Chapter 2

Halutti näet minua kerran vapaasti viettää Vapunpäivää. Siitä ei tietysti olisi tullut mitään Lienan kotona ollessa. Sentähden jo edeltäpäin katosin pois kotoa, Esa Huttusen luokse. Ja hänen kanssansa keksimme keinon. Minä kirjoitin ihan toimessani, että olin mennyt Mahdin luo Sudaniin, ja Liena sen tietysti uskoi yhtä vakaasti kuin muutkin lukijat. Hävettää se vähän tunnustaa, että olen käyttänyt julkista sanaa yksityisiin tarkoituksiin. Mutta empä minä ole ensimäinen enkä viimeinen siihen syntiin vikapää. Sitäpaitsi se ajatus alkujaan syntyi Esa Huttusen päässä eikä minun.

Esa Huttusen kanssa makailimme ja harjoittelimme Vapunpäivää varten isänmaallisia lauluja, niinkuin

"Ii-ii-illalla, Ison kirkon sillalla Ruikuttaa, ruikuttaa, Ruikuttakoon vaan. Ii-ii!"

Vihdoin kertoi Esa Huttusen eukko kuulleensa, että Jääskeläisen Liena oli aikonut lähteä Sudaniin Kaaproa etsimään, eikä ollut Huttuskakaan virkkanut mitään siitä, että voisi sen löytää likempääkin. Sitte jonkun päivän perästä oli Esa Huttunen torilla kuullut, että Liena varmasti oli lähtenyt matkalle.

Vapunpäivän saimme rauhassa viettää. Eikä iloamme mikään muu olisi häirinnyt kuin pelko siitä, että Liena kenties katuisi kauppaansa ja kääntyisi takaisin. Mutta koska hän ei vieläkään ole palannut, uskallan toivoa, että sille matkalle se Lienakulta jäi. Ja sentähden on minusta paikallaan kirjoittaa hänestä muutama muistosana.

Hän ei ollut mikään Lotta Edgren eikä Minna Canth, vaan hän oli nainen, luotu toisen ihmisen akaksi. Ei hän kirjoittanut yhtään näytelmäkappaletta eikä hakenut "erivapautusta sukupuolestaan", päästäkseen miesten virkoihin, vaan hän teki käsityötä 37 tuntia viikossa ilman eri palkkiota. Voimistelun opetusta antoi hän ilmaiseksi minulle useampia kertoja päivässä, etupäässä tukkavoimistelua.

Voin vakuuttaa etten koko avioliittomme aikana muuta pään kipua tuntenut.

Hänen ulkonäkönsä voi viehättää haudankaivajaa, sillä hänestä se näyttää tutulta. Mutta kuitenkin -- ja siinä on luonnontieteellinen salaisuus -- olivat hänen luiset kätensä sitä laatua, että minun vasten tahtoanikin täytyy iloita siitä, että ne nyt ovat Sudanissa.

Hänen äänestään ja puhelahjastaan on tarpeeton mitään virkkaa, sillä ne tuntee jokainen nainut mies omasta kohdastaan.

Hänen mielipiteensä päivän kysymyksissä olivat semmoiset, että aamiainen on ostettava torilta, ja että aamiaisen jälkeen syödään päivällinen ja sitte iltaruoka. Naiskysymyksessä ei hän suvainnut mitään periaatteita. Edustuslaitoksemme muutoksesta kun kerran puhuin hänelle, oli lyhykäinen ajatuksensa: "Ole vaiti ja mene hakkaamaan puita!"

Mutta nyt olet Lienani poissa! Anna anteeksi iloni sen johdosta! Sillä kumminkin itseäni lohdutan, etten ole sinua koskaan lyönyt. Päinvastoin.

* * * * *

Kun tämä jo oli valmiiksi kirjotettu, sain Mahdilta sähkösanoman, että Liena oli onnellisesti tullut Sudaniin. Mahdi oli niin mielistynyt Lienaan, että hän nyt pyysi minun suostumustani saadakseen korottaa hänet aviopuolisokseen. Harvoin on Suomesta lähetetty niin iloista sähkösanomaa Afrikkaan kuin minä Mahdille lähetin.

KASVATUS TOSI VAIMON KALTAISEKSI.

Kirjoitettu Lienan poissa ollessa.

Harvoilta miehiltä on niin vaikea saada hivuksia häviämään päästä kuin Esa Huttuselta. Hänellä on vaimo ja kahdeksan alaikäistä lasta -- poikia kaikki -- ja kuitenkin on hänellä vielä muutamia hivuksia niskapuolella päätä. Minulla ei ole yhtään lasta eikä yhtään hivusta, vaan minulla on ollut Liena -- hän, joka minulta otettiin pois keväällä ennen Vapunpäivää.

Esa Huttusella on erinomainen kyky hallita vaimoansa ja kasvattaa lapsiansa. Viime perjantaina kun lähenin Esa Huttusen asuntoa, kuului sieltä semmoinen meteli, etten ole sen vertaista kuullut sitte Lienan lähdettyä. Aloin jo arvella, että Esa on tainnut ruveta näyttelijäksi ja harjottelee kotonaan "Kovanonnen lapsia" tahi jotakin muuta korkealentoista kappaletta. Mutta tokkohan huolisivat teatteriin niin ahnasta tupakanpurijaa...

Minun sisälle tullessani seisoi Esa Huttunen selin oveen, ja perällä häntä vastapäätä Huttusen vaimo. Heidän välillänsä seisoivat suorassa rivissä kaikki 8 pientä Huttusta. Molemmat vanhemmat alkoivat kulkea pitkin poikajonoa ja iskivät itsekutakin otsaan, niin että ne älähtivät ja jäivät selälleen lattialle.

"Mitä sinä nyt hurjastelet?" kysyin Esalta. Pojat nousivat ylös ja niiasivat minulle.

"Lepo!" komensi Esa Huttunen. Poika Huttuset ottivat irtotukan päästään ja karistivat suustaan joukon tekohampaita kouraansa.

"Minä opetin pojilleni _pyörtymistaidon_ alkeita", sanoi Esa Huttunen ja hengitti syvään.

"Pyörtyy sitä pakkopelissä oppimatonkin."

"Mutta _tosi vaimon_ tavalla... Kuulepas Kaapro, sinä et taida tuntea uusinta suuntaa lastenkasvatuksessa. Eräs kuuluisa kirjailija sen ensiksi hoksasi ja sitte sitä ovat ylistelleet Suomettaressa muutkin."

"Mitä suuntaa?"

"Kasvattaa sekä miehet että naiset tosi vaimon kaltaiseksi. Lönnrotkin kuuluu olleen tosi vaimo. Nyt olen minä päättänyt kasvattaa kaikki Huttuset tosi vaimon kaltaisiksi. Pyörtyä ne jo alkavat osata ja _rapakossa kävellä_. Tulkaapas tänne, pojat!"

Esa Huttunen teki hiilellä piirin lattialle.

"Tämä nyt on olevinaan rapakko", sanoi hän. "Käykääpä sen yli -- ras dva, ras dva!"

Pojat tarttuivat toisella kädellä takkinsa takahelmaan, toisella saapasvarsiinsa ja kulkivat puolentuuman pituisilla askelilla hiilipiirin läpi, ääntäen tuontuostakin: "fyi!"

Että Esa Huttunen oli etevä lastenkasvattaja, sitä en ollut koskaan epäillyt. Mutta tämä uusi kasvatustapa minua vähän arvelutti.

"Aiotko sinä itsekin kehittyä tosi vaimoksi?"

"Tietysti. Minä en enää pure tupakkaa, vaan konvehtia, enkä ryyppää muuta kuin kahvia, ootekolonia ja morfiinia. Lönnrotkin oli tosi vaimo."

"Joko poikasi osaavat _kiivetä yli aidan_?"

"Kyllä. Kuulepas Antti, tule tänne ja sano sedälle, kuinka sivistyneen ihmisen pitää kiivetä yli aidan!"

Pikku Antti laski kuin rullalta:

"Tivittyneen ihmiten pitää tiivetä yli aian, niin että entin noutee aialle ittumaan, titte pulittaa täälentä ytteen, jottei taapatvallet näy, ja titte vatta tiiltää jalat aian toitelle puolelle."

"Osaavatko ne _hymyillä_?"

"Jo toki. Eihän siinä ole muuta konstia kuin avata suunsa raolleen ja näyttää yläleuan hampaita. Koettakaapas pojat!"

Huttusen pojat hymyilivät, eikä siinä näyttänyt sen suurempaa konstia olevankaan.

Mutta minuun katsoessaan muuan poika käytti tuota hampaitten näyttämistä syrjätarkoituksiin. Senjohdosta lausuin Huttuselle melkein näin:

"Paljon olet sinä saanut aikaan, Esaias Huttunen, ja kaiketi vielä paljon toimitat, ennenkuin hautaan pääset, eivätkä sinun harrastuksesi tavallisesti ole järkeä vailla. Tosi on, että poikalapset sekä syntyvät että syntyissään huutavat aivan niinkuin nekin, joista maailma tähän asti on saanut kaikki tosi vaimonsa. Mutta kun poikasi vähän vanhenevat ja alkavat kiroilla, täytyy jokaisen tunnustaa, että he ovat tulleet isäänsä. En tällä tahdo sanoa sitä, ettei tosi vaimokin voisi kiroilemisen taitoa tuntea ja käyttääkin tilaisuuksissa semmoisissa kuin kahvipannun kaatuessa tahi tavatessaan piian suussa luvattomalla ajalla sokeripalasen. Kuitenkin minä vähän epäilen, tokko sinä tulet onnistumaan kasvatuspuuhissasi. Jos sinä voisitkin estää poikasi irvistämästä kunniallisille ihmisille, naurishalmeita ryöstämästä ja totia juomasta, on luullakseni sitä vaikeampi saada heidän kieltänsä siihen kuntoon, että se voisi täyttää kaikki ne velvollisuudet, mitä tosi vaimolta siinä suhteessa vaaditaan."

"Aina sinä olet semmoinen vätys. Kaikkia sinä epäiletkin! -- Tiedätkö, mitä varten armollinen keisarimme on käskenyt sotaväessä komentaa: _rinta ulos ja vatsa sisään_! Ei minkään muun vuoksi kuin kasvattaakseen sotilaita tosi vaimon kaltaisiksi."

"Mutta onko hän saanut niitä semmoisiksi?"

"No, eihän niistä nyt ihan täysiä akkoja ole tullut, kun ovat päässeet hyvään ikään ilman kunnollista kasvatusta. Mutta ruokansa ne keittävät itse, itse pesevät lusikkansa ja housunsa, eivätkä missään ole niin uutterat kuin puhdistuksessa."

"Saatat sittekin olla oikeassa. Jos Liena vaan ei kohta tule kotiin, täytyy tässä minunkin ruveta pyrkimään tosi vaimon kaltaiseksi. Kolmeen viikkoon en ole saanut ylleni puhdasta paitaa enkä keittoruokaa maistanut."

Huttunen kutsui taas perheensä riviin. Minä läksin pois, vakaasti ajatellen tulevaisuutta. Kotimatkalla juohtui mieleeni _kahvipannu_, joka aina Lienan lähdöstä saakka oli ollut kylmänä, vanhat sumpit pohjalla. Henkeni riemastui, että juuri se juohtui mieleeni, sillä tunsin olevani hyvällä alulla kehittymään tosi vaimon kaltaiseksi.

LIENAN PALAAMINEN.

Eräänä elokuun iltana tuli Esa Huttunen luokseni ja pyysi minua mukaansa Peräniemelle "musiikkia kuulemaan." Vaikka en ole mikään taiteen tuntija, huomasin Esan puheesta heti, että hän "musiikilla" tarkoitti lasien kilinää Peräniemen ravintolassa. Minulla tietysti ei ollut mitään _semmoista_ musiikkia vastaan. Olimme siis yksimieliset siitä, että meidän sopi lähteä sinnepäin.

Mennessä tuli meitä vastaan mies, jolla olivat sotilaan vaatteet yllä. Hän näytti olevan hurnakalla tuulella, koska vaan lauleli että:

"Otetaan me pojat se sotaväen pesti ja juodaan veremme hinta. Se harmaja takki selkähän ja ritarin nauhat rintaan."

Tunsin heti, että mies oli vanha ystäväni Taskis-Ville.

"No mikäs se on Villen tänne kulettanut?"

"Otin tässä joulun rinnassa vähä lomaa ja pistime katsomaan ukko Tahvoa -- isämiestä näet -- kuinka se jaksaa."

"Vanhoja henttujasi et tainnut katsoakaan?"

"Vähänpä ne katsoin paranevat. Tuntuvat saaneen uusia heiloja ja minä myös:

"Ennen mä suutelin paimentyttöä kontti hartioilla; vaan nyt minä suutelen hienohelmoja Linnan markkinoilla."

Oli hyvä ääni tuolla Taskis-Villellä laulaa. Sentähden pyysimme häntä mukaamme "musiikkia kuulemaan." Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Kun sitte saavuimme matkamme päähän, istuimme pöytään ja hankimme siihen tavaroita. Sitte kuuntelimme "musiikkia", Esa Huttusen "musiikkia." Ja Taskis-Ville laulaa hujautteli väliin.

Toisinaan kävi talonväki kieltelemässä, mutta Ville selitti jokaiselle, että hän oli yhtä hyvä mies kuin muutkin, jotka siellä olivat. "Ja miksei sitte tämmöisessä kapakassa saisi laulaa?"

Vastausta odottamatta vetäsi hän aina vaan uusia virsiä.

Myöhemmällä aloimme haaveksia. Minä ainakin kallistin pääni pöytään ja kuuntelin, kuinka Esa Huttunen kuorsasi. Sitte olin kulkevinani punaisissa pilvissä, joissa kuuntelin musiikkia -- oikeata torvisoittoa -- ja katselin enkeleitä. Eräs enkeleistä oli hyvin pitkä ja laiha ja päivettynyt. Se kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua.

Mutta se olikin _Lienan_ muisku, hänen tavallinen muiskunsa. Heräsin näet siihen, että Liena iski kämmenellään suutani vasten.

Jos muuten olisinkin kyennyt häneltä matkoistaan jotakin tiedustamaan, en sitä ennättänyt tehdä, sillä nyt alkoi kotimatka. En tarvinnut vossikkata tällä kertaa, menin aivan kuin ilmassa lentäen. Niin kovaa vauhtia ei Liena ollut koskaan ennen minua kulettanut kotiin. Kaiketi oli hän tottunut antamaan Mahdille tämmöisen liehkan kapakasta kotiin, sillä Mahdi lienee ollut kovempiluinen mies kuin minä.

Kotiin tultuamme oli meillä seuraava keskustelu:

"Meidän avioliittomme ei ole ollut siveellinen, Kaapro hoi!"

"Eipä oikein, sillä tuntuu siltä kuin en olisi ihan terve nyt tämän kotimatkan jälkeen."

"Se on ollut vaan lihallinen yhteys eri sukupuolten välillä --"

"Niin on ollut, tahi oikeammin luullinen. Sinulla ovat kovin luiset nyrkit."

"Mutta tästä päivästä lähtien se muuttuu --"

"Sitä minäkin toivon."

"Me emme saa riippua toisistamme."

"Emmekä toistemme tukasta."

"Mutta Kaapro -- minä puhun tosissani!" Liena otti tuolin ja ojensi sen suoraan kalloani vastaan. "_Kuule_ sinä vaan, kun minä puhun."

"Kyllä minä kuulen."

"Asianlaita on semmoinen, että sinä olet pettänyt minut, ja minä sinut. Sinä viekottelit minut Mahdin luo. Minä rupesin hänen vaimokseen. Mutta nyt on Mahdi kuollut --"

"Olisin suonut hänen vielä elävän."

"Nyt saat vapaasti päättää, tahdotko minua vielä vaimoksesi, vai et. Miehiä kyllä saisin muitakin. Mutta aina annan sinulle tilaisuuden vapaasti valvoa oikeuksiasi --"

"Niin teit Niemeltä tullessakin!"

"Vai en tehnyt?" Ja taas vinkui tuoli ilmassa.

"Antaapa olla -- jos minä sitte kerran valvoisin oikeuksiani. Onko sulla Mahdi vainaan jälkeen mitään perintöä?"

"On rahaa neljäkymmentä markkaa ja kolmeviikkoinen poika."

"Missä se poika on?"

"Sängyssä."

Siellä se todellakin oli, musta-ihoinen kuin itse peeveli, ja Lienan silmät päässä.

"Tämän olisit saanut jättää tuomatta."

"Siitä tulee hyvä mies, jos vaan tulee isäänsä. Mutta mitä sanot, tahdotko minut vaimoksesi vielä, vai et?"

"En suinkaan minä tuota murjaanipoikaa rupea elättämään."

"Ketä sinä sitte olet elättänyt koskaan? Minuako? -- Ohoh! -- Poika on minun ja minä siitä pidän huolen. Tehdään nyt semmoinen sopimus, että ne neljäkymmentä markkaa jäävät minun hoitooni, ja poika myös. Sitte on avioliittomme siveellisellä pohjalla. Suostutko Kaapro?"

"Pidätkö harjakaiset?"

"Vaikkapa!"

"No, annahan sitte olla! Minä käyn kutsumassa Esa Huttusen ja Taskis-Villen tänne."

Näin perustettiin uudestaan Kaapro Jääskeläisen perhe-elämä ja sitte sitä myöhemmällä Esan ja Villen kanssa yhä mahtavammaksi rakennettiin.

MATTI JUNTUSEN MATIKAN PYYNTI.

Kertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli saavuttaa parrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan kykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja huolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin pitkälle -- eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi. Mustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.

Sanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen keskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee, mutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski salamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä nenänipukkansa ja mehevät "huulosensa" tuon parran pehmoisiin laineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen parran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi miehen sydäntä!

Niin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi partansa vielä pitemmäksi.

Oli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut ravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille, oli hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi pannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se asianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi, jos hän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi voinut tulla kokemaan rysäänsä.

Nyt hän tuli sitä tarkastamaan. Vaikka matikka ei ole mikään ihana kala nähdä, on se kuitenkin hyvä syödä ja vielä parempi antamaan lientä. Siitä syystä olisi Matti mielellään halunnut löytää rysästään jonkun mustan vorrukan tai useampiakin. Mutta jään läpi ei ollut oikein hyvä nähdä, oliko siellä mitään, vai ei. Vähän häämötti siltä kuin olisi siellä jotain ollut.

Paremmin nähdäkseen löi Matti reiän jäähän rysänsä etupuolelle. Sitte hän laskeusi vatsalleen ja koetti tästä reiästä katsoa, oliko rysässä mitään longertelevaa esinettä. Hänen himonsa esinettä. Kauan hän siinä katsoi ja tarkasteli, eikä sittekään tahtonut oikein selville päästä. Välistä näytti siltä kuin olisi siellä joku matikan votkale ollut, mutta tarkemmin katsottua muuttui se mustaksi puuksi tai veden liottamaksi havuksi.

Mutta paha henki, joka ei koskaan lepää, tahtoi häiritä tätä matikan pyyntiä. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus. Jää oli siksi ohutta, että se Matin alla hiukan painui, ja reiästä valui vettä hiljakseen jäälle. Matti palavassa pyynti-innossaan ei huomannut sitä, ennenkuin alapuoli ruumiista tuntui kostealta. Matti katsoi sentähden olevan syytä nousta ylös ja keksiä joku toinen keino rysän tarkastamiseksi. Mutta ylös nouseminen ei ottanutkaan oikein sujuakseen. Oli näet siksi pakkanen, että Matin uljas parta oli jäätynyt reiästä pulppuavaan veteen. Sen Matti tunsi leuassaan, kun yritti nousta. Nähdä hän ei sitä voinut, sillä hän ei saanut päätänsä muuhun suuntaan kuin rysään päin, johonka asemaan se oli jäätynyt.

Epätoivon vihlaus kävi Matin sydämen lävitse. Pitikö hänen näin nuorella ijällään kuoleman, ja näin kunniattomalla tavalla? Jos hän edes olisi lähtenyt Turkin sotaan ja siellä kaatunut, niin semmoinen kuolema olisi tuottanut kunniaa. Tahi jos hän olisi hukkunut huonoon jäähän, pelaistaissaan kaunista neitoa, niin häntä olisi moni sydän surkutellut. Mutta kuolla tähän rysänsä ääreen, antaa henkensä muutaman matikan edestä -- se ei ollut kunniakasta.

Jos tuossa rysässä olisi ollut matikoita ja jos ne olisivat nähneet Matin tuskan, niin nauramatta ne eivät olisi olleet -- nauramatta sille vahingolle, joka uhkasi niellä heidän vainoojansa.

Mutta harvoin joutuu ihminen semmoiseen pulaan, ettei häh siitä jollain keinolla pääse. Ja vielä harvemmin kohtaa kuolema ihmistä siinä muodossa kuin Matti sen nyt luuli lähestyvän.

Äkkiä juohtui ajatus Matin mieleen. Hän otti puukkonsa, jolla hän ennenkin oli pienistä vaaroista selviytynyt, ja surumielin, epäillen teki hän poikkileikkauksen parrastaan. Jään pintaa myöten hän sen viilsi poikki. Siihen jäi Matin uhkea parta, jäähän kiini, odottamaan tulevaa kevättä.

"Henki on kuitenkin kalliimpi kuin parta", tuumaili Matti noustessaan.

* * * * *

"Mikä Matilta on parran vienyt?" kysyivät kotona.

"Leikkasin pois vastuksista."

Itseään lohdutti hän sillä ajatuksella, että "kasvaahan se uudestaan, vaikka ei sen kasvaminen ole ihmisen omassa vallassa."

KIEROJA KOHTIA ELÄMÄSSÄ.

Oikeastaan minun ei tässä kirjassa ensinkään pitäisi puhua niistä asioista, jotka tekevät maallisen vaelluksemme ikäväksi ja synkistyttävät elämämme päivän paistetta. Mutta kuitenkaan en nyt malta olla kertomatta, kuinka maailma asettui kieroksi Esa Huttusta vastaan.

Hänen asunnossaan ei ollut muuta kuin yksi ainoa tuoli, mutta milloin hän vaan iltasella pimeässä tuli kotiin, ei hän mitenkään päässyt sen sivu kolhasematta siihen säärtään. Se valvotti Huttusta aina puoleen yöhön. Siinä muisteli hän kaikkia niitä vastoinkäymisiä, mitä hänelle oli päivän kuluessa sattunut.

Hän oli ollut kalassa ja olisi saanut paljonkin kaloja, jos tämä maailma ei olisi ollut niin nurinpuolisesti järjestetty kuin se oli. Kun kala putosi hänen ongestaan, niin se aina putosi takaisin järveen eikä koskaan veneeseen. Sitte koetteli hän jatkaa pyyntiä verkolla. Mutta verkko oli sattunut vähän repeämään, ja tuo rikkinäinen kohta se sitte asettui jokaisen kalan eteen, niin että kaikki pääsivät sitä tietä pois.

Vielä muisteli hän koko mennyttä elämäänsä ja aprikoi, miksi pilkkaan ampuessa harvemmin sattuu pilkkaan kuin sen viereen, vaikka kuinka tähtäisi keskelle pilkkaa. Mutta jos ihmiseen päinkään vahingossa ampuu, niin se tavallisesti käy hengen paikalle. Kiviä jos heittää, niin ne eivät juuri käy muuhun pilkkaan kuin ikkunoihin, vaikka ei sinnepäinkään tarkoita. Silmänkantaman laajuisella selällä ei tarvitse olla muuta kuin yksi salakari -- ja jok'ikinen laiva kolahtaa siihen, niinkauan kuin karia ei ole viitoitettu ja kartalle merkitty.

Miksi sateenvarjo jää kotiin aina silloin, kun sade on tulossa, mutta polttavalla poudalla se hyvin mielellään lähtee ulos? Eikä sitä kuitenkaan käytetä ilman ennustajana!

Miksi pimeällä luistellessaan tavallisesti osuu avantoon, silloinkin kun jäätä on paljoa enemmän kuin avannoita?

Jos yksi miehen kahdeksastatoista taskusta on rikki, niin miksi rahakukkaro ja avaimet aina pistäkset juuri siihen taskuun ja putoavat?

Miksi väkijuomat aina menevät ihmisen päähän ja pakoittavat hänen tekemään tuhmuuksia, vaikka niillä olisi paljoa väljempi tila vatsassa?

Miksikä papit ja koulunopettajat kysyvät tutkittaviltaan juuri sitä paikkaa, jota nämä eivät osaa?

Kun varkaus tapahtuu, niin miksi kruununpalvelijat tavallisesti ottavat kiini juuri sen, joka pahimmin tätä kiinijoutumista pelkää, vaikka muita ihmisiä on paljoa enemmän?

Näihin mietteihin Esa Huttunen nukkui.

Kun hän aamulla yritti nousta ylös, kosketti hän sängyn laitaan kipeän säärensä, eikä mitään muuta jäsentään. Sitte hän aikoi panna takin ylleen, mutta sen hihasta oli vuori rikki, ja hän työnsikin kätensä vuorin ja päällisen väliin, vaikka sen olisi -- Huttusen mielestä -- ollut aivan yhtä helppo mennä tavallista tietä.

Kaulusta kiini pannessa katosi hänen näpistään yht'äkkiä teräksinen rintanappi, eikä hän voinut ymmärtää, mihin se joutui. Ennen minun tuloani oli hän jo kääntänyt nurin pöydät ja kaapit ja piirongit, penkonut sängyt ja piessyt kaikki 8 poikaansa. Mutta ei sitä löytynyt sittekään.

Minun tullessani hän oli paraiksi ehtinyt ajaa vaimonsa uunille, nähtävästi kesken kahvinkeiton, koska Huttuskalla oli kahvipannu muassaan. Esa seisoi halko kädessä lattialla, estääkseen vaimoaan tulemasta alas uunilta. Huttuska taas uhkasi kaataa Esan silmille kiehuvaa kahvia, jos tämä yrittäisi nousta uunille häntä ahdistamaan.

"Päivää taloon! Mitä temppuja sinä nyt opetat joukollesi, Esa?"

"Päivää, päivää! -- Tulehan sieltä alas, akka!" Esa heitti halkonsa nurkkaan. "Tämä maailma on kuin noiduttu minua vastaan tänä päivänä. Hyvä oli, kun tulit, että saan sinulle oikein selvittää ihmiselämän kieroja kohtia; sinähän aina otat ja käsket muidenkin ottaa elämää iloiselta puolelta."

"Mikä sinulla nyt on hätänä?"

"Minulta putosi nappi ja sitä olen hakenut tämän aamua..."

"Olisit malttanut olla hakematta, niin se kyllä olisi itsestään ilmaantunut."

"Mitä vielä! Kuulehan toinenkin seikka... Miksikä minun tänä aamuna noustessani piti kolauttaa sängyn laitaan juuri kipeä sääreni?"

"Et olisi noussut ylös!"

Sitte alkoi Esa Huttunen oikein pahasti ontua, ihmetellen, miksi saapas juuri tänään rupesi hänen jalkaansa vaivaamaan.

"Katsopas, Kaapro, tuota saapasta! Siinä on vähintään sata puunaulaa, mutta kun suutari on jättänyt yhden ainoan niistä liian pitkäksi, niin se nyt paraiksi osasi asettua vaivaamaan minun jalkaani."

"Riisupas saapas jalastasi ja tunnustele sitä pitkää naulaa!"

Esa teki niin, pisti kätensä saappaaseen ja alkoi kopeloida.

Sitte näytti häntä vähä niinkuin hävettävän.

"Eläpäs nyt mitään! Täällähän se nappi onkin!"

"Mitä sinä sitte tyhjää aina hätäilet ja tuskittelet? -- Enkö minä ole monasti sanonut, että _tämä maailma kuitenkin on paras, mitä nykyjään on olemassa_!"

KAKSI KOVAA "PROTESTIA".

Runoilija Leimun ja minun.

V. 1888 ilmestyi eräs harvinainen kirja, nimeltä: "_Kevät-Unelmia_. Koelmoi _Leimu_."

"Esipuheeksi" sanoo tekijä "tietävänsä varsin hyvin, ettei nykyaika ole lyyrilliselle runoudelle suotuisa. Tämä runous on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä unelmia. Vaan meidän aikamme on käytännöllisyyden aika, se ei huoli unelmista eikä turhista tunteen ilmauksista. Jos lyyrillinen runoilija tahtoisi tässä suhteessa muutosta aikaansaada, pitäisi hänellä olla aivan tavatonta runokykyä, jota ei minulla ole." Niin sanoo Leimu. "Ja kuitenkin ovat juuri nykyiset olot syynä tämän runovihkosen painattamiseen. Se on, parhaiten sanottuna, minun protestini sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua."

Leimun protesti maksaa 1 m. 25 p. --

Oikeastaan on turhaa nyt enää kirjoittaa ainoatakaan riviä suomenkielellä, sillä nykyään voimme me suomalaiset 1 markalla 25 pennillä oppia toivomaan ja rakastamaan ja innostumaan. Ja mitäpä meillä muuta on tarvis? Suomalainen kirjallisuus hamasta Agrikolan ajasta tähän päivään asti ei ole nähnyt toista semmoista protestia. Nyt tämä katala aikakausi kerrankin saa, mitä se on ollut saapa, tämä toivoton, lemmetön ja innoton aikakausi.

Melkein sopimattoman liialliseksi kainoudeksi täytyy sanoa sitä tekijän arvelua, ettei hänellä muka olisi "aivan tavatonta runokykyä..." Hänellä on! On kerrankin Suomeen syntynyt mies, jolla on ihan tavaton runokyky.