Chapter 3

Matkan varrella yhdyimme taas uusiin suomalaisiin siirtolaisiin. Heitä oli tänne ajanut sama pakko kuin ennen tapaamiammekin: Suomessa ei ole työtä. Monetkin olivat kulkeneet ristiin rastiin koko Suomenmaan, hakien työtä, mutta turhaan. Joku oli lähtenyt asevelvollisuutta pakoon. Italialaisia oli myös paljon menossa länttä kohden, sillä kovin on kurjat olot heidänkin ihanassa isänmaassaan: rosvot ja roistot vallassa.

Neekerit olivat vankkatekoista, kookasta väkeä. Sekarotuisissa näki joskus tavattoman kauniita miehiä. Indiaanit eivät olleet vähääkään pelottavan näköisiä, enimmiten lyhytkasvuisia, niin että tottumattoman oli vaikea heitä erottaa japanilaisista, joita myös täällä matkusteli. Kiinalaisia myös tapasi. Pitkä palmikko niskassa he ovat näköjään kuin savustettuja akkoja.

Ne valkoiset, mitä täällä tuli junaan, olivat tavattoman kookkaita melkein järjestään, kaiketi vanhojen Lännen seikkailijain jälkeläisiä. Käytös huoletonta, retkuilevaa, niinkuin sen, jolle ei koskaan ole mitään tapoja neuvottu. Tärkeimmät taidot heillä näyttivät olevan: tupakanpuru, sylkeminen ja jalkojen ojenteleminen korkealle ilmaan. Päältä nähden olisi ollut taipuvainen epäilemään, tokko kukaan heistä lienee montakaan päivää elättänyt itseään kunniallisella työllä. Niin näyttivät veltoilta heidän runkonsa. Yhtä veltto kuin muu ruumis tuntui myös olevan heidän kielensä. Englannissa vieraankin korva sentään erotti jotain järjestystä tuon suussa pyöriteltävän lihapalan liikuttelemisessa, mutta täällä se näkyi saavan olla ja elää ihan omin valtoineen. Sellaista enkeliskaa kuin he puhuivat osaa vaikka kuka, jos pistää kuuman perunan suuhunsa ja puhuu kieltä mitä tahansa. Jos he eivät ymmärrä teitä, ette tekään heitä ymmärrä -- ja niin olette kuitit.

Se alituinen huolenpito ja siirtolaisten vangitseminen oli ensin tuntunut vastenmieliseltä, mutta vähitellen siihen oli tottunut, kun näki että matka sujui hyvin. Senpätähden oikein kaipasimme jonkunlaista ohjausta, kun tultiin Seattleen Tyynenmeren rannalle. Mutta siellä huomasimme, että meidät oli jätetty kokonaan oman onnemme nojaan. Ulos vaan ajettiin junasta, ja siinä sitä seistiin pimeässä muutaman kadun kulmassa. Turhaan odottelimme mitään "agenttia". Miehissä kokosimme kaiken kielitaitomme ja läksimme asemalta tiedustelemaan, milloinka laiva lähtee Victoriaan ja mistä päin se lähtee. Monesta aikaa tapasimme täällä oikein Suomen mallisia virkamiehiä -- sellaisia, jotka eivät tietäneet mitään. Lähellä asemaa huomasimme kuitenkin olevan sataman tapaista, ja kun sinne kävelimme, osuimme heti oikealle laivalle, joka juuri oli lähtemässä.

Aamulla tultiin Victoriaan samalla Vancouverin saarella, jolla Nanaimokin on. Saaristo Victorian edustalla tuntui tuttavalta, ja itse kaupunki muistutti jotakuta Suomen rannikkokaupunkia. Savuakaan ei näkynyt, ja rakennukset olivat hauskan ja miellyttävän näköisiä. Nanaimoon mennessä honkametsä, merenlahdet ja hauskat järvet oikein houkuttelemalla houkuttelivat astumaan ulos junasta ja jäämään tänne. Sitäkin tehokkaammin tämä tuttavallisuus meihin vaikutti, kun tähän saakka oli kaikki ollut niin perin vierasta.

Ja kun Nanaimoon tulimme, niin melkeinpä luulimme tulleemme Kotkaan tai Sortavalaan. Ihmisiäkin tapasimme.

Uudessa maailmassa.

Näitten muistelmieni loppuun oli minulla aikomus liittää vielä joku pätkä, jossa muutamin piirtein olisin kuvannut silmäänpistävämpiä erilaisuuksia "uuden" ja "vanhan maan" oloissa ja ihmisissä. Mutta ennen pitkää huomasin ensimäiset havaintoni erehdyttäviksi, samoin toiset ja kolmannet, niin että mitä yhtenä päivänä panin paperille, sen jo toisena heitin -- "uuniin", olin vähällä sanoa, vaikka täällä ei ole yhtään uunia koko valtiossa, ainoastaan "stouveja".

Lähdetäänpä esimerkiksi siitä päästä: lämmityksestä.

Junassa tullessani vallitsi ankara kuumuus, sillä neekeri lapioi kivihiiliä pesään kuin tuskassa. Minä hikoilin ja läähätin kuumuudesta, koettaen mahdollisimman paljon oleskella ulkona vaunusillalla, etten ihan läkähtyisi. Ajattelin, että tuo musta paholainen, neekeri-lämmittäjä luulee muittenkin kaipaavan sellaista lämpömäärää, mihin hänen kirottu afrikkalainen nahkansa on tottunut. Mutta ihmeekseni huomasin, ettei siinä ollut vähääkään liikaa amerikkalaisille matkatovereilleni. Vuoristosta tuli miehiä, joilla oli tuuheat turkit yllä, huopapeitteet jalkojen ympärille käärittyinä, karvakintaat käsissä, ja sittenkin he tässä kauheassa kuumuudessa värisivät sinisinä vilusta. Jos milloin jätin vaunun oven raolleen, niin kiireimmän kautta jo joku vilukinttu hyppäsi sitä sulkemaan. "Kylläpä ovat viluista väkeä", ajattelin, "helvetissäkin nuo olisivat kuin kotonaan."

Mutta se ajatukseni oli hätiköity. Vuoristossa oli kova talvi silloin jo.

Nyt täytyy minun tunnustaa, että ennen minulle kylmä tulee kuin näille amerikkalaisille. Asunnot heillä ovat lautahökkeleitä, hiukan lujemmat tavallista pärevasua ja jotenkin samassa määrässä lämpimänpitävät. Uuneja niissä, kuten sanottu, ei ole -- eikä niistä olisi mitään apua, jos olisikin, sillä kukapa sitä jaksaisi koko ilmapiiriä lämmittää. Mutta jos vuokralainen tahtoo, saa hän ostaa huoneeseen rautakamiinan, jota täällä sanotaan "stouviksi". Taloon se ei kuulu. Yhdysvaltain puolella paikoin eivät _ovet_ ja akkunatkaan kuulu taloon, vaan ovat vuokralaisen hankittavat ja kulkevat hänen muassaan talosta toiseen.

Yöt ovat tuntuvasti kylmät, mutta makuuhuoneisiin ei ihmeeksikään aseteta minkäänlaista lämmityskojetta. Siis ei ne pahasti viluisia saa olla, jotka sellaisissa oloissa nukkuvat. Ensimältä mulla oli niin kylmä, että hirvitti, mutta näkyy siihen tottuvan.

Näilläkin tienoilla on läpipääsemättömät aarniometsät, mutta rakennustavasta päättäen ei luulisi hirsiä löytyvän satojen penikulmain alalta. Syy on siinä, että Lännen amerikkalainen vihaa kaikkea, mikä tekisi kodin hauskaksi ja mukavaksi. Hänen aikomuksensa on lähteä täältä tiehensä niin pian kuin mahdollista. Sentähden koti ei saa olla sellainen, että se häntä kiinnittäisi, vaan sen pitää olla omansa karkottamaan miehen koko tienoolta.

Kaikkialla kehutaan amerikkalaista käytännöllisyyttä, kekseliäisyyttä ja Amerikan korkealle kehittynyttä teollisuutta. Mutta surkeampia huonekaluja, rumempia ja kaikin puolin epäkäytännöllisempiä, en ole missään nähnyt kuin täällä. Sängyt, kaapit, pöydät, tuolit ovat kaikki Noan aikaista mallia. Lamppuja tässä vuoriöljyn maassa jos näkisitte, niin kunnioituksella muistelisitte niitä "kitupiikkejä", joilla Suomessa ennen navetat valaistiin. Pienimmästä suurimpaan on kaikki kotielämään kuuluva tavara niin kelvotonta kuin olla saattaa.

Suomessa en noihin seikkoihin tullut kiinnittäneeksi huomiotani, mutta täällä se on täytynyt pakostakin tehdä. Sillä maan tapa -- ainoa puoli Amerikan oloissa, minkä Liena täydestä sydämestään hyväksyy -- työntää miehen niskoille enemmän puolen taloustoimia. Hän saa aamusin työhön mennessään virittää valkean keittostouviin, laittaa kahvin ja aamupuuron. Muija makaa kuin hako, kunnes nälkä päivemmällä ajaa hänetkin jalkeille.

Syönti on Amerikan elämä. Heti kun silmänsä auki saa, ajetaan vatsa täyteen puuroa, ja joka näkemässä sitte päivän mittaan syödään ja taas syödään. Sillä alalla on kaikki mahdolliset mukavuudet: kalat, lihat, maidot, puotiherkut kannetaan kotiin. Aina seisoo pöytä täynnä mitä vaihtelevimpia ruokatavaroita. Jos Suomessa moni työmies hävittää ansionsa juontiin, niin täällä se menee ylensyömiseen.

Siinäpä se lienee syy, ettei missään maailmassa käytetä niin paljon patenttilääkkeitä kuin täällä Amerikassa. Jos vilkaset amerikkalaiseen sanomalehteen, luulisit koko lukijakunnan olevan kuoleman kielissä. Suomenkielisetkin lehdet täällä ovat tuollaisia sairashuonejulkaisuja. Toimittaja on samalla pääpuoskari. Yhdellä on "Suomen vaakunakuva-verenpuhdistusta", toisella sähkövöitä, kolmannella "kasakan rasvaa" tai jotain muuta ihmelääkettä. Europassa arvokkaat sanomalehdet aina pitivät velvollisuutenaan varottaa yleisöä tällaisista keinottelijoista, mutta täällä lehtimiehet näkyvät olevan käytännöllisempiä. Ottavat senkin keinottelun omiin käsiinsä. Ajattelevat kaiketi, että "pettäisihän tuon tyhmän kansan kuitenkin joku toinen -- sama se, jos minä petän." Tervettä väkeä ei olisi helppo lääkkeillä petkuttaa, mutta sellaisten kanssa on hyvä vehtailla, jotka liiasta syönnistä ovat saaneet vatsanvaivoja. Heille voi uskotella, että nuo taudit paranevat jollakin heinänliemellä tai sähkövyöllä. Söisivät vähemmän, niin eivät kaipaisi mitään.

Moni muukin asia näyttää minusta täällä olevan hulluin puolin. Nyt kevään tullen esim. olen odotellut kuulevani lintuin laulua, mutta turhaan. Sensijaan laulavat täällä sammakot, niin että maailma kajahtelee. Ja oikein niillä on hienon konserttiväen tavat: alottavat vasta myöhään iltasilla, jolloin työkansa jo on levolla, ja pitävät riemuaan aina aamuyöhön. Päivän lepäilevät.

Ensimältä en täällä tahtonut päästä kunnialla sivuuttamaan vastaantulijoita. Ahtaammissa paikoissa usein pakkasivat tarttumaan kiini, että oli vähältä tulla tappelu. Vihdoin sain selville syyn. Täällä kaikki, niin ihmiset kuin hevoset ja rautatiejunat, sivuuttavat toisensa vasemmalta puolelta eikä oikealta, niinkuin Suomessa.

Tervehtiessä ei nosteta hattua eikä kumarreta päätä eteenpäin -- sehän olisi jonkunlaisen alamaisuuden tai matelemisen merkki -- vaan päätä nytkäytetään hieman sivulle ja pikemmin ylös- kuin alaspäin. Naiset tervehtävät vain silmillään, eikä heitä saa mies mennä aluksi tervehtimään. Naisella on siinäkin etuoikeus.

Amerikkaa sanotaan "siksi suureksi lännen maaksi, jossa ei yhtään kuningasta ole eikä vastusta papeista." Senkin asian laita on vähä niin ja näin. Dollari täällä on itsevaltiaampi kuningas kuin yksikään Europan hallitsija. Hänen suosikkinsa, suuret raharuhtinaat, ovat pelottavan mahtavia valtiaita. Mutta muusta hallituksesta täällä ei ole haittaa. Yhtenä päivänä tosin jo säikähdin pahasti -- silloin, kun erään kaivantoräjähdyksen uhreja haudattiin --; luulin olevan sotaväkeä estämässä mielenosotuksia. Mutta sitä se ei ollut. Oli vaan sen paikkakunnan suomalainen torvisoittokunta koreissa univormuissaan. Muuta "vormua" en vielä neljään kuukauteen ole täällä nähnyt.

Papeista sitävastoin on enemmän vastusta kuin Suomessa, sillä täällä ne vielä julkeavat esiintyä koko vanhanaikaisella asevarastollaan, tulisella helvetillä ja kaikella mitä Suomessa ei enää iletä käyttää muualla kuin metsäpitäjissä. Suomessa niitten toki täytyy vähän vääjätä sivistyneitä ihmisiä. Mutta täällä työväen parissa luulevat olevansa ihan turvassa sivistykseltä. Kauan ei kuitenkaan kestäne, ennenkuin valistus tunkeutuu tännekin.

Se toki on eroa, ettei täällä ole valtiokirkkoa, joten papeilla ei ole oikeutta kantaa palkkaansa keltä hyvänsä, vaan ainoastaan niiltä, jotka häntä tarvitsevat. Loput kerjätään hyviltä ihmisiltä. Muita kerjäläisiä en Nanaimossa ole tavannutkaan.

Eikä täällä ole varkaita. Ei ole siihen pakottavaa köyhyyttä, ei nälkä kellään. Ennen joulua tuli kaupungin edustalla oleva merenlahti täyteen "härinkiä" -- isoja silakoita eli pieniä silliä, samanlaisia kuin Vienanmeren "seiti" -- monen jalan paksuudelta. Niitä sai siitä haavilla pistellä veneensä täyteen, ken halusi. Näihin asti ne siinä ovat oleilleet, eikä heitä juuri näy kukaan välittäneen pyydystää, paitsi kalalokit. Niillä on ollut juhla. Ulompana on halibut'ia -- mainion hyvää kalaa, jota edes jonkun verran pyydetään. Kesällä kuuluu tulevan lohia, ettei vene sekaan mahdu.

AVIOLIITTO JA IJÄN PITUUS.

Tilastotieteen tutkijat vakuuttavat saaneensa selville, että naimisissa olevat ihmiset elävät vanhemmiksi kuin naimattomat. Tämä ijän erotus on miehillä keskimäärin 7 vuotta ja naisilla 5.

Mikä suurenmoinen "puffi" avioliitolle! Kuka ei tahtoisi elää tässä hauskoilla ja viettelevillä synneillä täytetyssä maailmassa vielä muutamia vuosia yli alkuperäisen määrän, varsinkin kesäiseen aikaan ja poutailmoilla? Ja kukapa ei menisi naimisiin, jos niin pienellä kiepillä tietää voittavansa enemmän kuin puolikymmentä vuotta ijän jatkoa, puhumattakaan kaikista muista avioliiton eduista ja nautinnoista.

Mutta se nykyajan yleinen auktoriteetti-uskon puute, jota Porvoon piispa vaikeroi kirkolliskokouksessa ja pastori Jussilainen "Kuopion takana", se onneton pahe on saanut minutkin niin valtaansa, etten enää voi lapsellisesti uskoa edes tilastotieteen tutkijoita. Ja -- mikä osottaa vielä täydellisempää paatumusta -- minä luulen itselläni olevan päteviä syitä epäillä kaikkea tilastoa, sillä kokemuksesta olen tullut siihen vakaumukseen, että tilastoa voi käyttää todistamaan jos jonkinlaisia päähänpistoja ja että sille voi rakentaa sekä oikeita että vääriä oppeja. Tilasto on muodostunut aikakautemme toiseksi raamatuksi, joka venyy sinnepäin, minne sitä vedetään, ja puhuu sen mieliksi, kenen käsissä se milloinkin on.

Raittiustilaston mukaan esim. lyhentää juoppous ihmisen ikää vähintäin 10 vuotta, tupakan poltto noin 5 vuotta, näistä johtuva vatsakatarri (Heymann Blochin terveyssuolan käyttämisohjeitten mukaan) 8 vuotta; liikavarpaat 3 vuotta; luuvalo 6 vuotta j.n.e. Kun nyt ijän pituus keskimäärin on ainoastaan 44 vuotta, ei esim. semmoiselle miehelle kuin ystävälleni Esa Huttuselle jäisi elinaikaa ollenkaan. Hän on ollut ankara ryyppymies pitkin ikäänsä, kova tupakanpolttaja, vieläpä purija; hänen siveellinen kantansa on aina ollut jotenkin arveluttava; hän ei käytä terveyssuolaa, ei "ainoata luotettavaa känsävoidetta Odobrin", ei Voltaristiä luuvalonsa lievennykseksi eikä mitään muuta ihmiskunnan onneksi ja vanhentamiseksi keksittyä keinoa. Mutta epäsiveellinen elämä ei ole häneen jättänyt muita jälkiä kuin siirtänyt hiusrajaa jonkun matkan niskemmäksi. Juoppous ei muuta kuin nostattanut kainon punastuksen hänen nenälleen, tupakanpoltto tuottanut kestävämmän värin hänen hampailleen. Hänen elämänsä pituuteen ne eivät ole vaikuttaneet mitään, paitsi ehkä jatkaneet muutamalla kymmenellä vuodella, jos olisi varma, että se ilman näitä paheita olisi kesken katkennut. Hän täyttää ensi syksynä 58 vuotta, ja kaikesta päättäen on hänellä vielä ainakin yhtä pitkä elämäntaival edessä kuin kellä hyvänsä raittiussuutarilla.

Tehtyäni nämä yleiset muistutukset itse tilastotiedettä vastaan, voin suuremmalla varmuudella kääntyä siihen asiaan, jonka nyt olen ottanut tutkittavakseni.

Uskotko sinä avioliiton jatkavan ikää, sinä luuksi ja nahaksi kuivettunut perheen isä, jolla on elätettävänä kivulias eukko ja kiukkuinen lapsilauma? Jos ennen poikamiehenä livahti yö tai kaksi kuukaudessa korttipöydän ääressä, saat nyt viikon pitkään tuskin ummistaa silmiäsi yhtenäkään yönä, sillä milloin ei vaimosi valita, vinkuu lapsistasi se, jonka vuoro kulloinkin on olla kipeänä taikka -- taudin puutteessa -- nuorimpana. Eikö valvottu yö ole yhtä kuluttava, valvoipa sen paheissa taikka hyveissä?

Entä ne elatuksen huolet sitte! Nuorena miehenä sinä olit vapaa kuin taivaan lintu; söitpä tahi joit saaliisi, aina sinulla oli rahaa taskussa. Nyt voit kuukausmääriä säilyttää muistissasi jokaisen kelpo aterian, minkä naimisiin tultuasi olet saanut, varsinkin näinä viime vuosina. Kunnon humalaa et ole uskaltanut ajatellakaan edes jokaisen lapsesi ristiäisissä. Ja kuitenkin on sinulla rahaa ainoastaan poikkeustapauksissa, omaa ei milloinkaan. Koko elämäsi on kuin sveitsiläinen juusto -- täynnä rahan reikiä. Veroja, koulumaksuja, lääkelappuja, vaatteita, kenkiä ja Herra ties mitä kaikkia joka toinen päivä. Sen ohessa on vaimollasi jok'ikinen aamu asiaa torille. Sinä olet ihmispeto, lastesi kiduttaja ja vaimosi murhaaja, jos et laita rahaa kaikkiin näihin tarpeihin. Luuletko sen jatkavan ikääsi, että mietit niin hauskoja asioita kuin uusien rahalähteiden löytämistä päivät pitkät ja yöt vielä pitemmät?

Ja luuletko sinä eläväsi pitempään, jos menet naimisiin -- sinä kukoistava neitonen, jonka silmät sädehtivät kuin aurinko hyvällä luokosäällä ja jonka nuorekas varsi uhkuu tuoretta terveyttä? Kumpiko -- inhimillisillä silmillä katsoen -- näyttäisi viittaavan kestävämpää elon-iltaa kohden: vanhanpiianko pyylevät piirteet vaiko perheenäidin kuihtunut hempeys ja sammuva katse, hänen, joka itselleen ja maailmalle vastuksiksi säännöllisesti vuosittain synnyttää uuden "äänioikeutetun" kansalaisen maailmaan? Jos miehen päivät avioliiton helmassa ovat helteiset ja yöt murheita täydet, niin vielä orjallisempi on vaimoparan elämän tie. Niitä on mahdoton kuvata ja luetella kaikkia niitä huolia, joita vastaan hänen täytyy taistella katkeamatta ja joiden alla hän ennemmin taikka myöhemmin nääntyy.

Naissukua moititaan alkuperäisyyden, s.o. keksintökyvyn puutteesta ja sen nojalla väitetään, että nainen on älynsä puolesta alhaisempi olento kuin mies. Mutta pantaisiinpas koetteeksi Edison keksimään päivällistä, hyvää ja ravitsevaa päivällistä, kun mies on juonut viimeisenkin pennin, eikä keltään enää saa velkaa. Tahi annetaanpas Zeppelinille isän repaleiset housut ja katsotaan, minkälaisen sadetakin hän niistä kyhää pikku Emmalle. Tämmöisten pulmien ratkaisu on leikin asia kokeneelle aviovaimolle. Se mikä varsinaista vaivaa antaa hänen pienelle päälleen, on kysymys, kuinka saada tämmöisissä oloissa suloisuutensa säilymään, ettei tuo miehen kutjake alkaisi juoksennella muiden naisten jälessä.

Katsoinpa avioliittoa miehen tahi naisen kannalta, en voi käsittää, mikä siinä ikää jatkaisi. Tuommoiset ylivoimaiset ponnistuksetko? Vaiko kenties jokapäiväinen riita ja rähinä? Sanotaan kyllä, että "taistelu on elämää", mutta tämä lause ei pidä paikkaansa esimerkiksi sotilaihin ja asianajajiin nähden, sillä he ovat lyhytikäiset; ainoastaan papeissa se toteutuu, jotka suurella maltilla taistelevat sielunvihollista vastaan.

Luultavasti on niillä tilastontutkijoilla, jotka sanovat avioliiton jatkavan ikää, tarkoituksena tällä vain kehottaa ihmisiä siveään elämään, eivätkä he niin paljon välitä siitä, onko heidän laskuissaan ollut perää vai ei. Siveä elämä tietysti on hyvä sekä ruumiille että sielulle. Mutta yhtä turha on uskotella, että avioliitto tekee elämän siveäksi, kuin että se jatkaa ikää. Sillä mistäpä ne aviomiehet tulevat muista kuin entisistä nuorista miehistä? He elävät siveettömästi -- jos elävät -- jo ennen sitä ikää kuin meillä tavallisesti naimisiin mennään. Sitte vanhemmalla puolella se siveettömyys on sangen kohtuullista, vaikka ei mentäisi naimisiinkaan. Enkä minä voi ymmärtää, kuinka avioliitto puhdistaa niistä vanhoista synneistä, jotka ovat samat sekä naineilla että naimattomilla miehillä, kellä kerran on ollut semmoisia taipumuksia. Päinvastoin olen minä luullut huomanneeni, että juuri niillä miehillä on suurin kiire naimisiin mennä, jotka muutenkin antavat liian suuren arvon tyttöväelle. -- Mitä taas naisiin tulee, niin jokapäiväinen kokemus osottaa, että jos he kerran ovat poikenneet siveyden tieltä, ei heitä avioliitto pidätä sen paremmin.

Onko se sitte tahallista valhetta tuo tilastotieteen väite, että avioliitto antaa miehille ijän lisää 7 vuotta ja naisille 5? En minä sitäkään tahdo sanoa. Mutta nuo tilastolliset herrat ovat oppineita professoria, jotka eivät näe muuta kuin mitä kirjoissa on. Luottavat liian sokeasti numeroihin ja luulevat, että "numerot puhuvat" -- silloin kuin he itse puhuvat. Jos tässä saisivatkin numerot puhua, niin naimattomain miesten lukua osottavat numerot antaisivat seuraavan selityksen: "Meidän joukossamme ovat kaikki rujot ja rammat, langetustautiset, kruunun raakit ja pahantaudin syömät, jotka eivät ole päässeet naimisiin, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. Eivät ole tytöt tykänneet tai sukulaiset huolineet. Jos meidät olisi päästetty naimisiin, niin kyllä olisi lyhennyt naineiden miesten keski-ikä, mutta nyt me olemme painamassa nuorten miesten puolta."

Samaan suuntaan käypä selitys lähtisi myös naimattomain naisten lukua osottavilta numeroilta. Kainosti punastuen ne siihen vielä huomauttaisivat: "Eivätkös herrat professorit ole kuulleet siitä pienestä heikkoudesta, mikä meillä naisilla on ijän laskussa ennen naimisiin menoa? Matka 20-25 ikävuoteen kestää muilla 5 vuotta, meillä 10, ja matka 25-30, joka muilla on vain 5 vuotta, se on meillä 15. Näin jää meille 25:stä vuodesta ainoastaan 10, ja se lyhentää arveluttavasti meidän naimattomain ikää."

Vielä on selittämättä, miksi tilastotieteen mukaan avioliitto on miesten ijälle kahta vuotta edullisempi kuin naisten. Eräs tutkija arvelee, että "kotiripitykset" ottaisivat kovin paljo naisten terveydelle ja että ne siis vaikuttaisivat sen verran lovea heidän ikäänsä. Minun luullakseni tuo ripitystyö sentään on niin naisen luonnolle sopiva ja mieluinen toimi, että se häntä enemmän virkistää kuin rasittaa. Paljoa lähemmäksi todellisuutta luulen päästävän, jos otaksutaan, että nainen naimisissakin ollessaan koettaa -- mahdollisen leskeyden varalta -- pitää ikämääränsä kohtuuden rajoissa. Tilastotiede on ala, jolla aina täytyy liikkua varovasti ja ajatellen. Jos siinä liian suurella varmuudella esiintyy, voi helposti ajaa kantoon ja tehdä opinkappaleita, jotka eivät pidä paikkaansa. Semmoinen on tämäkin, että avioliitto muka jatkaisi ihmisen ikää.

HÄN OLI HERRASMIES.

Kuka?

En tahdo mainita hänen nimeänsä -- hänen perheensä vuoksi, sillä hän oli herrasmies.

Säälin myös niitä neljääkymmentä nuorta neitoa, jotka olivat impeytensä kalleimman aarteen hänelle uskoneet ja jo aikaa hänen tähtensä murhetta kantaneet.

Sillä hän oli herrasmies.

Hänen omakätisen nimikirjoituksensa voisin teille huoleti näyttää. Se ei häntä ilmaisisi. Muutamat sen lukevat "Lundbergiksi", toiset "Sundeliniksi", kolmannet "Aaltoseksi" ja minkä miksikin arvailevat. Sillä herrasmiehen asia ei ole kirjoittaa luettavaa käsialaa. Eikä hänen nimikirjoitustansa muualla tarvittu kuin ennen vanhaan pankeissa, ja siellä se kyllä tunnettiin.

Mikä oli hänen toimensa? -- Ei mikään, sillä hän oli herrasmies.

Ja kuitenkin hän meni eteenpäin maailmassa.

Hän oli syntynyt vallesmannin pojaksi, mutta jo ennen kahtakymmentä oli hänestä kasvanut kruununvoudin poika, ja nyt kuollessaan hän oli lääninkamreerin poika ja ainoa perillinen.

Joiko hän? -- Ei, vaan toisinaan vähän "nautti" ja "piti hauskaa", sillä hän oli herrasmies. Hän "rakasti seuraa", ja se vei hänen perintönsä.

Rakasti sekä naisten seuraa että miesten.

Kapakkalaskunsa ja korttivelkansa hän täsmälleen suoritti, sillä ne olivat "kunniavelkoja". Mutta räätälit, suutarit ja pesumuijat -- ne joutivat odottaa.

Sillä hän oli herrasmies.

Työväenliikettä hän kauhistui ja syljeskeli Kurikan Matille. Alemmassa kansassa hänellä ei ollut muita miestuttavuuksia kuin kolme uskottua ajuria, mutta niitäkään hän ei päivällä ollut näkevinään. Vasta yöllä hän heidät tunsi, sillä hän oli herrasmies.

Hyvästi puettuna hän kuoli, velkavaatteet yllä, velkahattu päässä ja velkasaappaat jalassa. Hänen ainoaksi perillisekseen jäi kaupungin panttilaitos. Testamentti löydettiin hänen povitaskustaan: kahden markan panttilappu mustista liiveistä. Ne olivat olleet viimeinen jäännös hänen frakkipuvustaan. Muuta omaa hänellä ei ollut.

Se revolverikin, jolla hän lausui maailmalle jäähyväiset, oli lainakalu, hyväntahtoiselta ystävältä saatu käytettäväksi.

Nuoraa ja talia tarvittavan määrän hän olisi vielä voinut saada omakseen, vaihtamalla panttilappuun, mutta -- hän oli herrasmies.

KOULUAJAN YLISTYS.

Oi, jos olisin koulupoika, pitkäsäärinen, kapeakaulainen, isän ilo, äidin ylpeys, opettajain silmäterä! Tahi jospa olisin edes huonopäinenkään koulupoika, josta kuitenkin vielä on vähän toivoa!