Chapter 7

Esa Huttunen pääsi varoihin "naimisen kautta" -- eli toisin sanoen joutui naimisiin, pyrkiessään rikkautta kohden. Ja tämä Esan naimisiin meno oli oikea mainetyö kaikkien hänen ystäväinsä silmissä. Sillä se vaimo, joka hänelle annettiin, oli viime vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta vanhempi Esaa, vaikka Esakaan ei enää ollut pilan nuori. Vaimo elää vielä, ja sitäpaitsi on Esalla ilman omaa syytään kunnia olla isänä kahdeksalla pojalla ja neljällä täysikasvuisella tyttärellä, joista nuorin ikänsä puolesta parhaiten olisi sopinut hänelle pariksi. Molempain -- sekä poikain että tyttöjen -- suhteen on hän yhtä edellä hurskaasta Jopista.

Ja kuitenkaan ei hän koskaan ole kironnut syntymä- eikä edes hääpäiväänsä. Eikä hän muutenkaan kiroile liiaksi. Ennen poikamiehenä kuulin hänen joskus vähemmän valituilla sanoilla puhuvan vekselinlankeamispäivästä, mutta nyt hänellä ei ole vekseleitäkään enää. Hän on hyvinvoipa, arvossa pidetty mies ja kaikin puolin tyytyväinen onneensa.

Ei kumminkaan ihan kaikin puolin.

Hän valittaa perhettään liian pieneksi. Arvatkaapas, mistä syystä!

Kun tässä muutamana päivänä kävin Esan luona, tuli hän puita pilkkomasta ja kantoi tullessaan sylyyksen kamariinsa sekä alkoi viritellä tulta uuniin.

"Eikö sulla ole nuorempaa väkeä tuohon puuhaan?" kysyin häneltä.

"Eipä näy olevan kotosalla ketään. Kalle taitaa olla Kauppaseuran ja Ville Työväenyhdistyksen kokouksessa, Antti V.P.K:n soittoharjotuksessa, Pekka Nuorison Raittiusseuran iltamassa, Heikki Kauppapalvelijain yhdistyksen juhlatoimikunnassa, Iivo Suomalaisen seuran pukutanssissa, Bruno Reippaan voimistelussa ja Junnu Karjalan Kaiun lauluharjoituksessa."

"Entäs tytöt, missä ne ovat?"

"Liina on Pakanalähetyksen ompeluiltamassa, Maiju Nuorisoseuran perheiltamassa, Emma Sivorin köörissä ja Fanni Ahdin laulussa. Ei tässä taas saa nappia nuttuunsa, ennenkuin keväällä", sanoi hän huoaten.

"Ainahan noista toki joku sattunee kotiin, sillä harvoin niillä yht'aikaa lienee kokouksiaan."

"Niinkö luulet? Jos ne kuuluisivatkin ainoastaan yhteen seuraan kukin, voisi joku joskus sattua kotiinkin. Mutta kun kuuluvat moneen jok'ikinen, eivät ehdi muuta kuin syömässä pistäytymään hätäjälin. Äsken mainittujen lisäksi istuu Kalle vielä Kolikkoinmäen raittiusseuran johtokunnassa sekä Teollisuus- ja Puutarhuriyhdistyksissä. Ville käy joskus Suomalaisessa klubissa ja Kirjallisuusseurassa sekä on sitäpaitsi johtavana miehenä Koneenkäyttäjä- ja Mekaanillisessa ammattiyhdistyksessä. Antti on Taiteenharrastajain sihteerinä ja puuhailee parastaikaa muutoksia Ajurien ja Vetomiesten sääntöihin sekä kyhäilee kilpakirjoitusta T.V.Y:n Puhujayhdistykselle. Pekka liehuu Raittiusseurain Keskustoimikunnassa, Kirvesmiesten ammattiyhdistyksessä ja kuuluu T.V.Y:n soittokuntaan. Heikki taas saman yhdistyksen laulukuntaan ja Liiton torvisoittoon sekä Puuseppäin ammattiyhdistykseen. Iivo on Musiikkiystäväin yhdistyksessä, laulaa Kirkkoköörissä, käy pitämässä puheita Kirjanpainajain yhdistyksessä ja Ahti-raittiusseuran iltamissa. Bruno kuuluu kesät Purjehdusyhdistykseen ja Soutuklubiin, talvet taas Luistinklubiin ja Hengenpelastusseuraan sekä koettaa ensi tilassa päästä Laivanpäällysmiesyhdistykseen; Matkailijayhdistyksen jäsenenä hän on kesät talvet. Junnu kirjoittautui Kansanopistoseuraan ja johonkin ammattiyhdistykseen, vaikka en muista oliko se Suutarien vai Räätälien; myös kuuluu hän Yritys-nuorisoseuraan ja nuorukaisten puhujayhdistykseen Vesaan sekä Kipinä-lauluseuraan. Tytöt ovat kaikki raittiusseuralaisia, joko Vellamon neitosia tahi jäseniä mikä Viipurin, mikä Papulan, mikä Sorvalin raittiusseurassa, kuuluvat Naisyhdistykseen ja sen ohessa viiteen tai kuuteen lauluseuraan ja vähintäin kolmen eri yhdistyksen näyttelijöihin -- paitsi Liina, joka jo ikänsäkin vuoksi on uskonnollinen. Hän kuuluu Siveellisyyden Ystäviin ja ompelee ei ainoastaan pakanamaailmaa varten, vaan myös kotimaisen lähetystoimen, köyhäin kansakoululasten y.m. tarpeiksi. Jos olisin minäkin köyhä kansakoululainen tahi koti- tai ulkomaalainen pakana, pitäisi hän kyllä huolen vaatetuksestani."

"Onhan teillä pari piikaakin. Missä ne ovat?"

"Tarkastamassa Naispalvelijain yhdistyksen pöytäkirjaa. Kuuluvat valitun siihen toimeen. Vaikka -- näin meidän kesken -- minua vähän epäilyttää, kun tuota tarkastusta on kestänyt milt'ei joka ilta nyt syyspuoleen. -- Kun on, niinkuin minäkin, tavallaan johtavassa asemassa ja nauttii puolueensa luottamusta, niin täytyyhän sitä ottaa osaa aikakauden harrastuksiin. Itse en kuulu kuin Pamaukseen ja Talonomistajain yhdistykseen sekä Maanviljelys-, Hevosystäväin ja Eläinsuojelusseuroihin, jotka työskentelevät verraten vaatimattomasti, vaan perheeni kautta tulen kannattaneeksi enimpiä kaupungissamme työskenteleviä yleishyödyllisiä seuroja. Tosin en siinä määrässä kuin haluaisin. Kyllähän minulla riittää sekä varoja että perhettä enemmän kuin monella muulla, mutta, niinkuin näet, tahtoo viimemainittu sittenkin loppua kesken."

"Entäs arvoisa emäntäsi, vieläkö hän ottaa osaa ajan rientoihin?"

"Etkö kuule? Kyllä hän on pysynyt mukana, hänkin."

Aivan oikein. Kun pörhistin korviani, kuului jostain viereisestä huoneesta hiljainen harpunsoitto sekä värisevä naisen ääni, joka innostuksella veteli Pelastusarmeijan uusinta marssia: "Se oli onnen päivä se."

Tähän laatuun se on se "talvisesonki", joka Esa Huttusen sanoen "on vähä liika pullistus näin pienelle kaupungille ja varsinkin pienille perheille, kun vielä tulevat lisäksi teaatterit, konsertit, alituiset arpajaiset y.m."

Melkeinpä luulen, että Esa nykyisen vaimonsa kuoltua olisi valmis vielä kerran menemään naimisiin yhtä lapsirikkaan lesken kanssa, saadaksensa vihdoinkin kokoon perheen, joka osapuilleen riittäisi yhteiskunnassamme ajelehtivain aatteiden palvelukseen.

PYHÄJÄRVI.

Pyhäjärvi nimisiä pitäjiä on Suomessa kolme, nimittäin Oulun, Uudenmaan ja Viipurin läänissä, mutta itse sen nimisiä järviä on maassamme ties kuinka monta. Pyhiä ne tietysti ovat kaikki -- olleet ainakin niinä aikoina, kun vedenhaltijoille uhrattiin. Vielä tänäkin päivänä lienevät nuo kolme pitäjää pyhempiä kuin yksikään muu läänissänsä.

Mutta jos milloin tulisi kysymys siitä, mikä näistä kolmesta Pyhäjärvestä on kaikkein pyhin, niin ehdottomasti katsoisin minä etusijan olevan annettavan Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Voinpa sanoa syynkin siihen.

Nyt kysymyksessä oleva Pyhäjärven pitäjä ulottuu, kuten tunnettu, Laatokan rantaan. Eikä koko maassa -- kaikista "pyhistä" nimistä huolimatta -- nykyaikana enää ole toista niin pyhää järveä kuin se, yhtä vähän kuin on toista niin suurtakaan. "Laatokan laajat laineet" sulkevat näet syleilyynsä kaksi kaunista saarta, joissa molemmissa on pyhät paikat: _luostarit_. Niihin vaeltavat hurskaat ihmiset hyvinkin kaukaa, keventääkseen syntikuormaansa. Kuinka niiden vaikutus ei sitte tuntuisi läheisillä rannoilla? Tiedämmehän, että Valamon luostari, joka kuitenkin on kaukana aavalla ulapalla, hohtaa hartautta aina Sortavalaan asti. Sentähden on Sortavala epäilemättä pyhimpiä kaupunkeja maan päällä, etenkin Kymölän puoli. Mutta nyt on Konevitsan luostari vielä paljoa likempänä Pyhäjärven rannikkoa kuin Valamo Sortavalaa -- tuskin kelpo uimamatkan päässä -- niin että se ei mitenkään voi olla äärettömästi vaikuttamatta Pyhäjärven pitäjän siveellisyysoloihin.

Kuitenkin on muistettava, ettei sielunvihollinen missään ole niin valpas kuin pyhien paikkojen läheisyydessä. Siellä se lakkaamatta väijyy ja vehkeilee. Senjohdosta tulee väkisinkin ajattelemaan hyvän ja pahan ikuista taistelua, ja likeltä pitää, ettei kallistu dualismiin, siihen muinaisten idän kansojen uskoon, että valo ja pimeys alati kamppailevat keskenään hengen maailmassa niinkuin luonnossakin, ja että toiset olennot jo alun pitäin kuuluvat hyvän, toiset pahan valtakuntaan.

Vanha pyhäintaru Konevitsan luostarin perustamisen ajoilta kertoo, että tuolla Laatokan saarella silloin, kun luostarin perustajat pyhimykset sinne myllynkivellä tai muulla semmoisella kaksi miestä kannattavalla aluksella purjehtivat, asusti itse herra Paholainen -- Sortta --, mutta kiivaan ottelun jälkeen hänen täytyi koota kampsunsa ja lähteä pakosalle. Eräässä saaren kalliossa on vielä tänäkin päivänä nähtävänä kavion jälki, jonka paholainen oli polkenut, kun otti vauhtia lähtöhyppyyn. Ponnahdus oli ollut siksi voimakas, että hän yhtä painoa lensi läpi ilman läheisimmälle mantereen rannalle. Sille paikalle annettiin sitte hänen muistokseen nimi "Sortanlahti" -- jollainen nimi muuten ei olisi voinut tulla kysymykseenkään Pyhäjärven pitäjässä. Uuden asukkaan tulosta Pyhäjärvelle ja elostelemisesta siellä muistuttaa myös toinen nimi, "Kiimajärvi", joka on ainoastaan vähän pienempi suurta Pyhäjärveä.

Kiimajärven nimi myös ilmaisee peittelemättä ja raa'asti, mihin suuntaan paholaisen myöhemmät harrastukset Pyhäjärvellä tähtäävät. Naiset, jotka yleensä ovat alttiimmat viettelyksille kuin miehet, on hän rahalla y.m. keinoilla houkutellut pahan palvelukseen ja koettaa nyt vuorostaan heidän avullaan vietellä valkeuden lapsia lankeemukseen. Paholainen -- tuntien miesten heikkouden naisien suhteen -- on hamasta maailman alusta käyttänyt naista välikappaleena miesten pyydystämiseksi, sillä hänen itsensä kanssa voisivat miehet kyllä pitää puolensa.

Niinpä viimeiset tiedot Pyhäjärveltä, mitä lehtemme toimituspaikassa olen nähnyt ja joiden ei alkuperäisessä alastomuudessaan arveltu pääsevän julkisuuteen, kertovat muutamista senlaatuisista paholaisen yrityksistä.

Eräänä päivänä tässä äskettäin hän lähetti nuorenpuoleisen naisihmisen viettelysretkelle, neuvoen tätä lähtiessä, että korkean luostarirakennuksen toiseen kerrokseen ei ole sovelias eikä tarpeellinen mennä oven kautta ja portaita myöten, vaan parasta on odottaa, kunnes akkunasta lasketaan köysi, jolla hänet kyllä nostetaan asianomaiseen paikkaan. Juoni olisi muuten onnistunutkin paholaisen mielen mukaan, mutta seudun hyvät henget olivat myös valveilla -- ja katkasivat köyden, kun nainen roikkui vasta vähäsen yli puolimatkasta. Pudotessa kosketti nainen itsensä niin pahoin, että joitakuita päiviä sairastettuansa kuoli. Toiseksi yöksi valitsi paholainen kylästä kevyemmän tytön, ja lähetti hänet matkalle samanlaisella evästyksellä. Mutta tälle kävi samoin: nuora katkesi taas ja tyttö putosi maahan, vaan ei saanut niin pahoja vammoja kuin ensimäinen. Paholainen on kumminkin mies, joka ei kahta tyhjää säikähdä. Itsepintaisesti hän pyrkii tarkoitustensa perille, eikä keskentekoiseksi jätä mitään. Kolmanneksi kerraksi hän hankki käsiinsä oikein ottavan syötin. Tapasi näet tänä syksynä rippikouluun aikovan tytön, joka valitteli pulaansa, kun kesällä ei tullut siksi ansaittua, että nyt riittäisi syömistä rippikoulun ajaksi. Ilkeän ilon irvistys karehti sitä kuullessa paholaisen karvaisilla huulilla. "Kyllä tiedän keinon, millä siitä pulasta pääset", kuiskasi hän tytölle, viekkaasti silmää iskien. Rippikoulun edellisellä viikolla nähtiin tyttö vastatuulessa soutavan sinne pyhään saareen, ja sitte perille päästyänsä riippuvan tuon jo kahdesti katkenneen köyden päässä. Tällä kertaa nuora ei katkennut. Eivätkö lie hyvät henget aavistaneet vaaraa siltä taholta, vai olisiko kiusaus ollut niin väkevä, että heidän varjeluksensa raukesi turhaan. Se vain tiedetään, että kun tyttö pari vuorokautta luostarissa lystäiltyään souti takasin, hänellä oli rahaa useampia ruplia, ja ruokatavaroita minkä kantaa jaksoi. Huoleti hän nyt voi mennä rippikouluansa alottamaan.

Sattuuhan sitä tämmöistä hyvän ja pahan taistelua muuallakin kuin Pyhäjärvellä Viipurin läänissä. Se vain on eroa, etteivät nämä voimat missään ole niin lähetyksin kuin siellä, jossa Sortanlahti on ihan Konevitsan akkunain alla.

RAITTIUSKOKOUKSESSA.

Kesän kuivuutta lisäävät sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä kaikki ne pitkäpiimäiset kokoukset, joita kesällä pidetään, ja joista julkisuuden edustajain täytyy kertoa. Se on kyllä hyvä tapa, että kokoukset asetetaan kesäksi, sillä siitä on ihmisillä aihetta tehdä pieniä huvimatkoja alennetuilla hinnoilla ja mahdollisesti myönnetyillä apurahoilla.

Minä en tänä kesänä vielä ole käynyt muuta kuin yhdessä kokouksessa. Sekin oli raittiuskokous -- siis vähemmän kuiva kuin muut kokoukset, sillä siellä käsiteltiin kosteita aineita sekä puheessa että työssä. Kokoushuoneen ulkopuolella istuu joukko seudun nuoria miehiä keskustelemassa siitä, mihin taloon laitettaisiin tanssit, ja arvostelemassa niitä vanhoja vaimoja, jotka kokoukseen menivät "synninhöylät", s.o. virsikirjat, kainalossa.

Kokouksen suuri enemmistö oli semmoista, että raittiuspuheet sille eivät juuri tehneet hyvää, joshan ei pahaakaan: hyvin vanhoja miehiä, jotka jo olivat juoneet juotavansa ja harrastaneet harrastuksensa, sekä heidän yhtä vanhoja vaimojaan. Silmälasit päässä he tuijottivat huoneen peräseinälle, odottaen mitä tuleman piti. Alussa he näyttivät olevan vähä niinkuin epävarmat asiastaan, nimittäin siitä että oliko heidän paikkansa täällä, sillä huoneen koristuksissa ja seinille naulatuissa raittiuslauseissa lienee ollut jotain vierasta. Mutta pian kävi tyytyväisyyden kohaus yli seurakunnan, ja heidän katseensa muuttui varmemmaksi. Kyllä he olivat osanneet oikeaan, sillä tuolta jo astuu pappi suoraan perälle. Arvokkaan tyynesti hän kääntyy yleisöön päin, korjaa kaulustaan, ottaa taskustaan kamman, jolla kaikkein nähden sukii päälakeaan, mutta vaikka hän toisella kädellä koettaa estää hivusten nousemasta uudelleen pystyyn, nousevat ne kumminkin, eikä kampaamisesta ole mitään käytännöllistä hyötyä. Päälaki harrittaa vaan kuin poudan harventama kaurapelto. Tämän julkisen kampaamisen tarkoituksena lieneekin ollut näyttää seurakunnalle, ettei tukan pystyssä törröttämiseen ollut syynä hyvän tahdon puute, vaan harjaksien itsepintaisuus.

Kun tämä osa kokouksen ohjelmasta on suoritettu, astuu papin luokse muuan tärkeän näköinen henkilö neuvottelemaan. Nähtävästi on kysymys siitä, mikä virsi veisattaisiin. Varsinaisten raittiusvirsien puutteessa koetin arvailla, tulisiko sieltä "Niinkuin peura janoissansa'" taikka joku muu tuttu virsi. Mutta ei tullut. Oli minulle ihan outoja värsyjä ja samoin lienevät olleet muillekin, koska seurakunta vain hiljaa hyrisi kuin ampiaiset pesässään eikä uskaltanut oikein ääneen pärähtää.

Seurasi sitte saarna, jonka tekstinä oli tuo raittiuskehotukseen vivahtava raamatunlause: "valvokaat ja olkaat aina raittiit." Pappi kertoi eräästä rovastista, jonka apulaisena hän oli ollut nuoruudessaan. Oikein kelpo mies, etevä saarnaaja, hyvä järjestyksen mies j.n.e., mutta otti joskus lasin, vaikka ei koskaan liiaksi; nyt vuosien perästä näkyy sanomalehdissä uutinen, että hänet on ajaksi erotettu virasta juoppouden tähden. Niin pahe kehittyy viattomasta alusta voittamattomaksi himoksi. Eikä piru kierrä pappilatakaan, vaikka rovasti nähtävästi oli "valvonut" liiaksikin. Mutta valvoa voi niin monella tavalla.

Saarnan loputtua lähti pois se osa yleisöä, joka oli ollut enemmistönä. He eivät tahtoneet jäädä tänne "maailman lasten" kanssa neuvottelemaan maallisista asioista, mutisivatpa vielä mennessään, että huone, jossa kerran on jumalanpalvelus pidetty, on liian pyhä muille kokouksille. Luultavasti he eivät olleet tyytyväiset saaliiseensa; saarnan nuotti ei ollut oikein harras, eivätkä he saaneet kertaakaan itkeä.

Semmoista se on tämä ihmiselämän juoksu. Jos he olisivat olleet muutamia vuosikymmeniä nuoremmat, niin tietysti he olisivat istuneet ulkopuolella, nykyisten nuorten kanssa neuvottelemassa tanssipaikasta. Mutta nyt oli jo jalka raskas ja mieli sitäkin raskaampi, sillä he tiesivät, ettei heitä enää juuri kaivattu missään.

Kokoukseen jäi vaan muutama kymmenkunta raittiusmiestä ja joukko uteliaita neitosia. Heille pidettiin ensin tervehdyspuhe, jossa kerrottiin raittiusasian vähitellen vievän voiton vihollisistaan. Näitä vihollisia kuvattiin kovin julmiksi ja voimakkaiksi. Sitä vaan en saanut selville, missä niitä lienee. Taistelua sanottiin tarvittavan vielä, oikein tuimaa taistelua.

Tämän jälkeen luetuista toimintakertomuksista kävi selville, ettei oltu raittiusasian edistämiseksi kuluneen vuoden ajalla tehty yhtään mitään. Syitä siihen oli kaikenlaisia, ehkäpä niiden joukossa myös innon laimentuminen. Mutta asia on suuri, paljo työtä tehtävänä, niin että sietää sitä tästä puoleen ponnistella kahta uhemmin.

Sitte seurasi muutamia kysymyksiä, joista kaikki olivat yksimieliset, paitsi viimeisestä, nim. tulevan kokouksen paikasta. Siitä keskusteltiin ja lopuksi äänestettiin.

Nyt tuli torvisoittokunta huoneeseen, ja kokous muuttui kansanjuhlaksi. Ensin saatiin kuulla hyvin pitkä ja hyvin asiallinen raittiusesitelmä, jossa kerrottiin raittiusliikkeen synty ja leviäminen meillä aina niistä kolmesta Vaasan naisesta nykyhetkeen asti. Sitte selitettiin suurella asiantuntemuksella juomarin kaikki vehkeet ja kujeet, kuinka hänellä on olevinaan paljo tärkeitä asioita ulkosalla, mutta ei olekaan muuta kuin juonti mielessä j.n.e. Lopuksi laskettiin raittiusaate kaikkien läsnäolijain sydämelle, ja koska naiset meillä olivat raittiustyön alottaneet, niin varsinkin naisten sydämelle se painettiin -- tällä kertaa kai noiden uteliasten neitosten, jotka kiusaksi asti odotuttivat itseään. Ulkona näet olivat pojat jo aikoja sitten sopineet illan ohjelmasta.

Kun tästä esitelmästä oli selvitty, nousi puhujalavalle mies, jonka koko ulkomuoto jo oli ankara varotushuuto juoppoutta vastaan: kasvot tekivät saman vaikutuksen kuin maalittomaksi hangattu tuolin pohja; nenä oli aikojen vaihdellessa saanut käsniä punaisuutensa peitoksi; hampaat harvat ja keltaiset. Mutta hän puhui sujuvasti ja kauniisti, vaikka en parhaalla tahdollanikaan voi sanoa, mitä hän puhui. Se oli mestarillinen kokoelma kauniita sanoja ja lauseita, joihin kiinnyin niin etten huomannutkaan, oliko niissä ajatusta. Raittiuden vihollisille hän juonitteli, se jäi mieleeni.

Paljoa paremmin muistan sitä seuraavan esitelmän sisällyksen. Puhuja otti selittääkseen, mikä on kapakoitsijan mestariteos: sekö joka makaa maantienojassa -- ei -- vaan se joka istuu lukkojen takana, juovuspäissä tehdystä murhasta.

Tuontuostakin olivat toimivat henkilöt pistäytyneet sisähuoneissa teetä juomassa. Minusta myös tuntui siltä kuin olisin sen ansainnut, sillä vähemmälläkin jo pitäisi päästä raittiusmiehen "rankiin". Mutta tuskin olin saanut lasin huulilleni, kun kuuluu kilistys semmoinen, jota soittoneuvojen puutteessa käytetään "fanfaarin" asemesta. Ja eikös vaan tuo käsnänenä taas ole valmis pitämään puhetta. Luulin hänellä olevan aikomuksena kiittää talonväkeä vierasvaraisuudesta, niinkuin juopot tekevät, mutta siinä en arvannut oikein. Hän sanoi vaan tahtovansa osottaa, että puhe sujuu ilman väkijuomiakin -- ja siinä hän oli oikeassa. Hän oli käynyt suurissa raittiuskokouksissa ja kuullut kuinka niissä kieli laulaa ihan vetelän veden jäleltä. Nyt hän toivoi nuorempain raittiusmiesten lähtevän Savonlinnan suureen raittiuskokoukseen, että hekin saisivat nähdä ja kuulla, kuinka niissä on hauska. Tämä meidän pieni kokous -- hauska tämäkin oli ollut, mutta ei niin hauska kuin ne suuret kokoukset.

Tämä on ollut minulla tähän asti ainoa kokous tänä kesänä. Ja tietysti minä siitä palatessani olin raittiusmielisempi kuin koskaan ennen. Nyt minä vaan etsiskelen raittiusasian vihollisia. Ja varjele heitä, jos saan jonkun käsiini!

MIKSI MARI LÄHTI MEILTÄ.

Köyrijutelma.

Niin, meille on suuri juhla tulossa. Se suuri pääsinpäivä sekä emännille että piioille. Ja sekä emännistä että piioista. On taloja, joissa tämmöistä juhlaa vietetään neljäkin kertaa kuukaudessa, niin että se lopulta ei enää juhlalle maistukaan. Mutta ne ovat poikkeustaloja. Siellä on rouva "paha", pahempi kuin piru, ja piiat tietysti enkeleitä, sillä muunlaisella luonnolla ei voisi tulla toimeen semmoisessa talossa kahta päivää.

Köyrinä on yleinen väen vaihto. Silloin voi jokainen, huomiota herättämättä ja "pahan" nimeä saamatta, vaihtaa piikaa ja renkiä, ja nämä taas emäntää ja isäntää. Jos vielä isäntäkin saisi vaihtaa emäntää ja emäntä isäntää, menisi ihmiskunta aivan sekasin. Mutta onneksi täytyy heidän pysyä "alallansa", niinkuin vanha katkismus sanoi.

Olen sanomalehdissä nähnyt helläsydämisten ihmisten kirjoittavan pitkiä juttuja "piikain puolesta." Mutta siitä huolimatta tahdon minäkin kantaa korteni saman asian hyväksi. Minulla näet on sellainen luulo, että emännät eivät muita niin usko kuin minua. Sitäpaitsi on minulla erityinen syykin tällä kertaa veisata palvelijattarien ylistystä.

Asia on, nähkääs, semmoinen, että minä nyt olen maannut pari viikkoa vuoteen omana ja siinä tilassa tullut ajatelleeksi yhtä ja toista, joka ennen elämän pauhinassa on saanut väistyä muka "parempain" ajatusten tieltä. Minä olen tullut ajattelemaan niidenkin vaatimattomain olentojen kohtaloa, joita palkkapiioiksi kutsutaan.

Miksi juuri niiden? Sentähden, että he tavallaan kuuluvat siihen asiaan, jonka johdosta minä sairastan.

Se on itsessään murheellinen kertomus. Kuvauksen synkkyyttä lisää vielä se seikka, että se tapahtui yöllä. Minä uneksin matkustavani kaukaisilla mailla ja olin onnellinen, sillä eihän minun valveilla kannata semmoisia matkoja tehdä. Häämatkallanikaan en käynyt kuin Imatralla. Seudut, joita nyt unissani kuljin, olivat pitkän aikaa hyvin viehättäviä, mutta muuttuivat sitte yhä elottomammiksi ja yksitoikkoisemmiksi. Ilmassa vallitsi tappava, polttava tuoksu, jalkani vajosivat polvia myöten pehmeään hietaan. Olin Saharan erämaassa. Vihdoin heräsin, tuskan ja ahdistuksen tunne rinnassani. Minulla oli hirmuinen jano. Iltaseksi olinkin syönyt hiilillä paistettuja suolaisia silakoita.

Aloin hapuilla juotavaa, mutta sitä ei ollutkaan. Mari tapansa mukaan ei ollut muistanut sitä tuoda. Hänellä, polosella, onkin niin paljon mielessä pidettävää. Olin ajatuksissani hänelle sanomattoman kiitollinen, sillä liikunto yön aikana paljasjaloin on ylen terveellistä: vetää veren pois päästä ja siten karkoittaa häijyt unet. Tätä mietiskellen ja puvussa, jota sydämeni pohjasta häpeän teidän edessänne, kunnioitettavat, kunnioitetut ja kunnialliset emännät, astelin kyökkiin vettä hakemaan. Siellä makasi -- minä punastun vielä kaikkien naispalvelijainkin edessä pukuni tähden -- siellä makasi Mari ... peite päällä, huomatkaa se, mutta syvimmässä unessa.

Kyökin oven avattuani olin taas tuntevinani samaa Saharan ilmaa, josta juuri olin päässyt. Sitä tunnustellessani -- niin silloin se tapahtui.

En enää muista, millä tavalla sinne oikeastaan tulin. Mutta kun taas löysin itseni, olin pulskasti kaksi vanhaa syltä kyökin lattian alla, pilkko pimeässä kellarissa. Meillä on näet kellari kyökin lattian alla. Ja Mari -- hänellä polosella kun on niin paljon muistamista -- oli unhottanut luukun auki. Joku turmeltuneempi mies olisi tietysti ensi työkseen kironnut. Ja joku heikompi luonne olisi alkanut huutaa apua. Mutta minä otin ensin selvän siitä, mitä vahinkoa oli tapahtunut. Kerma-astia oli kaatunut, mutta ilokseni havaitsin, ettei siitä ollut korvakaan katkennut. Molemmat koipeni olivat nähtävästi poikki polven alapuolelta -- eivät ottaneet päälleen. Kananmunista oli yksi särkynyt auttamattomasti ja toinen vioittunut, ei kumminkaan pahemmin kuin että sitä voi vielä käyttää leipomiseen. Kylkiluita minulta tuskin oli katkennut enempää kuin kolme. Mutta kädet olivat jääneet terveiksi. Ja siitä minä heti kuumiltaan lähetin kiitosrukouksen Korkeuden Herralle, että vielä täksikin köyriksi kykenen kirjoittamaan edes jonkun rivin noiden sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja niin usein tylysti kohdeltujen palvelijatar-raukkain puolesta.