Chapter 4

Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon. Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi, vaan kolme kaupungin etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.

"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa syytä, luulivat ensimäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas varoivat, että joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.

Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan, että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vaan. Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.

Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä." Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana. Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitte hävisivät illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin kaupunkiin.

Hyvä juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä vastaan riemullinen sanoma:

"Se on jo leikkuuhuoneessa!"

Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan. Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.

Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää keskusteluainetta kuin tämä.

Minä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja tarkimmat tiedot, pannakseni ne "lehteen". Ja kun en pitänyt kiirettä, kiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta, että kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, "kurjaa matelijaa", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän asian varoitukseksi kaikelle kansalle.

"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja henkiheimolainen", huomauttivat ilkeimmät. "Ne jotka ovat toimituksen suosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää itsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte osaisivat." -- Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa tietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.

Kun sitte noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä Kuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla oli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat liikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja kenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.

Silloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä jutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä vireillä.

Hän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää kesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.

4. Kuopion uusin kirkko.

"Baptistein kirkoksi" sanottiin Kuopiossa ennen erästä vanhaa puutaloa satamatorin laidassa. Ristiä siinä ei ollut katolla eikä kynttiläkruunuja riippunut katosta. Ainoana autuuden välikappaleena oli suuri vesisammio, johon portaita myöten noustiin. Mutta "pyhän hengen" sanottiin siellä viihtyvän sangen hyvin ja tekevän tuontuostakin pieniä ihmeitä sekä suuria herätyksiä.

Se talo, jota baptistit käyttivät kirkkonaan, oli ollut Kuopiossa paljoa ennen kuin mainitut lahkolaiset. Kerrotaan talon syntyneen kahteen erään, niin että ensin syntyi toinen pää ja vasta vuosien kuluttua toinen. Sillä välin oli talon omistajan perhe lisääntynyt, ja koska oli syytä toivoa vielä enempää lisääntymistä, rakennettiin jälkimäinen talon puolisko leveämmäksi kuin ensimäinen. Jos talon alkuperäinen omistaja olisi voinut arvata siitä maailman ikinä tulevan kirkon, olisi hän luultavasti tehnyt toisen pään vielä monta vertaa leveämmäksi, sillä siihen aikaan sai kunniallinen ihminen Kuopion kaupungissa rakentaa kuinka tahtoi. Sai lyödä taloja täyteen vaikka koko tontin. Muutamat vielä työnsivät talonsa jonkun kyynärän kadullekin.

* * * * *

"Kerran siihenkin kirkkoon kelloilla soitetaan", sanoivat kuopiolaiset, kun tässä talossa eräänä pyhäaamuna syttyi tulipalo ja palokellot soivat.

Talon nykyinen omistaja oli nikkari ja samalla nuoren baptistiseurakunnan ylimmäinen pappi. Tuli oli päässyt irti hänen mailmallisessa työhuoneessaan, joka oli kapeammassa päässä, juuri kirkon viereisessä huoneessa. Ja kovasydämiset valtiokirkon ystävät siitä melkein iloitsivat, sillä kuka käski tehdä nikkarintyötä kirkon sakaristossa ja jättää lastut lattialle pyhäpäiväksi? Ilkeimmät sanoivat, että siellä pyhänäkin tehtiin työtä, vaikka siinä tiettävästi ei ollut perää.

Tässä tulipalossa kapeampi pää meni pilalle. Kastesammionkin sanoivat palaneen. Mutta leveämpi pää säilyi ihmeellisen varjeluksen kautta, vaikka siinä asui kauppias, jolla m.m. oli oikeus myydä väkijuomia. Minkätähden hän ja hänen väkijuomansa pelastuivat, kun kirkko vierestä paloi, on minun vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää ja samalla järkähtämättä uskoa ylenluonnollista kaitselmusta. Jos tämä kaitselmus olisi ollut raittiuden harrastajain puolella, olisi vesisammio säilynyt ja viinatynnyrit palaneet, ja jos se olisi ollut uskovaisten puolella, ei kumpanenkaan olisi palanut -- ei ainakaan sammio. Eikö siis kaitselmus olekaan heidän puolellaan? Onko se viinanjuojain ja maailmanlasten puolella, palkinnoksi siitä, etteivät he edes usko mitään semmoista kaitselmusta olevan?

Palon jälkeen ei tässä talossa enää käynyt kirkkoa pitäminen eikä juuri asuminenkaan. Mutta tonttiala oli niin pieni, ettei siihen ollut luvallista rakentaa puutaloa, vaan rakennussäännön mukaan olisi koko vahingoittunut rakennus ollut purettava ja sijaan tehtävä kivikartano, taikka sitte ei mitään.

Mutta Kuopion kaupungin maistraatti oli näinä aikoina ollut sillä päällä, että se rikkoi rakennussääntöä puoleen ja toiseen. Eräät eivät saaneet rakentaa semmoisillekaan paikoille, joihin rakennussääntö olisi myöntänyt; toisille taas annettiin rakennuslupia semmoisiin paikkoihin, joihin rakennussääntö kielsi puutaloa tekemästä. Siitä syystä uskalsi nyt puheena olevan talon omistajakin viedä piirustukset maistraattiin ja pyytää lupaa rakentaakseen palaneen sijalle entistä uhkeamman puutalon. Ja hänellä oli syytä olla vahvassa toivossa, että tämä hänen vilpitön pyyntönsä hyväksyttäisiin. Sillä pitihän maallisen vallan osoittaa kunnioitusta kirkollisille hankkeille.

Mutta maistraatti katsoi siinä jo olevan tarpeeksi paljon lain rikettä, kun se antoi hänelle luvan _korjata_ palaneen talonsa siihen kuntoon, missä se oli ollut ennen paloa. Vasten rakennussääntöä tietysti.

Sitä ei meidän rakennushaluinen nikkarimme ollut ensinkään pyytänyt, eikä hän aikonut tyytyä tähän lupaan. Koska maistraatti kerran rikkoi rakennussääntöä, päätti hän puolestaan rikkoa maistraatin päätöstä ja ottaa oikeuden omaan käteensä.

Hän "korjasi" talonsa, mutta korjasi sen niin, että kaikki vanhat hirret jäivät pois, kapeampi pää levisi yhtä leveäksi kuin toinenkin, ja korkeutta kasvoi taloon lähes puoli lisää entisestään. Nikkari luuli näillä muutoksilla parantavansa kaupungin ulkonäköä, eikä mielestään tullut kenenkään naapurin tielle, vaikka nostikin talonsa ylemmäksi maasta.

Mutta maistraatti ei ottanut asiaa samalta kannalta, vaan luuli hänen niskoittelevan lakia ja järjestystä vastaan. Sillä tällä hetkellä ei maistraatti enää ollut leikkisällä tuulella. Sen toimia oli sanomalehdissä arvosteltu, ja sentähden se oli ruvennut hirmuisen tarkaksi. Rakennussääntöä noudatettiin nyt kaikessa ankaruudessaan, mentiinpä siitä vielä hiukan ylikin.

Maistraatti velvotti nikkarin sakon uhalla keskeyttämään rakennuksensa ja purkamaan, mitä jo oli saatu valmiiksi. Nikkari maksoi sakon, lisäsi työväkeä ja joudutti talonsa katto päälle, ennenkuin valitusaika meni umpeen. Sitte hän valitti kuvernöörin virastoon. Se puolestaan katsoi edullisemmaksi rikkoa rakennussääntöä sillä tavalla kuin maistraatti alkujaan oli tehnyt, eikä nikkarin tavalla, ja vahvisti maistraatin päätöksen.

Mutta hänellä oli vielä jälellä valitusaika.

Nyt hän vasta havaitsi olevansa _nikkari_ ja alkoi puhua kirkostaan aivan uudella tavalla.

"Minulla on tässä tekeillä isonlainen kaappi", sanoi hän kerran, kun näytteli rakennustaan minulle.

"Kuinkahan sille kaapille vielä käy? Kun eivät purattaisi..."

"Minkätähden? Olenhan minä nikkari ja saan harjoittaa ammattiani tässä kaupungissa."

"Tietysti. Mutta ette rakentaa taloja vasten maistraatin kieltoa."

"Minä saan tehdä puuteoksia, suurempia ja pienempiä, joko piirustusten mukaan taikka ilman. Tilauksesta minä teen vaikka mitä, ja jos milloin ei tilauksia riitä, niin minä teen myytäväksi. Tämä kaappi tässä ei ole tilattu, vaan sen saa ostaa kuka tahansa. Se täytyi tehdä pihalle, kun on niin iso, ettei sovi huoneesen."

"Mutta Te voitte panna sille semmoisen hinnan ettei sitä rupea kukaan ostamaan."

"Oma vahinkonipa se on, jos se jää tuohon mätänemään."

"Sittehän täällä ei kenenkään tarvitsisi huolia mitään rakennussäännöstä. Ottaisi vaan nikkarin luoksensa työhön."

"Se ei koske minuun... Ja kukapa täällä sitte toisekseen rakennussäännöstä mitään huolii?"

Nyt nikkari on käynyt Helsingissä. Valitusajan kuluessa hän lähti jalan syten senaattiin puolustamaan kaappiansa.

Asian päättymisen voi itsekukin nähdä siitä, että baptistien uusi kirkko tänäkin päivänä seisoo purkamattomana paikallaan. Uusi kastesammio on myös hankittu palaneen sijaan.

"LAINKUULIAISTA KANSAA"

Lainkuuliaista kansaa on Suomen kansa. Sen todistaa, paitsi kansamme koko kunniarikas historia, myös seuraava muutaman vuoden vanha tapaus, joka ansaitsee tulla historiamme lehtiä kaunistamaan, yhtä hyvin kuin moni kertomus vanhain spartalaisten tai roomalaisten pettämättömästä kuuliaisuudesta isänmaansa laeille.

Erään Joroisten lautamiehen luokse sattui muutaman sydänmaan mökin poika. Lautamies kysäsi muun puheen lomassa:

"Kuinka vanha se teidän isäukko jo on?"

"Jopa se on kuusissa kymmenissä."

"Vai niin, johan se sitte kohta tulee pois hengiltä."

Nuori mies pörhisti korviaan ja kysyi varmuuden vuoksi:

"Niin ... tuota ... milloinka se otetaan hengiltä pois?"

"Kun täyttää kuusikymmentä vuotta. Niin on laki."

Kotiin tultua ilmoitti poika asian heti isälleen, veljelleen sekä muulle mökin väelle. Ja se otettiin monipuolisen harkinnan alaiseksi.

"Ei niitä minun nuoruudessani ollut semmoisia asetuksia", huokaili ukko. "Mutta eipähän tästä elämästäkään minulle enää herkkua herune. Saattaa tuosta eritä, kun kerran on tullut laki semmoinen."

Kuta lähemmäksi läheni ukon 60:nnen vuoden pää, sitä varmemmaksi hänessä ja hänen hyvästi kasvatetuissa pojissaan kypsyi päätös osoittaa kuuliaisuuttaan armolliselle esivallalle, ihan vapaasti. He päättivät itse kaikessa sovinnossa toimittaa tämän "hengiltä ottamisen", ettei esivallan tarvitseisi heidän tähtensä nähdä mitään vaivaa.

Ukon viimeisenä syntymäpäivänä pidettiin mökissä pyhää -- hiljaista rauhan juhlaa. Ei tartuttu muihin ruumiillisiin töihin, paitsi sauna pantiin lämmitä, sillä pitihän ukon toki viimeisenä iltanaan saada kylpeä. Kun hänellä aina oli ollut tapana sunnuntakia vasten kylpeä, niin kuinka hän sitte nyt olisi kylpemättä lähtenyt viettämään ijankaikkista sapattia?

Saunassa ukko pestiin puhtaaksi kaikesta maallisesta liasta. Oma armas eukkonsa hänet pesi. Vanhempi poika hijoi sillä välin kirvestä ja varusti hakkuupölkyn tupaan, nuorempi kävi hakemassa naapurimökin emännän veisaamaan.

"Kuka teillä on kuollut?" kysyi tämä hätäissään.

"Ei siellä vielä ole kuollut kukaan, vaan isä nyt tulee hengiltä pois. Ja ensi vuonna tulee äiti."

Eukko ei tätä oikein tajunnut. Lähti kumminkin mukaan, saadakseen asiasta selon.

Tuvassa vallitsi heidän tullessaan kuolon hiljaisuus. Ukko istui kalpeana, mutta tyynenä saunapuvussaan, eukko vanha hiljaista itkua tihersi. Virren värsy oli valmiiksi etsitty, ja sitä nyt piti vieraan eukon ruveta veisaamaan. Olisi hän jotain kysynyt, vaan kun kaikki olivat niin mykkiä ja juhlissaan, ei hän muuta kuin alkoi vetää: "Pois makia maailma jää." Mökin väki yhtyi siihen hartaasti, ukko itsekin, värisevin äänin.

Mutta kun ukko veisuun lopulla rupesi asettamaan päätään pölkylle, ja vanhin poika tarttui kirveesen, keskeytyi vieraalta veisuu.

"Herra isä, mitä tämä nyt oikein on?"

"Se tulee hengiltä, kun on täyttänyt 60 vuotta. Ukko on nyt tänä päivänä sen tehnyt."

"Se uusi lakihan se käskee ottamaan hengiltä pois, siinä ijässä, ja kun esivallalla ei ole ollut ennenkään vaivaa meistä, niin..."

"Ei semmoista lakia ole! Kuka teille sitä on sanonut?"

"Lautamies sanoi -- ja enemmän me häntä uskomme kuin sinua."

Eukko kuitenkin väitti niin lujasti vastaan, että toimitus jätettiin kesken, siksi kunnes käytäisiin tarkemmin tiedustamassa asiaa lautamieheltä.

Siellä selvisi, ettei ukkoa ollut otettava hengiltä pois, vaan hänet vapautetaan henkirahan maksusta.

Tapaus on tullut ilmi senkautta, että pojat ovat myöhemmin nostaneet kunnianloukkausjutun, kun ymmärtämättömät ihmiset ovat heitä lainkuuliaisuudestaan pilkanneet kovin tavattomasti.

YLJÄN TULO.

Meidän ruununvouti otti terveytensä hoitamista varten kolmen kuukauden virkavapauden keskellä kesää. Sen tietää, että terveys siitä pahasti kärsii, kun on talven pitkän kirjoitellut ryöstökäskyjen alle ja tehnyt tiliä, ja sitten keväällä ollut alituisessa sielun jännityksessä, odotellessaan jäiden lähtöä. Siinä melkein tulee tuskailemaan taivasta vastaan, kun iltasella on ihan varma, että yön seutuna selkä sulaa. Mutta yöksi tulee kylmä, ja aamulla saa nähdä jäät paikoillaan. Kenenkä hermosto sitä kestää?

Muuten ruununvouti kyllä oli terve mies, pulska ja punakka, paraassa sekä ijässä että lihassa.

"Kuulehan Kaisa!" sanoi hän eräänä aamuna emännöitsijälleen. "Minä saan nyt virkavapautta ja menen maatilalleni Särkelään kesäksi, niinkuin ennenkin. Sinun pitäisi lähteä edeltäpäin, että kaikki olisi kunnossa silloin kuin minä tulen. Tavallisesti siellä on elämä niin hujan hajan, ettei ensimäisellä viikolla saa edes kunnon ruokaa, ja sänkyvaatteet ovat likaiset kuin huonossa kievarissa. Tällä kertaa siinä täytyy tapahtua muutos, sillä --"

"Kyllä minä tiedän, kyllä!" keskeytti Kaisa ja räpytteli silmiään. "On niitä siksi juttuja kuultu."

"Ole vaiti ja ala valmistautua lähtöön!"

Ruununvoudilla oli se heikko puoli, ettei hän ollut naimisissa. Ja mikä pahinta, näytti siltä, ettei hän pääsekään siihen asemaan. Hänen vanha juoppo sihteerinsä, joka oikeastaan kaikki hänen virkatoimensa hoiti, selitti syyn siksi, että "ruununvouti ampuu liian ylös, pitää alentaa, alentaa..." Mutta ruununvouti ei alentanut. Hän kulki järestään seudun naimakuntoiset tytöt, ja kun oli saanut rukkaset kaikilta, alkoi alusta taas. Hän ei _voinut_ alentaa. Siihen ei ollut mahdollisuutta.

Naisten makua naimisasioissa on vaikea ymmärtää. Jokainen mies olisi varmaan ottanut ruununvoudin, jos olisi ollut naisena. Sillä niin hyväluontoista miestä kuin ruununvouti oli, sitä sai kauan hakea. Mutta naisilta hän oli saanut enemmän rukkasia kuin koko kihlakunnan muu miesväki yhteensä. Luultavasti siihen ei ollut muuta syytä kuin että oli tullut tavaksi antaa niitä hänelle. Yksi kun kerran oli tehnyt alun, niin eivät hänestä huolineet muutkaan. Olisivat ehkä muuten mielellään ottaneet, vaan eivät ilenneet toisiltaan.

Tänä keväänä hän oli päässyt pitemmälle kuin koskaan sitte sen ihan ensimäisen yrityksen jälestä. Hän olikin menetellyt viisaasti ja taitavasti. Ei antautunut keskustelemaan muista kuin puhtaasti ruununvoudillisista asioista, paitsi yhden ainoan kerran pappilassa päivällisillä, kun rovasti nosti kysymyksen hänen toisesta mieliaineestaan, matikan pyynnistä. Silloin hän kertoi avannosta nähneensä, että matikat jo hankailivat mahojaan järven pohjaa vasten.

"Mitästä ne sillä tarkoittavat?" kysäsi rovasti.

"Nähkääs, määhnä pakoittaa siellä mahassa ja luultavasti kutkuttaa. Naaraspuoli sentähden koettaa puristaa määhnän ulos, ja siihen sitte, niinkuin tiedätte, koiraspuoli..."

Selitys keskeytyi, sillä koko seura kävi kummallisen äänettömäksi. Muutamat iskivät silmää toisilleen, naiset alkoivat yskiä nenäliinoihin ja herrat katsella pöytään tai pöydän alle. Siitä huomasi ruununvouti taas hairahtuneensa, kun oli antautunut näin pitkiin puheihin asioista, jotka eivät kuuluneet hänen varsinaisen virkatoimensa alalle. Asian korjaamiseksi hän päätti turvautua sievään ja leikilliseen anteeksi pyyntiin. Ihanasti hymyillen hän katsahti naisiin ja sanoi: "Niin, kyllähän ne naiset tämän asian ymmärtävät!"

Mutta se pikemmin pahensi kuin paranti seuran umpimielisyyttä. Vasta kun rovasti käänsi puheen muihin asioihin, hävisi painajainen. Ja iloisesti naurettiin niinkin pienille sukkeluuksille, ettei semmoisille tavallisissa oloissa juuri hymähdetäkään.

Ruununvoudin nykyisenä toivon esineenä oli pappilan kotiopettajatar, hiukan tosin ijällä pilattu, mutta muuten kaikin puolin kaluksi käypä. Hän oli vasta tullut tälle paikkakunnalle, ja kun hän sen ohessa oli jonkun verran vähäkuuloinen, ei hänellä ollut ruununvoutia vastaan semmoisia ennakkoluuloja kuin paikkakunnan muilla tytöillä. Sillä mahdollisuutta myöten oli ruununvouti hänen seurassaan koetellut pysytellä virallisten lauseparsien piirissä. Niitä alkoikin neiti Adolfina tuntea enemmän kuin yksikään muu Suomen nainen, joka ei ole työskennellyt virastojen puhtaaksikirjoittajana.

Jäiden lähtöä oli ruununvouti niin hartaasti odottanut siitä syystä, kun hän aikoi esittää neiti Adolfinalle, että tämä tulisi kesää viettämään hänen maatilalleen Särkelään, lähelle Viipuria. Hän melkein luuli asiansa olevan jo sillä asteella, että neiti Adolfina taipuisi tähän esitykseen. Ja siltä varalta hän lähetti Kaisan edeltäkäsin laittamaan kuntoon Särkelän ruoka- ja sänkyvaatepuolta. Itse hän lupasi tulla viikon perästä; oli näet vielä järjestettävä virkapapereita.

Kaisa kun saapui Särkelään, oli vähällä kääntää nurin koko talon ja kaiken sen aluskunnan sillä uutisella, että muutaman päivän perästä "ruununvouti tulee ja tuo rouvan mukanaan -- tai morsiamen kumminkin, ja se nyt on melkein sama kuin rouva." Tuommoinen odottamaton suuri tapaus tavallaan ihastutti kaikkia, vaikka yleensä oltiin jotenkin yksimieliset siitä, että tästä puoleen ei ole rauhaa Särkelässä kesällä eikä ruununvoudilla yhtenäkään vuodenaikana.

Mutta ruununvouti ei saanutkaan neiti Adolfinaa lähtemään Särkelään nyt vielä. Savonlinnaan asti he tulivat yhtä matkaa, vaan siinä nousi neiti Adolfina laivasta pois. Sillä hän tahtoi ensin tavata vanhempiansa, jotka asuivat Savonlinnassa, ja neuvotella asiasta heidän kanssaan. Sitäpaitsi oli hänellä yhtä ja toista valmistamista. Itse puolestaan hän kyllä oli halukas tulemaan, eikä luullut vanhempainsakaan olevan vasten.

Sovittiin siitä, että ruununvouti menee edellä ja neiti Adolfina seuraa sitte viikon kuluttua. Ruununvoudin piti tulla takaisin Lappeenrantaan häntä vastaanottamaan, ja sieltä he sitte yhdessä matkustaisivat Särkelään.

Koko itäiselle puolelle Suomea on tunnettu asia, että laivamatka Savonlinnasta Lappeenrantaan niinä aikoina kävi yötä myöten. Illan hämärässä kun lähdettiin Savonlinnasta, oltiin aamupäivällä Lappeenrannassa. Ja koko Suomi, sekä itä- että länsipuoli, tuntee kuinka ihanalta toti maistaa "vetten päällä", varsinkin kun sydämellä asuu hauskoja muistoja, jotka ponnistelevat päästäkseen ilmoille. Sydän riepu on kuin kuristuksissa, sitä ahdistaa ja kutkuttaa, kunnes se saa purkautua joko luotettavan ystävän poveen taikka sen puutteessa vanhoihin lauluihin kesäisen illan raittiissa ilmassa. Ruununvoudilla oli Savonlinnasta lähtein ystävä, jota hän luuli luotettavaksi. Hän oli aikoinaan ollut ruununvoudin koulukumppalina, samanlainen vanha poikamies kuin hänkin, ja mikä oli vielä parempi, hän oli myös neiti Adolfinan lapsuuden ystävä.

Yhdessä sitte ihailtiin neiti Adolfinan hyveitä.

"Se on niin vietävän sievä ihmisekseen..."

"Ja tasainen luonnoltaan, helvetin tasainen."

Toisin vuoroin taas laulettiin:

"Minun kultani kaunis on, sen suu kuin auran kukka -- hei, rintava ja reitevä, ja tumman pruuni tukka --"

Yhtä väsymätön kuin ystävä oli kehumaan tyttöä, yhtä uuttera oli ruununvouti täyttämään laseja. Sitä kesti aina Lappeenrannan laituriin asti. Eikä terveydenhoito juontunut mieleenkään. Yleensä ruununvouti kyllä oli säästäväinen mies, mutta tämmöisissä asioissa hän ei kitkutellut. Eihän sitä aina olla naimapuuhissa.

Junan lähtöä odotellessaan katselivat ystävykset Lappeenrannan kaupunkia. Heidän silmissään se oli kaunis ja runollisen näköinen; vanha tuuhea puisto vilvoitti kuumaa päätä ja laajat näköalat Saimaalle päin selvittivät sameaa silmää.

Maalaiset kaupitsivat kaloja rannassa, ja torilla oli myös maalaistavaraa kaikenlaista. Ruununvoudin huomio kiintyi pulskannäköiseen lehmään, jota eräs maalainen talutteli torin laidassa. Sillä, paitsi hyvää taipumusta matikan pyyntiin, oli hänessä myös sekä maanviljelijän että karjanhoitajan vikaa, ja aina oli hän luullut itsellään olevan erityisen lahjan arvostella lypsylehmiä. Sentähden hän ei malttanut olla menemättä lähemmäksi, vaikka ei hänellä oikeastaan ollut muuta mielessä kuin katsoa ja osoittaa ystävälleen, kuinka hyvä lehmäntuntija hän oli. Jos tuo ystävä sattuisi kirjoittamaan matkastaan neiti Adolfinalle, niinkuin heillä vähä oli ollut puhetta, ja siinä sivumennen mainitsemaan hänestä, niin sopisihan hänen huomauttaa tästäkin taloudellisesta kyvystä. Se tekisi hyvän vaikutuksen, kun se tulisi noin syrjästä.

Lehmä miellytti ruununvoutia, poikimisaika myös, eikä hinta ollut kovinkaan paha. Silloin yht'äkkiä lensi hänen epäselvään päähänsä selvä ajatus; se iski kuin salama läpi aivojen, ja päätös oli valmis.

Sehän sopisi kihlakaluksi Särkelän tulevalle emännälle, tuo lehmä. Vähä omituinen se tosin oli laatuaan, mutta alkuperäinen. Ihan hänessä itsessään oli syntynyt tuo ajatus. Mainio aate! Kuinka hyvästi, lyhyesti ja selvästi se kuvaa neiti Adolfinan vastaista vaikutusalaa! Totisesti ovat ne oikeassa, jotka sanovat, että nero silloin leimahtaa kirkkaimmin, kun mies on vähä viinoissa.

Kauppa tehtiin, myyjä talutti lehmän rautatieasemalle, ja ystävykset seurasivat jälessä juomaan harjakaisia. Varsinaisen tarkoituksensa ruununvouti kuitenkin salasi ystävältään; sitä ei kenenkään muun pitänyt saaman tietää kuin neiti Adolfinan.