Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ILOISIA JUTTUJA IV

Kirj.

Kaapro Jääskeläinen

Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:

Amerikan matkalta Avioliitto ja ijän pituus Hän oli herrasmies Kouluajan ylistys Kuinka jouduin naimisiin "Nuoren Suomen" työpäivä Miten mustalaiskysymys on ratkaistava Huoneita vuokraamassa Työväen sivistyskantaa kohotettava Omatunto Kissan päivät Tonkivan veljemme puolesta Isänmaata etsimässä Vastarannan kiiski Kun punnitaan kukkaro taskussa Mitä saa syödä Jonas paratiisissa

AMERIKAN MATKALTA.

Maailman paras laivayhtiö.

Se on tietysti Suomessa, nimeltään "Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö". Omistaa paljon suuria aluksia, nauttii suurenmoista valtioapua, ehdotonta luottamusta sekä koti- että ulkomailla j.n.e. Sellaisen mahtavan ja kuuluisan yhtiön pääkonttoriin Helsingissä menin kuulustelemaan matkasuuntia, piletinhintoja y.m. asiaan kuuluvia seikkoja. Paljo siellä oli tietävän näköisiä turpeita ukkoja ja näppäriä nuoria miehiä, mutta kun aloin kysymyksiäni esittää, ei niihin tiedetty vastata mitään. "Ne herrat ovat aamiaisella nyt", sanottiin -- ja olivatkin sillä tiellä ensimäisen viikon ajan, kun konttorissa kävin. En osannut koskaan tulla muuna aikana kuin juuri sen heidän "aamiaisensa", tulinpa sinne sitte ennen tai jälkeen puolisen.

Viimein kuitenkin osuin paikalle sellaisella ajalla, jolloin varsinainen asiantuntija piti "aamiaisen" väliä. Oli pitkä, synkeäsilmäinen nuori mies ja kärsivällisesti kuunteli kyselyjäni. Paha vaan, ettei hän katsonut tarpeelliseksi niihin vastata. Kysäsihän vihdoin:

"Millä linjalla Te tahdotte matkustaa?"

"Linjallako!" tokasin minä. "Eikös tästä mennä _laivalla_?"

Mies rupesi nauramaan. Selitti tarkoittaneensa, että minkä linjan laivalla. Silloin välähti mieleeni, että olin jossakin vanhoissa sotahistorioissa lukenut "ruotsalaisista linjalaivoista", mutta kun en muistanut nähneeni niistä mitään tietoja parin viimeisen vuosisadan kuluessa, ajattelin niitä liian vanhoiksi viemään Atlannin yli niinkin kallisarvoista tavaraa kuin minun ja Lienani persoonia. Sentähden tavottelin jotakin uudenaikaisempaa ja luotettavampaa.

"Eikös tätä väliä kulje englantilaiset tai amerikkalaiset laivat?"

"Kyllä kulkee." Ja sitte hän valmiiksi painetusta kirjasta ilmoitteli joitakuita hintamääriä, tekemättä kuitenkaan mitään selkoa siitä, mistä syystä toinen tie oli halvempi kuin toinen.

"Onko laivoilla eroa?" kysyin.

"Luonnollisesti", sanoi mies, ja naurahti taas, mutta piti omana salaisuutenaan, mikä ero niillä oli.

Sekä hinnan että matkan puolesta näytti minusta edullisimmalta ostaa piletti Bostoniin ja sitte Kanadan Pacific radan kautta Nanaimoon. Parin päivän perästä käskettiin tulla pilettiä hakemaan. Meni siihen sentään useampiakin päiviä, ennenkuin osuin kiertämään nuo aamiaisajat. Lippu oli tahtoni mukainen, Bostoniin ja sieltä rautatielle. "Anchor" (Ankkuri) linjalle se oli.

"Paljoko saa ottaa tavaraa mukaan ilman eri maksua?" kysyin vielä.

"Niin paljo kuin tarvitsee", vastasi nuori mies.

Kaduin jo, että olin myynyt huonekalujanikaan, koska niitä olisi saanut noin vaan summakaupalla viedä. Paitsi pienempiä käsissä kannettavia tavaroita otin mukaani ainoastaan yhden matka-arkun, josta eräitä lautoja tuli perille asti ja hiukan sisällystäkin, mutta vaikka käytettävänäni oli kaksi pilettiä, sain vielä loppumatkalla niistäkin rääppeistä maksaa "ylipainoa." Sen verran piti paikkaansa se "niin paljo kuin tarvitsee." Ei myöskään annettu pienintäkään neuvoa tai valaistusta matkan ja matkatavarain suhteen. Nyt vasta nähdessäni arkkuni säpäleinä tiedän, ettei mikään muu kestä tätä väliä kuin rautakirstu. Niin säälimättä heitellään tavaroita joka käänteessä, eikä vähääkään huolita, vaikka kuinka kalliit muistot sillä tavoin tippuisivat pitkin tietä. Päinvastoin tekevät laivojen ja rautateitten miehistöt kaiken voitavansa saadakseen matka-arkut rikki ja siten lastin kevyemmäksi. Ne ovat sentähden varustettavat samaan tapaan kuin kassakaapit rosvojen särkemisyrityksiä vastaan.

Yhtä vähän piti piletin matkasuunnitelma paikkaansa. Bostonia en ole vielä tätä kirjottaissani nähnyt enkä Kanadan Pacific rataa, sillä meidät tuotiin New Yorkiin ja sieltä Yhdysvaltain rautateitä Seattleen, niin että vasta Victoriassa tulin Kanadan alueelle. "Anchor" linja ei kuulu ollenkaan kuljettavankaan matkustajia sitä kautta kuin minä olin aikonut. Mutta sitä ei Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö tiennyt -- tuo maankuulu suurliike, maan kuulu, veen valio -- ja vielä vähemmän tiesin sitä minä. "Anchor" linjan laivaan tultuani näin, että sinne oli eksynyt vain aniharvoja suomalaisia, kaikki semmoisia, jotka eivät heidän linjoistaan mitään tienneet. Ne uhrattiin tälle linjalle, kaiketikin yhtiöitten liikevälien ylläpitämiseksi.

Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin "Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa yhtiötä vastaan.

Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella. Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu. Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi. Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli peiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein semmoisinaan kuukausmääriä.

Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä. Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin. Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia, jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella suomalaista siirtolaista.

Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi, on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.

Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.

Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti "Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja. Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään parempaa toivoa.

Toisessa luokassa.

Luomistarun mukaan on ihminen -- alussa sama kuin "mies" -- luotu maan tomusta, ja nainen luotu miehen kylkiluusta. Mutta minun Lienani on tässä kohden poikkeus muista naisista. Häntä ei ole luotu miehen kylkiluusta, ei ainakaan minun, sillä ne ovat kaikki tallella. Ei häntä voi sanoa edes kalanluista kyhätyksi, vaikka hän nuorempana on pitänyt korsettia. Ne hän on hyljännyt jo aikaa, joten hän nykyään on miellyttävän pehmeä kosketella.

Lienani on kuin onkin maan tomusta luotu. Mutta ei ylimalkaan maan tomusta, vaan erityisesti ja yksinomaan Suomenmaan tomusta. Kun hän tuli mukaan, tuntui kuin olisi kappale Suomenmaata lähtenyt kanssani harhailemaan tuntematonta tulevaisuutta kohden.

Hän se itkusilmin minulle huomautti, että nyt sitä ollaan aikeissa jättää isänmaa. Minä en olisi koko juttua muistanut, kun Helsingin rannassa heittäysin pitkälleni samettisohvalle "Arcturuksen" perähytissä. Olin siellä kuin kotonani, enkä aikonut vaivata päätäni tai sydäntäni millään haikeilla ajatuksilla. Passit ja muut paperini olivat reilassa, matka-arkkuni lastiruumassa, aatokseni Amerikassa, ja itse tässä hyllyvällä vuoteella. Synkkä syys-yö peitti Suomen muistorikkaan pääkaupungin. Rauhassa ne nyt siellä vetelivät unia isänmaan pylväät, kapitalistit, santarmit, kasakat ja kaikki. Olisi nyt vaan laiva irrottanut köytensä, en olisi mitään tiennyt erohetken katkeruudesta.

Mutta laiva ei pitänyt kiirettä, eikä tässä loikoessani unikaan tullut silmiini. Kuulin huudettavan Kaaproa oven takana. Vaadittiin tulemaan kannelle. Jollain tavalla oli Työväenyhdistyksellä saatu tietää lähdöstäni, ja sieltä oli joukko parhaita taistelutovereita rientänyt rantaan. Toisessa ryhmässä seisoi metodisteja, saattamassa jotakuta uskovaistaan. Ne virittivät virren, josta oli seurauksena, että meidänkin väki loihe laulamaan. "Käy eespäin väki voimakas!" kajahti ensiksi ja "Proletaarilaulu" lopuksi, silloin kun laiva jo käänsi keulaansa ulapalle päin.

Tällaiset juhlallisuudet niihin kuuluvine kättelyineen, kukkavihkoineen ja huiskutuksineen muuttivat lähtötunnelman kokonaan toiseksi kuin olin aikonut. Yksi mies Suomesta sinne tai tänne ei merkitse mitään, niin olin ajatellut, -- korkeintaan joku kirous jälkeen ja vahingon-ilon irvistys. Mutta nyt tuli onnentoivotuksiakin.

Hangossa näin siirtolaisia tuotavan kuin kanaparvea. Agentti kulki edellä, kädet levällään, huutaen ja huitoen kuin rajamies, ja vaatien kävelemään milloin hiljempaa, milloin kovempaa, ilman pienintäkään aihetta, vain huvikseen, rillatakseen "pitkätukkien" kanssa. Näkyi olevan aika velikulta miehekseen.

Hangossa se vasta tuli lopullinen ero synnyinmaasta. Saattoväkeä oli sielläkin paljon rannassa, mutta minua ei kukaan tuntenut. Siellä liehuttivat nenäliinojaan illan pimeässä. Laivan siivoojanaiset käyttivät tilaisuutta pöytäliinojen puhdistamiseen, huiskuttaen niitä laivan partaalla, ja siihen vastattiin rannalta yhä kiihtyvällä innolla, kunnes pimeys peitti kaikki. Näkyi enää vain muutamia tulia pimeästä yöstä, ja hetkisen kuluttua oli "Hankoniemen silmän" ystävällinen vilkutus ainoana hyvästijättönä kotimaasta. Viimeinen yö Suomen merirajan sisäpuolella -- kukapa niitä ristiriitaisia ajatuksia jaksaa kertoa; tulkita niitä keskenään taistelevia tunteita, ja ketäpä ne huvittanevat? Jääkööt sinne, minne jäivät -- joshan eivät joskus jälessäni rientäne ja vaatine takasin palaamaan.

Mukava makuusija ja hyvät ruuat laivassa lepyttivät hetkeksi Lienani isänmaan-kaipuun. Matkatoverit olivat myös hauskaa väkeä. Ensinnäkin joukko suomea puhuvia nuoria konttoristeja, jotka aikoivat mennä Kööpenhaminan kautta Hampuriin; aina hymyilevä pariisilainen, joka oltuaan puolitoista vuotta umpisuomalaisella paikkakunnalla, osasi suomea pian puhtaammin kuin me, ja vei Pariisiin mukanaan suomalaishempukan kainaloiseksi kanakseen (tosin ranskalaiseen tapaan -- vihkimättä); oululainen konttoristineiti, ollut ennen Amerikassa, puhui englanninkieltä ja entisten kokemustensa opastamana kuletti kerallaan suurenmoisen varaston ruokatavaroita, joita auliisti tarjosi toisillekin; leikkotukkainen neiti -- vähä harmaissa jo --, joi olutta ja poltti tupakkaa kuin mies, mutta kuultuaan, että se Amerikassa herättäisi epäedullista huomiota, päätti luopua noista tavoista, koska ei tahtonut "tuottaa häpeää Suomen naisille"; kaksi hauskaa tanskalaista laivuria, jotka olivat ylenmäärin ihastuneita suomalaisiin kansanlauluihin; nuori maalaispariskunta jostakin Satakunnan sydänmailta, ja sitte se metodistinainen, jolle Helsingin rannassa oli virret veisattu. Siinäpä ne olivatkin toisen luokan matkustajat kaikki.

Hangosta lähdettyä hiukan tuuli, josta oli seurauksena, ettei naisia näkynyt aamiaispöydässä ainoatakaan. Satakunnan mies tuli uljaasti pöytään, alotti kaalin syönnin ja otti ruokaryypyn, mutta sai sitte asiaa kannelle -- emmekä nähneet häntä senjälkeen kahteen päivään, enempää kuin hänen nuorta vaimoansakaan. Jakoivat kaiketi tunnollisesti elämän myötä- ja vastoinkäymiset.

Mutta aukealla Itämerellä oli nähtävänä viehättävä värisointu: valkoinen vaahto vaaleanvihreän aallon harjalla, taivas vaaleansininen, pilvet vaaleanpunaiset...

Etukannella parveili siirtolaiskansa, miehet tarkastellen laivan taklausta tai oukaillen taivaanmerkkejä, naiset suorien hivuksiaan. Toiset olivat merisairaita. Eräskin äiti makasi kannella niin voimattomana, ettei jaksanut jäsentä järkäyttää, kolme pientä lasta itkien ympärillä. Kun vielä muistan, kuinka armottomasti vaimoja ja lapsia raastettiin ja tuupittiin siirtolaismajoissa y.m. tungospaikoissa, varotan hartaimmasti kenenkään kutsumasta Amerikkaan perhettään muuten kuin sovittamalla niin, että he saavat luotettavan miehen turvakseen matkalla.

Kööpenhamina oli Lienan mielestä pienempi, likaisempi ja monin verroin ikävämpi kaupunki kuin Helsinki. Eikä minulla ollut sydäntä väittää vastaan. Ikävä oli ilmakin, sateinen. Näköjään olivat tanskalaiset pyöreän pehmeää väkeä, niin että tuskin saattoi uskoa tuon kansan kerran maailmassa pitäneen vallassaan Englantia, Norjaa, suurta osaa Ruotsia, Itämeren etelärannikkoa aina Rääveliä myöten, vieläpä ryöstäneen Suomen Turkuakin. Mutta ehkä olivat silloiset tanskalaiset luisevampia kuin nämä nykyaikaiset meijerimiehet. Tilaston mukaan juopotellaan Tanskassa kovasti, ja sepä se lamauttaa tarmon kansasta, samalla kuin pöhöttää ruumiin.

"Myrskyinen Pohjanmeri" oli meidän mennessämme rasvatyyni. Kaikki olivat jo vironneet ja koettivat ruokapöydässä mahdollisuuden mukaan ottaa velkansa takaisin. Syksy oli unhottanut muut pahat tapansa, paitsi sadetta vihmoi alinomaa. Senkin vuoksi uni maistui mainiosti, ja sitte makuun päälle hyvät ruuat.

Sumujen maa.

Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus, joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "_Iloinen_ Englanti." Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.

Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet. Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa. Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja kullan mahti.

Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä, tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.

"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua", oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti itsekullekin.

Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista, jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli umpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko, mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen ompelutarpeitansa.

Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä. Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen oli nyt ollutta ja mennyttä.

Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään, mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään, jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot. Ikävä tulee muuten.

Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin, joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa, joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt missään vettä eikä muuta.

Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit, sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan. Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan, ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas. Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.

Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen, puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris" myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.

Glasgowia vähä katselimme. Sumuinen, savuinen ja kurainen se oli niinkuin koko Englanti. Rakennukset lienevät alkuansa olleet kauniita ja puhtaita, mutta kivihiilen savu ne kaikki likaa ja mustaa, niin että kovin näyttävät murheellisilta.

Vaikka ilma oli kylmän kostea ja kadut vetelän kuran vallassa, ei täällä näkynyt käytettävän palttoota eikä kalosseja. Mutta hyvin ne olisi tarvittu. Tupakan kalleuden takia ei Englannissa ainakaan nykyisin polteta paperossia eikä sikareja, vaan herrasmiehetkin kävelevät pitkin katuja piippunysä hampaissa.