Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ILOISIA JUTTUJA III

Kirj.

Kaapro Jääskeläinen

Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:

Reservimuistoja Pyhiinvaellus 19:llä vuosisadalla Liinaharja Hurskas vaimo Käynti Tuovilanlahden Korkeallakoskella Matkalla Viipuriin Vekseli Kaksi iltaa taivaassa Pahoille pojille ojennukseksi "Rahat tai henki!" Esa Huttusen "talvisesonki" Pyhäjärvi Raittiuskokouksessa Miksi Mari lähti meiltä

RESERVIMUISTOJA.

Suomen väljälahkeiset, valkoiset reservimiehen housut ennättivät jo sulkea syliinsä useamman kuin yhden parin kirjallisesti sivistyneitä ja kirjallisella kyvyllä varustettuja sääriä -- taikka oikeastaan tämmöisellä sivistyksellä ja kyvyllä lahjoitettujen miesten sääriä. Suomalaisen yleisön luettavaksi on näet jo tätä ennen ilmestynyt niin hyvästi kirjoitettuja muistelmia minkä mistäkin reservikomppaniasta, ettei senlaatuinen kirjallisuus enää kaipaisi minulta mitään lisäystä.

Mutta kaikilla ihmisillä on omat heikkoutensa. Minä tahtoisin niin mielelläni kertoa sille pienelle Kaaprolle, joka joskus tulee sanomaan minua isoisäkseen, että minäkin olen ollut sotamiehenä, valmiina uhraamaan ensimäisen ja viimeisen veripisarani isänmaan ja valtaistuimen puolesta. Tahtoisin nähdä, kuinka tämän sankarisuvun kolmannella polvella silmät palaisivat, kun hänelle urhon äänellä lausuisin:

"Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin."

Vaan terveyteni on murtunut, ja toiveet kolmannesta Kaaprosta vielä niin kaukaiset, etten ole varma, ehdinkö sanoa tätä hänelle suullisesti, ennenkuin minut kutsutaan täältä pois, niihin sotajoukkoihin joissa ei ainoastaan housut ja voimistelupaidat, vaan myös virkatakit ja sinellitkin ovat hohtavan valkoiset.

Näyttää siis olevan parasta varmuuden vuoksi koettaa panna paperille ja siten pelastaa minun kanssani hautaan menemästä joitakin näkemiäni, kuulemiani ja kokemuksiani reservikasarmissa. Jos ne eivät ole omiansa virittämään sotaista henkeä tuossa kolmannen polven Kaaprossa, niin ei kaikki syy ole minussa, vaan osa on itse niissä oloissa.

KASARMIIN TULTUA. -- ENSIMÄISET TUTTAVUUDET.

Tyhjää, kylmää, kolkkoa, pimeänlaista. Ei ketä käskeä, ei yhtä piian palleroa. Pane itse oljet polsteriisi, polsteri hinkaloosi, hae itse juotavasi -- sekin on vettä, ei muuta.

Vähitellen kasarmi kansoittuu. Väännäksen jonkinnäköistä ukkoa: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Viulujakin on joillakuilla, ketä lienevät kylän pelaria; heittiömiehiä kait. Vielä toki on kello tallella taskussani. Pannaan vaan polkaksi, kylmähän täällä on.

Uhkeita miehiä nuo aliupseerit. Kenen heistä saanee lähimmäksi päällikökseen. Täytyy varoilta antaa heidän voittaa sormikoukussa itsekunkin.

Talosta iltanen. Puuro näköjään riittää. Maitoa määrältä. Vieläkö tässä ruokaluvut? Mutta onhan kruunulla aikaa.

Ja sitte maata. Hitto tässä kotia muistelkoon! -- Kyll' on kova vuode, ja peite kuin hevosloimi. Pari sataa miestä yksien seinäin sisällä, kaikkea säätyä, sama vapaus kaikilla. Tympeyttää vähän tämä "kansallishenki." Olisipa saanut olla puuroakin määrältä.

* * * * *

Aamusella viedään tukka kuin vesileipäläisiltä. Sitte selkään kruunun hallava takki, jalkaan housut. Ja minkälaiset housut! -- Liiviä ei anneta. Vähänpä tulee tälle kesälle taskuja. Takissakaan ei ole kuin yksi, vuorissa. Saappaat sangen neliskulmaiset, päälliset ainoastaan hiukan ohuemmat kuin anturat. Ja leukalappu -- aikuisille miehille! Vyö vielä, "hihnainen vyö", sinelli ja lakki kuin marjatuohinen.

"Jopa on tuolla Korpelaisella päätä! Tässä nyt on komppanian suurin lakki, joka riittäisi silppukoriksi pikku taloon, mutta hänellä se on kuin olisi tulitikkulaatikko päälaella."

Korpelainen oli Hankasalmen sydänmailta, Mikko Annaliisanpoika Korpelainen. Äitinsä ainoa poika, "ja se oli leski", elävän miehen leski. Kehuttiin olevan hyvänlainen hevosvaras ja kahdesti istunut linnassa viinankeitosta. No, terve mieheen, koska tässä tullaan yksiin leipiin!

Sitte ruvetaan riviin, lyhyet vasemmalle päin. Katsotaan, kuinka sotahaarniska istuu. Saksilla tasataan virkatakkien helmuksia. Valmista sotaväkeä, ja vähällä vaivalla. Aika pulskaa väkeä. Mitä ne kasakat meihin nähden!

"Miks'ei Ryhänen pysy ojennuksessa?"

Ei voi. Jos jalat asettaa riviin, menee vatsa yli puolen metrin ulommaksi muita; jos vatsan panee muiden tasalle, jäävät jalat yli puolen metriä rivin taakse.

"Rovastiksi piti ruveta."

"Mutta tuli sotaherra."

"Valmis parooni."

Tuo viimeinen arvostelu oli Ryhäsen oma.

Lopuksi lääkärintarkastus, yksityiskohtiin menevä. Sairaille ja raihnaisille annetaan omat vaatteensa takaisin ylleen, ja he saavat lähteä hiljakseen kotia kohden. Toiset vielä ilkkuivat portilla:

"Maalta olet sinä tullut ja maalle pitää sinun jälleen menemän."

SOTAMIEHEN OLEMUS JA TARKOITUS.

"Ras, vaa, rii, tiree, ras, vaa, rii, tiree."

Siinä se sotamarssi, jota lakkaamatta harjoteltiin. Kolmen viikon kuluttua osattiin ihan sujuvasti kaikki jalka- ja kivääritemput; neljännellä jo syvästi ylenkatsottiin siviilimiestä ja siviilivaatetta. Eikä näihin taitoihin paljokaan lisää tullut niinä yhdeksänä viikkona, mitä sitte vielä palveltiin.

"Miks' ei saa panna kivääriä olalleen sillä lailla kuin se liukkaimmin menisi? Miks'ei ruveta ampuma-asentoon ilman kymmeniä temppuja ja jonkinjoutavia mutkia? -- Niin, miksi koiralle ei pistetä sokeria suoraan suuhun, vaan asetetaan se kuonolle, luetaan yks, kaks, kolme -- ja sitte vasta saa koira kiepsauttaa makupalan sinne, mihin se alkujaan oli menevä."

Kenellä oli näin kapinallisia ajatuksia?

Sillä hienohipiäisellä ylioppilaalla, jolla oli omat teettämänsä housut, kun ei näet kelvannut talon tarjous -- eikä olisi hänellä ollut sanottavasti sisällystäkään pantavana noihin kruunun kaatioihin. Ei lähtenyt herra potaatin kuorintaan, söi kaupungilla, makasi voimistelutunnit, tuli aamusilla ampumaradalle kun joutui, eikä käynyt sisäharjoituksissa. Sanoi luutnantin edessä suorittaneensa yksityistutkinnon koko "käsikirjasta." Ainakin hän kiusaksi asti vaivasi luutnanttia siviililäisillä aatteillaan.

Luutnanttia ei toki voinut sanoa liian sotarakkaaksi. Oli hyvin sievä ja oppinut mies. Piti pyhänseutuna komppanialle luentoja muurahaisista, sienistä, auringosta, kuusta ja tähdistä sekä siitä, kuinka tämä maapallo on syntynyt suuresta tulipommista. Hän oli pitkä ja solakka, eikä kasvoissakaan olisi naisväellä pitänyt olla muistutuksen syytä, vaikka päällimäisen tuoreuden kyllä oli paljo luku vienyt.

Onko sotaväessä uskontoa?

On! Joka iltahuudon jälkeen luetaan Isämeitä täydellä vatsalla, kirkkoon lähetetään sunnuntaisin komennuskunta, ja kun syömään ruvetaan, kuunnellaan lusikka kourassa, kuinka vetreäkielinen mies sivauttaa rukouksen "kaarneen pojista." Jos se ei tunnu lähtevän niin joutuisasti kuin miesten vatsa vaatisi, tarttuu lähin aliupseeri keskeltä kiini ja riuhtasee ruokaluvun yhdessä vilauksessa loppuun, yli kivien ja kantojen -- "aamen!" Silloin on jo useimmalla lusikka vadissa ja pala suussa.

Mutta Ahonen, se ylioppilas, väitti ettei sotamiehen uskonto ole kristinuskoa, koska hänelle ei opeteta mitään Aaprahamista, Iisakista ja Jaakopista eikä kuningas Taavetista ja hänen suvustaan, vaan Venäjän keisarista ja häntä ympäröivistä tähtisikermistä. Se on kaldealaista tähteinpalvelusta, niin hän sanoi. Katkismuksenkin hän oli kyhännyt nuorelle sotamiehelle, yksinkertaiseen muotoon:

Vänrikill' on tähti yksi, aliluutnantilla kaksi, kolme niit' on luutnantilla, neljä alikapteenilla, mutta kapteen' on paljas kuin kuu.

Everstillä ei oo yhtään, eikä kenraalilla mitään, kolme everst' luutnantilla, kolme kenraal' luutnantilla, kahteen kenraal' majuri tyytyy.

Kunniata tehdä nuille muista, tähdille ja kuille, myös lipuille, standaareille, vaan ei tarvis vertaisille. -- Karta siviililäistä konnaa!

Viimeinen säe oli veisattava muissa värsyissä kahdesti, vaan viimeisessä kolmasti.

Kunnianteon ohessa on sotamiehen tarkoituksena taistella valtakunnan ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan. Ahonen puolestaan ei koko sotaväessä-oloaikanaan sanonut nähneensä muita vihollisia kuin ruostepilkkuja kiväärissään, sekä sisällisiä että ulkonaisia.

Niinmuodoin olisi sotamiehen ulkonaisessa elämässä nämä kaksi pääkappaletta: kunnianteko ja kiväärin puhdistus.

Entäs sisällisessä? -- Ahosen mukaan siinä on myös kaksi pääkappaletta: lomalippu ja rakkaus.

Mutta luutnantti sanoi Ahosen oppia vääräksi opiksi. Minä en tiedä.

HOUSUT LIIAN OHUET. -- SAAPPAAT LIIAN PAKSUT.

Ryhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli sotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki salaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut. Kunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi mainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.

Oltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen pylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri äänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan selkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.

"Elä sinä perkele lyö!" kiljasi Ryhänen.

"Ei saa kiroilla", muistutti aliupseeri rannalta.

"Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita puhuteltavan arvonimi."

Mitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä kieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin kiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä, terottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla -- ja juuri sitä julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata puhdistuspumaadaa.

Ryhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän koleana aamuna hän laski kaikki luotinsa "isänmaan poveen." Oli saanut kauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja salaisin puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri tietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:

"Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee."

"Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan _yhdet_ housut", selitti Ryhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.

"Mihenkäs se nyt taasen meni?" kysyi kapteeni.

"Kyllä se eteenpäin meni, herra kapteeni."

Siivo mieshän se Ryhänen oli itse asiassa eikä ollut juonnilla pilattu. Mutta minkäpä hän sille taisi, etteivät häneltä luodit sattuneet niinkuin sanat?

* * * * *

Korpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. Häntä juoksutettiin kaikki loma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja äkseeruutettiin monella muotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sitäpaitsi hän joutui tuontuostakin "kiiniottoon", sai kotiarestia ja työvuoroja, seisoi "kiväärin alla", istuipa putkassakin, sekä valoisassa että pimeässä. Ruumiinsa puolesta hän kyllä tänvertaiset vaivat kesti, sillä hän oli vahvimpia miehiä mitä löytyy, eikä missään pidetty niin hyvällä ruualla kuin täällä -- ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan hänellä ei olisi ollut mitään. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies, monta kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmielämä ei soveltunut hänen verilleen -- tämä kuri, järjestys ja nämä temppujen teot. Hän ei siitä puhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sitä oikein ymmärsi itsekään. Vaan se näkyi kaikista hänen viitteistään, etupäässä siitä uhkamielisyydestä, millä hän otti rangaistuksia, täpösen tahallaan -- ottipa niskaansa toistenkin syitä. Arestihuone oli hänen mieluisin olopaikkansa, koska edes siellä sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.

Hän halusi vapautta, niinkuin sydänmaalainen sitä halaa. Olipa häntä vaikka hevosrosvona ja viinankeittäjänä, kunhan saa olla vapaudessaan!

Kerran kuitenkin oli Korpelainen hyvällä tuulella sotaväessä: kävellä veipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliinsä jokaisen, joka vaan vastaan tuli, eikä tahtonut missään saada sijojaan. Kasvot paistoivat pullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielistä kihosi ruskea tupakan mehu. Ylimielisyydessään rohkeni mennä hyväilemään Ahostakin, mutta tämä pudotti häntä korvalle minkä jaksoi. Tyytyväisesti hymyillen otti Korpelainen hänet uudestaan kiini, painoi sulavimman suutelonsa ylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.

Mistä oli Korpelaisella näin hyvä mieli?

Oli nähnyt lääkärin tulevan kasarmille ja toivoi nyt pääsevänsä täältä pois.

Harjoituksiin mentyä ilmestyi lääkäri kentälle kapteenin kanssa. Keskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte lääkäri kertoi, kuinka eräs reservimies oli iltahämärässä tuonut hänelle kaksikymmentä markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon, että pääsisi pois sotapalveluksesta.

"Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse ilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä."

Helppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko Annaliisan poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät hänessä taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä tavallaan jutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä kokoontuneelle komppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.

Rahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli mennyt.

Iltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita pilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki. "Vahingossa" tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.

Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta sotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä arvannut sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.

KIISTA KAHDESTA KOIRASTA.

Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli toisia lomalta tulevia reserviläisiä.

Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta eikä silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka muistutti sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen tahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat maalaisveljiänsä vastaan.

Kaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä, takalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa vasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.

Mutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin koiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä jahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä joku pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun sydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana vääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus asuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.

Ahonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja maille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen salaperäinen sini vietteli mielen kauas pois.

Luutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan.

"Tunnetko tuota koiraa?"

"Ei ole minulla kunnia tuntea."

"Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa."

"Elähän loukkaa meidän vääpeliä!"

"En, mutta oikein todella: kyllä se Hektor on vahva. Eikö ole?"

"Taitaapa olla."

"Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka kymmenen, kyllä se puolensa pitää. Eikös sillä ole oikein kaartilaisen ryhti?"

"Kaikkia sinä ihailetkin kun tappelevia koiria!"

"Jaa, mutta tuollaista koiraa --! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan musti. Se on Hamulan Vahti. Pois käännyttää Hektor senkin."

"Ennen minä sentään ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin näitä hyvästi syötetyitä herraspiskiä."

"Elä sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! Näet nyt, eikö vaan luiki Vahti takasin portin taa."

"Rauhan mies."

"Sepä sen on. Saattaisi se Hektorille riittää voimiltaan, mutta näes, kun ei ole sitä luontoa."

"Eikä tarvista."

"Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pidäthän sinä muulloin kiini kunniantunnosta."

"Vietäisiinpäs karhun pesälle tuo pörhökarva, niin eiköhän siitä vaan löytyisi enemmän luontoa ja kunniantuntoa kuin näistä kaupungin hienorotuisista.

"Näyttää sillä olevan ihan tarpeeksi jäntterät jäsenet, ja karvanjuuri sähisee sitkeää kiukkua."

"Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen opetettu."

"Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? -- Vaikuttaa ehkä kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin. Menköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!"

Jo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille päin. Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä kahdesta koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen Hamulan Vahtia.

AURINKO, KUU JA YKSI LEMPEÄ TÄHTI.

Sillä tavalla kuin Ahonen sovitti luutnantin tähtitieteellisiä sunnuntaiopetuksia sotilasmaailmaan, oli reservikomppanian kiinteänä keskipisteenä _kapteeni_. Niinkuin luutnantti sanoi meidän taivaallisen aurinkomme sentään hitaasti kiertävän jotakuta kaukaisempaa ja vielä mahtavampaa taivaankappaletta, jolla taas vuorostaan on oma isäntänsä, niin noudattaa reservikapteenin elämänrata piiriesiupseeria, tämän taas asianomaista pataljoonan päällikköä j.n.e. aina uusien avaruuksien läpi niin korkealle kuin tässä matoisessa maailmassa voi ajatella. Mutta kapteenilla itsellään oli myös joukko eriarvoisia kiertotähtiä ympärillään, niinkuin luutnantti, kolme- ja kaksinauhaiset eli vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit ja yksinauhaiset jefreitterit eli korpraalit.

Tyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin hän toteutti keskipisteen ensimäisen velvollisuuden: liikkumattomuuden aatteen. Hän ei turhan tähden hievahtanut huoneestaan eikä sohvaltaan, sanomalehden alta. Ja sen hän teki oikein, sillä eihän nykymaailmassa kaikki mahdu reuhaamaan.

Vuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman länsisuomalaisen nuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu isänsä ammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli hänet temmannut ja nostanut kokonaisen reservikomppanian päälliköksi, se ei kuulu maantieteellisen Suomen eikä reservikasarmiemme historian rajojen sisäpuolelle. Hän oli näet ylennyt Venäjän väessä.

Matalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli hänen hätäilemättömän henkensä ajallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekkäät, ja yhä miehekkäämpi sankka parta, mutta punainen. Nenän kupeessa oli arpi, sotilaan paras kaunistus. Hän oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut -- mutta oli jälleen noussut ylös, nostanut vielä hevosen ja rattaatkin pystyyn. Se oli tapahtunut jo ennen hänen sotilaaksi menoaan.

Hän ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin. Silloin hän katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita niistä hengistä, joiden nuolet päivällä lentävät ja pimeässäkin sattuvat pilkkaan.

Jos kapteeni on aurinko, on _vääpeliä_ verrattava kuuhun, joka saa valonsa auringosta ja jakaa sitä ihmisten lapsille. Vääpelin kautta kulkevat kaikki kapteenin käskyt miehistölle.

Mutta nähdessä meidän vääpeliä Tervasharjua olisi tuskin kenellekään ihmiselle johtunut mieleen kalpea kuun haltijatar. Hän oli luiseva, pitkä, hartiakas ja jumalattoman vahva mies, päässä tuikeat silmät ja niiden välissä uljas kotkannenä. Melkein tuntui todelta, mitä hän joskus harjoituskentällä meille sanoi pohjalaismurteellaan, että nim. "Olen minä tommosia rääpyksiä syönykkin!"

Hänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin ainoastaan siinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut katalassa aikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi kuin se, jonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti puheesensa. Vaikka ei aina tarpeettomasti, sillä hän oli ollut Turkin sodassa, taistellut muhamettilaisia vastaan -- ja hänen kertomuksiansa niistä otteluista monasti kyllä sieti tukevalla tavalla vahvistaa.

Yrjön ristin oli hän saanut, sen voi jokainen nähdä. Omien laskujensa mukaan hän oli yksin painetilla tappanut enemmän kuin puolen pataljoonaa turkkilaisia; ammutuista oli mahdoton kenenkään saada selvää. Vaikea hänen enää oli palautua näihin rauhallisiin oloihin. Sentähden hän sydämensä pohjasta odotti sotaa joka kevät. Hän oli koko komppaniassa ainoa, joka sodasta puhui muulloin kuin palvelustoimissa. Kapteeni ei puhunut paljo mitään; luutnantti kertoeli hyönteisistä, tähtisikermistä y.m.s.; alempiarvoiset vertailivat kellojaan tai henttujaan. Vääpelin kertoelmat olivat terveellisenä suolana tässä rauhanmakuisessa sotilaselämässä, ja vaikka niiden tieteellinen tarkkuus voitaisiinkin panna epäilyksen alaiseksi, oli niillä kuitenkin se suuri ansio, että niitä kuullessa ei nukuttanut.

Muuten Tervasharju oli kaikin puolin rehti mies, ei tyhjän jurnottaja eikä saivartelija. Miehistön vahvin tuki liian korkealle lentäviä aliupseereja vastaan.

Komppanian piirissä oli vielä yksi hyvin tärkeä henkilö, jota ei ollenkaan mainita "käsikirjassa Suomen reservimiehelle". Hän ei ollut täällä asevelvollisuuden ja arvan perusteella, vaan oli tullut tarjokkaana.

Eikä hän noudattanut sääntöjä kunnianteosta.

Hellu hän oli nimeltään, parinkymmenen vuotias ja viraltaan _kapteenin piika_.

Vieläkin olen näkevinäni tuon pitkänhuiskean tytön vaaleine palmikkoineen -- niin tarkoin se tuli katsottua. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä, kun hän milloin liikkui ulkosalla, Korpelaisesta aina Ahoseen saakka, ja vielä sitäkin ylemmäksi. Ne olivat juhlahetkiä, kun hän joskus aitaan nojaten katseli harjoituksia kentällä. Joka mies teki silloin parastaan: komentajat huusivat haletakseen, ja komennettavilta oikesi selkä kuin jos olisivat äkkiä seipään nielleet. Ei parooninkaan tarkastus tehnyt suurempaa vaikutusta. Mutta koko tässä yhteiskunnassa ei ollutkaan muuta ihailtavaa naista kuin Hellu. Keittäjätär tosin oli -- vanha vaimo -- ja pidettiin hänenkin kanssaan hyvää väliä, että olisi saatu vatiimme niin monta lihapalasta kuin mahdollista.

Mutta Hellun seikka oli ihan toista. Ahonen esimerkiksi tuli jo ensi päivänä heikkorintaiseksi, hankki kapteenilta maitotingan ja joi litran lämmintä maitoa aamuin illoin. Joi Hellun kädestä. Lypsyajat hän aina noudatti täsmälleen, vaikka ei muuta mitään.

En koskaan kuullut hänen sovittavan Hellua tähtijärjestelmäänsä. Mutta jos minä saisin koettaa, panisin hänet mielukkaimmin pyrstötähdeksi. Nehän kuuluvat kulkevan suuria soikeita ratoja, joiden toisessa päässä on aurinko. Niin oli Hellunkin radalla pienemmässä päässä kapteeni, jota hän palveli, se meidän aurinkomme. Mutta sitte kulki rata kautta alipäällikkökunnan ja miehistön ties kuinka kauaksi.

Luonnollisena syynä pyrstötähtien ratojen soikeuteen sanotaan olevan se, että toiset taivaankappaleet vetävät niitä pois auringosta mikä mihinkin päin. Niinpä jo alkukesästä lähetettiin varusmestari takasin pataljoonaan, kun kapteeni oli löytänyt varushuoneesta -- huivin.

Mutta kyllä oli Hellussakin vetovoimaa. Monta kertaa täytyi ajattomalla ajalla vaihtaa yövahtia ja viedä entinen arestiin, kun eivät pysyneet kasarmin portilla, vaan turhanpäiten vahtasivat kapteenin keittiön ovea. Kerran oli vetovoima ottanut niin ankarasti, että vääpeli -- "itte Tervasharju" -- oli lähtenyt ulos saappaistaan, joita maa veti puoleensa. Onneksi vääpelille, ettei kapteeni niitä tavannut keittiön portailta. Olisi voinut tulla auringonpimennys.

Pyrstötähtien lopullinen kohtalo on surullinen, sanoi luutnantti luennoissaan. Aurinko voittaa aikojen kuluessa toisten taivaankappaleitten vetovoiman ja sulkee hehkuvaan syliinsä avaruuden vallattomat tyttäret, pyrstötähdet. Niin kuuluu lopuksi Hellunkin käyneen: hänestä on tullut "kapteenska".

LÄHTÖPÄIVÄNÄ.