Chapter 4

"Kuuleppas, lapsi, elä sinä opi vastustelemaan vanhempia ihmisiä. Nuoret olkaat vanhoille alamaiset, sanotaan sanassa, ja pitäkäät itseänne kiinteästi nöyryyteen. Mutta sinulle on tainnut mennä perinnöiksi isäsi ylpeyttä. Minä olen jo ennen käskenyt hänen ampua koiransa, jos tahtoo olla meidän leivässä. Mutta hän ei ole minua totellut. Elä sinä, lapsi kulta, vaan tule hänen kaltaisekseen!" -- Sitte tarttui hän tytön otsahivuksiin ja jatkoi: "Olkoon tämä nyt pieneksi muistutukseksi pahanilkisyydestäsi, kun juoksit hevosta säikyttämään."

"Enhän minä kuin Mustia tulin kieltämään", väitti tyttö, itku kulkussa.

"Tässä saat vielä vähä lisää siitä, että yhä vain olet uppiniskainen ja väität vanhempia ihmisiä vastaan."

Tyttö tuli saamaan kelpo tukkapöllyn, sillä rouva puhui harvaan ja pani painoa joka sanalle. Jalkojakin tytön jo palelti hangessa seistessä. Irti päästyään hän hiljaa nyyhkyttäen pakeni kotinsa ovelle, josta Musti säälivin silmin hänen onnettomuuttaan katseli.

Tämän pysäyksen jälkeen jatkoivat rippivieraat taas matkaansa. Ori juoksi verraten rauhallisesti, vaikka Musti yhä seurasi rekeä, tuontuostakin haukahdellen. Jäleltäpäin kuului tytön itkunsekainen kutsu: "Musti seh! Musti seh!"

Vähän matkaa ajettua tunsi kauppamies kylkeään omituisesti lämmittävän. Ja kun hän sitä koetteli, olivat vaatteet siltä kohdalta kosteat. Hän oli vähällä parkasta, luullen saaneensa kylkeensä suuren verihaavan. Mutta tarkemmin koeteltua hän huomasi, että "muistikirja" oli särkynyt taskussa ja sen sisältö imeytynyt vaatteisiin. Puhdas kirkkonenäliinakin oli likomärkänä. Hiljaa kiroten kaivoi kauppamies pullon sirut taskustaan ja pudotti ne reen viereen. Seurasi häntä sentään kirkkoon miehen haju -- ja nenäliinasta voi imeä vähä makuakin.

Kirkolla nousivat kauppamies ja hänen rouvansa reestä, ja renki pyöräytti tyhjiltään kotiin.

Rippisanoissa nuori kirkasääninen pappi puhui kelvollisista ja kelvottomista ehtoollisvieraista. Piti tälle aterialle tullessaan elävästi tuntea syntinsä ja niitä katkerasti katua sekä vahvasti uskoa, että ne nyt anteeksiannetaan. Ja vakaa aikomus piti olla elämänsä parantamiseen. Sitäpaitsi oli oltava sovinnollisella mielellä kaikkia lähimäisiään kohtaan; sillä ken ei kanssaihmisilleen anna anteeksi heidän virheitään, hän älköön myös toivoko jumalalta anteeksiantamusta. Ne, jotka täyttivät nämä vaatimukset, olivat kelvollisia ehtoollisvieraita. Kelvottomia taas olivat kaikki katumattomat ja uskomattomat, jotka vain tavan vuoksi olivat saapuneet herran armopöytään ja joilla kyti viha ja vaino povessaan toisia ihmisiä vastaan. Niiden sanoi pappi syövän ja juovan itselleen tuomion ja kadotuksen.

"Ettehän te, ystäväiseni, ole sellaisia ehtoollisvieraita? Ette suinkaan te ole katumattomalla ja paatuneella sydämellä tulleet tälle pyhälle aterialle, saapuneet herran pitoihin ilman häävaatteita?"

Eihän toki! Ei kukaan. Sen vastauksen olisi voinut lukea kaikkien tyvenistä kasvoista. Ei kellään näyttänyt olevan vähintäkään pelkoa siitä, että tässä olisi kadotukseen ja helvettiin meno niin veitsen terällä. Vanhemmista vaimoista sentään moni hiljaa nyyhki ja peitti nenäliinalla kostuneet silmänsä. Liisa rouva oli siinä asiassa edellä muista, niinkuin pitikin. Hän ei enää nyyhkinyt, vaan uikutti hiljaa, hartaasti. Tietysti hän, jos kukaan, oli kelvollinen. Epäilemättä kaikkein kelvollisin. Suntion kukkaroonkin pudotti 2-markkaisen -- sen näki jos kuinka moni ja kuuli heläyksen. Puolipäiväsaarnan piti rovasti itse. Evankeliumissa sattui olemaan kehotus "kavahtamaan, ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta". Sen johdosta oli rovastilla tilaisuus tavallista laveammin puhua mieliaineestaan, "ristin koulusta". Ne, joilla ei mitään ole, saavat kärsimyksistään monenkertaisen palkan tulevaisessa elämässä, jossa ei enää ole köyhyyttä, ei kurjuutta, ei nälkää eikä janoa, ei vilua eikä väsymystä. Sitä aikaa odotellessa hän kehotti maallisesta tavarasta osattomaksi jääneitä kärsivällisyydellä kantamaan kuormaansa eikä toisilta, onnellisemmilta, kadehtimaan ja himoitsemaan sitä, mitä herra kaikkinäkevässä viisaudessaan ei ollut katsonut otolliseksi antaa heille. Heidän piti päinvastoin olla kiitolliset siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä vapaampi tie heillä oli taivaaseen. Mutta varsin hankala pääsy sinne on niillä, jotka ovat paljon koonneet tämän maailman hyvyyttä ja henkensä raskauttaneet mammonan palveluksessa. Se on tiukempaa kuin kamelilla meno neulansilmän läpi. Ja kuta enemmän he ovat tavarata koonneet, sitä ankarampi tili heidän kerran on tehtävä. Sillä tämä maallinen tavara ei oikeastaan ole ihmisen omaa, vaan herran antama laina, jota ihmisen tulee käyttää, niinkuin hänen haltuunsa uskottua leiviskää.

Tässä saarnassa oli eräitä lauseita, joiden kohdalla Antti Hentunen vähä alkoi höröstellä. Mutta kun rovasti jatkoi puhettaan ja meni muihin asioihin, rauhottui hän, huomatessaan, ettei ollut puhe hänestä. Mitäpä se rovasti häntä -- olihan heillä siksi paljon ollut asioita keskenään.

Sitte jatkuivat kirkonmenot tavallista kulkuaan.

Mutta kesken ehtoollisen jakoa kuului alttarikaaren vaimopuolelta ensin kova parahdus, sitte yhä kestävää liikutusta. Kaikkein katse kääntyi sinne, sekä rippivieraitten että muiden kirkossa olijain. Kauppamiehen katse oli ensimäiseksi ehtinyt siellä käydä ja jo siirtyä poiskin. Hänen Liisansa näet ei ollut voinut hillitä liikutustaan. Ei se muuta ollut.

Vähä tuo hävetti kauppamiestä -- vaikka oikeastaan hän luki synniksi itselleen tuon hävettämisen. Kyllä hän sen ymmärsi, että olisi pitänyt tehdä samalla lailla hänenkin, ennenkuin olisi oikein kelvollinen. Kovinhan papit armollisesti katselivat Liisaa, vaikka tämä ei ollut mikään syntinen. Muuten vaan otti asian niin tunnolleen. Kuinka paljoa enemmän kauppamiehen olisikaan pitänyt...!

* * * * *

Kirkosta päästessä oli jo renki hevosineen vastassa. Ilma oli kirkkoaikana lauhtunut. Sateli harvaan ja verkalleen isoja, pehmeitä lumihiukaleita. Aurinko vähä kumotti alaalta läntiseltä taivaalta, vaikka tuskin oli päivällisaika.

Ori sai astua kotimatkan. Niin tahtoi rouva aina kirkosta tullessa, varsinkin rippikirkosta.

Edellä kulki pari miestä, joita ei viitsitty sivuuttaa. Toinen näkyi olevan se kauppamiehen jyvärenki Aatu Julkunen, kotiinsa menossa, toinen hänen veljensä, joka oli mökkiläisenä jossain salokylillä. Molemmat laihoja, puutteen ja huolten painamia; silmät olivat kuopalla, ja niissä asui aina omituinen nälkäinen katse.

Lähemmäksi tultua voi kuulla miesten puhetta, jos tarkasti kuunteli.

"Meille kait tulet syömään ennen kotiin menoasi?" kysyi Aatu veljeltään. "Eihän siellä suuria vieraanvaroja ole. Kipeänä on eukkokin, vaan koetetaan katsoa jotain. Ei suinkaan sulla ole evästä muassa?"

"Ei tuota tullut pannuksi. Minua varten ei suinkaan rovastin tarvinnut saarnata elatuksen murheesta."

"Hyväpä sen on siitä saarnailla, kun ei ole sitä murhetta itsellään. Mutta olisipas meidän sijassa... Leikkuuaikana kertoivat painaneen 15 vanhaa leiviskää."

"Antelias se kuitenkin on saarnoissaan, vaikka muuten moittivat ahneeksi. Meille lupaa siellä tulevaisessa niin pulskan elannon, eikä itse tunnu pyrkivänkään osille. Eihän se miten mene neulansilmästä semmoinen."

"Jospa se onkin tarkottanut imeä itseensä koko pahan mammonan, että meillä olisi sitä helpompi pääsy. Hyvänä paimenena uhrautuu sillä tavoin lammastensa edestä."

Näin epäuskoista puhetta kuullessaan rouva käski rengin ajamaan sivu. Mutta juuri sivuuttaissa sanoi salolainen Aatulle:

"Noin laihaksiko se teidän rouva on ujunut? Mitähän se siellä kirkossa niin ulisi, ihan kuin hännälle polettava koira?"

Mitä lie Julkunen vastannut, on vaikea varmasti sanoa, sillä hän puhui hyvin hiljaa. Mutta rouva kuunteli siksi herkällä korvalla, että sai selville ainakin suuntia.

Vähän matkaa ajettua hän sanoi miehelleen:

"Erottaa täytyy meidän töistä tuo Julkunen. Niin paatunut ja jumalaton raukka, että oikein tulee sääli. Ja muutenkin se on osottanut tottelemattomuutta minulle, kun et sinä ole ollut mailla."

"Kovinpa sillä on paljo huonoa joukkoa", sanoi kauppamies. "Jos tuota sentään vielä koettaisi pitää."

"Ei, ei sitä voi eikä uskalla, jos tahtoisikin. Jumalattoman työllä ei ole siunausta, vaan kirous seuraa hänen askeleitansa. Ei sitä mitenkään..."

Samassa tultiin Julkusen mökin kohdalle. Tyttö oli taas ovella torumassa Mustia, joka haukkui ja raapi ovea, päästäkseen ulos. Mutta tyttö ei laskenut.

Kauppamiehelle silloin juohtui mieleen, mikä vahinko hänelle oli kirkkoon mennessä tullut, osaksi tuon tytön takia. Hän oli ollut vähällä ihan suuttua. Mutta nyt tuntui kuin olisi jotain lämmintä noussut hänen poveensa. Vyörähtivät mieleen papin puheet sovinnollisuudesta, leiviskästä, tilinteosta j.n.e. Hän käski rengin seisauttaa hevosen, viittasi tyttöä luokseen ja alkoi kaivella taskuaan. Pani sitte jotain tytön käteen ja sanoi hiljaa:

"Anna se isompi raha äidillesi!"

Tyttö kiitti sievästi ja meni taas vartioimaan ovea.

"Vieläkö sinä sille...!" alotti rouva puheen, kun taas lähdettiin ajamaan. "Paljoko sinä annoit?"

"Eihän tuota paljoa --. Ei tullut multa kirkossa pannuksi kukkaroonkaan."

"Vai sillä lailla sinä käytät sitä leiviskää, minkä herra on meille uskonut! Tuommoisille jumalattomille jakelet. Pois olisit käskenyt Julkusen joukon koko meidän alueelta, jos sinulla olisi vähänkään rakkautta jumalaan ja omaan vaimoosi. Kyllä sinä et Julkusen käske menemään tiehensä, niinkuin käskit vaimoasi. Vai oletko jo unhottanut sen kauniin lauseesi? Tokko sinä enää muistatkaan, mitä varten tänäpäivänä kävit herran armopöydässä, koska jo sieltä palatessa pahotat vaimosi mielen? Kunhan sinä, polonen, et vain olisi ollut ilman häävaatteita; kunhan et, Antti kulta, olisi ollut kelvoton vieras!" -- Ja rouva alkoi taas tuntea liikutusta, pyyhki kosteita silmiään ja nyyhkäsikin muutamia kertoja.

"Antaa tuon Julkusen asian nyt olla edes tuonnemmaksi", sanoi kauppamies arastellen. "Eihän sitä ilkiä ihmisiltäkään, keskellä talvea ja joulun alla."

"Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä, Antti. -- Vaikka olkoon vain tuonnemmaksi, mutta ei kesän yli. Silloin vetäisit päällesi sen kirouksen, joka on jumalattomille valmistettu. Ja jos sinä muuten et tätä asiata muista, niin minun tuntoni vaatii rovastille ilmoittamaan, että sinä sanot vaimollesi: mene tiehesi, akka! Ja että sinä rippikirkosta tullessa oman vaimosi nähden ja kuullen lähettelet rahaa toisen miehen vihitylle vaimolle. Luuletko, ettei minua siinä asiassa uskottaisi? Kyllä papit hyvin tietävät, kuinka nuhteettomasti sinä muuten olet elänyt. Sitäpaitsi, kuulihan sen Paavokin."

Kauppamies yritti sanoa jotain, mutta ei kuin rykäsi. Mitäpä puolta hänellä oli? Liisa oli kelvollinen, hän kelvoton ja pahanlainen ryyppymies.

Lähempänä kotia ei oritta enää voinut hallita. Se riuhtasiin väkisin juoksuun. Kauppamiehelle se oli mieleen, eikä rouvakaan siitä tällä kertaa virkkanut mitään, sillä kotona odotti ehtoollisvieraita valmiiksi katettu päivällispöytä.

* * * * *

Kenties minun on senverran onnistunut herättää lukijan mielenkiintoa, että hän tahtoisi tietää, missä Liisa rouva _nyt_ on.

Hän on jo kymmeniä vuosia ollut siellä, jonneka me kaikin toivomme pääsevämme. Ennen lähtöään hän jo oli toimittanut siunattuun maahan miehensäkin, Antti Hentusen.

Hänelle itselleen pidettiin kirkossa ihana ruumissaarna, jonka mukaan seurakuntalaisten, sekä nuorten että vanhain, oli otettava esikuvakseen "tämän kristisisaren nöyrä ja hiljainen, mutta jalolta uskolta läpitsetungettu vaellus; yksivakaisesti oli hän itselleen kilvoitellut sen kaikkein kirkkaimman kruunun, ja uskollisemmasti kuin kenkään meistä, päähän asti."

En siis voi lukijan uteliaisuutta tyydyttääkseni muuta vastata kuin että rouva Elisabeth Hentunen nykyään on enkelinä taivaassa.

Ehkä voitte, jos haluatte, häneen siellä tutustua.

KÄYNTI TUOVINLAHDEN KORKEALLAKOSKELLA.

"Parasta se on nyt mennä, jos kerran aiot siellä käydä. Ja käytävähän siellä on. Kun vaan ei jo nyt olisi liian myöhä."

Sen neuvon sain eräänä aamuna kuopiolaiselta ystävältäni Heikiltä, joka on Matkailijayhdistyksen jäsen, paikallisiin oloihin perehtynyt, ja johon sokeasti luotin senkaltaisessa asiassa kuin Korkeallekoskelle lähdössä. Vahinko vaan, ettei Heikki itse sanonut joutavansa mukaan.

"Me kuopiolaiset siellä on käyty niin monasti", lisäsi hän hymyillen. "Eikä sillä matkalla opasta tarvitse. Istut vaan Tähteen."

Oli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä pilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja paistoikin "imelästi", niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä, vaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein "Tähteä", niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin edestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja, joilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan "Kainoja", "Neitiä", "Lempiä", "Sukkelia" ... ahaa, tuolla pilkistää "Tähti" toisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.

"On kierrettävä lammakon taite", kuulin jonkun sanovan.

Toisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä puikkia selälle, mutta onneksi seisoi "Tähti" paikallaan niin kauan, että ennätin kiertää "lammakon taite." Se näet kuuluu aina lähtevän muita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia laivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo "Sukkela", ja nyt jää "Lempi" ... ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi kääntymään toiselle reitille.

Ähkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä. Järvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt jäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy kiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen. Ukkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan kannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja ottavat vettä niskaansa.

"Kun tulis antamaan piletit!" huokaa vieressäni istuja niin hartaasti, että se herätti uteliaisuuteni. "Mikäpä kiire sillä asialla on?" kysäsin. "Pääsis tästä paleltumasta", oli vastaus. Tarkemmin asiaa tutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on kannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p. -- ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan tapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella missä tahansa.

Mutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon. Näkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti ajatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä erehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää. Satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat kansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman suurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle. Ainoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän mukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä säästettyä rahaa.

Ilomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi. Salongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään meistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen kehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.

Tiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja koetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja tullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä kosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä 75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä salongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte kestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän ruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen edessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä tötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi pannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.

Silloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon kipinä.

"Myydäänkö pilettiä edestakasin?" kysyin. "Minä en muuta kuin käväsen Korkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa alennusta?"

"Onkos herra _huvimatkailija_?"

"Kyllä -- kun vaan ilma myötenantaisi."

"Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50 p. edestakasin, salongissa."

Ja minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja ehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut vapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa ilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt ainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta "antaa tietoja kippari aluksella."

Nyt minulla taas oli hyvä olla. Lämmin tuntui niin suloiselta. "Lämmintä ja leipää" -- nehän ovat ihmiselämän perussävelet. Leivän arvon kyllä jokainen muistaa kolmasti päivään, mutta lämpimän tärkeys tahtoo unohtua, ellei siitä joskus saisi tällaisia muistutuksia. Jaksoin taas ruveta odottamaan pysäyspaikkaa, jos semmoista ollenkaan oli tulossa. Vihdoin tuli Kehvo, jossa kuului olevan orpokoulu, ja kohta senjälkeen Hirvilahti kansakouluineen. Sivistykseen pyrkivää väkeä siis täällä Kuopion takana.

Kun sitte lähestyttiin Ruokovirran matalarantaisia seutuja ja pujahdettiin samannimisestä kauniista kanavasta, alkoi tulla pysäyspaikkoja oikein tulemalla. Muuan tukevan näköinen, jyrkkäpuheinen Pielaveden isäntä selitti syyksi, että nyt oli saavuttu Maaningan pitäjän rajoihin, ja maaninkalaiset kuuluivat niin riitauneen kunnallisissa asioissaan, että korkeintaan kolme henkeä sopii samaan laituriin; ja vaikka laitureita on niin tiheässä, täytyy paraita pukareita viedä veneellä laivaan keskiselälle saakka. Sellaista se tuntui sielläpäin olevan kunnallisen itsehallinnon vaikutus laivaliikkeeseen.

Seudut olisivat ehkä olleet hyvinkin viehättävät, jos olisi ollut kaunis ilma ja täysi kesä. Mutta nyt vielä niistä puuttui viimeinen voitelus: lehti oli vasta alulla, ruoho kulonkirjava, ja kukkia tuskin olisivat monta löytäneet luonnontutkijatkaan. Näin ollen voi olla aivan totta, mitä arvoisa pielaveteläinen opastajani lausui näistä maisemista, että nimittäin "ne eivät ole niin rumat kuin näyttää" -- vaikka se vähä oudolta kuului.

Ahkiolahden eli Viannan kanavasta ei enää menty. Ihan ovelta käännyttiin ja alettiin etsiä Tuovilanlahden suuta. Olisipa ollut ihme, jos sitä ei olisi löydetty. Niin erilainen se on muista Savon lahdista. Se ei ollut hymyilevä eikä välkkyvä, ei ruohikkorantainen eikä lehdikkoreunainen -- eikä taas pilalle asti jylhäkään, vaan se oli vähä kutakin. Enimmän se muistuttaa kauniita Laatokan lahtia. Alastomat kallioseinät nousevat jyrkkinä vedestä, mutta niiden hartioilla vihannoivat nurmikot ja oraspellot talojen tienovilla. Lahti on sangen pitkä ja kaita. Kun peremmältä silmäilee suullepäin, näkee maisemia, jotka -- sanoipa heitä nyt reiniläisiksi tai alppimaisiksi -- ovat suorastaan juhlallisia näin kotioloissa.

Eräässä kallion kylessä on, vähän matkaa vesirajan yläpuolella, miehenmentävä reikä, jonka sanotaan syvemmällä vuoressa leviävän avaraksi huoneeksi. Tämä paikka on nimeltään "Pirun pesä." Pielaveteläinen, joka nyt oli oman kuntansa piirissä, pyysi kipparin ajamaan lähitse pesän suuta, koettaakseen tarttuuko ukko laivaamme kiini. Mutta ei se tarttunut. Ei liene ollut kotosalla, koska ei kuulunut näyttäyneen moniin vuosiin.

"Jos lienevät papit karkottaneet?" arvelin pielaveteläiselle.

"Ei se näistä oman pitäjän papeista -- on se niihin ennättänyt perehtyä. Enemmän minä sitä Kuopion uutta piispaa -- olisiko sitä pakoon muuttanut toiseen hiippakuntaan."

Tuovilanlahti on vahva liikepaikka. Ranta täynnä makasiineja, lotjia ja tynnyrikasoja; kylällä kauppapuoteja ja meijereitä; syksyisin voin osto kova. Ahaa, ajattelin, ei ole ihme, jos semmoisen liikkeen keskellä ei vuoren ukko joudakaan makailemaan pesässään. Pitää heilua, jos mieli jotain saada toimeksi.

Rannalle päästyä oli ensin saatava kievarista aineellista voimaa matkan jatkamista varten. Sillä vielä oli astuttava noin kolme kilometriä. Ja sitä saatiin, kun joutui. Savossa saadaan vaikka mitä "kun joutuu".

Syödessä kertoi kievarin isäntä, ettei Matkailijayhdistys vielä ollut alottanutkaan rakentaa aikomiaan mukavia portaita Korkeakosken alle. Hän, joka kehui olevansa innokas matkailuasian ystävä -- mahdollisesti tosin ei ilman aineellisia sivutarkoituksia --, sanoi omalla kustannuksellaan pitäneensä siinä portaat jo kaksikymmentä vuotta. Mutta miehen sekä ikään että silmänluontiin katsoen en voinut uskoa sitä aikaa ihan niin pitkäksi.

Maat täällä ovat mäkiset, ja kaukaisuudessa siintää yhä korkeampia kukkuloita. Se joki tai virta tai oja -- miksi hänet tahtoo sanoa -- jossa Korkeakoski on, kulkee pitkin matkaa sangen syvän ja jyrkkä-äyräisen haudan pohjaa. Kosken kohina kuuluu, tarkkaan ottaen, vajaan kilometrin päähän, eikä sen lähellä heikosta puhelusta saa selvää.

Ja nyt sitä sitte ollaan Korkeallakoskella. Suurella vauhdilla syöksyy vesi kallion kielekkeeltä alas kivikkorinnettä synkkään syvyyteen. On aikoinaan särkenyt myllynkin niskastaan, koska pari myllynkiveä ja joukko seinähirsiä törröttää paraassa nielussa. Onhan siinä vilskettä: vesi valkeana vaahtona, ja hieno huuru kohoaa kohden korkeutta. Astumme siinä portaita myöten kosken alle, toivoen joka askeleella, että Matkailijayhdistys jo olisi tehnyt aikomansa paremmat portaat. Raskas pielaveteläinen sitä varsinkin toivoi, sillä hän sanoi pelkäävänsä kuolemaa, kun oli huonoissa väleissä papiston kanssa kunnanesimiehen vaalin takia.

"Mitenkäs teidän pitäjässä on paljo laivalaitureita?" kysäsin.

"On niitä siksi kuin laivojakin,"

Korkeankosken alle on metsäiseen maahan aikojen kuluessa syöpynyt syvä, laaja kattila, josta ainoastaan vesi pääsee pois ilman siipiä tai portaita. Tämän kattilan pohjasta on koskea katseltava. Siihen näkyvät kaikki sen kuohut ja tummat paadet. Seutu on jylhän kaunis, tekee miltei kolkon vaikutuksen, niin oudon Savossa.

Olisi siinä mainio kosken paikka, kun vaan olisi vettä. Korkeutta on yli tarpeenkin, mutta vettä on vähä.

"Piti tulla kahta viikkoa aikasemmin, silloin vesi oli ylimmillään", lohdutteli pielaveteläinen.

Kyllä kai! Tuskin tarkenin nytkään.

Maalareille tämä on erinomainen tauluntekopaikka. Heidän kankaalleen on helppo lisätä vettä, ja muuta tässä maisemassa kyllä riittää. Niin rauhaisa vielä istua siellä kattilan pohjassa ja maalata.

Silloin juolahti mieleeni rohkea ajatus. Jos minun teknillinen kykyni olisi yhtä suuri kuin luontainen kekseliäisyyteni, tekisin Matkailijayhdistykselle seikkaperäisen ehdotuksen Korkeankosken laittamisesta vierasten varalle. Eikö voisi sulkulaitosten avulla säästää keväistä tulva- ja kesäistä sadevettä suureen säiliöön kosken yläpuolelle ja sitte vaikka kerran viikossa, esimerkiksi sunnuntaisin, määrätuntina laskea tulemaan oikein hurjasti? Se olisi suurenmoista. Sitä kannattaisi tulla kaukaakin katsomaan, eikä kiellettäisi pientä pääsymaksua kustannusten korvaukseksi. -- Kenties on ollut yhtä viisaita ennen minua, ja kenties on tuuma huomattu epäkäytännölliseksi -- mutta hyvä tuuma se olisi sittenkin,

Pielaveteläinen oli myös kekseliäs. Kesäiseen aikaan oli hänestä paras lähteä Kuopiosta aamusella Iisalmeen menevässä laivassa ja jäädä Ahkion kanavalle. Sen läheisyydessä on Viannan koski, jossa on viljalta vettä. Seutu ihmeen kaunis siinäkin. Sitte vasta olisi maisin tahi veneellä Tuovilanlahtea myöten tultava Korkeallekoskelle ja _ajateltava_, että "ollappa tässä Viannan vesi!" -- Ai, ai, sinä Heikki ystäväni, kun et tuota neuvonut!