Chapter 2

Oli meidän viimeisen kesän viimeisen päivän viimeinen harjoitus. Muut näkyivät antavan mennä miten tahansa, mutta meidän plutoonan päällikkö teki tarkkaa, tarkempaa kuin koskaan ennen. Ei hän hyvin lähenneltävä mies ollut muulloinkaan, mutta tänään hän oli tavattoman pahalla päällä: marssitti ja juoksutti ja juoksutti ja marssitti, kun muissa plutoonissa lepäiltiin; kävi moneen kertaan läpi kaikki kivääritemput, ampuma-asennot, pistintaistelut, kaikki. Ja taas juoksutti, että hiekka pölisi.

Hän oli mies, joka tunsi suonissaan valtiaan verta, jotain Hannibalin, Napoleonin tai Skobeleffin tapaista. Niin hän oli lyhyt ja laiha kuin Napoleon, mutta ryhti kahta kauheampi. Ikävä vain, että sydämetön sallimus oli hänet paiskannut ainoastaan reservialiupseeriksi. Ei tehnyt edes oikeata vakinaisen väen aliupseeria. Tuokin valkoisella maalattu viitonen hänen olkalapussaan oli kiukusta kurttuinen. Miks'ei hän saanut olla keltainen, niinkuin noilla vakinaisesta pataljoonasta tulleilla?

Nyt taas oli lopussa hänen käskyvaltansa tältä kesältä. Huomenna jo oli pantava siviilipuku ylle ja alennuttava muiden ihmisten kaltaiseksi. Hammasta purren hän sitä ajatteli, ja koetti vielä viime hetkestä imeä niin paljo nautintoa kuin suinkin saada voi.

Hänellä oli komentoääni kimakka, vähä akkamaiselta soiva, vaan se kesti kauan, ennenkuin laskeutui. Mutta vihdoin viimeinkin kuulosti kurkku käyvän karheaksi, ja hän lausui kauan odotetun: "Voina!" (Lepo!)

Siinä hikeä pyyhkiessä joku sanoi pian kuin huokasemalla:

"Hyvällepä tuo jo onkin."

"Onko mitä sanomista?" kysyy aliupseeri kivakasti.

"Ei muuta kuin että hyvää se voina jo tekee."

"Vai niin, vai jo te luulette olevanne täältä irti? Taidatte hyvinkin olla miehiä mielestänne?"

"Kylläpä se niskakarvoja pöyhistää, kun tästä koiran virasta pääsee."

Koko tänä päivänä ei kuultu vastauksiin liitettävän "herra aliupseeria". Mutta plutoonanpäällikkömme oli niin tuohuksissaan, ettei huomannut tarttua siihen, mistä olisi päässyt kiini.

"Mirnaa! -- Pikom mars!" (Reilaan! -- Juoksuun mars!)

Ja taas alettiin laukata. Nyt se meidät ajoi kasarmin aitausta vasten ja siinä hyppyytti yksillä sijoilla, ettei hänen tarvinnut itsensä juosta; seisoi vain vieressä ja luki tahtia ihan läkähtyäkseen: "ras, vaa, rii, tiree". Mutta jaksettiin sitä nyt mekin ja polettiin uhalla, kun oikein pureuttiin. Muut plutoonat katselivat ihmeissään tätä leiskettä.

Täytyi lopulta taas antaa lepoa, kun ei enää tahtonut miehellä kieli suussa kääntyä.

"Tulipa sitä nyt tehdyksi taivalta!" sanoo Ryhänen.

"Mitä taas on tuikuttamista?"

"Että hyvästi sitä juostiin."

"Mitenkä hyvästi?"

"Melkein tuolle aidalle piisattiin."

"Eikös -- tuota -- minulla ole valta juoksuttaa?"

"Ei sitä toki muuten olisi juostukaan."

"Häh?" kiljasee aliupseeri, nyrkki ojona. "Vastaatko puheesi, mies? Sanoppas toisen kerran se sana!"

"No, ei sitä nyt muuten olisi juostu, jos Teillä ei olisi valta juoksuttaa."

"Vai haluttaa sinua vielä pääsinpäivänäsi putkaan! Vai ei minulla ole valta juoksuttaa? Kysytäänpäs kapteenilta!"

"Kysykää vain", kuului vihainen murina koko plutoonasta. "On tässä vierasmiehiä."

"Voipas pirkule, ettei ole ryssän laki!" lausui aliupseeri katkerasti ja poistui vähä ulommaksi. Taisi sentään huomata itsekin joutuneensa jo pois suunniltaan. Mutta kun meiltä ei häläkkä loppunut, hän pyörähti yht'äkkiä takasin ja muisti, että:

"Rivissä ei saa äännellä!"

"Saapi levon aikana!"

"Kuka sen sanoi? Kuka se uskaltaa vastustaa esimiestään virkatoimessa?"

Kuka lie ollut. Mahdoton siitä oli saada selkoa.

"Päästäänhän tästä lepoasennosta. Mirnaa! -- Turiskaapas nyt, jos on luontoa!"

Semmoista sitä kesti, kunnes tuli määräaika lähteä pois harjoituksista.

Iltapäivä meni kruunu kapineita jättäessä. Kun sitte omissa vaatteissamme järjestyttiin viimeiseen iltahuutoon, oltiin taas yhtä kirjavia kuin tullessammekin: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä sotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli unohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se hupeni kolmen kesän yhteishenki.

Hellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni vilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.

Palvelustodistuksia jakaissaan kapteeni piti näin kuuluvan jäähyväispuheen:

"Te tairatte olla kotianne menossa?"

Ei hän ollut mikään puhesankari, vaan hänen miehekkäiltä kasvoiltaan loisti niin iloinen ja tyytyväinen hymy, että se tarttui meihinkin.

Kapteenin mentyä lausui vääpeli puolestaan muutamia sanoja erojaisiksi.

"Nyt teille on annettu se oppi, kuinka miähiä tapetaan" -- siitä hän lähti, ja puhui sitte kuin poika tulevista sodista ja taisteluista, "joista kumminkin jumala isänmaata varjelkoon". Mutta jos milloin tarvis tulisi, niin toivoi hän, ettei saisi syytä hävetä olleensa tämän komppanian ensimäinen vääpeli.

"Perhanasti", hän sanoi lopuksi, "perhanasti teitä täällä on trahvattukin, siihen vähäseen aikaan nähren; tihiään annettu putkaa ja piikkipostia. Mutta siitä teirän ei ränttää olla karmialla miälellä... Olen ma ittekin monessa liämessä keitetty, enkä ole tän valkiammaksi tullu.

Vilu ja nälkä on kumppalinan' ollut Tonavan toisella pualella.

Vaan mitäs niistä nyt! -- Rajuimmallani olin, kun otin pestin kaartihin, ja samana päivänä ne rahat ryypättiin. Neljä kamraatia oli mua kantamassa kasarmiin sinellin päällä kuin paarilla -- enkä sittenkään meinannu pysyä. Siitä sain viikon pimiää. Ja se mulla oli ensimäinen palvelusviikko. Mutta sotamiäs tuli, ja helvetin hyvä."

PYHIINVAELLUS 19:LLÄ VUOSISADALLA.

Ennen Ruotsin vallan alkuaikana sanotaan Suomessa olleen pappeja niin harvassa, että useimmat ihmiset näkivät niitä ainoastaan kerran eläissään, nimittäin silloin kun menivät kastettaviksi. Sillä siihen aikaan ei ihmisiä viety, kannettu kasteelle, vaan he menivät itse. Kesällä ei päästy kulkemaan kymmenpenikulmaisten soiden takaa, ja talvella taas olisivat lapset niin pitkällä matkalla paleltuneet. Vasta sitte kun itse kykenivät hiihtämään parikymmentä penikulmaa yhteen menoon ja siitä saivat lämpimänsä, vasta sitte he pääsivät hakemaan ristinmerkkiä otsaansa ja partaisiin kasvoihinsa. Muuta etua ei tästä ollut kuin etteivät suinkaan sen ajan miehet itkeneet kummien käsivarsilla ja sillä tavoin häväisseet sukupuoltaan.

Nykyään on meidän maassamme piispoja melkein yhtä harvassa kuin silloin oli pappeja. Mutta nykyinen aika on kuitenkin entistä paljoa onnellisempi, siitä syystä että tavallinen ihminen tarvitsee piispaa paljoa harvemmin kuin pappia. Monta ihmistä on elänyt ja kuollut, näkemättäkään piispaa. Vieläpä elänyt niin, että kelpaa muille esikuvaksi, ja kuollut kadehdittavan "kauniin" kuoleman. Eikä piispa saata tuntea kuin pienen osan hiippakuntalaisistaan. Suurimman osan sieluista hänen täytyy tehdä tili kirkonkirjain perusteella.

* * * * *

Minä en ole nähnyt muita piispoja kuin Kuopion piispan. Ja siitäkin on jo vuosia.

Oli syksy myöhä, rannat jäässä. Väinölännientä lakasi jääkylmä tuuli, ja vaikka oli sunnuntai-ilta, ei siellä ollut kävelijöitä muita kuin minä. Kauan en siellä kestänyt minäkään, kun jo piti kääntyä pois. Palatessani näin eräässä niemen puoleisessa talossa pidettävän jotain kokousta. Väkeä oli paljo. Läksin joutessani katsomaan, mutta huoneeseen ei ollut yrittämistäkään. Kaikki paikat olivat ihan täydet, etehistä ja ulkoportaita myöten. Useita näkyi kääntyvän takasin ovelta, semmoisiakin, jotka olivat tulleet jo ennen minua. Tuossapa täytyi kääntyä meidän talonrouvankin. Hän ei ollut ollenkaan sovinnollisen eikä kristillisesti kärsivällisen näköinen, niinkuin olisi voinut odottaa hänen uskonnolliseen maineeseensa nähden. Murahti vaan hammastensa raosta katkerat sanat: "Lie tuota kumminkin taivaan valtakunnassa tilaa!"

"Mikä kokous täällä on?" kysyin häneltä.

"Piispa pitää selitystä."

"Saapiko sinne mennä?"

"Saa kyllä, jos sopii. Vaan ette Te sinne sovi, enemmän kuin minäkään. -- Mutta joutaisitteko, Jääskeläinen, huomenna meitä soutamaan Vaajasaloon? Minä lähden sinne Stenströmin vanhan rouvan kanssa, ja Koivusaaren ryökkinät tulevat mukaan, ja ehkä Ahlgrenin vanha rouva. Joudatteko, kuulkaapas?"

"Joudanhan minä muuten, mutta ei nyt ole enää mikään venekulun aika. Saattaa yöllä jo jäätää selän umpeen."

"Ei suinkaan se vielä ensi yönä mene. Näin tärkeässä asiassa ei auta katsoa, jos saa kärsiä vähä vaivaakin. Siitä saa kuitenkin satakertaisen palkinnon. Lähdettehän Te?"

"No, miltä aamulla näyttää."

"Kiitoksia, kiitoksia!"

Sen varmemmaksi minä en luvannut, mutta rouva pakotti minun heti viemään sanaa Stenströmin ja Ahlgrenin vanhoille rouville sekä Koivusaaren vielä vanhemmille neidoille, joita oli kolme kappaletta. Heidän piti kokoontua meidän talonrouvan luokse huomenaamuna kello 10.

Tuli huomisaamu. Selkä ei ollut mennyt jäähän, vaikka oli kylmä. Tuuli tavattoman tuimasti, niin että soutamaan lähtö minusta oli ihan hullutusta. Mutta nuo määrälleen kokoontuneet kolme rouvaa ja yhtä monta neitoa eivät ottaneet kuullakseen mitään estelyitä. Ja vähä alkoi tuntua minunkin povessani siltä, että tämä matka saattaa olla hyväksi. Kun ottaa nähdäkseen noin paljo vaivaa jumalansanan tähden, niin ehkä sen kerran vielä ilolla löytää edestään. Eikä minun, vanhan syntisen, elämässäni tähän asti suinkaan ollut liian paljo tällaisia valokohtia.

Myönnyin siis, ja lähdettiin rantaan. Vene oli jäätynyt teloilleen, että tuskin sain sitä irti. Työnsin sen jään reunalta veteen.

Peränpitäjäksi rupesi Stenströmin vanha rouva, joka yleensä oli tunnettu miehekkäästä luonteestaan. Hän ajoi tavallisesti itse hevosta, ja kuului tappaneen lampaitakin nuorempana ollessaan. Nyt hänet täytyi kumminkin sitoa nuoranpätkällä perälautaan kiini, sillä hän pelkäsi voivansa nukahtaa; oli kuullut, että semmoisessa tapauksessa joskus oli perämies pudonnut venheestä.

Näin varustettuina lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hyvästi, sillä meillä oli myötätuuli. Veneessä tietysti puhuttiin yksinomaan uskonnollisista asioista. Niihin olivat matkatoverini hyvin perehtyneet. Sentähden en oikein voinut käsittää, miksi he vaativat kuullakseen yhä lisää tältä alalta. Eihän useimmilla ollut puoltakaan sitä tietoa, mikä heillä oli. He olivat hyvissä perheissä syntyneitä ja erinomaisen huolellisen kasvatuksen saaneita. Eikä kukaan heistä ollut tehnyt mitään mainittavaa syntiä, sillä siihen heillä ei ole ollut tilaisuutta, jos joskus olisi haluttanutkin.

Kuta kauemmaksi tultiin, sitä raskaammaksi kävi soutaminen. Vesi jäätyi airoihin, jotka siitä syystä yhä paksunivat. Maantieteen oppikirjoissa tosin sanottiin, että yksi Suomen piispoista asuu Kuopiossa. Mutta siihen aikaan se asui Vaajasalo nimisessä Kallaveden saaressa, joka juuri näkyi Kuopioon. Nyt soutaissani minä vasta oikein tunsin, kuinka suuri virhe niissä oppikirjoissa oli.

"Että niitä voipi olla semmoisia, jotka eivät usko!" siitä tärkeästä asiasta keskusteltiin koko loppumatka, ja päätettiin se ongelma esittää piispan, ratkaistavaksi. "Hän sen kuitenkin osaa selittää paremmin kuin kukaan muu."

Vihdoin tultiin Vaajasalon rannalle jään reunaan. Sain siinä murtaa jäätä ja tehdä jos jotakin, ennenkuin sain matkatoverini maihin. Kun vielä päästin peränpitäjän siteestään, oltiin valmiina lähtemään maamatkalle. Piispa näet ei asunut rannalla, vaan keskellä saarta tornissa, joka ulottui puiden latvojen yläpuolelle.

Tornin juurella oli piispa vastaanottamassa vieraitaan. Ja silloin minä hänet näin. Toiset menivät sisälle piispan puheille, minä vetelin renkituvassa unia, kootakseni voimia paluumatkan ponnistuksiin.

* * * * *

Ilta alkoi jo hämärtää, kun rupesimme lähtöpuuhiin. Piispa saattoi meidät rannalle ja omin käsin auttoi venettä irti. Toivotti vielä onnea matkalle.

Pakkanen oli vähän kiihtynyt entisestään, ja tuuli oli senverran kääntynyt, ettei ollut ihan vastainen, vaan vastalaitainen. Se heilautteli venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto; milloin se pääsi kaikilta soudettaviltani yht'aikaa, milloin taas vaan parilta hengeltä kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin hänet nuorittanut niinkuin mennessäkin.

Minua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen. Nythän heidän piti olla valmiimmat kuolemaan kuin koskaan muulloin, kun juuri olivat tulossa jumalansanan luota. Jos he todella luottivat jumalan varjelukseen, niin mitä hätäilemistä tässä sitte oli? Enhän minäkään, paatunut syntinen, joutanut hätäilemään. Päinvastoin olisin hyvin halusta lähtenyt maailmasta näin valitussa seurassa, sillä tuskin semmoista tilaisuutta taas piakkoin sattuukaan minun kohdalleni.

Kun alettiin päästä Itkonniemeen, josta olisi ollut vielä pari kilometriä soudettavana kaupunkiin, oli jo niin pimeä, että tuskin näki mitään eteensä. Tuuli yhä hurjemmin, ja aironlehdet olivat muodostuneet pyöreiksi jääpölkyiksi. Kulku kävi huonosti. Sentähden ehdottelivat matkatoverini, että lasketaan Itkonniemeen, ja he menevät siitä jalkasin kaupunkiin. Mieleenhän se oli minulle, kun vaan peränpitäjä osaisi laskea rannalle eikä "Akkaluodolle", joka on laaja kari lähellä Itkonnientä. Koetin häntä opastaa minkä pimeässä osasin.

Mutta yht'äkkiä karahtaa vene kiville. Ja siihen se jäi. En saanut irtautumaan, en mitenkään. Huudettiin, vaan eihän se sellaisessa tuulessa mihin kuulunut. Rantasella tosin oli kesähuviloita, mutta tuskin siellä olikaan enää ketään asukkaita näin myöhällä.

Kaikeksi onneksi oli luodolta lähtein melkein yhtä matalaa rantaan saakka. Silloin minä tein elämäni ehkä jaloimman teon. Tarjousin kantamaan heidät yksitellen veneestä rantaan. Ja kun ei ollut muuta neuvoa, täytyi heidän suostua siihen. Vettä oli puolireiteen, jääkylmää vettä. Kuuteen kertaan sain kahlata sen matkan edestakasin. Viimeistä kuormaa asetellessani rannalle, sanoin helpotuksen huokauksella:

"Jos, hitto vie, minulta vaan ei tässä kestissä jää pois muutaman vuotiset synnit --"

"Ai, ai, Jääskeläinen, ei saa puhua sillä lailla!" sanottiin minulle.

He olivat kaikki kuivina. Mutta minun täytyi märissä vaatteissani vielä soutaa juppasta vene kaupungin rantaan. Nyt se kyllä lähti karilta, kun ei ollut painoa sisässä.

Rantaan päästyäni vielä vilkasin piispan tornia kohden. Siellä ei näkynyt muuta kuin tähden lailla tuikkava tuli itäisellä taivaalla, toisten tähtien joukossa.

Kuinka muutamat jo täällä ajassa saavat asua tähtien joukossa! Ja kuinka muutamat ovat hartaat kuulemaan jumalansanaa! Mutta toiset taas, vaikka ovat paljoa syntisemmät, eivät viitsi ihan kirkon vierestä mennä kirkkoon sitä kuulemaan. Ei edes poutapyhinä.

LIINAHARJA.

Viralliset kilpa-ajopäivälliset olivat aikoja sitten päättyneet, mutta Seurahuoneen "juhlasali" oli vielä täynnä väkeä. Äskeinen juhlallinen mieliala oli muuttunut suureksi innostukseksi. Tunteet lainehtivat hevosmiesten povissa. Koko sali näytti lainehtivan tupakansavussa ja nousuviinassa.

Käräjäkirjurien ja lääninkanslistien pöydässä olivat sentään hevosasiat jo saaneet väistyä roskaisten oikeusjuttujen tieltä. Ainoastaan joku nuorempi koetti vielä saada sanotuksi jotain "Jormalaisen Liinaharjasta", vaan hänen ei onnistunut siihen kiinnittää huomiota. Keskeyttämättä vanhemmat vain jatkoivat juttujaan.

Maalaisten pöydissä taas jokainen puhui omasta tai "setänsä" hevosesta, eikä yksikään välittänyt toisen puheista. Itsekukin tahtoi kuulla omaa säveltään yhteisessä törinässä. Välistä kuitenkin joku löi nyrkkiä pöytään ja sai kuuluville: "Semmoinen p----leen tamma kuin sillä Jorm----", mutta törinä nieli lopun.

Itse hevosystäväinkin pöydässä, jossa etevimpäin hevosten omistajat sekä palkintotuomarit istuivat, oli jo muuan kaskuniekka kertomassa, kuinka hän kerran oli peijannut saituri Liimataisen syöttämään sahajauhoja hevoselleen.

Se oli valitellut viljan kalleutta hänelle. "Senpätähden minä olen jo pari viikkoa syöttänyt sahajauhoja", oli hän sanonut. "Oikeinko totta?" -- "Ensi kerranko sinä sitä kuulet? Laita vain Koskelta hakemaan muutamia kuormia. Mutta elä käske pyytää sahajauhoja, vaan priima _sirkkelijauhoja_, niissä ei ole mustia." Ja se haetti kolme kuormaa ja sekotti appeeseen. Mutta hevoset katsoivat niin h----tin pitkään...

"Hei, Jormalainen! Tulithan toki takasin. Se mies ei ole syöttänyt sahajauhoja hevosillaan."

"Eikä ole itse syönyt."

Jormalainen oli paksu, lihava mies. Kasvot vaalahtavat, kylmät, riippuvat.

"Hyvä tammarotu meidän on ensikädessä saaminen", alotti valtion asiamies taas yhtä vakavasti kuin ennenkin. Samasta asiasta hän oli puhunut koko illan, ja päivällisillä siitä pitänyt innokkaan puheen Suomen tammoille. "Vahva ja hyvälahjainen kotimainen tammarotu, se on pohja, jolle sitte voidaan rakentaa. Ja ensimäinen askel siihen suuntaan on tamma-emansipatsiooni."

"Eläköön tamma-emansipatsiooni! Eläkööt Suomen tammat!"

Tamma-emansipatsiooni -- tuo uuden ajan virtaus oli saanut paljo yltyä näistä kilpa-ajoista. Jormalaisen Liinaharja oli juossut palkintonsa 5 minutissa 49 sekunnissa, kun taas ensimäisen oripalkinnon ottaja oli viipynyt 5 minuttia 49 ja yhden viidesosan sekuntia. Miksi siis oriista annettiin 400 markan palkinto, mutta tamman täytyi tyytyä 200 markkaan? Mikä verinen vääryys!

Oli kiitollinen aine puhua tosissaan ja laskea leikkiä. Muutamia orivallan puolustajiakin oli, mutta he olivat nyt pienenä vähemmistönä.

"Vankka kotimainen tammarotu" -- sitä oli niin pulska sanoa, äänen ollessa karkeana, ja sentähden enemmistö oli sillä kannalla. Jormalaiselle ehdotettiin kunnianimeksi: "suomalaisen tammarodun isä".

Huomio kääntyi hetkeksi muutamaan sarkatakkiseen, lapikasjalkaiseen maamieheen, joka jo oli ruvennut reuhaamaan. Hän istui yksin olutpullonsa ääressä, rallatti torvisoiton mukaan ja löi tahtia sekä jaloillaan lattiaan että juomalasilla pöytään. Hihkasikin väliin.

Ravintolan puolesta oli jo käyty kieltämässä, vaan siitä ei ollut apua. Sitte koetettiin saada häntä sievästi pois, mutta se ei onnistunut, eikä raaempaan väkivaltaan vielä näin alkuillasta haluttu ryhtyä. Mies vain jatkoi ilonpitoaan.

Silloin kääntyi Jormalainen häntä kohti ja sanoi tiukasti:

"Pehkonen, mene nyt kortteeriisi!"

Mieheltä luonto heti laskeusi. Epävarmoilla askelilla hän meni ovelle ja aukasi sen jo. Mutta kääntyi sentään vielä takasin, tuli Jormalaisen luo ja alkoi, kieli kömpelönä, puhella:

"Isännän ei nyt pidä pahastua, jos minä vähä... Se on niinkuin meidän perettä, se Liinaharja. Meiltähän se isäntä --"

"Mene nyt vaan!"

"Ei siitä minulla olisi tullut juoksijaa... Siihen pitää niin paljo lyödä, eikä minulla olisi ollut sydäntä --" Ääni kävi itkunsekaiseksi.

Jormalaista alkoi kyllästyttää. Hän nousi, tarttui miehen kaulukseen ja saattoi hänet ulos. Eikä tuo vastustellutkaan, vaan itsekseen väitti:

"Kyllä se on siinä lyönnin paljoudessa ... siinä se on..."

"Ole huoleti! Minun pidollani siitä on hevonen tullut eikä sinun", sanoi Jormalainen, enemmän salissa olijoille kuin Pehkoselle. "Humalaan juonut itsensä", jatkoi hän pöytään palattuaan, "vaikka siivo mieshän se on muuten."

Kuului olevan Jormalaisen torppari. Siltä oli ostanut Liinaharjan varsana, eikä olisi silloin luullut siitä tulevan hevosta minkäänlaista.

Ulos tultua kylmä talvinen viima koko joukon selvitti Pehkosen päätä. Ensimäinen tunne hänellä oli ilkeä, rintaa jumottava katumus, että oli ollenkaan mennyt tuonne herrojen käymäpaikkaan, kun kerran ei osannut olla siivosti. Ei ollut juonut muuta kuin pullon olutta, mutta tupakan katku, väen sorina ja ytimiä vihleksivä torvisoitto, ne olivat huumanneet hänet ja saattaneet niin kiihkoihinsa. Tottumaton hän oli kapakkamieheksi. Kerran ennen oli ollut, ja nyt Liinaharjan takia toisen kerran.

Mitä tekemistä hänellä oli täällä? Eihän Liinaharja ollut hänen, se oli aikoja sitten myyty Jormalaiselle. Mutta vaikka hän sen hyvin ymmärsi, tuntui hevonen kuitenkin vielä hiukan niinkuin häneen kuuluvalta. Pakosta hän sen oli myynyt, kun isäntä väenväkeen oli sitä tahtonut.

Eikä hän nyt malttanut olla käymättä puhuttelemassa Liinaharjaa, joka kauroja pureskellen seisoi Seurahuoneen pihalla. Se oli erinomaisen lauhaluontoinen ja älykäs hevonen; lapset ja naisethan sitä olivat hoitaneetkin heillä ollessa. Entisen isäntänsä se nyt heti tunsi ja hirnahti iloisesti. Pehkosta vähä hävetti tulla kapakasta niin älykkään hevosen puheille. Vaikka se oli nuori, oli se yhtä viisas kuin emonsakin, joka Pehkosella vielä oli. Se oli myös liinahtava, vaan ei enää vanhoillaan niin puhdasjouhinen kuin tämä.

Kehumatta se oli kaunis hevonen, tuo Liinaharja: rinta leveä ja kaula pysty, melkein kuin oriilla; karva vaalean punerva, hieno ja kiiltävä; kaikkein kauniimmat kuitenkin olivat jouhet: harja pitkä ja tuuhea, puhtaan valkoinen, ja häntä samanlainen, lähes maata viistävä. Soma oli ollut nähdä sen juoksua kilpa-ajoradalla. Sivakat jalat, kuin sorvatut. Kuinka notkeasti ne nousivat. Ja harja, kuinka se hulmusi, varsinkin vastatuulen puolella. Sieramet puhkuivat menonhalusta, ja silmät paloivat, nuo lempeät silmät. Kun sitte palkintotuomarien taululle ilmestyi "5 min. 49 sek.", ja kun väkijoukko ratkesi hurjiin eläköönhuutoihin, silloin oli käynyt niin oudosti Pehkosen sydämeen, että hän päätti mennä Seurahuoneelle ja juoda putelin olutta, niinkuin muutkin hevosmiehet. Olihan hän Liinaharjan kasvattaja, vaikk'ei omistaja. Paremmin toki hän olisi mielestään sopinut Liinaharjan ajajaksi kuin Jormalainen, joka lihavana, velttona, puolihumalaisena istua jähötti reessään ja ärjyi ajaessaan kuin karhu. Ei viitsinyt nousta reestä sittenkään, kun oli ajanut pois radalta. Lyödä se ei toki tohtinut radalla, eikä ihmisten näkyvissä muutenkaan ilennyt. Mutta kyllä hän tiesi sen kurin. Monasti oli hevosparka vaahtoon pieksetty, ennenkuin oppi rikkomatta ravaamaan tuollaista tuulispään vauhtia. Nyt ajon edellä oli sitä rääkätty päivät päästään. Olisi sillä pieksämisellä saanut pakenemaan minkälaisen kaakin tahansa.

Yht'äkkiä välähtää pihalle valoa, ja palanen törinää läiskähtää avaruuteen. Ulos tulee puolikymmentä päihtynyttä herrasmiestä, Jormalainen keskellä, pullo kummassakin kädessä. Hoippuroivat lyhdyn kanssa Liinaharjan luokse. Asiana näkyi olevan katsoa, kuinka Jormalainen tyhjensi pullot kauravasuun.

"Syö sinä samppanjaa, Liinaharja, hih! Mutta me juodaan", hihkui Jormalainen ja löi hevosta kämmenellään lautaselle, että se vavahti. Liinaharja peloissaan ei suostunut edes haistamaan koko herkkua. Seisoi vain korvat luimussa.

"Eikö passaa ryökkinälle samppanikalja, häh?" Ei tullut apua uudestakaan läimäyksestä.

"Ei se ole sahajauhoa tuo", koetti taannoinen kaskuniekka huomauttaa. Mutta kukaan ei sille kallistanut korvaansa. Nyt oli Jormalaisen päivä, ja häntä vaan nyt huomattiin, sillä hänen palkintorahansa olivat liossa.

"Eläköön suomalaisen tammarodun isä!" sai muuan mokeltaneeksi, ja toiset alkoivat mölytä: "eläköön!"

Herrat jäivät vielä toikkaroimaan pihalle, kun Pehkonen pimeässä salaa pujahti ulos portista ja lähti astumaan majapaikkaansa. Hän oli jo ihan selvä.

* * * * *

Vasta loppuviikolla oli Jormalainen ajanut kotiinsa, hurjasti kuin aina ja kovin pahalla päällä. Palkintorahoista ei ollut mitään jälellä; ne olivat luistaneet kapakoihin ja kaikkeen pahuuteen joka penni. Mutta joutivat mennä -- helposti nuo olivat tulleetkin, vajaan kuuden minutin ajosta. Oli hän tosin saanut myös kiitoslauseen "hevosen hyvästä hoidosta", vaan se ei taskua paljon lämmittänyt.