Chapter 3

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Päätä pakotti kovin, suu maistui pahalta, koko elämä tuntui ilkeältä. Jormalainen ei ollut ensimäistä kertaa tässä tuskassa. Aina hän oli siitä jollakin neuvolla päässyt. Varmimmaksi keinoksi hän oli havainnut liikkumisen ulkoilmassa, varsinkin jos pääsi vähä hikoomaan. Sentähden nähtiinkin Jormalaisen usein kohmeloaamuinaan lähtevän ulkotöille, vaikka hän muulloin tarkasti varoi työntekoa. Sitä keinoansa hän päätti käyttää nytkin. Otti tuuran olalleen ja meni sytemään ranta-avantoa. Pulskalta se näytti, kun isäntä itse löi jäätä; ihmetellen sitä katselivat pihasta rengit ja piiat. Kyllä siinä pian sai lämpimänsä.

Tämä työ kuitenkin tunnosti lukeutuvan vähäksi tällä kertaa. Päivällisellä ei vielä ruoka maittanut. Saadakseen elämänsä oikein korjautumaan, päätti isäntä mennä työhön iltapuoleksikin.

Pehkonen oli tekemässä torppansa päivätöitä hevosineen. Aikoi juuri lähteä heinänhakuun Suontaus-niityltä, kun isäntä käski hänen ruveta halonvetoon ja sanoi itse menevänsä heinään. Valjasti Liinaharjan heinähäkin eteen, jossa se ei ollut seissut moniin aikoihin.

Isäntä väänsiin häkkiin ja läksi ajaa vilistämään. Pitihän niitä Liinaharjan juoksulahjoja käyttää. Ilma oli raikas, jotensakin kylmä. Miehen mielialakin korjautui vähitellen. Tuntui niin hyvältä, kun taas monesta ajasta oli työssä. Huurteinen metsä oli niin raittiin, kohmeloa parantavan näköinen, ja lumi niin puhdas, valkoinen. Eikä sitä vain joka mies tämmöisellä hevosella ajele heinässä, ensimäisen palkinnon ottajalla. Tuskin muut kuin hän, suomalaisen tammarodun isä.

Maantieltä erottua oli Jormalaisen mieli jo niin ylhäällä, että hän arveli laulaa. Eihän tuo mitä tekisi, kun ei ketään ollut kuulemassa; olipa hän myöhemmällä laulanut Seurahuoneen salissakin. Saman laulun hän nytkin viritti, ensin alavasti ja hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kiiveten yhä korkeampiin ääniasteihin:

"Isä se hevosen valjasti ja käskipä pojan luistaa, hei, ajella sen hellun luo, jonka rakkaimmaksi muistaa.

Kahdeksan sataa on tarjottuna mun liinakkotammastani. Jos ei tuhatta anneta, niin vetelen ma helluani.

Seitsemänsataa ja seitsemänkymmentä helluni hevonen maksaa. Sepä se sitte linjaarirattaita heilutella jaksaa."

Ladolla oli aika hauska kelliä hyvänhajuisissa heinissä ja verkalleen täyttää häkkiä, poleksia sitä ja hakea taas lisää. Oikein oli isäntä tuohuksissaan, ennenkuin häkki oli täysi. Sitte hän rupesi loikomaan kuorman päälle ja läksi kotimatkalle. Mutta äskeisen lämpimän jäleltä pyrki kylmä ennen pitkää ahdistamaan häntä. Täytyi nousta kävelemään. Sitoi ohjaksenperät häkin nurkkaan ja jäi astua juppasemaan kuorman jälkeen.

* * * * *

Maantielle tultua kuului takaapäin aisakellon helinä. Kohta alkoi erottaa kulkusiakin. Olivat kai matkustajia ja ajoivat aika vauhtia. Lähemmäksi tultua kävi Liinaharja rauhattomaksi ja yritti puhaltautua juoksuun, mutta kuorma oli raskas ja keli kireä. Liinaharjaa suututti: silloin tulevat kiusaamaan kilpajuoksuun, kun hänellä on työtä tosissakin! Hän koetti kääntää päätänsä ja katsoa, minkänäköisiä nuo olivat, mutta silmälaput estivät näkemästä sivulle. Kellot ja kulkuset raikuivat yhä lähempänä. Matkustajilla kun näytti olevan kiire, juoksi Jormalainen hankea myöten hevosensa rinnalle, aikoen kääntää tiepuoleen. Mutta yht'äkkiä Liinaharja hypähtää taaksepäin, ja Jormalainen parkasee pahasti.

Liinaharja oli luullut häntä sivupyrkiväksi hevoseksi ja purra hotassut. Lakin läpi oli haukannut päänahkaa kämmenen kokoisen lämpäreen keskeltä päälakea. Vasta purtuaan huomasi sen käyneen ihmiseen ja alkoi vavista. Värisi kuin haavan lehti.

Matkustavaiset hautoivat lumella haavaa, joten verenvuoto pian taukosi. Mutta sitä kivisti ja vihloi kauheasti.

"Hyvä hevonen, vaan pahat tavat", sanoi muuan matkustajista. "Ei ole hennottu kurittaa."

"Eikö tuosta pahat tavat eronne!" murahti Jormalainen hampaittensa raosta.

Katkeralla mielellä hän vihdoin kiipesi kuormalleen ja kiroillen ajoi loppumatkan täyttä laukkaa kotiinsa. Päähän pantiin hauteita ja kääreitä. Pehkonen laitettiin hevosellaan noutamaan lääkäriä kaupungista. Talossa näet ei ollut muuta kunnollista hevosta kuin Liinaharja; sitä oli hoidettu, muut jätetty omaan huonouteensa, kun ei niistä aikanaan millään keinolla tullut juoksijaa, vaikka kyllä oli koetettu. Liian vanhoja olivat enimmäkseen olleetkin, nykyiselle isännälle tullessaan.

Liinaharja ei nyt joutanut kaupunkimatkalle. Sitä oli kuritettava verekseltään. Pahat tavat oli saatava pois. Oikeastaan ei Jormalaisella ollutkaan muuta tärkeätä elämäntehtävää kuin suomalaisen tammarodun kehittäminen ja kasvattaminen, "vahvan ja _hyvä_lahjaisen tammarodun", niinkuin valtion asiamies oli sanonut. Tätä tehtävää ei hänen arvoisensa mies voinut hetkeksikään unhottaa, varsinkaan nyt kun hän itse sai tuntuvasti kärsiä pahantapaisen hevosensa tähden. Eipä sillä koskaan ennen oltu tuollaisia kureja nähty.

Liinaharja vietiin talliin pilttuuseensa ja kaksi renkiä vuorotellen lyömään, ensin piiskalla, sitte rautariimuilla ja seipäillä. Kun yksi väsyi, sai toinen jatkaa. Se oli isännän käsky, että katkeamaton läiske piti kuulua tallista hänen sairasvuoteellensa. Ensin Liinaharja potki ja hypähteli, mutta lopulta seisoi liikkumatta kuin seinä. Oli hän ennenkin tässä talossa saanut kokea hevosen kuria, vaan ei koskaan tämmöistä. Vasta kun eläin raukka alkoi hoippua ja molemmat rengit olivat väsyksissä, katsottiin riittävän. Lääkärin tuotuaan sai Pehkonen kuulla Liinaharjan pieksämisestä ja meni heti talliin katsomaan. Lautaset, selkä ja reidet olivat makkaroilla. Muutamista repeämistä tihkui verta. Ruokaan se ei koskenut eikä ollut tietävinäänkään hyväilystä. Silmät olivat sameat ja tyhmän näköiset. Oikein kävi ikävästi Pehkosesta, vaikka ei se enää hänen omansa ollut. Katui katkerasti, että sitä sittenkään oli myynyt, ja päätti mielessään, ettei kenenkään pitäisi mistään hinnasta myydä kotikasvatteja tietyille kilpa-ajureille.

Taitavasti kuroi lääkäri umpeen Jormalaisen päälaen. Kun tukka kasvoi, ei haavaa paljo huomannutkaan.

Kaunis hevonen oli Liinaharja vielä jälestäkinpäin ja juoksi myös aika hyvästi. Mutta vaikka se näytti polkevan voimainsa takaa, ei sen juoksussa enää ollut tuota entistä tuulispään vauhtia. Muiden "pahain tapojen" mukana oli siitä piesty pois tuokin voiton ja kunnian himo, joka sille kilparadalla oli tuottanut palkintoja, mutta vihdoin aiheutti niin tunnottoman kurituksen. Nyt se kiistämättä antoi toisten mennä sivutsensa, jos näyttivät haluavan.

Jormalainen toivoi kuitenkin vielä saavansa kiitoslauseita, jos ei vaan rahapalkintoja, "hyvästä hoidosta."

HURSKAS VAIMO.

Jos köyhä väki ei missään muualla pidä puoliaan, niin ainakin rippikirjoituksissa. Siellä on heillä ehdoton enemmistö, ja siellä he ovat melkein kuin kotonaan. Mutta varakkaammat ja ylhäisemmät tuntevat niissä tilaisuuksissa olevansa jotenkin vieraita, niinkuin ei heidän paikkansa olisi siellä. Sentähden he harvoin sinne tulevatkaan itse, vaan ilmoituttavat muilla ripin tarpeensa.

Antti Hentusen ja hänen rouvansa puolesta esimerkiksi oli vaan renki läsnä rippikirjoituksessa, vaikka he eivät olleetkaan ihan ensimäisen luokan herrasväkeä.

Viraltaan ja arvoltaan Antti Hentunen oli maakauppias, ja meille lienee jotenkin yhdentekevä, millä lailla hän oli päässyt siihen asemaan. Kenties tämä seikka enemmän liikutti erästä herrassa nukkunutta entistä maakauppiasta, jonka puotipalvelijana Antti oli ollut nuoruudessaan. Mutta muulle maailmalle ei ole tarpeellista tietää, millä hetkellä ja mistä lähteestä Antti sai kutsumuksen ruveta omantakeiseksi kauppiaaksi. Hän on _nyt_ maakauppias, ja sillä hyvä. Elää omillaan ja elättää muitakin, joka on vielä parempi.

Ensimäiseksi, luulen minä, huomasi Antissa näitä edistyksen mahdollisuuksia ja ylöspäin pyrkimisen oireita edellämainitun herrassa nukkuneen entisen maakauppiaan Liisa niminen sisäneitsyt. Ja arassa, puhtaasti neitseellisessä sielussaan hän päätti ottaa osaa näihin pyrinnöihin, tukea niitä ja olla myös mukana, jos ne joskus hedelmän kantaisivat. Kerran hämärissä, kun ei ollut muita kotona, se asia päätettiin, sillä tavalla ettei sitä käynyt enää purkaminen. Oli siinä syytä kummassakin. Alku oli Liisan tekemä, ja sentähden minusta oli hänessä enemmän syytä. Mutta kukapa minua uskoo? Jos tapaus olisi semmoisenaan tullut valkeuteen, olisivat kaikki päättäneet sen Antin syyksi, ja kaikki olisivat katsoneet kieroon häneen. Siihen kait Liisa olikin perustanut laskunsa.

Ei auttanut muu kuin ruveta yksiin leipiin eli, kauniimmasti sanoen, "yhdistää kohtalot." Vanhukset arvelivat, että tottapa lie jumala valinnut heidät toisilleen. Ja miks'ei olisi jumala valinnut näitä aviopuolisoja niinkuin muitakin? Itse he vaan olivat, mahdollisten erehdyksien välttämiseksi, vähä ohjailleet tätä valintaa. Ja jouduttaneet.

* * * * *

Kymmenen vuoden kuluttua vasta oikein voi nähdä, kuinka hyvästi Antti ja Liisa soveltuivat toisilleen. Silloin heillä jo oli neljä lasta, joista vanhin kahta viikkoa nuorempi kuin heidän kirkollinen avioliittonsa. Heillä oli myös Mikko niminen puotilainen, josta ei kukaan olisi osannut arvata, aikoiko hän koskaan avata omaa kauppaa, vai eikö.

Kauppias Hentunen oli tähän aikaan hyvin paksu ja hyvin pyöreä. Lyhyempi hän luultavasti ei ollut nyt kuin ennenkään, vaikka näytti semmoiselta kerältä. Silmät olivat kutistuneet hyvin pieniksi, ja kasvoilla oli kukoistava väri. Kuitenkaan hän ei ollut terve. Kävi joka kesä Kuopion kuuluisassa kylpylaitoksessa, istui savessa ja kiipesi kylvyn jälestä Puijon rinnettä -- kaikki lääkärin määräyksen mukaan.

Syynä sekä hänen pyöreyteensä että kylvyn tarpeeseensa oli hänen käyttämänsä omantakeinen kirjanpito. Hän ei näet tyytynyt siihen, että Mikko hoiti hänen tavallisia kauppakirjojaan, vaan sen ohessa hän itse omakätisesti hoiti neljää erikokoista nassakkaa, ehkäpä vielä huolellisemmin kuin Mikko puotikirjoja. Muut olivat pyöreäkylkiset, paitsi yksi, jota voisi sanoa "muistikirjaksi." Se oli litteä, veti kaikista vähimmän ja kulki aina taskussa. "Kassakladi" oli puotikamarin uunin takana, "pääkirja" vaatekaapin nurkassa ja "varastokirja" kellarissa. Näitä kirjoja hän "vei" vähä toisin puolin kuin varsinaisia kauppakirjoja kuletetaan. Siirsi näet vähitellen varastokirjan sisällön pääkirjaan, josta taas tarpeen mukaan täytti sekä kassakladin että muistikirjan. Yhtä uuttera kuin Mikko oli täyttämään hänelle uskottua kladia ja muistikirjaa, yhtä uuttera oli kauppamies tyhjentämään omiaan. Mahdollisesti hän luuli tämän olevan sitä aina mainittavaa "kaksinkertaista kirjanpitoa."

Muuten hän oli erinomaisen hyväluontoinen niinkuin aina lihavat miehet, ja peräti vähä välitti muista asioista kuin omasta kirjanpidostaan. Mikkoa kohtaan hän oli enemmän toverin ja ystävän kuin isännän kannalla. Aina kun Mikko jostakin syystä oli työlästynyt ja uhkasi muuttaa pois, rukoili kauppamies itkusilmin häntä jäämään.

"Minun tulee niin ikävä sinua", hän nyyhki, "minä kun vielä olen niin akkavallan alainen..."

Viimemainitulle asialle Mikko tietysti ei mitään voinut. Mutta eipä hän lähtenyt, jos lie koskaan oikein aikonutkaan.

Liisa rouva taas oli kehittynyt herransa ja miehensä täydelliseksi vastakohdaksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Koska vastakohdat sanotaan avioliitossa parhaiten sopivan yhteen, olivat he siis ihanteellinen aviopari.

Liisa rouva oli pitkä ja laiha, niin laiha, että "luut sinertivät nahkan alta ja tuuli vinkui kylkiluiden välissä", kuten Mikon oli tapana sitä kuvata. Laihuutensa syyksi rouva valitti huonoa ruokahalua, vaikka hän useinkin pahimmin valitellessaan puri kuin tuskainen, ja Mikko puolestaan arvioi hänen syövän ainakin neljän hengen edestä. Mutta mikä lie ollut, ettei hänessä jumalanvilja ottanut asuakseen.

Sisällisesti oli Liisa rouvassa tapahtunut se muutos, että hän nyt oli peräti hurskas. Viljeli pyhänseutuna jumalansanaa, veisasi viikollakin aamuin illoin ja kävi uutterasti "seuroissa." Jos asian ottaa puolueettomasti, oli hän jumalisin ihminen koko kihlakunnassa. Naisista ei kukaan uskaltanut ajatella itseään hänen vertaisekseen, ja miehistä taas siinä suhteessa ei ole koko kilpailuun. Ei löytynyt yhtään virhettä hänessä eikä hänen vaelluksessaan. Ei ainakaan hän itse löytänyt. Ja muut eivät tohtineet ruveta etsimäänkään. Jos joku olisi semmoista yrittänyt, olisi paikalla ollut hukassa. Kadotettu sekä ajassa että ijankaikkisuudessa. Niin häntä suojeli vanhurskauden maine. Sitäkään vanhimman lapsen syntymisjuttua ei enää kukaan uskaltanut muistaa. Aina vaan säälitellen puhuttiin, kuinka työlästä on olla "juopolla miehellä niin hurskas vaimo."

* * * * *

Oli lauantaipäivä paria viikkoa ennen joulua ja ensimäiset rekikelit. Väkeä kiehui kylä täynnä, ja puodissa oli kauhea kiire. Mikko liikkui kuin kärppä, ja kauppamies itsekin pyörähteli ja hikosi. Riitti hänellä kuitenkin aikaa silloin tällöin kääntyä nurkkaan päin ja kopeloida taskuaan.

Vasta puolisen jälestä asettui tungos vähäksi aikaa, kun kirkkomiehet läksivät eväilleen. Kauppamies oli päivälliselle kutsunut muutamia varakkaimpia isäntiä, joiden huoleton toimeentulo selvästi näkyi sekä kasvojen muodosta että ruumiin rakennuksesta. Vanhan hyvän ja kunniallisen tavan mukaan otettiin syödessä riittävät ruokaryypyt. Kotielannossa Liisa rouva oikeastaan oli enemmän myöten kuin vastaan miehensä juopottelua. Mutta vieraitten ihmisten nähden hän aina oli hyvin tarkka ja huolekas siitä asiasta. Nytkään hän ei mitenkään saanut rauhaa muualla kuin ruokailuhuoneen oven takana. Ja ryypynottoaikoina hän aina raotti ovea, aterian alkupuolella pikkusen vaan, niin että toinen silmä ja puoli nenää näkyi päivällisvieraille, mutta sittemmin rako yhä laajeni. Kauppamies istui selin oveen eikä huomannut mitään. Puheli ylen rohkeasti, kehui suurilla asioillaan, alkoipa lopulta laulahdellakin. Silloin kuului oven takaa, kuin raskaan painon alta päästen, kuiskaus:

"A-antti-i!"

Kauppias kääntyi sinnepäin, mutta tunsi olevansa tällä kertaa turvattuna, kun oli näin aikamiesten matkassa. Sitäpaitsi oli hänellä nyt tarmoa luonteessaan tavallista enemmän. Ja kun hänellä kerran luontoa oli, niin päätti hän sitä myös käyttää.

"Mene tiehesi, akka!" sanoi hän ja katsoi jäykästi yli olkansa. Nauroi vielä käheästi päälle, ja vieraatkin vetivät suutaan vinoon isännän mieliksi.

Tämmöistä loukkausta ei Liisa rouva muistanut saaneensa nieltäväkseen koko avioliittonsa ajalla. Ei, vaikka kuinka olisi muistellut. Mutta hän ei tehnyt niinkuin moni maailmallinen, parannuksen tekemätön ja synnillisellä luonnolla varustettu heikompi astia tällaisessa tapauksessa hänen luullakseen olisi tehnyt. Hän ei karannut miehensä kimppuun eikä raapinut häneltä silmiä päästä, ei edes uhannut raapia, ei sanalla sanoen näyttänyt olevansa milläänkään. Hiljaa vaan painoi oven kiini, huokaili hetken aikaa ja alkoi sitte etsiä lohdutusta jumalansanasta.

* * * * *

Iltapäivällä alkoi taas entinen touhu sekä puodissa että muualla talossa. Mutta emäntää ei nähty ollenkaan. Piiat juoksivat kuin päättömät; paljo olisi ollut tehtävää, vaan eivät tienneet, mihin ryhtyä. Emännältä ei saatu mitään neuvoja, ei edes aitan avainta. Hän ei sekaantunut mihinkään "maallisiin"; luki vaan postillaansa ja lomaan veisasi väräjävällä äänellään.

Kun iltasella kiire oli puodista hälvennyt ja viimeinen ostomies pyyhkinyt kaupantekijäisryypyn jälet suupielistään, sulki Mikko oven, pani luukut akkunoihin ja rautakangen ulkopuolelle oven poikki.

Sitte ruvettiin talossa illallispuuhiin. Lapset saivat syödä yksin, ja piiat sumppusivat heidät maata niinkuin parhaiten taisivat. Kauppamies söi Mikon kanssa kahden -- vaikka ei heillä paljo syötävää ollut: leipä oli homehtunutta, voi talinsekaista, sillinpalat kovia ja kuivia, perunat ihan kylmiä. Näistä merkeistä alkoi kauppamies vähitellen vainuta ukkosen olevan ilmassa, ja jos tunnustaa suoran totuuden, niin heräsi hänessä jotain epäselvää pelon tapaista, jota asiantuntijat sanovat tunnonvaivaksi, omantunnon kolkutukseksi y.m. Hän muisti joskus ennenkin tehneensä melkein yhtä uhkarohkeita temppuja, kun oli ollut vähä "toisella kymmenellä", vaikka tosin ei muuta kuin kolme kertaa koko heidän avioliittonsa ajalla. Eikä yhdelläkään niillä kerroilla hänen asiansa ollut niin paha kuin nyt.

Hän koetti ajatella, että miltähän tuo oli kuulunut vieraista. Kaiketi ne luulivat häntä hyvinkin tylyksi vaimolleen. Ja miltähän se oli tuntunut Liisasta? Olikohan tuo kovinkin pahasti suuttunut? -- Mutta nämä ajatukset eivät häntä ollenkaan huvittaneet. Päätä tahtoi muutenkin pakottaa, kun oli tullut pitkin päivää naukatuksi tavallista ahkerammin.

Illallisen jälestä tuli piika kutsumaan kauppamiestä rouvan puheille. Kutsu ei ollut odottamaton, sillä semmoinen oli asian meno ollut ennenkin. Ensi työkseen kauppamies tiristi muistikirjan uurteista mitä siellä vielä oli. Sitte hän otti käsille kassakladin uuninraosta, mutta ei hän siitäkään sanottavasti kostunut. Täytyi käydä vaatekaapilla, toisessa huoneessa. Pääkirjassa piti olla ainetta vielä pariksi päiväksi. Mutta vaatekaapista ei löytynyt koko kapinetta, ei mistään nurkasta. Ja aikaa oli etsiessä tuhrautunut niin paljo, että kauppamiehen täytyi kiiruhtaa rouvansa luokse, voimatta asianmukaisesti vahvistaa itseään.

Kamarinsa keinutuolilla hän istui, rouva Liisa Hentunen kaikessa laihuudessaan. Silmät punertivat kuin itkun jäleltä, ja postilla oli hänellä käsissä. Kauppamies astui varovasti huoneesen ja istui tuolille ovenpieleen. Hiljaisella, nuhtelevan tuskan painamalla äänellä alotti rouva keskustelun:

"Antti! -- Kuuletkos?"

Antti ei virkkanut mitään.

"Kuinka sinä sanoit minulle tänäpäivänä?"

Ei vastausta.

"Etkö sinä sanonut näin: mene tiehesi, akka? -- Oliko se niin?"

Kauppamies ei vastannut sanaakaan. Hän oli kerta valinnut sen taistelutavan, eikä siitä hellittänyt. Mutta rouva jatkoi hiljaa ja tyvenesti niinkuin ennenkin:

"Sillä lailla sinä sanoit, vierasten kuullen... Muistatko sinä entisiä aikoja, Antti? Muistatko koskaan luvanneesi minulle ikuista rakkautta ja uskollisuutta?"

Ei vaan kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi.

"Muistatko sinä sitä kallista hetkeä, kun meidät vihittiin pyhään kristilliseen avioliittoon? Mitenkä sinä silloin sanoit? Sanoitko sinä: mene tiehesi, akka? -- Etkö sinä silloin luvannut rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä? Ja muistatko sinä papin sanoja?"

Mutta kauppamiehen ajatukset lienevät liikkuneet muualla, koska hän ei vieläkään antanut minkäänlaista ääntä.

"Sanoihan pappi niin, että miehen ei ole sallittu pahasti vaimonsa kanssa menetellä, oman häijyn mielensä jälkeen, niinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan; mutta pitää häntä rakastaman ja kunniassa pitämän ja antaman, niinkuin pyhä Pietari sanoo, vaimolliselle astialle niinkuin heikommalle hänen kunniansa. Tokko sinä enää muistat sitä? -- Ja sitte sanoi pappi vielä, että niinkuin mies on lahjoitettu suuremmalla viisaudella ja vahvemmalla luonnolla kuin nainen, niin pitää hänen myös käyttämän sitä hänelle avuksi ja ei sortamiseksi. -- Niin se pappi sinua neuvoi, Antti, eikä neuvonut sanomaan vierasten kuullen: mene tiehesi, akka!"

Kun Antti puolestaan ei antanut aihetta pitempiin alustaviin keskusteluihin, täytyi rouvan nyt jo ryhtyä pääasiaan. Hän kertoi ilmoituttaneensa samana iltapuolena pidettyyn rippikirjoitukseen sekä itsensä että kauppamiehen. Rouva kyllä omasta puolestaan ei tiennyt tehneensä mitään pahaa, joka olisi painanut hänen tuntoaan. Mutta lohdutukseksi kärsimästään loukkauksesta ja sisälliseksi vahvistuksekseen hän tahtoi tulla miehensä mukaan, ikäänkuin tukemaan häntä. Hän oli valmis antamaan anteeksi puolisonsa raskaan hairahduksen, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Oli sovittava myös jumalan kanssa.

Tätä juuri oli kauppamies enimmän pelännyt. Hän ei ollut luonnostaan mikään kirkonkävijä, eikä häntä semminkään haluttanut mennä rippikirkkoon, jossa se ryyppy pahanen oli niin pitkän odotuksen takana. Täytyi ensin puolen päivää istua kuivin suin. Mutta minkäpä sille taisi? Olihan sinne mentävä, kun kerran oli kirjoitettu. Eikä hän sanallakaan vastustanut Liisan esitystä. Ei muuta kuin hiukan tuskaisena kynsäsi korvallistaan ja mutisi melkein kuin itsekseen:

"Viitasaarelaisten kun piti tulla jauhon ostoon huomenna --"

"Jääpihän Mikko kotiin", huomautti Liisa rouva sävyisästi. Näytti aikovan jatkaa postillan lukemista. Siitä arvasi kauppamies ajan tulleen hänelle lähteä omaan huoneeseensa. Mutta kellarissa täytyi hänen sinä iltana vielä pistäytyä, kylmässä ja pimeässä.

* * * * *

Aikaseen sunnuntaina oli talossa aamiainen valmiina, vaan siihen ei talon rouva koskenut. Olisihan ollut synti raskauttaa itseään syömisellä juuri ennen herran ehtoolliselle menoa. Ei kauppamieskään uskaltanut istua pöytään. Mutta rouvalta salaa hän teki kaksi kookasta voileipää, asetti kourallisen muikkuja niiden väliin, pisti taskuunsa muutamia keitettyjä munia ja katosi sitte vähäksi aikaa omaan kamariinsa.

Liisa rouva oleskeli myös tänä aamuna epäiltävän paljo omassa huoneessaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa, rukoiliko hän, vai laitteliko hänkin tehokkaammalla tavalla itseään siihen kuntoon, että saattoi ottaa vastaan herran pyhiä armovälikappaleita.

Oli navakanlainen pakkanen näin alkutalven ilmoiksi. Hanget helottivat puhtaimmillaan, puut huurteisine oksineen olivat lähes yhtä kauniit kuin kesäpuvussaan. Muodot, piirteet olivat kauniimmatkin; se vain, että värejä puuttui.

Kauppamiehen talosta ei ollut kirkolle matkaa täyttä kilometriä. Mutta karhunnahka oli kuitenkin pantava rekeen, sillä kirkon tienoilla oli paljo katsovia. Nuori raudikko ori oli myös sennäköinen, että sillä ilkesi ajaa.

Melkein puolimatkassa oli jyvärengin Aatu Julkusen mökki. Koira istui sen ovella ja haukahteli. Mutta ei se kauan malttanut siinä istua, vaan läksi vilistämään hevosta kohti, että lumi pölisi. Haukkuen ja reuhaten hyppeli kahden puolen hevosta ja aikavälistä yritti haukata reessä olijoita. Renki koetti ohjasperillä lyödä koiraa, vaan ei tavannut. Ärähtäen se aina silloin peräytyi tiepuoleen ja oli kohta taas valmiina hyökkäykseen. Ori alkoi tuosta jo tulistua.

Juuri mökin kohdalle tullessa ilmestyy jostakin nurkan takaa pieni, tuskin kymmenvuotias tyttönen, juoksee avojaloin ja paitasillaan ajajia kohti, huudellen: "Musti seh, Musti seh! Etkös tottele?"

Sellaista ilmiötä ori vasta oikein säikähti, hyppäsi syrjään ja kaatoi reen. Kauppamies vierähti raskaasti tielle ja rouva hänen päälleen. Rouvalle ei tullut mitään vahinkoa, vaan kauppamies valitti kylkeensä koskeneen. Kuitenkin häiritsi tämä tapaus rouvan yksinäisiä, hartaita mietelmiä. Sentähden hän katsoi asianlaadun vaativan huomauttaa rengille, kuinka hänen, Paavon, on huoneentaulun mukaan oltava "kuuliainen ruumiillisille isännillensä, pelvolla ja vapistuksella, sydämensä yksinkertaisuudessa, niinkuin Kristukselle", ja ettei hänelle tilinteon päivänä tule olemaan hyvä palkka, kun hän näin huolimattomasti menettelee isäntäväkeänsä kohtaan, panemalla heidän henkensä tahi ainakin heidän ajallisen terveytensä vaaraan.

Sitte rekeen päästyään hän kutsui tytön luokseen ja sanoi hänelle:

"Sinun isäsi, tyttö parka, on tehnyt kovin pahasti ja sydämettömästi, kun on ottanut elättääkseen rumaa ja vihaista koiraa, vaikka hänellä ei kaikin ajoin ole leipää liiaksi lapsillensakaan."

"Mustipa on aina isän toverina metsällä", väitti tyttö vilkkaasti.