Chapter 5

"Tähti" lähti Tuovilanlahdesta takasin Kuopioon aamulla ani varahin. Hyvä vain, että ennätti mukaan. Nyt vasta oikein voi nähdä tuon lahden kaikessa loistossaan. Nyt se oli sekä hymyilevä että välkkyvä nousevan auringon kullassa, kun rannat kuvastuivat syvälle tyyneen veteen, eikä mitään sen jylhyydestä ollut kadonnut. Verraton lahti.

Kuopioon mennään samoja jälkiä kuin sieltä tultiinkin. Se erotus vain matkanteossa, että nyt kun kauniin ilman vuoksi hyvin olisi voinut istua kannella ja ihailla luontoa, nyt oleksittiin enimmäkseen salongissa, josta noustiin pois vasta viimeisellä pysäysvälillä. Paluumatkalla näet kannettiin rahat ja annettiin liput aivan kaupunkiin päästessä.

MATKALLA VIIPURIIN.

Kuopiosta lähteissä oli minulla muutama markka rahaa yli varsinaisen tarpeen. Kun en ole mikään pääomien ystävä, esiinnyin Viipuriin tultuani jotakuinkin reilusti. Istuin vossikan rekeen ja käskin ajaa johonkin hotelliin, jossa saisin hiukan levähtää matkan vaivoista, kunnes voisin mennä ihmisten ilmoille, tarvitsematta häiritä heidän makeinta aamu-untaan. Kello ei näet ollut vielä kuuttakaan aamusella.

"Eikös tuossa kulmassa jo ole hotelli?" kysäsin, kun vossikka näkyi aikovan ajaa ohi. "Hotel -- mitä siinä on kyltissä?"

"Ohan se siinäik, mut on niin helevetin kallis."

"Kuuleppas, poika -- mistee sin' out peräsin?"

"Kuopiosta tietysti."

"Kuinka niin _tietysti_?"

"Misteepäs ne oikeet miehet muualta --? Tunnen minä teijättii", hän lisäsi, kääntyen tuttavallisesti minuun päin. "Työ junalla tulitta?"

"Junalla."

Niin, junalla -- ja kolmannessa luokassa. Minä olen Härmässä syntynyt, Kuopiossa kasvanut ja Helsingissä turmeltunut, niin ettei minuun enää pysty se, miltä nuoria upseereja tahdotaan varjella, antamalla heidän kulkea toisessa luokassa kolmannen luokan piletillä -- se turmelus nimittäin.

Tunnenpa olevani kuin turvan takana, koska on Viipurissa edes yksi kuopiolainen vossikka, s.t.s. "oikea mies". Ihan samanlainen pulloposki oli kuin nekin, jotka jätin Kuopion asemalle.

Vielä kerran lensivät ajatukseni takaisin Kuopioon, vielä kerran kuvastui lähtöhetki sieluni silmiin ja vielä kerran sain taistella inhimillistä heikkoutta vastaan. Sydämeni suli, katsellessani tuon vossikan pyöreitä hartioita. Olin tuntevinani täällä vieraalla maalla lämpöisen tuulahduksen Kallaveden kimaltelevilta rannoilta.

Sinne ne jäivät kaikki hyvät toverit ja uskolliset ystävät, monissa vaiheissa koetellut. Minut otettiin pois heidän silmäinsä edestä, niinkuin ennen Elia profeetta: tulisella hevosella ja lämmitetyillä vaunuilla.

Viimeiseksi vilahti kosteihin silmiini... Jaa, muiden mielestä se ei ehkä ole ollenkaan runollista, mutta minun heltyneesen olemukseeni painui eronhetki kaikkine sivuseikkoineen kuin vahaan. Kun Kuopiosta junalla lähtee, näkee viimeiseksi lääninvankilan ja heti sen rinnalla sairashuoneen. Nämä myös ensimäisinä tervehtivät tulijaa. En tiedä, lieneekö lääninvankilan sijottamisessa näin lähelle rautatieasemaa pidetty silmällä sitä seikkaa, että vangeilla olisi mukava tehdä pieniä virkistysmatkoja. Vai olisivatko nuo rakennukset ehkä siihen asetetut etupäässä kaupunkiin tulijoita varten -- tarpeellisen lajittelun vuoksi?

Vähitellen jäivät jälelle viimeisetkin tuttavat paikat. Oli turha vaiva enää tähystellä vaunun akkunoista. Seudut olivat ikävät ja tyhjät lumivaipassaan; vaunut vielä ikävämmät ja tyhjemmät; mutta oma mielialani kaikista ikävin ja tyhjin. Tupakanpoltto, paras lohdutukseni tällaisissa mielentiloissa, sekin oli kielletty viidellä eri kielellä. Ja ovilasiin oli piirretty ystävällinen huomautus: "Pysykää vaunuissa junan kulkiessa!"

Jopa jo! Konstipa tässä pysyä, tämmöisessä kyydissä kuin Savon radalla annetaan.

Meidän sekajunassa oli kaksi kolmannen luokan vaunua ja vielä yksi matkustajavaunu, jossa takapuoli oli ensimäistä ja etupuoli toista luokkaa. Siinä vaunussa luullakseni ei tällä kertaa ollut ketään, taikka jos oli, olivat ne niin hienoja, etten voinut nähdä niitä ruumiillisilla silmilläni.

Etumaisessa kolmannen luokan vaunussa olin toisessa päässä minä, toisessa lihava maakauppias jostain hätää kärsivästä Karjalan puolen pitäjästä. Tutkimusmatkoillani havaitsin, ettei hänen puolellaan ollut tupakanpoltto kielletty, jonkatähden asetuin sinne.

Hän oli puhelias mies. Nähtävästi hiukan karaissut itseään talvista matkaa ja niitä herroja influentsabasilleja vastaan, jotka matkustelevat sekä Suomen että Keisarikunnan radoilla ilman pilettiä, siis vielä suuremmilla etuoikeuksilla kuin nuoret upseerit. Kauppias oli nyt matkalla Helsinkiin, puuhaamaan kunnalleen jotain hätäaputyötä tai viljalainaa tai mitä vain saisi. Uhkasi panna kielensä oikein ohueksi, vaikka kyllä hän ei sydämessään ollut leppyinen koko Helsingin herroille. Oliko niillä ollut järkeä määrätessään viimeisiä valtion viljalainoja? -- Ei pennin edestä! Alin lainasumma oli 35,000 markkaa, ja sitte piti olla omia rahoja vähintään toinen sen verta panna viljan ostoon. Mistä tavallinen liikemies otti tänä aikana kaikki ne rahat ja kaikki ne takaukset? Niin ovatkin lainat suurina summina menneet viidelle kuudelle "kopekkaneuvokselle" läänissä. Heillä on nyt valta ottaa viljalla, minkä syntinen sydämensä sietää, ja nylkeä maakunta niin paljaaksi kuin tahtovat. Maakauppa sortuu toivottomassa kilpailussa valtion pääomien kanssa. Olisi pitänyt antaa korkeintaan 10-20,000 markkaa käteensä, ilman muuta velvollisuutta kuin että niillä tuotetaan viljaa ulkoa. Näin olisivat rahat levinneet pitkin maata ja kilpailu tasottanut hinnat. Maakunta olisi voinut päästä jotenkin ehyenä hätäajan yli. Maakauppiaan täytyy aina lomitella: antaa huonona aikana velaksi ja odottaa aikaa parempaa. Mutta ne "neuvokset" eivät ole siihen tottuneet eikä heillä ole siihen mitään pakkoa. Hallituksen olisi pitänyt panna ehdoksi: "Anna velaksi sinun lähimäiselles, niin sinulle myös velkaa annetaan." Mutta onko meidän viranomaisilla kymmenettä osaa sitä ymmärrystä kuin niillä on palkkaa?

Tähän suuntaan hän nyt puheli. Miten lie sitte Helsingissä kieli ohennut.

* * * * *

Kouvolaan tultua näimme uusia kansoja ja kuulimme uusia kieliä.

Tässä erkanin maakauppiaasta, joka jäi odottamaan Helsinkiin menevää junaa. Se oli vahinko minulle, sillä häneltä olisin voinut saada vielä monta opettavaista tietoa Viipuriin mennessä. Viimeisiksi sanoikseen hän kysyi:

"Mitä varten sinä nyt oikeastaan jätät savolaiset ystäväsi ja lähdet Viipuriin?"

"No, jos saisin ystävikseni karjalaisetkin, tulisi ystäviä enemmän."

"Se saattaa olla vähä niin ja näin", hän lausui mietiskellen. "Viipuria sanotaan Suomen lukoksi. Mutta siinä lukossa on väärä avain, joka ei liiku sinne eikä tänne: istuu ruostuneena lukossa, eikä lähde pois. Siellä ovat viikingit vallassa."

Vielä kipeämmin koski savolaistuneesen sydämeeni eräs toinen uutinen, jonka kuulin siltä kuopiolaiselta vossikalta. Hän kertoi, että Viipurissa ei saa "oikeeta piimee, ei yhtä kokkelia." -- Viikingeistä minä viis veisaan, mutta voi kaupunkia, jossa ei ole piimää!

VEKSELI.

Se maakauppias, jonka Viipuriin mennessäni Savon radalla tapasin, kertoi Kuopiossa joutuneensa pieneen vekseliasiaan. Ja ne ovat niitä vihoviimeisiä näin huonona aikana.

"Yks maakauppias" ei saisi koskaan mennä kovin laajoihin asioihin. Hänen olisi otettava esimerkkiä pienemmistä "liikkeenharjoittajista" kaupungissa. Kun Kuopiossa pannaan kauppa pystyyn, niin ensiksi tehdään aukko seinään, sitte haetaan leipurilta kolme kappaletta "10 pennin korvapuustia" ja kuusi kappaletta piparkakkuja -- 5 penniä pari -- kuuden kuukauden myynti- ja maksuajalle. Vielä tuotetaan tehtaalta 1 kori olutta sillä puheella, että maksu seuraa joka kerran kuin "kuoret" vaihdetaan uuteen koriin. Jos nyt epäsuotuisat liikeolot tekevät asianomaiselle mahdottomaksi täyttää sitoumuksiaan ja hänen täytyy ilmottautua konkurssitilaan, niin ei kellekään siitä tule kovin tuhoavaa iskua. Suurimmalla saamamiehellä, nikkarilla, on ensimäinen kiinnitys tärkeimpään omaisuuskohtaan: puodin oveen; oluttehdas ei koskaan menetä enempää kuin yhden korin, josta kuitenkin on toivo saada takasin tyhjät ja myymättömät pullot; leipurin ei tarvitse pelätä, että olisi mitään myyty noista kuusi kuukautta sitten valmistetuista leivoksista -- hän saa aina takasin sen osan, mikä ei mene velallisen ja hänen perheensä ylläpidoksi valvontapäivään asti eikä uskottujen miesten palkaksi. Enimmän kärsii tämmöisestä konkurssista seppä, joka on takonut kyltin, sillä hänen täytyy maalauttaa siihen uusi nimi, ennenkuin se kelpaa jollekulle toiselle yhtä yritteliäälle liikemiehelle. Näin oli eräskin seppä viime elokuusta marraskuuhun mennessä "valvonut" samaa kylttiä neljässätoista eri konkurssipesässä ja toivoo sen avulla pääsevänsä ennen vuoden loppua osamieheksi vielä moneen "pesään"; sillä liikesuhteet kallistuvat yhä arveluttavammalle kannalle.

Oli se ennen Kuopiossakin toinen aika. Rahaa oli ja sitä läksi. Vielä viime kevännä oli kertojani saanut Yhdyspankista vekselillä 1,500 markkaa ja sitä hän nyt oli käynyt selvittämässä. Rahansa hän oli jättänyt kotiin parempain tarpeiden varalle, sillä nykyinen aika ei ole mikään pankkien täyttämisen aika. Oli aikonut saada saman summan jostakusta toisesta pankista ja sillä maksaa Yhdyspankkiin. Vekseli oli langennut jo lauantaina, mutta meni pyhän yli maanantaihin, jolloin hän vasta joutui kaupitsemaan uutta vekseliään. Koska hänellä oli kaksi vankkaa nimeä apunaan, luuli hän paperinsa varmasti kelpaavan Suomen pankkiin. Odotettuaan sikäläisen "rippitunnin" kello 11-12, meni hän nostamaan rahoja.

"Jassoo -- niin -- kyllä -- tuota --", juttelee pankin kirjuri, etsiessään vekseliä kaikenlaisten paperien joukosta; sitte hän kuiskaa niin hiljaa, etteivät toiset rippivieraat kuulisi: "Kyllä ne eivät hyväksyneet sitä ostettavaksi!"

No, ollaan sitte kuitit, ajatteli kauppamies. Yhdyspankki suletaan kello 1 -- ennätti siis vielä käydä Kansallispankissa. Hänellä oli kymmenkunta osaketta tähän kansalliseen yritykseen; jos eivät osta sinne hänen vekseliään, niin hän myy osakkeensa juutalaisille vaikka puolesta hinnasta. Niin hän päätti. Saisivat sitte juutalaiset äänestää vaikka koko pankin nurin tulevassa yhtiökokouksessa.

Kalpeana otti Kansallispankin johtaja paperin käteensä, ja yhä enemmän kalpeni, kun näki sen kulmassa niin pelottavan suuren summan kuin "Smk. 1,500:-". Aijai, kuinka pahoissa asioissa miesparka liikkuu!

Kovasti epäili johtaja, voisiko pankki ostaa noin suurta vekseliä edes kuukauden päästä. Tällä hetkellä ei puhettakaan. Meni kumminkin "sakaristoon" hankkimaan vahvistusta käsitykselleen.

Mutta yhä toivottomampana hän palasi.

"Ei voi, hyvä veli, aivan totisesti ei nyt voi! Ei muuta kuin uudistaa entisiä. Helsingistä tulee myötäänsä kovia kirjeitä, eikä ole rahaa. Ihmiset ottavat ulos kaikki talletuksensa -- olisitpas nähnyt sitä vilskettä tänäkin päivänä! -- Ei, ei voi mitenkään, ei millään tavalla. Nimiä vastaan ei ole mitään, mutta kun ei voi! Anna nyt, hyvä veli, anteeksi!"

Täytyihän se uskoa.

Mutta viikon sisään tulee kymmenen juutalaista Kansallispankin osakkaiksi. Ei hän muuten olisi niin kiirettä pitänytkään Helsingin matkallaan. Kuopion juutalaiset ovat kaikki kääntyneet kristinuskoon, jonkatähden hän ei heitä hyväksynyt. Piti saada oikeita israeliittoja.

Nyt olisi kauppias voinut mennä kumartamaan vaikka Pohjoispankkia. Mutta se oli sulettu jo kello 12, ja nyt kello pitkillä askelilla harppaili jo lähemmä yhtä.

Kun on oikein hätä, niin se tuopi ajatuksia ja neuvoja, joita ei tavallisissa oloissa keksisi, ei kuolemakseen. Kuin salama, iski kauppiaan mieleen, että hänellä on tässä kaupungissa vanha, hautaan kaatuva täti, jonka luona hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, se kun oli niin kirotun jumalinen. Ei muuta kuin sinne ja heittäytyä katuvaiseksi syntiseksi.

Täti ei tainnut häntä ensin tuntea. Alkoi kertoa, että hänellä kerran nuoruutensa aikana oli ollut rahoja aina neljäänsataan markkaan, mutta ei saanut pidetyksi niitäkään. Olivat menneet.

Viimein täti kumminkin pääsi asian perille.

"Vai Aatu se on! Niin kovin muuttunut! -- Minulla käypi rahankysyjiä joka päivä. Ainahan minulla toki on Aatulle antaa. Kun, näet, vielä muistaa tätiään! -- Istuhan nyt, että saan tämän vellipadan pois tulelta, ei sen enää tarvitse kauan kiehua."

Aatu oli kuin tulisilla hiilillä. Hänelle oli joka silmänräpäys kallis. Viimein täytyi hänen ruveta hämmentämään velliä, siksi aikaa kuin täti haki rahoja kätköistään. Siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli seissut tätinsä vellipadan ääressä, pikku poikana ollessaan.

Mutta nytpä hän olikin pelastettu. Suuteli vielä tätiä puhtaasta kiitollisuudesta.

Juuri kellon yhtä lyödessä miehemme astuu Yhdyspankkiin ja alkaa rauhallisesti selittää asiaansa:

"Sivukulkiessa muistin, että minulla on täällä vekseli, jonka pitäisi näinä aikoina langeta. Olen unhottanut päivämäärän."

"Se jo lankesi lauantaina. Tänään sen vielä voi maksaa."

"Vai niin! Olipa hyvä, että poikkesin sisälle. -- Kuinka iso se olikaan?"

"Puolitoista tuhatta."

"Niille paikoin se kyllä oli."

Yhdyspankki lie ollut vähä paremmilla pohjilla kuin toiset, koskapa eivät siellä sentään pyörtyneet, nähdessään yhdellä miehellä sellaisen rahasumman. Hyvin totisiksi vaan menivät.

KAKSI ILTAA TAIVAASSA

eli mitä siellä Viipurista tiedettiin.

Ei se nyt ole taivaassakaan ollut hauska näinä pimeinä päivinä ja tämmöisillä lentsu-ilmoilla. Mutta eihän teistä hyvin moni taida taivaasen päästäkään. Vielä harvempi teistä on taivaassa käynyt. En minäkään siellä ole mikään jokapäiväinen vieras, vaan onnellisen sattuman kautta olen kuitenkin nyt tilaisuudessa kertomaan parista iltapakinasta siellä. Millä tavalla ne ovat tulleet minun tietooni, sitä en katso olevani oikeutettu ilmaisemaan; sen vaan voin vakuuttaa, ettei siinä ole käytetty mitään taikakeinoja ja että tiedonantoni ovat kaikin puolin luotettavat, sillä tunnollisesti olen välttänyt antamasta muistiinpanoilleni sellaista väritystä, joka olisi sopusoinnussa omain mielipiteitteni kanssa. Kerron ainoastaan, mitä olen nähnyt ja kuullut, aivan semmoisenaan -- puolueettomasti. Muistiinpanojeni vaillinaisuuden takia voi yhtä ja toista jäädä kertomatta, mutta lisää en pane mitään omasta päästäni.

ENSIMÄINEN ILTA.

Oli uudenvuoden ilta v. 1894. Iltahuuto oli pidetty ja viimeiset symbaalin sävelet vaienneet. Autuaat olivat vetäytyneet makuuhuoneihinsa ja valmistivat vuoteitansa, antautuakseen unen helmoihin, sillä kello 10 piti kaikki tulet olla sammutetut. Napisematta noudatti itsekukin tätä sääntöä ja koetti nukkua niin nopeasti kuin suinkin voi, saadakseen voimia taas uutta riemun päivää viettämään.

Ainoastaan eräästä nurkkahuoneesta olisi yövahti voinut nähdä tulen hiukan kumottavan paksujen akkunaverhojen läpi, jos olisi arvannut sinne katsoa. Se oli neljännessä kerroksessa, vanhemmassa ruotsalaisessa osastossa. Huoneen asukkaina oli kolme ijäkästä arvon miestä, joiden pieniä järjestysrikoksia ei ylimalkaan oltu näkevinään, varsinkin kun niistä ei muille ollut pahennusta. He olivat tulleet tänne vähä kuin pakosta -- ei hurskaan elämänsä tähden, vaan niiden ansioitten, mitä heillä oli ollut oikean opin levittämisessä maanpäällä. Näin ollen ei heiltä myöskään tahdottu jyrkästi kieltää niitä erikoisvapauksia, joita he olivat itselleen ottaneet, sillä muuten he eivät ehkä olisi tunteneet itseään täysin onnellisiksi. Ja mielikarvautta ei saa olla kellään, joka kerran on tänne päässyt; kaikkein tulee iloita onnesta.

Tänä iltana oli noilla kolmella vielä erityinen syy valvoa myöhempään. Heillä oli ollut ikävä koko viime vuoden -- semmoinen ikävä kuin täällä voi olla. He olivat kauan olleet näkemättä toisiaan, erotettuina, ja koko heidän elämänsä oli kuin hairahtunut vanhalta ladultaan. Ennen he olivat aina kolmisin istuneet illoin: Eerikki kuningas, Birger jaarli ja Torkkeli Knuutinpoika. Mutta nyt oli Torkkeli ollut lomalla suurimman osan vuotta, ja elämä oli tuntunut vähä kuivalta kahteen mieheen. Eikä Torkkelillakaan liene ollut hauska yksinään.

Mutta nyt oli Torkkeli palannut. Kolmas vuode, joka niin kauan oli ollut liikuttamatta, oli nyt pöyhitty, ja kaikki oli taas ennallaan. Jälleennäkemisen ilo kuvastui jokaisen kasvoilla. Ei siis ole ihme, jos Birger tämän johdosta iltahämärässä oli pistäytynyt puhvetin puolella ja neuvotellut sieltä vähä virvokkeita tänne "ylös", vaikka se ei oikein luvallista ollut. Niinpä oli nyt pöydällä pari litran pulloa simaa, tuota vanhaa sankarijuomaa. Nuorempain ruotsalaisten kansallisjuoma, punssi, ei ollut saavuttanut ystävysten suosiota.

"Vai niin, vai ei siellä juhlaa tullutkaan", virkkoi Eerikki kuningas, kun taas kilisti Torkkelin lasiin.

"Ei tullut, ikävä kyllä. Ja minulta vuosi meni sitä odotellessa. Mistä lienevätkään viipurilaiset saaneet päähänsä, että siellä muka vietettäisiin 600 vuoden juhlaa linnan perustamisesta. Mitä nyt viime vuosien kutsunnassa on viipurilaisia tänne tullut, kaikki ne ovat siitä juhlasta puhuneet, niinkuin veljet muistavat, ja kehottaneet minun pyytämään lomaa, että näkisin, kuinka suureksi Viipuri on paisunut sitte vuoden 1293, ja kuinka tämä mahtava kaupunki nyt kunnioittaa perustajansa muistoa. Sillä tavalla narrasivat minut lähtemään."

"Milloinkas viipurilaisiin on ollut luottamista!" huomautti Birger ivallisesti. "Toista on Hämeen miehen sana."

"Noh, kenties he vaan tahtoivat puhua mielikseni eli kuten sanotaan -- ryypyn puoleen. Mutta mahdollisesti oli heidän erehdyksensä kuitenkin hyvin luonnollinen ja anteeksi annettava. Sillä minä tulin itsekin samaan luuloon Viipurissa ollessani, ja juuri sentähden viivyin siellä niin kauan turhassa odotuksessa."

"Kuinka niin?"

"Nähkääs, ne sitä linnaa korjailivat, rakentelivat ja puhdistivat koko vuoden, ja samaa olivat tehneet jo monta vuotta ennen, enkä suinkaan minä liene ollut ainoa, joka päivästä päivään odottelin sen valmistumista. Sitte kait -- ajattelin -- juhlan vietto alkaa, kunhan linna saadaan kuntoon. Paljo siinä onkin tehty työtä ja paljo muuttunut rakennus siitään kun se minun kädestäni jäi. Lisää on muurattu koko joukko matalampaa rakennusta, mutta minun uljaat tornini on typistelty pilalle. Päätorni vain on hiukan entisessä haamussaan."

"Tekevätkö hyvää työtä nykyiset miehet?"

"Ei, huonoa tekevät, ylen huonoa. Käyttävät liian pehmoista kiveä, joka ei kestä ilmoja vastaan niinkuin luonnon kivi. Semmoisesta rakentavat kaikki rakennuksensa nykyisin, sillä se käy hyvin joutuisasti. Kivet ovat särmäkkäitä kuin saaristolaisjuustot, vähä paksumpia vain, ja niistä ladotaan seinää kuin halkopinoa."

"Kenen toimesta sitä linnaa nyt rakennetaan?"

Torkkeli ei heti vastannut. Ääneti kaasi hän ensin maljansa täyteen vaahtoavaa nestettä. Kyynel vierähti hiljaa hänen silmästään ahavoituneelle poskelle.

"Surullinen on Viipurin linnan kohtalo ollut, mutta surullisempi nyt kuin koskaan ennen. Viipurin vaiheet ovat myös Suomen vaiheet. Tunnettehan Suomen tarinan... Minun muurini ja tornini eivät ajan pitkään voineet pidättää historian kulkua. Linna on nyt niiden käsissä, joiden vastustamiseksi se oli rakennettu, sen tiedätte ennestään. Mutta sillä ei enää valloittajan silmissä edes ole linnoituksen arvoa, ja se minua sotilaana enimmän loukkaa. Parempi raunioina Torkkelin linna kuin korukaluna vihollisella. Niin, ryssäthän siinä nyt rehentelevät."

"Maljasi, veikko! Eihän se murehtimisesta parane", sanoi Eerikki kuningas. "Minunkin uhkea linnani Turussa kuuluu olleen pahantekijäin säilytyspaikkana."

"Entäs minun Hämeenlinnani sitte!" lisäsi Birger alakuloisesti. "Kehruuhuoneena, pinhuusina maineettomille naisille."

"Semmoisia vastaanhan ne meidän linnamme nykyaikana kelpaavat. Ihmisten lapset ovat paljon oppineet siitä, kun me heidät jätimme. Oppineet sekä hyvää että pahaa. Heidän linnansa purjehtivat nyt pitkin aavoja meriä, kolahtavat karille ja menevät pohjaan kun sattuu, mutta pystyssä ollessaan ne ovat ainakin yhtä lujia varustuksia kuin meidän mainiot vallimme. Maasotaväki kaivautuu muutamissa minuteissa ehyeen tantereesen, ja niin syntyy linna mihin milloinkin tarvitaan."

"Oliko sulla muistopatsasta Viipurissa?"

"Oli -- vaikka harva sitä on nähnyt. Se on piilotettuna raatihuoneen saliin; luulevat ehkä, että minä en tarkeneisi ulkona. Taikka on siihen joku muu syy. Kuulin olleen aikomuksena pystyttää kuvani julkiselle paikalle, mutta siitä tuumasta oli luovuttu, ja kun syytä kysyin, pudistelivat päätään niin surkean näköisinä, että jätin heidät rauhaan omaan valtioviisauteensa. Sillä paikalla missä minun ja minun toverieni pitäisi olla ikuistettuna -- Linnansillan päässä, vanhan Rinkiportin pielissä -- siinä on kaksi pronssista valettua naista. Tässä he kuitenkin ovat tavallaan olleet oikeassa, sillä miehuutta ei nykyinen polvi tunne. Nainen heille on kaikki kaikessa. Hänen turmelevan vaikutuksensa alaisina he unhottavat kunnian ja miehuuden vaatimukset. Pitävät huolta vain omista yksityisistä asioistaan. Mutta nämä ovat ikävystyttäviä nämä muistelmat ja saattavat meidät huonolle tuulelle. Minulla on Viipurin matkaltani paljo muutakin kertomista, osaksi hauskojakin havannoita nykyisen polven oloista ja elämisestä, jotka ehkä uutuudellaan teitä huvittavat. Mutta alkaa jo olla myöhä ja ruumiissa tuntuu matkaväsymys. Mennään nyt maata, että jaksetaan aamulla nousta."

"Parasta taitaa olla", myönsivät toiset haukotellen.

Ryyppäsivät lasinsa pohjaan, riisuutuivat ja puhalsivat vahakynnttilän sammuksiin. Sen jälkeen ei enää tulta pilkottanut mistään ikkunasta laitoksessa.

TOINEN ILTA.

Oli aamusta ja päivästä tullut toinen ehtoo. Ystävykset istuivat taas entisellä paikallaan pyöreän pöytänsä ääressä. Torkkeli oli kertomassa.

"Minä tulin Viipuriin aikaseen aamulla. Ajoin näet loppumatkan junalla."

"Junalla?"

"Niin, junalla. Voin kyllä arvata, että veljet eivät tunne sitä kulkuneuvoa. Outo laitos se oli minullekin, enkä vieläkään ole sen salaisuuksista täysin selvillä. Siinä oli joukko vaunuja, joita veti raudasta rakennettu hevonen. Kulkuvoima saadaan jonkunlaisella koneella, jossa pääasiana on veden kuumentamisesta syntyvä höyry. Samanlaatuinen kone kulettaa myös laivoja, joten soutaminen ja purjeiden käyttäminen on vähentynyt. Junat liikkuvat erittäin rakennettuja n.s. rautateitä myöten, pitkin maita mantereita ja tekevät hevoskyydin harvinaiseksi. Sentähden onkin hevosen hoito laiminlyöty. Ennen niin kuuluisa Karjalan hevonen on menettänyt kaiken ryhtinsä, niin että maan ratsuväelle tarvittavat hevoset täytyy tuoda Venäjältä. Ihme vaan, etteivät vielä ole keksineet höyryllä käypiä sotahevosia. Tosin sain monestikin nähdä ratsastajia, joilla hevosen asemesta oli allaan suuri pyörä; sitä jaloillaan kiertäen he kiitivät huimaa vauhtia. Mutta siinä olivat ratsastajan kädet ja jalat kiini koneen hoidossa, niin että heillä ei olisi mahdollisuutta taisteluun muilla aseilla kuin ehkä hampaillaan."

"Kulkiko juna nopeasti?"

"Sangen nopeasti. Ja mukava siinä oli matkustaa. Viipuriin tullessa alkoi niissä vaan tuntua omituinen tuoksu. Sierameni laajenivat uteliaisuudesta, ja ennen pitkää ne huomasivat kohdanneensa tuttavan entisiltä ajoilta. Vanha aatelisnenä ei petä. Paljo on 600 vuoden kuluessa muuttunut, mutta musikan haju on ennallaan, ryssän musikan haju. Sen laadun voitte arvata, kun ajattelette, että nenäni näin kauan oli siitä säilyttänyt katkeran muiston. Kaikissa venäläisissä ei kuitenkaan ole tätä hajua; oli toisia, joilla oli hieno hipiä, parrattomat kasvot ja visertävä ääni. Ne ovat venäläisiä naisia, ja he miellyttävät yhtä suuressa määrässä kaikkia aistimiamme. Pääkansallisuutena Viipurissa ovat kuitenkin suomalaiset, enimmäkseen karjalaisia."

"Kumpiko kansallisuus nyt kaupunkia hallitsee, venäläinen vai suomalainen?"