruudestanne, koululaiset, niin kauan kuin huolet ja murheet eivät ole päässeet häiritsemään mielenne rauhaa. Kerran tulee sekin päivä, jona sanotte, että kouluaika se kumminkin oli elämänne iloisin aika. Huono numero on kyllä ikävä näyttää vanhemmille, mutta vielä ikävämpi on näyttää vekseliä pankkiherroille; "ehdot" ovat kyllä tukalat kesäkumppanit maalla ja vaikealta tuntuu niitä lähteä syksyllä suorittamaan, mutta vielä vaikeampi on puuhata "akordia" saamamiestensä kanssa.

KUINKA JOUDUIN NAIMISIIN.

Ovat monasti kysyneet, miksikä minä -- viisas mies -- olen mennyt naimisiin. Sentähden näyttää siltä kuin olisin selityksen velkaa tälle valistuneelle ja tiedonhaluiselle yhteiskunnalle.

Lyhyesti sanoen on syy naimisiin menooni sama kuin kaikkiin muihinkin tyhmyyksiini, se nim. että minä aina _teen_ ensin ja _ajattelen_ sitte vasta -- jos sattuu aikaa ajatella sittenkään.

Olin silloin alkava sanomalehtimies, aaterikas ja toivehikas, ensi kertaa uskottu kesätoimittajan edesvastaukselliseen asemaan. Ja minulla oli "hyvä ajatus toimestani", niinkuin sotamiehellä käsikirjan mukaan tulee olla. Tunsin elävästi, että isänmaan kohtalo suureksi osaksi oli minun varassani tämän kesän. Siinä raskaan vastuunalaisuuden tunnossani olin ruvennut raittiusmieheksi jo varhaisesta keväästä, sillä minä pelkäsin, että muussa tapauksessa saattaisin jonkun kerran hutikkapäissäni ajaa karille maamme valtiolaivan. Ihan totta, sitä minä pelkäsin.

Tämä raittius se minut vei turmioon.

Ryypiskely oli siihen saakka varjellut minua monesta tyhmyydestä, mutta nyt minä aikani kuluksi rupesin katselemaan tyttöjä -- tarkoitan, katselemaan sillä silmällä, jolla en koskaan ennen ollut tyttöjä katsellut. Vilkkunut kyllä olin heihin ja mahdollisesti joskus "ihaillutkin", kuten sanotaan, mutta ainoastaan ohimennen. Ihaillut heitä jokseenkin samalla maulla kuin kilpa-ajoissa ihailin sirotekoista liinakkoa tai lujakoipista mustaharjaa. Ihailin aikani, mutta siitä ei ollut sen vaarallisempia seurauksia. En minä niitä omakseni pyytänyt enkä olisi siihen aikaan suittanut ottaakaan, vaan jos näin niitä rääkättävän, niin pahaa se teki sydämelleni.

Nyt minä aloin itse huomata, että tyttöväen läheisyys teki minuun kokonaan erilaisen vaikutuksen kuin ennen. Se minua pelotti. Jos korkealta kutsumukseltani olisin uskaltanut, niin totisesti olisin ottanut ryypyn pari vastapainoksi. Sillä minulle alkoi selvetä, että ihminen on aina kuin aistiviallinen: sokealla on erinomainen kuulo, kuurolla erinomainen näkö. Täytyy tehdä toinen taikka toinen: ryypiskellä taikka sitte armastella.

Olin siis mahdollisimman altis taudille.

Ja silloin saapui paikalle se basilli.

Eräällä huviretkellä kohtasin tytön, jota en ollut nähnyt sitte lapsuuteni aikojen. Hänestä oli varttunut solakka neitonen. Silmät kirkkaat ja kiehtovat, kasvoilla niin puhtaat värit, varsi "kuin elämänlanka", ylväs ja sopusuhtainen, povi korkea, ja keltaiset kiharat tuhlaten tuuheat. Oli tullut kesäksi syntymäseudulleen ja aikoi syksyllä taas lähteä sinne kauas, missä oli ollutkin.

Vai tuollainen ilmestys sinusta nyt on kehittynyt! Semmoinen yltäpyöreä pallukka kuin olit ennen koulutyttönä, jolle tein hyvän päivän ainoastaan silloin kun satuin tavattoman kohteliaalle tuulelle. Olimmehan me oikeastaan lapsuudentoverit, sillä useinhan olit ollut talosilla sisarieni kanssa ja minä olin tullut kuin hirmumyrsky ja pyyhkässyt olemattomiin talonne ja tanhuanne. Nukkenne olin kolhinut nenättömiksi, käsi- tai jalkapuoliksi, jos en milloin heitä aivan päättömiksi telottanut. Ja nyt me istumme tässä mielistelemässä toisiamme, vääjäilemässä toistemme tunteita kuin kaksi koiraa, jotka arvaamatta kohtaavat toisensa.

Näitä mietin mielessäni, kun häntä katselin ja häijyyksiä hänelle juttelin. Ei suuttua tupsahtanut enää niinkuin ennen, eikä yhtä herkästi tillahtanut itkemään. Siis oli luontonsa kovennut, ja minun polosen oli pehmiämään päin! Aavistin kyllä, mikä vaara tässä piili. Omatuntoni pudisti arvelevasti päätänsä ja kuiskaili "elä leiki tulen kanssa, Kaapro!" Mutta aina minua on vaara viehättänyt, en koskaan ole malttanut väistyä sen reunamilta. Rakastan vaaraa sen vaarallisuuden vuoksi. Hermoni kaipaavat sitä ja nauttivat siitä.

Kaikkien häijyyksien ohella lausuin hänelle ihan tahallani joitakuita hellänpuoleisia kohteliaisuuksia, niin että häneltä jäi suu auki ja silmät seljälleen, sillä mitään senlaatuista hän arvatenkaan ei ollut odottanut minulta. Oli kuin puulla päähän lyöty. Alkuun päästyäni ehdotin vielä, että seuraavana sunnuntaina lähtisimme huvimatkalle lähipitäjässä pidettävään maanviljelysnäyttelyyn, jonne minun kumminkin oli mentävä lehteni puolesta. Hän suostui kauniisti ja kainosti.

Tätä sunnuntakia odotellessa -- se olkoon kunniakseni mainittu -- en yhtään yötä lemmentuskissa piehtaroinut enkä häntä siihen mennessä kertaakaan tavannut, en välittänyt tavata. Niin voimakas oli minussa vielä itsenisäilyttämisvaisto.

Ja kun se sunnuntai tuli, ja laivarannassa näin olevan kaksi pientä höyrypurtta lähtemässä sinne maanviljelysnäyttelyyn, niin minä uhalla menin toiseen enkä siihen, jonka kannelta näin hänen keltaisten kiharainsa kumottavan. Olin kuin katumapäällä, en tiedä mistä.

Mutta se ei auttanut. Hän vaihtoi laivaa. Oli kai huomannut valkoisen lakkini ja tahtoi päästä maksamasta matkaa. Siinä hän ainakin onnistui, ja väärinhän se olisi muutoin ollut, kun minä häntä olin tälle retkelle pyytänyt.

"Luulin sinun tulevan noutamaan minua meiltä", virkkoi hän nuhtelevasti. Mutta kuinka sointuvalla äänellä!

"En arvellut sinun lähtevänkään", vastasin. Tämä puolustus oli niin typerä, että sitä itsekin häpesin, yhtä typerä kuin käytöksenikin oli ollut. Mutta parempaa en sillä hetkellä keksinyt. Taikka -- jos rehellisesti tunnustan -- pyöri kielelläni valhe sellainen, että "kävinhän minä, vaan olit jo lähtenyt." Hän olisi sen tällä kertaa uskonut, mutta ihan varmaan matkalta palattua ottanut siitä selvän ja saanut minut kiini valheesta. Naiset ovat, kumminkin olevinaan, niin arkoja valheelle, että pelkäsin siinä tapauksessa kaiken särkyvän väliltämme. Ja sitä en millään ehdolla tahtonut vaikka taas toiselta puolen suurempi läheneminen minua arvelutti. Suhteemme oli minusta paraimmillaan semmoisena kuin se nyt oli. Että _hän_ riensi rantaan ennen minua ja vaihtoi laivaa minun tähteni.

Kuultuaan minun selitykseni, hän katsoi silmiini pitkään ja syvään niillä kirkkailla silmillään. Sitte hän sanoi vielä nuhtelevammalla -- ja sointuvammalla -- äänellä:

"Olinhan minä luvannut. Mitä syytä sinulla on luulla minua niin huikentelevaiseksi?"

"Kun et ole ollenkaan käynyt meillä."

"Ethän sinäkään ole meillä käynyt."

Nyt oli minun vuoroni katsoa terävästi häneen. Kaikkein jokapäiväisimmällä äänelläni lausuin sitte kuin ohimennen:

"Äitini ja sisareni vaan ovat ihmetelleet, kun et ole käynyt heitä tervehtimässä niin pitkästä aikaa."

"On niin paljon ollut käyntiä sukulaisissani", sanoi hän epäröiden. "Enkä minä ole juuri liikkunut missään."

Hän ei voinut peittää hämillään-oloansa. Ei ollut tahtonut tulla meille -- luultavasti samaa vaaraa peläten minusta kuin minä hänestä! Sydämeni riemuitsi. Sinä et koskaan pysty pettämään minua! Olet edessäni kuin avoin kirja, koko olentosi minulle niin läpinäkyvän kirkas kuin lähteen vesi.

En nähnyt siinä mitään sameaa, niin hartaasti kuin sitä katselinkin sen heleän kesäisen sunnuntain -- ja vielä niin monta päivää jälkeenpäin.

En koskaan unhota sitä matkaa Savon ihanilla vesillä. Ja ne silmät, ne silmät! Ne seuraavat mua hautaan saakka.

Siellä perillä oli kansanjuhla ja arpajaiset maanviljelysnäyttelyn yhteydessä. Paljo kaupunkilaisia ja vielä enemmän maalaisrahvasta. Oli tyttöjä, joita olin ennen nähnyt ja katsellutkin. Mutta mitä ne nyt olivat hänen rinnallaan? Savolaislytyksiä, sielu jossakin lihan peitossa, mutta ei kasvoissa, ei silmissä nähtävillä.

Ostin arpoja hänelle, ja yhdessä oli voitto -- lapsen sukat. Kuinka viehättävästi hän punastui! Ostin itselleni. Lapsen myssy! No, on ne omat voittonsa niissä maalaisarpajaisissa. -- -- -- Lahjotin senkin hänelle, vietäväksi rakkaimmalle nukelleen.

"Vieläkö sulla on nukkeja?"

"O-on, muistona."

Siitä johduimme entisiin aikoihin. Muistelimme, kuinka hän oli häärinyt emäntänä ja äitinä, kun minä esiinnyin hirmumyrskynä ja telottajana. Vaikka ne muistelmat eivät olleet minulle edullisia, niin halusta niissä viihdyin. Sillä olivathan ne sentään yhteisiä.

Höyrypurret palasivat yöllä kaupunkiin. Mutta maanviljelysnäyttelystä jaettiin palkinnot vasta seuraavana päivänä, jolloin myös olivat kyntö- ja ojituskilpailut y.m. Minun täytyi sentähden _jäädä_, ja sain hänetkin jäämään, kun otin puuhatakseni hyvän yöpaikan.

Saatettuani hänet sinne, palasin vielä juhlapaikalle. Omasta yösijastani en välittänyt pitää huolta; sen kyllä saisin vaikka mistä. Hiljakseen kävelin ja istuskelin tiepuolissa.

Oli viileä ilta helteisen päivän jälkeen.

Rinnassani alkoivat aaltoilla vastalaineet. Mitä hittoa sinä meinaat, Kaapro? Oikeinko olet tosissasi? Niinkö äkkiä se sellainenkin ahven kävi koukkuun?

Vastaan tuli poikajoukko kansanjuhlasta, laulaen että kangas helähteli:

"Silloin ma tyttöjä hyväilen, Kun ei ole muita töitä: Pyhänseutuna kyläilen Ja laulelen pitkin teitä."

Peijakkaan pojat! Se on terveen järjen ohjelma. Viritin paperossin ja nousin kiveltä uutena miehenä. Ei tässä niin vaan mennä! Vielä on koettamatta viime keino, murtamatta viinan mahti.

Lähteissäni juhlapaikalta oli sinne jäänyt sikermä herrasmiehiä pitämään kemuja. Muuan tuttava oli minuakin niihin kutsunut, vaan en mennyt silloin. Nyt menin. Hyvästi raittius, karahtakoon karille isänmaan laiva, mutta minun täytyy päästä tästä lumouksesta! Taistelin -- juoden kuin henkeni edestä. Mutta ei se oikein tahtonut vaikuttaa niinkuin ennen, ei muuttaa mieltä. Niitä silmiä en saanut karkoitetuksi.

Yöllä heittäysin puoliväkisin sänkyyn, jossa kaksi miestä jo ennestään kuorsasi. Tuttuja miehiä. Hetkeksi nukahdin minäkin, mutta pian heräsin. Oli ahdas, kuuma ja kaikin puolin tukala. Eikä aamukaan alkanut valeta, vaikka jo piti olla aika.

Nousin ylös. Ilma oli kerrassaan muuttunut. Satoi ja näytti niin kolkolta. Nuo maljatoveritkin tuossa vaan vetelivät hirsiä, nukkuivat kuin eläimet. Ilettämään rupesi koko paikka.

Kertomuskin olisi pitänyt lehdelleni kirjoittaa eilisen päivän juhlista ja puheista. Mauttomia, sisällöttömiä. Ja näyttelyä tuli arvostella. Siinä en ollut vielä käynytkään. Läksin nyt. Mutta noloilta ja ikäviltä siellä näyttivät lehmät, sonnit, lampaat, kanat ja kaikki. Eikä siemenissä ja käsiteoksissa ollut mitään katsottavaa. Kilpakyntö alkoi nyt. Mutta hitto sinne menköön sateella kuraiselle pellolle, ajattelin, ja pyysin erään ystävällisen ja ymmärtäväisen isäntämiehen kertomaan minulle siitä jälkeenpäin.

Mutta missä saisin tilaisuuden ryhtyä kirjoittamaan? Mahtaisiko _hän_ jo olla ylhäällä? Siellä olisi rauhainen huone, ja hän voisi auttaa muistiani eilispäivän juhlallisuuksien ikuistamisessa. Minä en tosiaan ollut paljoa huomannut kaikesta, mitä ympärillämme lienee tapahtunut. Olin nähnyt ainoastaan hänet ja kuunnellut itse asiassa yksistään häntä.

Löysin hänet sieltä, minne illalla olin jättänyt. Täysin puettuna istui keinutuolissa keskellä lattiaa, säteilevän hyvällä tuulella.

Minä en kyennyt saamaan aikaan muuta keskustelua kuin jonkun tyytymättömän sanan ilmasta murahtamaan, ja sitte olin olevinani erinomaisen huolissani ja kiireissäni tärkeästä sanomalehtimiehen tehtävästäni. Istuin pöydän ääreen ja ryhdyin innolla tyydyttämään lukijakuntani vaatimuksia.

Mutta ei se tahtonut sujua. Harvoin olen ollut niin haluttomalla ja alakuloisella mielellä kuin nyt. Huoaten laskin kynän kädestäni ja nousin kävelemään. Vilukin karmi selkääni. Sentähden asetuin uunia vasten seisomaan, kädet selän taakse, ja haukottelin happamesti. Kylmähän se uunikin oli, tietysti, ei koko kesänä lämmitetty. En mistään hinnasta olisi nyt itse katsellut itseäni enkä suonut toisten katselevan, kaikkein vähimmän hänen. Mikä mun toikin tänne! Ja hän tuossa herttaisesti hymyilee kuin kirkkahin päivänpaiste.

"Kuule, mikä sinun on, Kaapro, kun olet niin surkean näköinen ja äänetön?" kysyi hän vihdoin.

Häpeä olisi ollut tunnustaa, että pääasiallisena vikana taisi olla kohmelo. Sensijaan arvelematta tokasin:

"Minä olen rakastunut."

"Kehenkä -- jos saan olla utelias?"

Anteeksiantamattoman epäkohteliasta olisi ollut vastata muuten kuin:

"_Sinuun_, luonnollisesti!"

Ja niin minä vastasin, ajattelematta seurauksia.

Hän näytti hämmästyvän vielä enemmän kuin kaikista edellisistä kohteliaisuuksistani. Silmäteränsä laajenivat, katse yhä kirkastui, rinta kohoili ja laskeusi kuin olisi hän ollut suurimmassa tuskassa. Näytti aikovan katsoa läpi luitteni ja ytimieni, saadakseen selville, tottako minä puhuin vai leikkiä. Likeltä piti, etten tässä tarkastuksessa purskahtanut nauramaan. Niin hullunkuriselta minusta tuntui koko juttu. Tunnustaa tässä rakkautensa, aamutuimaan. Mutta sillä puolustelin tekoani sydämessäni, että onhan tuossa edes jotain jännitystä tämän ilkeän ikävän kohmeloaamun ratoksi.

Oli siinä sentään toinenkin seikka, joka minua yllytti ryntäämään näin päistikkaa. En ollut ikinä ennen kosinut -- en totisesti -- ja minua huvitti kerran koettaa, saisinko rukkaset.

Vaikka enhän minä nytkään vielä ollut kosinut, eikä ole sanottu, että olin aikeissakaan jatkaa. Onneksi ei hän lukenut minua niinkuin minä häntä, eikä tiennyt mitä mielessäni liikkui. Jo koulupojasta olin tottunut kaikissa vaiheissa säilyttämään vakavan ja tyynen ulkokuoreni, ja sillä monen kujeen seurauksista selkäni suojellut. En järkyttänyt jäsentäkään enkä asentoani millään tavalla muuttanut.

Kun en kiirehtinyt jatkamaan asiaa likemmä ratkaisua, täytyi hänen tarttua siihen. Sillä kohtaus näytti pitkistyessään käyvän hänelle sitä tuskallisemmaksi, kuta hauskemmasti se minun urheiluhermojani kutkutti. Vihdoin hän katkasi äänettömyyden kysymyksellä:

"Mihin tuloksiin -- mihin käytännölliseen tulokseen sinä sillä tunnustuksellasi aiot päästä?"

Kylläpä olet käytännöllinen, ajattelin, ja mieleni teki sanoa, etten aikonut päästä mihinkään sen enempiin tuloksiin; olin vaan vastannut hänen kysymyksiinsä. Mutta silloin taas ymmärsin, että ijäksi rikkoisin välimme, ja sitä en mitenkään hennonnut. Minun ei auttanut muuta kuin sanoa: "Tarkoitukseni on pyytää sinua vaimokseni." Taas alkoi hänen povensa rauhattomasti aaltoilla, niin että hänen oli vaikea puhua. Jännityksellä odotin päätöstä -- en kohtaloni ratkaisua, sillä niin syvälle en ollut vielä langennut, että edes yöuneni olisi kauankaan siitä riippunut -- luulen ma --, vaan tiedonantoa siitä, saanko rukkaset vai enkö. Hän alotti hiljaa ja epävarmasti:

"Olin ajatellut jäädä vapaaksi --"

Silloin aukeni ovi ja huoneeseen astui se ystävällinen ja ymmärtäväinen isäntämies, ilosta loistavin kasvoin, ja julistaa:

"Meijän Poavopa se sai ens palakinnon kynnöstä, ja meijän mustapeä sonni ens palakinnon karjanäyttelyssä. Alakaa ne nyt tästä puoleen akat meillä lehmiään kuletella, kun tulloo sonnin tarvis -- --"

Varjele Jumala ketään kosimasta maalla! Minulla oli täysi työ päästessä eroon miehestä. Pääsin kumminkin lopulta. Mutta tunnelma oli häiritty ja kului kotvan aikaa, ennenkuin siihen taas palausimme.

Silloin minä jo istuin hänen vieressään keinutuolissa -- se toki on etu maalla, että ne ovat niin leveät -- ja kuuntelin hänen tunnustuksiaan, kuinka hän vuosikausia oli tallettanut eräitä sisarieni kirjeitten kuoria, joihin minä olin sattunut kirjoittamaan osotteen, j.n.e. Mutta tunnustuksia niitä täytyi tehdä minunkin ja antaa tyydyttävä selvitys monesta entisestä seikkailustani. Verraten viattomia ne olivat, joista hänellä oli vihiä.

Tunti siinä vierähti tunnin perästä, kunnes sade lakkasi, taivas selkeni ja aurinko valaisi tummat maisemat. Päästiin hankkiutumaan kotimatkalle.

Lopun sitte jokainen arvaa jo tämän kertoelman päällekirjoituksesta.

"NUOREN SUOMEN" TYÖPÄIVÄ.

"Äiti, voileipää! -- Kuuletko, äiti? -- Isä, kuuletko?"

Saatuamme vielä joka välimerkin kohdalla eräitä sysäyksiä kylkeemme, niin äiti kuin minäkin, tiedämme milloin meidän "Nuori Suomi" -- kohta nelivuotinen -- alottaa työpäivänsä.

"Miks', isä, et nouse antamaan Jaakollesi voileipää?"

Myönnän kyllä tämän huomautuksen isän velvollisuuksista täysin oikeutetuksi, mutta itsepintaisesti kumminkin koetan pitää kiini unen päästä ja olla nukkuvinani, odotellen, että äidin sydän ensiksi heltyisi, eikä minun vielä tarvitsisi nousta lämpimästä vuoteestani. Paha vaan, että äidillä taitaa olla samanlaatuiset tuumat.

"Anna, hyvä äiti, voileipää ainoalle pojallesi!"

Nyt voin jo olla huoletta. Poika muisti vihdoin pyytää "kauniisti", niinkuin oli opetettu. Ja, oikein laskettu, äiti jo liikahtelee. Kohta on se asia selvillä. Saanpas sittenkin vielä pienen aamutorkun, joka minusta maistuu niin hyvälle. Mutta tätä toivoa rakentaissani en ollut kuullut kaikkia asianomaisia. Ennenkuin äiti oli ehtinyt toimittaa voileipää määräpaikkaansa, tunnen pienen, pehmoisen käden hivelevän partaani ja lämpimän hengityksen korvassani.

"Isä, joko sinä olet ostanut sen uuden hevosen? Eikös nyt jo ole 'ens viikolla'? -- Minä olenkin sinun poikasi, en olekaan äidin poika."

Tällä kertaa hän tosin minun puolestani olisi vielä saanut tunnin verran olla äidin poikana -- tuon valtin arvon minä muuten tunsin hyvin vanhastaan -- mutta samalla tiedän kokemuksesta, että on turha vaiva koettaa nukkua silloin, kun Jaakko kerran on herätyspäällä. Eihän poika raukka sitä tiennyt, että olin valvonut toimistossa myöhään yöhön ja vielä ottanut töitä kotiin, kun tahdoin saada koko viikon joulurauhaa ja levätä asiaksi asti. Hän oli jo aikaa ollut unen helmoissa, ennenkuin minä kotiuduin. Nyt koetin parhaani mukaan selittää, että jouluun on useampia päiviä -- täytyy siihen mennessä nukkua monta yötä ja kiltisti antaa pestä silmänsä, muutoin joulu ei tule ensinkään -- ja että minä sitte kyllä ajoissa ostan hänelle hevosen.

"Minkälaisen hevosen sinä ostat?"

"Sinisen."

"Onko sillä häntä?"

"On kaksikin."

Pitkällisen harjoituksen jälkeen osaan suunnilleen vastailla hänen kysymyksiinsä puoli-unessakin. Jos en ollenkaan vastaisi, panisi hän sen kovin pahakseen. Mutta hevosen Jaakko tuntee siksi hyvin, että viimeinen vastaukseni saattoi hänet hetkeksi syviin ajatuksiin.

"Missä sillä on toinen häntä?"

"Selässä."

"Vai niin!"

Sillä ijällä ei pojan ole lupa epäillä isänsä tiedonantoja enemmän kuin hänen mielipiteitänsäkään. Ja vaikka olisi lupakin, ei ole sitä halua vielä. Voi sentähden aavistaa, mikä sekava vyyhti oli pienten aivojen selvitettävänä, kun ei millään hevosella luonnossa tai kuvakirjoissa ollut näkynyt kahta häntää. Mutta aivojen toiminta ei mennyt hukkaan. Voitonriemulla hän nousi istuilleen ja huudahti:

"Niin, se on _harja_, isä!"

"Harjaksiko sitä sanotaankin?"

"Niin. ja se on kaulassa eikä selässä."

"Sitäpä minä en muistanut. Missä paikassa se on kaulassa -- kaulan allako?"

"Ei ole. Voi, kuinka isä on tuhma! Kaulan vieressähän se on."

Turvaun aina tilaisuuden sattuessa siihen sotajuoneen, että itse rupean kaikkea kyselemään ja annan Jaakon selittää asioita. Silloin hän heti näyttää joutuvan hämilleen ja käy harvapuheisemmaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli tarpeetonta, sillä vihdoin ilmestyi äiti voileipineen ovelle ja sai hänet sen avulla pois sängystä kanssansa keittiöön. Kuulin vielä Jaakon vaativan itselleen kahvia -- ei kahvin vuoksi, vaan vehnäsen ja sokurin -- sekä sitte kääntävän puheen joulukuuseen ja omeniin y.m. siihen kuuluviin makeisiin. Nyt se diplomaatin alku siellä vakuutti olevansa "äidin poika" aina jouluun asti, koska isä on niin ruma ja äiti kaunis -- muka! Kaikkipa tässä jo osaavatkin naisten heikkoon kohtaan! Siihen ajatukseen nukahdin ja sain kuin sainkin vielä unta muutaman silmäntäyden. Mitä vaivaa minun aamu-uneni suojeleminen Jaakolta lienee maksanut äidille, en voi sanoa, mutta lopulta se nähtävästi oli mennyt sivu hänen voimiensa, koska herätessäni kuulin Jaakon iloisen naurun ja tapasin hänet ratsastamassa hartioillani, pitäen molemmin käsin kiini tilapäisen ratsunsa "harjasta."

"Minnekkä nyt ajetaan, isä?"

"Kuka sinä olet?"

"Jaakko -- sinun poikasi."

"Sanoppa koko nimesi!"

"Jaakko Jääskeläinen... Ptruu, nyt käännetään metsään joulukuusta ottamaan."

"Elä, hyvä mies, revi tukasta! Ei sitä paljo ole ilmankaan."