Chapter 3

Tavalliset runoilijat kykenevät laulamaan ainoastaan kolmesta asiasta: rakkaudesta, isänmaasta ja omasta itsestään. Mutta Leimu laulaa kaikista näistä ja sitäpaitsi vielä "koelmoi" viisi eri protestia _sinivuokoille_ ja yhden _kielolle_, sommelmoi kokonaista 13 "_ajatelmaa_" ja käännelmöi 10 Heinen "_lauleloa_" sekä 7 muuta vieraskielistä. Eikö hän siis ole tavaton?

Mahdoton on minun heikon, köyhän, kurjan syntisen luoda mitään kokonaiskuvaa tekijän valtaavasta nerosta. Henkeni on ryömyillään tuon voimakkaan protestin edessä. Ja töintuskin saatan polvillani kirjoittaa nämä muutamat rivit.

Leimu on sotainen, taistelua vailla, ja aina näyttää hänellä olevan puukko hihassa:

"-- ja käten' jos onkin voimaton, tok' ainian valmis taistohon --."

"Aina valmis, kuin lukkari sotaan." Eikä hän pelkää mitään, ei kuolematakaan:

"-- ket' elo tenhois kurja tää, kuin Tuonen tytär hymyää."

Onneksi on hänellä semmoinen ruumiinrakennus, ettei hänen tarvitse pelätä vangiksi joutumistakaan:

"-- ja jos mä kahleihin lyötänehen, niin vapaasti sykkivi sydämmen' ja vapaa on aattehen'."

Tavallisten ihmisten sydän luultavasti halvautuu heti, kun he joutuvat kiinni. Mutta vapaa-aatteisten miesten sydän ei kahleissakaan pysähdy sykkimästä, niiden aate on vapaa ja -- jos saavat vähänkään viilan tynkää -- on pian koko mieskin vapaana.

Toinen näiden runojen johtava aate on se, että runoilija Leimun käsissä kaikki "_versoo_", mikä suinkin versoa voi.

"Mut silloin sinut näin -- ja päivä paistoi taas, nous puuhut vihertäin ja kukka _versoi_ maass'."

"-- ja metsolankin tielläi kukkainen _versoaa_."

Kukat siis versovat. Mutta ei ainoastaan kukat, vaan myös neitoset:

"Kaino kielo lehtosen,[1] valko kukka hieno, missä kasvat _versoen_, väilyy tuokse vieno.

Ylhäällä myrskyt vaan tietämättäs ärjyy, sinä _versot,_ nuovut vaan, vartes hieno värjyy.

Niinkuin kielo valkoinen, neito, _versoit_ mailla, eloa joit lähtehen rannoill' varjokkailla."

[1] Tuntien koko vähäpätöisyyteni, uskallan alamaisimmasti huomauttaa, että tässä kukaties on painovirhe. Sen ei ehkä pitäisi olla lehtosen kielo, vaan lehmosen, sillä "Lehmän kieleksi" kansa yleisimmin sanoo tätä kukkasta.

Ah, kuinka ihanaa, kuinka hienoa, kuinka ihanteellista!

Mitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat otteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta vaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, "riehäkkään" neron kynsissä vinkuu: "oi", "voi!" ja ähkää: "ah" ja "ooh!" Se ei muuta kuin kuvastaa hengen kiihkeyttä.

Vanhoja runouden kulta-aikoja muistuttaa sanasovitus semmoinen, kuin

"-- mailla Pohjan kaukaisilla, joit' iki- vaivuttaapi jää."

Sama runohenki elää vielä siellä täällä kansan keskuudessa. Niinpä kerrankin saunamuija kysyi minulta: "_Kaarko-herra_ tahtoo _paatia_, vai lauteilleko herra männöö?"

Nero tarttuu, sanotaan. Minuunkin on Leimun runohenkeä tarttunut pieni osa, tosin niin äärettömän pieni, että ujostuttaa. Eikä minulla vielä suinkaan voi sanoa olevan "_aivan_ tavatonta runokykyä." Mutta minäkin innostuin heittämään hansikkaani tätä materialistista aikakautta vastaan. Välttääkseni kirjallista lapsenmurhaa, täytyy minun julaista runokokeeni, vaikka sitä voidaankin moittia itsenäisyyden puutteesta, se kun on syntynyt minun ollessani Leimun "Kevät-Unelmain" vaikutuksen alaisena. Se on tämmöinen:

Kaapro Jääskeläisen _Protesti_ sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua.

Oi, kielo vieno nuokkuu, hymyy; hui, liero hieno maassa lymyy. Versoo kielo kukaties... Vaikka usein kalamies lieroja turpeesta suinailee, ah, liero värjyen uinailee, nahkasiima, rusohuul'... Hynttäntyy ja purjetuul'.

KUN KAIKKI REHELLISET IHMISET KUOLEVAT POIS.

Eräässä hauskassa iltamassa viime sunnuntaina tunkeutui puheilleni muuan mieshenkilö, jonka nimeä en saanut tietää, koska hän ei katsonut tarpeelliseksi esitellä itseään. Näöstään päättäen -- sen mukaan kuin tunnen itäsuomalaisia kasvonmuotoja -- oli kysymyksessä oleva mies Mönkkösiä, ja saappaista päättäen venemies. Minut hän näkyi tuntevan, koska heti kysyi:

"Otettaisiinko lehteen pientä ilmoitusta?"

"Kyllä! Mistä asiasta se olisi?"

"Se on vähän erikoisempaa. Ei se ole oikein ilmoitus, vaan jos toimitus muuten ottaisi siitä kirjottaakseen."

"Mitä asiaa se koskee?"

"Se on semmoista juttua, että minä en oikein luota näihin nykyisiin lehtiin --"

"So, so! Jos teillä on mitä meidän lehteä vastaan, niin kirjoittakaa siitä paikkakunnan toiseen lehteen. Koetetaan häneen sitte vastata. Mutta tässä minua ei nyt haluta ruveta riitelemään."

Olin aikeessa kääntyä pois, mutta mies ei hellittänyt.

"Ei tuota nyt pidä olla noin arka nahkastaan", tuumaili hän. "En minä tarkoittanut erittäin teidän lehteä, vaan kaikkia muita sanomalehtiä myös. Katsokaahan nyt, ja kuunnelkaa rauhassa! -- Jos te otatte käsille minkä miehen tahansa, hyvän taikka huonon, niin ei siihen jää paljon ehyttä paikkaa. Mustaatte sen niin mustaksi kuin vähänkään osaatte --"

"Niin, no, ei sitä sentään ketään ole moitittu ilman syyttä."

"En minä sitä sanokaan. Mutta mustaksi te vaan panette miehen, kun sattuu sille kohdalle. Ettekä te monta miestä kiitä; pian ne ovat luetut, joista olette sanonut hyvän sanan. Elävistä miehistä nimittäin. -- Näyttää siltä kuin ei olisi näillä seuduin monta kunnon miestä, tuskin kymmentä, koko läänissä, yksin lukein. Mutta kun kuolee joku, niin sitte teiltä kyllä lähtee koreat puheet. Kehua leikataan kuin urakalla: uutteran ja rehellisen työmiehen on isänmaa taas menettänyt -- rehellisenä ja kunnon miehenä oli hän saavuttanut paikkakuntansa luottamuksen j.n.e. Jos milloin kuolleesta miehestä puhutaan, niin aina se oli rehellinen, suora, vilpitön ja jos kuinka hyvä. Mutta sen eläissä ette olisi siitä sanonut yhtään hyvää sanaa."

"Nähkääs, ei ole hyvä mennä sanomaan. Kuka tietää, minä päivänä se katoaa ja ottaa jonkun kassan mukaansa, tai kuinka monta väärennettyä vekseliä sillä on paraillaan pankissa."

"Jaa, jaa. Kyllähän Teillä on oikein, kun sitä niin puolin ajattelee. Mutta minä olen sitä ajatellut vähä toiselta kannalta. -- Jos minä en muusta mistään tuntisi ihmisiä kuin sanomalehdistä, niin luulisin, että kaikki rehelliset ihmiset vähitellen kuolevat pois, ja jälelle jää vaan hylkyväkeä. Joka kerran kun lehdistä näen jonkun kuolleen, olen ajatellut että _vieläpähän löytyi yksi rehellinen_. Mikä tästä maailmasta lopuksi tulee, jos se sitä menoaan menee?"

"Eihän sanomalehti voi sitä auttaa. Jos maailma on aijottu sillä tavalla hukutettavaksi kurjuuteensa, että aina vaan paraimmat kuolevat ja huonot jäävät tänne, niin ei sille ihmisvoimat voi mitään."

"Mutta", jatkoi mies. "Papitkin pitävät tässä asiassa teidän puolta, joshan ei missään muussa. Joka pyhä ne pauhaavat seurakuntansa pahuutta. Ei ole melkein yhtään oikeata kristittyä. Mutta annas olla, kun kuolevat, niin ihan järestään ne ovat autuaita. Jokaisella haudalla ne toivottavat, että me muutkin tämän kanssa nousisimme ijankaikkiseen elämään... Mikä niistä kuoltuaan tekee niin täydellisiä?"

"Sitä minä en tiedä."

"Eiköhän asia kuitenkin ole niin, että yhtä rintaa niitä kuolee oikeita ihmisiä ja heittiöitä, vaikka kaikkia kuoltuaan kiitetään, jos ei muuten, niin tavan vuoksi?"

"Saattaa olla niin. Kun kerran pääsevät niistä erilleen, niin iloissaan niitä kehuvat."

"Alun pitäin minä arvelin pyytää Teitä lehdessä esittämään parannuslaitoksen perustamista rehellisille ihmisille, etteivät ne kuolisi ihan sukupuuttoon... Ja samalla olisi huomautettava henkivakuutusyhtiöille, etteivät ottaisi vakuutukseen ketään uutteraksi ja rehelliseksi tunnettua kunnon miestä, sillä niitä kuolee niin paljo. Sentähden jääpi yhtiöiltä niin vähä voittorahoja jaettavaksi vakuutetuille. Panetteko sillä lailla lehteen?"

"Voipihan tuota panna!"

Sitte me läksimme eri haaroille, ja minä puolestani välttelin koko illan sitä seutua, missä tuo mies istui. Sillä semmoisessa kevytluontoisessa tilaisuudessa kuin tämä iltama oli, on minusta rasittavaa kuulla järkeviä ajatuksia lausuttavan.

VIINAJUTTU.

Viime lokakuun alkupäivinä palasi pari Nilsiän miestä "Kaino"-nimisessä höyryvenheessä Kuopiosta Muuruvedelle. "Kaino" oli matkustajia täynnä, mutta kukaan muu ei ollut niin humalassa kuin nämä kaksi miestä.

Paitsi sitä, että heillä oli viinaa ruumiissaan, oli toisella vielä eväänä täysinäinen viinapullo. Selvyyden vuoksi sanon Sarkkaseksi sitä, jolla pullo oli, ja toista sanon Markkaseksi.

Jos kaikki ihmiset suostuisivat tavaran tasajakoon, olisi tarpeetonta mainita, kumpasenko oma tämä viinapullo oikeastaan oli. Mutta niin ei aina ole laita. Markkanen olisi kyllä tällä kertaa hyväksynyt omaisuuden yhteiseksi tekemisen aatteen, vaan Sarkkanen ei ollut siihen kovinkaan taipuvainen. Alussa he tosin olivat kiitettävästi yksimieliset, halailivat ja kehuivat toisiaan suloisimmassa sovinnossa. Ja ottivat pari ryyppyä puheen lomassa.

Mutta sitte kuiskasi itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön paha henki Sarkkasen korvaan, että hänen olisi parempi pitää koko pullo yksinään kuin antaa siitä Markkaselle. Sillä tavalla siitä siistin pitäin jäisi vielä kotiinkin viedä hänen laskujensa mukaan noin puolen humalan arvo. Eikä hän voinut muistaa koskaan saaneensa Markkaselta yhtään ryyppyä, vaikka oli hänelle antanut monta. Onko se sitä, että "hullun eväät ensin syödään;" narrinaanko Markkanen häntä pitää?

Tämä ajatus herasi Sarkkasessa jo ennenkuin tultiin Karhon salmeen. Mutta päätökseksi se kypsyi vasta Jännevirralle tullessa. Kuitenkin oli Sarkkanen vielä yhtä humalaisen ja tyhmän näköinen ja yhtä ystävällinen Markkaselle kuin ennenkin. Se vaan oli, ettei hänellä enää näyttänyt olevan kiirettä ryypyn ottoon. Sentähden Markkanen viimein huomautti:

"Eiköhän oteta ryyppyä Jännevirran muistoksi?"

"Jospa tuon ottaisi."

Sarkkanen otti ryypyn. Mutta vaikka Markkasen huomautus oli tehty selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, pani hän kuitenkin pullonsa pois eikä antanutkaan sitä Markkasen käytettäväksi.

"Kuule, etkö sinä muista minulle antaakaan?" kysyi Markkanen.

"En minä rupea sinua koko päivää ilmaiseksi juottamaan."

Tämän sanoi Sarkkanen vakavasti ja jokseenkin sujuvasti, sillä hän oli sen jo edeltäpäin miettinyt valmiiksi. Markkaselle se oli aivan odottamatonta; sentähden hän ensin hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan. Sitte kun hän olisi saanut useampiakin sanoja suustaan, katsoi hän parhaaksi pitää ne siellä. Hän oli saanut ilkeän ajatuksen päähänsä, hänkin. Hän tahtoi kostaa.

Selvänä ollessa on nilsiäläisen ajatusjuoksu sangen hidas, mutta hieno humala on heidän aivoillensa kuin rasva rattaille.

Markkasen mieleen välähti hyvin pian erittäin kavala tuuma. Hän kaivoi taskustaan 25-pennisen, ojensi sen Sarkkaselle ja sanoi loukatun ystävän äänellä:

"Tuossa on! Annathan nyt ryypyn?"

Sarkkanen oli mielestään jo tarpeeksi nöyryyttänyt toveriaan ja antoi hänelle ryypyn. Mutta piti rahan. Markkanen kun sai pullon huulilleen, otti siitä rahansa edestä kelpo siemauksen.

Senjälkeen ystävykset taas jonkun aikaa juttelivat kaikessa sovinnossa ja ylistivät viinan hyviä ominaisuuksia. Mutta Markkasen suuta alkoi uudestaan kuivaa, ja silloin hän muisti keskenjääneen kostonaikeensa. Hän nousi ja hoiperteli laivan toiselle puolelle, jossa heitä vastapäätä istui muuan kihlakunnan lautamies.

"Kuulepas, lautamies! Minä olen se Mäntyniemen Markkanen ja käsken sinun haastamaan tämän Sänkiniemen Sarkkasen ensi käräjiin luvattomasta viinanmyynnistä. Vieraiksimiehiksi nämä kaksi meidän kylän miestä."

"Onko sulla haasteraha?"

Markkanen alkoi kaivella taskujaan, joista tuskin olisi löytynyt niin paljoa. Ei hän ainakaan ennättänyt löytää rahoja, ennenkuin Sarkkanen äärettömästi hämmästyneenä kysyi:

"Mi -- mi -- milloinka minä olen viinaa myynyt? Ja kellenkä, häh? Vastaatko puheesi mies?"

"Minullekin möit ihan äsken 25 pennin edestä. Kyllä nämä miehet tässä näkivät. Vai ettekö nähneet?"

"Nähtiin, kyllä nähtiin raha liikkuvan."

Sarkkanen oli kuin ukkosen iskemä. Tuo ei ollut hänelle ollenkaan juohtunut mieleen. Hän tunsi olevansa voitettu ja Markkasen vallassa.

"Kuule, heitä pois, Markkanen!" pyysi hän. "Ystäviähän tuota on oltu tännekin asti."

"En minä heitä."

"Saat rahasi takaisin, kuule!"

"En tarvitse."

"Saat ryypyn vielä!"

"En huoli."

"No, mutta kuulehan nyt --"

"Kymmenen markkaa kun maksat, niin minä saatan heittää."

"Tuumataanhan."

Siinä sitä sitte tuumattiin, seisaallaan huojuen milloin keskellä laivaa, milloin laivan parrasta vasten. Aallot huojuttivat laivaa ja laiva huojutti matkustajia, mutta ei se ketään niin pahasti huojuttanut kuin näitä kahta miestä, joilla lisäksi vielä oli oma huojuttajansa.

Vähitellen aleni Markkasen vaatimus viiteen markkaan. Mutta Sarkkanen jatkoi väsymättä tinkimistään. Lopuksi suostui Markkanen siihen, että sai rahansa takaisin ja Sarkkasen viinapullon. Haikealla mielellä katseli Sarkkanen kirkasta pulloaan, joka nyt keikkui Markkasen huulilla. Entinen omistaja ei saanut sille antaa edes lähtömuiskuakaan, sillä Markkanen ei siihen suostunut. Yksin vaan ryypiskeli ja riemuitsi kostostaan.

Markkanen oli tosin sovinnonteollaan sitonut itsensä, ettei hän enää voi syyttää Sarkkasta tuosta 25 pennin viinakaupasta. Mutta jos minä Markkasta oikein tunnen, vetää hän ensi tilaisuudessa Sarkkasta siitä, että tämä maksoi sovintonsa _viinalla_. Ellei hän sitä jo ole tehnyt, tekee hän sen ensi käräjissä. Ja siitä tulee tuomarille sotkuinen asia ratkaista.

Sellaisia poikia ne ovat ne nilsiäläiset.

PIKKUKAUPUNKI-KUVAUKSIA.

1. Kuopion satama ennen aikaan.

En ole koskaan moittinut sitä, mikä on hyvä. enkä pilkannut kaunista. Sentähden aina ja kaikissa tilaisuuksissa olen ylistänyt sitä hyvää ja kaunista kaupunkia, jonka nimi on Kuopio ja jonka sataman suulla on Vasikkasaari saunoineen ja myllyineen.

Mutta kaikki eivät ajattele minun tavallani. Erään Saimaan vesistöä kulkevan höyrylaivan kapteeni esimerkiksi oli niin sydämetön, että tässä äskettäin otti ankarasti arvostellakseen Kuopion satamaoloja -- minun kuulteni. Enkä voi kieltää hänen puhuneen jokseenkin sujuvasti, vaikka ei niin sileästi kuin julkisuutta varten puhuessa on tavallista. Vaan ehkäpä hän ei aikonutkaan puhettaan julkisuuteen.

"Kahdeksan kertaa minä olen purjehtinut tämän maapallon ympäri, mutta sen minä sanon, etten ole missään nähnyt semmoisia satamaoloja kuin Kuopiossa ja Savonlinnassa", se oli hänen loppulausuntonsa.

Mitä hän Savonlinnasta lausui, se ei kaikki kuulu tähän, eikä kuuluisi ollenkaan, ellei osa samalla olisi tähdännyt Kuopiotakin. Satamalyhty oli semmoinen, että "kun meni hyvin lähelle ja tulitikun valossa sitä katsoi, näki että on siinä tuli." -- Virrassa olevaa lyhtyä ei hänen tullessaan kerran ollut sytytetty; hän hiljensi vauhtia ja vihellytti. Mutta ei se syttynyt sittenkään. Kun laiva viimein oli joutunut lyhdyn kohdalle, kuului kiihkeää kahmitusta. Mies siellä häämötti lyhtytynnyrin selässä, ja käsi kävi kiivaasti. Ilmaistakseen olemassaoloaan, äänti mies ikäänkuin itsekseen: "Hittoko ne lie nuo tikut kastellut, kun ei syty!" Ja syttymättä se jäi.

Kun hän ensi kertaa tuli Kuopioon, oli ilta pimeä. Satama oli täpösen täynnä höyrylaivoja, lotjia ja halkoveneitä. Ei ollut laivan pituutta tyhjänä. Hän huudatti huudattamistaan ja pysähtyi viimein erään halkoveneen taakse. Rannassa näytti olevan joku satamavirkamies.

"Laittakaa tilaa!" huusi kapteeni. "Minulla on laiva täynnä matkustavaisia."

Rannalla päivitteli virkamies, että, "sanoinhan minä niille jo päivällä, että pitäisi siirtyä, vaan eihän nuo näy siirtyneen."

"Sitte minun täytyy ruveta yöksi selälle ankkuriin ja pitää matkustajat täällä yötä."

"Ei toki selälle ... tuumataanhan ... tuota..."

"Käskekää halkoveneen siirtyä!"

Virkamies astui halkoveneesen ja alkoi koputtaa kajuutan ovelle. Ei kuulu mitään.

"Taitavat jo maata..." arveli virkamies.

"Ajakaa ylös!"

Viimeinkin alkoi kajuutasta kuulua äreitä vastauksia:

"Kuka sitä yöllä ... kengätkin on jo kuivamassa ... ei me siirrytä."

"Eivät kuulu siirtyvän", huusi virkamies.

"No, minun täytyy sitte kääntää selälle."

"Vuottakaahan -- jos täältä hyvinkin löytyisi lankonkia. Eikö teillä ole?"

"Ei minulla ole niin pitkää, että ylettäisi selältä asti rantaan."

"Selältäkö? -- Eihän sitä selältä -- kunhan ylettäisi tästä halkoveneen takaa."

"Ei ole minulla niinkään pitkää."

Virkamies viipyi jonkun aikaa pimeässä. Kuului rusketta, ja sieltä tuli kuin tulikin "lankonki", joka yletti halkoveneen yli. Sitä myöten pääsivät matkustajat maalle. Mutta sieti siinä olla "kieli keskellä suuta", ettei pimeässä pudonnut halkoveneen pohjalle.

Vielä sanoi kapteeni kiittävänsä onneaan, ettei hänelle käynyt pahemmin. Moni ensikertalainen kuului särkeneen laivansa potkurin keskellä kaupungin komeata satamaa. Paraalla paikalla satamakaarroksen pohjassa on näet vanhan pumppulaitoksen hirret pystyssä. Kun tämä seutu muutenkin on kovin matala, on se tavallisesti tyhjänä, ja äkkinäinen ajaa hurauttaa siihen kuin hyväänkin suojapaikkaan. Mutta oman puolen miehet tietävät välttää sitä.

Koetin puolestani kapteenille selittää, mistä arvosta tämmöinen satamajärjestys on strateegisessa suhteessa: kuinka vaikea vihollisen laivaston on laskea Kuopion laituriin, kuinka vietteleväiset ja tuhoa tuottavat ovat nuo esi-isiltä jääneet pumpun pohjahirret j.n.e. Mutta hän ei näyttänyt tyytyvän näihin selityksiin. Sillä mitäpä Saimaan rauhallisilla vesillä kulkevan matkustajalaivan kapteeni ymmärtäisi sotatieteestä?

2. Kuopion kadut.

Ne eivät ainoastaan ole suorat ja säännölliset, vaan myös sovitetut ihmisten erilaisen paksuuden mukaan: valtakadut raatimiehiä ja lähiseudun rovasteja varten, sekä rännikadut uuden elinkeinolain alaisille käsityöläisille.

Eräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute, nostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden toimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran -- yleisöä palvellakseni -- koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman kalossia. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei ottanut kalossia mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut oikein pahaan rapakkoon astua, jo senkintähden että luonto on pitänyt kohtuutta lahjoittaissaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.

Sentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa keltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva kävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu paksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi luultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen taipuneet.

"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?"

"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi korotusta, niin on katu kohta räystään tasalla."

Ikkunain tasalla se jo oli.

"Kuulkeepas!" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. "Eiköhän ne nuo polliisit to'enkaan ou' vähän erreyksissä?"

"Kuinka niin?"

"Ettäkö joutas' sissään, niin minä selevitän."

Jousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen makupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma kirjoitus lehteen.

Pekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneesen. Pekka aukasi kaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja lopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja sanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin löysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys, "vahvistettu läänin kuvernööriltä" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän selaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana:

"Talonomistaja tahi hoitaja pitäköön osansa kadusta, katuränneistä ja käytävästä puhtaana."

"Niin, mitäpäs siinä on?"

"Sitäpä sitä viimmestä sannoo. Mitenkäs siinä lukkoo? _Pee-uu, pu, hoo ... puhassa_, eikös se sitä meinoo?"

"Niin, että puhtaana on pidettävä katu ja..."

"Sitäpä minä justiin!"

Sitte hän kertoi, mitenkä hän oli ollut herrasväellä ennen renkinä, "ennenkuin yhtyi tähän Liisaan", jolla hänen nykyinen talonsa oli alkujaan ollut. Siitä kertomuksesta ei kuulu asiaan muu kuin se osa, jossa hän kuvaili, kuinka herra ja rouva häntä aina varoittivat pitämään puhtaana eteistä ja salia ja kaikkia huoneita.

"Ja veätinkös minä silloin hiekkakuormia huoneihin!"

"No, se on eri asia!"

Mutta Pekka intti vastaan lujasti, että se ei ole eri asiaa -- "puhas kuin puhas!" -- ja vakuutti, ettei katu mitenkään voi olla puhdas eikä koskaan tulla puhtaaksi, jos siihen aina vaan lisätään hiekkaa.

Sitte hän oikein toimessaan rupesi tätä asiaa perustamaan kysymysten ja vastausten kautta. Mistä se on tuo kura tullut? Sehän on alkujaan ollut yhtä puhdasta hiekkaa kuin tämäkin viimeksi tuotu, mutta sitte ajan oloon jauhautunut hienoksi. Sama hiekka se sitte kesällä pöläjää ihmisten silmiin ja korviin ja suuhun.

"Joka kuorma se on tältä'i ka'ulta syksyyn männessä immeisten sisalmuksissa. Ilemankos niitä ryvittää!"

Sitte hän pahasti nauraen osoitti toista kohtaa samassa pykälässä. Se oli näin kuuluva:

"Käytävälle tahi yleisen toripaikan kivitykseen sekä kadulle taikka katuränniin kasvava nurmi on kitkettävä ja vietävä pois."

Tämä määräys viehätti tavattomasti Pekan pahansuopaa sydäntä. Nurmihan olisi erinomaisen hyvä estämään pöläjämistä; mutta se oli sakon uhalla kitkettävä pois. -- Pekka nauroi niin ilkeästi, että minua jo melkein alkoi pistää vihaksi.

"Missä kohti ne poliisit sitte ovat erehtyneet?"

Hänen käsityksensä mukaan oli erehdys siinä, että poliisit vedättävät hiekkaa, vaikka pykälä käskee pitää kadut _puhtaana_. Jos _hän_ olisi poliisina, niin käskisi yhden kymmenen vuotta tasoittaa katuja sillä tavalla, että niistä aina liika otettaisiin pois. Sileä se tulisi silläkin tavalla.

Ja jos hänen turmeluksensa hiukankaan antaisi valtaa paremmille tunteille, niin säälisi hän sentään ihmisiä senverran, ettei vaatisi nyhtämään nurmea pois katuvieriltä. Mutta jos hän oikein hyvä olisi, niin kastelisi hän sitä vielä.

3. Kuopion runollisuus.

Samana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs tuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin oli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut tuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen nuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin tarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.

Siitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen vaimoihminen, -- ei ollenkaan niitä kuuluja "Kuopion naisia." Häneen teki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema: paljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä kuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä mahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.

Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten kaulassa. Hirmuista! Että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä semmoista kauheutta... Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?

"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita? Vai olisiko joku nuori ylpeäpovinen impi saanut hänet valtaansa ja sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.