Chapter 2
Pitkiä, erinomaisen pulskia miehiä näkee Englannissa paljo. Poliisitkin olivat kuin Olympon jumaloita -- ne harvat, mitä oli; viittä enempää en tullut näkemään koko Englannin matkalla. Amerikan englantilaisperäiset miehet ovat myös enimmiten vartevaa, kaunista väkeä, mutta heidän naisensa eivät vähääkään ole minun makuuni. En vielä ole nähnyt yhtään, mihin kannattaisi vaihtaa Lienaani. Pieniä laihoja tallukoita ovat useimmat. Pitemmät taas hartevia, soukkalanteisia, puikkosääriä, kuivia kuin kapahau'it. Mutta englantilaiseen silmään ne voivat näyttää hyvinkin viehättäviltä. Luultavasti he puolestaan eivät näe minun Lienani miellyttäväisyyksiä. Ja parasta se onkin. Eletään vaan molemmat omillamme.
Atlannilla.
Halki Englannin olimme kulkeneet -- Englantia näkemättä. Sillä oikeastaan _me_ emme olleet kulkeneet, vaan meitä oli kuletettu kuin tavaramyttyjä vinhaa vauhtia läpi koko yön. Pilkko pimeässä olimme nähneet ainoastaan silloin tällöin tulia tuikuttavan. Niistä emme voineet tehdä muuta kuin yhden johtopäätöksen, sen nimittäin, että katuvalaistus Englannissa on vuosikymmeniä jälellä Suomesta. Öljylamppua tai korkeintaan kaasua he polttaa tuhrustavat, niinkuin meidänkin esi-isämme aikoinaan kuuluvat tehneen. Mutta sähkön käyttäminen valaistukseen näytti heille olevan kokonaan tuntematon.
Englantia näimme vasta Englannista lähdettyämme. Kulkiessamme Atlanninlaivalla Glasgowista alas Clyde-virtaa ja samannimistä kapeaa merenlahtea oli keskipäivä, ja sumu ihmeeksi sen verran ohennut, että saattoi nähdä muutamia syliä eteensä. Kun Glasgowin laivatelakat -- maailman suurimmat, olen kuullut sanottavan -- vihdoinkin loppuivat, alkoi maaseutu. Viljeltyjä olivat ne rannikot, viljeltyä kaikki minkä suinkin viljellä voi. Vihreät nurmikot kiipesivät kauas ylös vuorten rinteille. Ja vuoria oli niillä rannoilla, rumia alastomia kukkuloita. Metsää ei missään näkynyt, ainoastaan pieniä vesakoita siellä täällä ja istutettuja puistoja kylien tienoilla. Aitojen sijasta oli peltotilkkujen välissä pensasrivejä. Mistäpä siellä olisi ottanut aidakset? -- Rakennukset olivat ikivanhan näköisiä, peräti outoja muodoltaan, meistä ikäviä ja synkkiä kuin Suomen vanhimmat herraskartanot. Muutamat olivat muinaisaikaisia linnoja, arvatenkin aatelisten asuntoja. Suomessa sellaiset jo ovat raunioina, mutta täällä niissä näytti vielä olevan asukkaat.
Joku muinaistutkija varmaan tuntisi itsensä onnelliseksi tällaisen tuhatvuotisen viljelyksen keskellä, mutta minä hänessä en luulisi viihtyväni montakaan päivää. Ikivanha sivistys on lyönyt leimansa kansaan, niin että ulkonainen käytös niin ylhäisellä kuin alhaisella on eräissä suhteissa hämmästyttävän kohteliasta. Kadunlakasija ja rantajätkä puhuttelevat toisiaan aina "herraksi", kelvollisia kirous- ja haukkumasanoja tuskin lienee koko kielessä, ja jokaista käskyä tai pyyntöä seuraa kohtelias "pliis", joka tosin tinkapaikassa lausutaan siksi pontevalla äänenpainolla, että minä sitä ensin luulin kiroukseksi. Kaikessa komentamishommassa englantilaiset käyttävät sanomattoman rumaa ja kovaa ääntä, vaikka kieli tavallisissa oloissa kuulostaa meikäläisen korvaan lapsekkaan pehmeältä, ja yleinen puhuttelutapa tekee miellyttävän hillityn ja tuttavallisen vaikutuksen.
Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia siirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo kaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin englantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti jokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen luonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät ruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän viikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin -- vaikka ei Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja maasivat edes toisiaan.
Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä, ettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo herkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin niitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli omat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät tässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan siirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia leikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin laivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua hyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti. Kaikenkieliset yhtyivät samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä hartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon. Irlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset, joten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan. Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset -- toiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä -- juohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan suljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset ne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä makailivat mielestään "plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja paljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät peitettyinä.
Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut, varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja yhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä lähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä pyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa -- kaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli meillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut, että halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin hyvältä. Raamattu sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä se on poikaa varastettu sillikin.
Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa. Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin. Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä heiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle. Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin henkipitimiksemme.
Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien kanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin poikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat esille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä sopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat yhteen ääneen kuin arosudet: "huu-uu!" Käsikähmää ei syntynyt, sillä molemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa kuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat _toisen_ luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä huvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille irlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä mitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.
Oli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori mies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli sivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä huvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun sieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin "Talvi on nyt laannut raivoomasta" ja "On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin". Tuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että nuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli ystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle salavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut jostain laivan nurkasta "kahvaamaan". Minä tähän kohteliaisuuteen vastasin varastetulla sillillä -- ja toveruus oli perustettu.
Juutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella kilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki panna parastaan. Venäläinen "prissakka" teki hauskan vaikutuksen, mutta yleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä tanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät hetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että heidän hiuksensa -- luonnostaan varsin kitukasvuiset -- olivat kierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas päänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset "kiharat" töröttivät kaikessa loistossaan. -- Nuoremmat olivat enimmiten rehellisesti hampaattomia -- olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa vielä --; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset kimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu puuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan kaunottaren eleillä.
Laivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti siirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin Suomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät torakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä laivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin koppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun ei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin varkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin juovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin kasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei ketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa lääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin vaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan verenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla niillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.
Oli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs viinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä alottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta saanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä tyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan henkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen ruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen. Olihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole, missä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen kokonaista kolme kappaletta matkustajina. -- Sitte siirtyi lasarettiin pojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi pojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun edellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön kestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella, voi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman kanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan siitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon potilaan vointiin.
Noitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa saada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan rannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka olisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin tulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa käännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja eräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja käänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi ja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut, kun asia kulki kolmen tulkin kautta.
Laivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului olleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet kehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin "Anchor", mutta toisten kertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista kohdellaan kaikkialla siirtolaisena.
Maata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja taivasta. Ja _ihmisiä_ alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten ja irlantilaisten parissa.
Kun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se ikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka puitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä yhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin Naantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit, parturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.
Harvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan se Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia kuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä, tokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen pois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että täytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia suomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme kulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella Kolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen kulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan, kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.
Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella, että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.
Poikki Amerikan.
Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa -- uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin "vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä, ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea sijansa. Se lieneekin vapauden _muistoksi_ pystytetty, kuolleen, menetetyn vapauden.
Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä, on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla. Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin, että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta, tallustelinhan vain siinä missä muutkin.
Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli avara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, _kuinka vähän tervetulleita olemme_ tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja italialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona suusta he kulkivat -- kielestä näet joku asianomainen katsoi terveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet kysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa (nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta silloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla meistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli läpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä taas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että heitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.
Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat, jotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen paikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta ei -- eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui, ryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella ja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja. Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin Chicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä oli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.
Kun meitä taas pikkulaivalla vietiin täältä rautatieasemalle, oli jo pimeä. Yön selkään pantiin menemään, että vain pääsisivät meistä. New Yorkista emme olleet muuta nähneet kuin pattereita ja Vapaudenpatsaan, tullihuoneen ja siirtolaispalatsin, muutamia tornin näköisiä rakennuksia ja Brooklynin sillan, joka kaukaa ei tehnyt sen kummempaa vaikutusta kuin Vuoksen silta likeltä. Omaa vapautta meille ei ollut annettu vähääkään, en edes päässyt tupakkaa ostamaan. Mutta junan lähdettyä ilmestyi vaunuun kaupustelija, jolta sain huonoja sikareja kalliilla hinnalla. Tupakka täällä maistaa liian väkevältä suomalaiseen suuhun sekä tuntuu jo Yhdysvalloissa ylen kalliilta, mutta Kanadan puolella se on vielä puolta kalliimpaa. Kaikki muukin junassa myytävä tavara oli meistä hirveän korkeissa hinnoissa. Vasta myöhemmin olemme tulleet havaitsemaan, että dollari useimmissa asioissa on täällä sama kuin markka Suomessa -- niin tullessaan kuin mennessäänkin, joten saa väärän käsityksen oloista, jos hinnat laskee Suomen rahaksi.
Junan vauhti ei ollut sinnepäinkään niin joutuisata kuin Englannissa. Kulkea lötköttelivät jotenkin suomalaiseen tapaan. Penkit olivat paraiksi niin lyhyet, että nukkuminen ei missään asennossa käynyt päinsä. Mutta järjestys vaunuissa kelpaisi malliksi Suomeenkin. Kutakin vaunua varten oli jarrumies, joka osotti kullekin sijansa, tuontuostakin lakasi vaunuja ja jonka puoleen sai aina tarvitessaan kääntyä. Siinä toimessa näkyivät pitävän neekereitä, täysi- tai puolimustia.
Ennen pitkää huomasimme itsekin vähitellen muuttuvamme neekereiksi. Jo New Yorkissa vallitsi kivihiilen kirous kaikessa kamaluudessaan, ja nyt kulki junamme Itävaltioitten pahimpain kivihiilipiirien kautta. Väkisin tunkeutui savu vaunuihin, täyttäen silmät, korvat, suut, sieramet ja kaikki. Varsinkin tunneleissa olimme läkähtyä, ja niitä oli tuontuostakin. Aamusella vasta näimme, kuinka kummallisia seutuja oikeastaan kuljimme. Korkeille rumille kukkuloille rata kiipesi kiertäen, kaartaen. Joskus oli kolmekin veturia edessä, ja ähkäin puhkain ponnistelivat, vaikka vedettävänä oli ainoastaan muutamia vaunuja. Kaupungit olivat likaisia, savun peittämiä nekin, niin ettei suinkaan tehnyt mieli asettua asumaan yhteenkään niistä. Kuitenkin kiitämme onneamme, kun matkamme sattui syksyksi, sillä jos kaiken lisäksi olisi vallinnut kesäinen kuumuus, niin kuinkahan olisi selvittykään?
Pittsburgissa meidät komennettiin ulos vaunusta kaikkine tavaroinemme, katsottiin piletit ja kutsuttiin -- takasin samaan vaunuun. Huvikseen vain panivat raahaamaan tavaroitamme edestakasin. Mutta mihinkään ostoksille ei päässyt. Entiset eväät olivat lopussa, joten tästä puoleen täytyi pitää yllä henkeään omenilla ja makeisilla, mitä sattui saamaan.
Näistä kivihiilivuorista päästyä alkoi maanviljelysseutu, tasankoa, tasankoa vain silmän siintämättömiin. Kaiketi siellä vilja kasvaa, että tohisee, mutta mistään hinnasta en sinne jäisi elämään, niin oli ikävää ja yksitoikkoista sellainen aukea peltomeri.
Yhä useammin sivuutimme rautatievaunuja, jotka olivat ahdetut täyteen elukoita, lehmiä, lampaita ja sikoja. Katsoimme niihin kuin onnettomuustovereihimme. Meitäkin vietiin, vietiin vain tuntematonta tulevaisuutta kohden. Heidän matkansa päämääränä tietysti olivat Chicagon kuuluisat teurastuslaitokset.
Maanviljelysseudulla toki savu vähän hälveni. Chicagossa jätti meidät se tulinen kiirekin, joka oli ollut seuralaisenamme koko matkan. Saimme lähes päiväkauden odottaa junaa, ja silloin karkasimme katsomaan kaupunkia. Oli jotenkin sellainen kuin Pietari olisi ilman poliiseja ja sotaväkeä. Juomakauppoja ja kapakoita täällä oli joka askeleella, niinkuin muuallakin matkamme varrella oli näyttänyt olevan, mutta yhtään juopunutta en ollut nähnyt sitte kuin Hullissa, jossa erään vastaantulevan merimiehen punakkuus hieman minua epäilytti. Kyllä kai ne täälläkin ryypiskelevät ihmiset, vieläpä oikein asiaksi asti, mutta eivät reuhaa eivätkä hoipertele pitkin katuja.
Maanviljelysseutua seurasivat ruohoaavikot, vielä ikävämmän ja yksitoikkoisemman näköiset kuin ne, joita olimme kulkeneet. Ainoana vaihteluna olivat jyrkkäreunaiset hiekkaharjanteet, jotka olivat aivan nykyaikaisten patterien näköiset. Niitten turvissa mahtaisi Europan sotajoukoilla olla hauska ammuskella toisiaan. Sinne ne mahtuisivat kaikki ja siellä saisivat ketään häiritsemättä tuhota toisensa.
Vihdoin tuli Lännen vuoristo, jylhä ja villi. Juna kulki sellaisia jyrkänteitä, että oikein pelotti, varsinkin kun rautatie rotkojen poikki näytti olevan heikonlaisilla perustuksilla. Aivan kuin kiusalla lisättiin vauhtia juuri näillä pahimmilla paikoilla.