Chapter 5

Niin käy tässä maailmassa! Kiittämätön ihmissuku ei muista hyväntekijäinsä töitä, ei huomaakaan kalossien suurta arvoa. Mutta tehkäämme me poikkeus: ottakaamme esimerkkiä kalosseista, ja varsinkin heidän hyvästä sovustaan! Ajatelkaa että on suuri kokous, ylioppilaskokous tahi eduskunnan istunto, ja sisällä riidellään, että luulisi herrojen tahtovan käyttää toisin ajattelevia ravinnokseen -- mutta vilkaskaapa eteiseen: siellä näiden riitaisten herrojen kalossit katselevat toisiansa suloisimman sovinnon silmäyksillä, ja kuka tietää, mitä rakkausseikkailuja heillä vielä on tekeillä. Saattavat ehkä pahimmat riitaveljet poislähtiessään saada toistensa kalossit.

Toivoni on, että ihmiset eivät riitelisi, vaan lepäisivät rauhassa, niinkuin heidän kalossinsa ulkona oven pielessä.

Pitäköön jokainen myös mielessään kalossien surullisen lopun ja varokoon, ettei vanhana, kun on käynyt maailmalle tarpeettomaksi, joutuisi kiittämättömän yhteiskunnan hylyksi, rikkatunkiolle!

KIINALAINEN NAINEN.

Esitelmä.

Jokainen teistä aavistaa, ettei kiinalaisia naisia tiettävästi ole Suomessa, vaan jossakin muualla. Etupäässä tavataan niitä Kiinan valtakunnassa, joka on hyvin kaukana auringonnousuun päin. Ensi silmäyksellä luulisi, ettei Kiinassa ole ensinkään naisia, koska siellä juodaan teetä eikä kahvia. Mutta venäläisten esimerkki todistaa, että naiset voivat kahvin sijaan tottua juomaan teetä yhtä hyvin kuin miehet totia.

Kiinan kansa on ammoisista ajoista ollut muiden kansojen edellä, ihan näihin viime vuosiin asti. Ja yhdessä suhteessa tulevat he vielä kauan jättämään jälellensä kaikki muut kansat.

Juuri tämä kohta on saattanut minut puhumaan kiinalaisesta naisesta.

Kun vinosilmäinen kiinalainen äiti synnyttää yhtä vinosilmäisen tyttölapsen, on siitä tietysti suuri ilo koko perhekunnalle. Lapsen syntymisen jälkeen seuraa sen kasvatus, ja tämä tyttölasten kasvatus tekee kiinalaisen naisen niin hyväksi ja kuuluisaksi olennoksi, että se kelpaa saavuttamattomaksi esimerkiksi meille kristityille.

Kiinalaisten tyttölasten kasvatus on kahta lajia:

1:nen. Jos kiinalainen perheen isä arvelee, että hänellä jo ennestään on tarpeellinen määrä tyttäriä, niin hän ottaa viimeksi syntyneen mukaansa johonkin läheiseen kivikkomäkeen. Ja kun hän tulee takaisin, ei hänellä enää ole sitä tytärtä. Sitte juovat isä ja äiti kupillisen väkevää teetä, ja perheellinen onni loistaa heidän kasvoistansa, kun he hymyillen keskustelevat tämänlaatuisen kasvatuksen etuisuuksista. Äiti saa rauhassa tehdä töitään ja isä nauttia yön lepoa, jota eivät keskeytä mitkään oudot sävelet. Sitäpaitsi säästyvät teehen ja opiumiin nekin varat, jotka olisivat menneet tuon tyttären tähden vaatemyymälöihin ja myötäjäisiin.

2:nen. Jollei kiinalaisessa perheessä ennestään ole tarpeeksi tyttöjä, niin isä ei ota vastasyntynyttä mukaansa, vaan lähtee yksin lähimpään rautakauppaan ja ostaa sieltä pienen pienet rautaiset kengät, jotka hän lahjoittaa nuorimmalle tyttärellensä. Ensimäisenä kymmenenä vuotena ei hänelle anneta muita vaatteita eikä muuta kasvatusta.

Siinä onkin tarpeeksi.

Meillä on kyynärän paksuisia kasvatusoppeja, mutta yhdessäkään ei neuvota niin mukavaa keinoa lasten estämiseksi potkimasta peitettä päältään, kuin nämä kiinalaisten raskaat rautakengät. Jos taas lapsi sattuu putoamaan kätkyestä tahi vanhempain sylistä lattialle, niin hän aina putoaa jaloilleen eikä kärsi mitään vahinkoa.

Vielä tuntuvammaksi tulee tämän kasvatustavan edullisuus tytön tultua vanhemmaksi -- sillä noita isänsä kerran ostamia rautakenkiä saa tyttö pitää kuolinhetkeensä asti. Sentähden ovatkin niissä pohjat alkujaan niin paksut, että kahdeksana ensimäisenä ikävuotenaan ei tyttö niillä jaksa kävellä, ja sitte ovat hänen jalkansa jo liian pienet voidakseen kannattaa neitosen kasvavaa painoa. Jalat eivät tietysti pääse varttumaan ahtaassa rautakengässä. Tästä on se etu, että neitoset eivät voi varastella kukkia hautausmailta, eivät kykene keikkumaan peilin edessä, ei houkuttelemaan konvehtia puotipojilta eikä kummittelemaan kaupungin puistoissa. Sotamiehet saavat kävellä yksinään ja yksin kuunnella torvisoittoa. Sentähden he pääsevät paljoa vähemmällä kotiarestilla kuin meidän sotamiehemme.

Tämä kiinalaisen naisten kasvatuksen monipuolinen hyöty on kuitenkin vähäpätöinen sen siunauksen rinnalla minkä se tuottaa avioliitossa.

Kunnioitettavat kuulijat! (Minä tarkoitan miehiä, sillä naiset näkyvät jo menneen pois).

Ajatelkaa, kuvailkaa mielessänne, että armas puolisonne päiväkaudet istuu tahi makaa ja tekee käsitöitä, ja että hänellä on kummassakin jalassa kymmenen kilon painoinen rautakenkä, jota hän ei voi saada siitä pois, niin ymmärrätte, kuinka onnellinen on kiinalainen aviomies, kun hänen vaimonsa ei pääse liikkumaan ilman kantamatta -- ei voi juosta rollikäräjiä pitämässä eikä hypätä miehensä tukkaan.

Juuri tämän oivallisen naiskasvatuksen tähden sanovatkin kiinalaiset omaa maatansa »Taivaan valtakunnaksi.» Onpa syytäkin siihen. Kiinalainen aviomies saa koko elämänsä ajan pitää niin pitkää tukkaa, että se täytyy palmikoida. Meillä tavallisesti mies avioliittoon mennessään vakuuttaa henkensä.

Näin onnellinen on kiinalainen aviomies, sillä hänen ei tarvitse pitää muuta huolta perheensä onnesta ja omasta turvallisuudestaan kuin tuontuostakin leikata vaimonsa kynnet, että hänen on mukavampi armastaan hyväillä.

Suomen miehet! Mitä maksaisimme, jos meillä olisi tämmöisiä vaimoja?

Ja kuitenkin on koko tämä onni ainoastaan taitavan lastenkasvatuksen hedelmä.

Edellisestä huomaatte, että kiinalaiset juuri tässä suhteessa ovat äärettömästi edellä kaikkia muita kansoja. He ovat ymmärtäneet mitä heidän rauhaansa sopii, ja osanneet laittaa kotinsa turvalliseksi olinpaikaksi itselleen ja ystävilleen.

On toki muuallakin maailmassa ryhdytty toimiin siihen suuntaan, ettei hyviä vaimoja tarvitsisi tuottaa Kiinasta, vaan että niitä saataisiin kasvamaan kotona. Ulkomailla on jotenkin pitkälle päästy, ja alku on tehty Suomessakin. Naisten liiallinen hyppimisen halu ehkäistään ahtailla leningeillä ja vielä ahtaammilla teräksisillä kureuumilla, joista minä toivon sangen paljon hyvää vaikutusta entisen pelättävän ja ripeän naissuvun lannistamiseksi.

Jalat saadaan melkein kiinalaiseen malliin uudenaikaisilla kengillä, joiden kannat ovat puolta kyynärää korkeat ja joiden pituus kärjestä kantaan harvoin nousee yli kahden tuuman. Kun näitä jalkineita vähän vielä parannetaan, saamme ilon nähdä, ettei koko Suomessa ole yhtään naista, joka kykenisi omin jaloin liikkumaan.

Näin nuo ikivanhat kiinalaiset ovat tälläkin alalla raivanneet tietä muiden kansojen kehitykselle. Mutta jos vielä keksimme jonkunlaisen varustuksen naisten kielen ympärille olemme kiinalaistenkin edellä ja voimme vakaasti toivoa, että aviomiehille Suomessakin kerran koittaa valoisampi tulevaisuus.

JUOPPOUDESTA.

Raittiusluento.

Päättäen teidän hämmästyneistä kasvoistanne, näyttää siltä, kuin ette olisi odottaneet, että juuri minä pitäisin luennon juoppoudesta, sillä luultavasti ette ole nähneet minua koskaan ennen raittiuskokouksissa ettekä raittiusseurojen huvimatkoilla. Sitä suurempi syy teillä on iloita, että minäkin olen huomannut aikakautemme turmeluksen ja koetan sitä poistaa.

Koko turmeltuneen aikakautemme surkein vika on kätketty sanaan _juoppous_.

Ennenkuin turmeltuneet lapsemme osaavat kävelläkään, he jo tahtovat »juoda», sillä perinnöllisen juoppouden siemen on heihinkin kylvetty. Ja kun he kävelemään kykenevät, juovat he jo pyytämättä.

Kunnioitettavat kuulijat! Minä luulen, että te ymmärrätte, mitä sana »_juoda_» merkitsee. Te ette _juo_ kuumaa kahvia, vaan ryypitte eli maistelette sitä; te ette _juo_ viinaa ettekä muita väkeviä nesteitä, vaan maistelette niitä. Mutta te _juotte_ vettä, maitoa, kaljaa y.m. raittiusjuomia. Te olette siis juoppoja joka mies, parantumattomia juoppoja -- ja minulla on oikeus puhutella teitä oikealla nimellänne.

Kunnioitettavat juopot! Turmeltuneella aikakaudellamme on tullut tavaksi pitää juoppoina niitä, jotka väkeviä nesteitä maistelevat. Mutta siinä tehdään aivan väärin. Juoppoja ovat ne, jotka ahnaasti juovat raittiusjuomia. Juoppous on siis juuri sitä mitä te sanotte raittiudeksi.

Jos tosiaan löytyy niitä, jotka juomalla juovat viinaa ja muita väkeviä nesteitä, ovat sellaiset henkilöt luettavat raittiusintoilijoihin kuuluviksi. Sillä he pitävät viinaa raittiusjuomana ja nauttivat sitä samalla tavalla kuin raittiusjuomia nautitaan. Me väkinesteiden maistelijat emme tahdo olla missään tekemisessä niiden kurjien olentojen kanssa, jotka siinä määrässä halveksivat viinaa ja muita luonnon jalompia nesteitä, että pitävät niitä juomanaan.

Tämä minun käsitykseni juoppoudesta luultavasti vaatii hiukan tukea ja jonkun verran esimerkkejä kirjallisuudesta.

Eräs vanha runoilija laulaa:

»Maa multainen se juopi Ja puut ne juovat maata, Meretkin ilmaa juovat Ja merta päivän tähti Ja kuu se juopi päivää.»

Tämmöistä on oikea vanhanaikainen juoppous. Vielä kertovat muutamat runoilijat, että »nuorukainen juo autuutta immen huulilta» (luultavasti muun juoma-astian puutteessa). Aleksis Kivi puhuu »Yö ja päivä» -nimisessä näytelmässään »ilosta juopuneista silmistä», vaikka niiden omistaja oli tyttö eikä ollut maistanut väkevän tippaakaan.

Kaikista selvin kanta tässä asiassa on sillä runoilijalla, joka on kirjoittanut säkeet:

»Linnut _juovat_ vettä, Mehiläiset mettä, Vaan ystävykset _maistelevat_ maljoistaan.»

Näistä esimerkeistä voitte jo ymmärtää, kuinka yleiseksi juoppouden turmelus on paisunut meidän aikakautenamme ja kuinka väärin on sanoa juopoiksi väkinesteiden maistelijoita. Heitä voi sanoa juopoiksi ainoastaan kohmelossa, sillä silloin he _juovat_ vettä.

Tämä väärä käsitys juoppoudesta on tunkeutunut kaikille aloille. Nykyään sanottaisiin »juomalauluksi» esim. tämmöistä:

»Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi, Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on; -- Tulkate, juokamme siis Sherrynestehen vanhoa voimaa, Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!»

Runoilijan kanssa olen aivan yksimielinen siitä, että »viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on.» Mutta tämän ilonesteen sijaan kehottaa hän _juomaan_ sherryä, kunnes kuolema tulee keskeyttämään näin varomattoman nautinnon. Sillä jos juomalla juo vaikkapa vaan sherryä, on niitä näitä, voiko välttää kuolemaa. Sen tunnustaa runoilijakin etempänä samassa laulussa:

»Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet. Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen.»

Aikakautemme väärää käsitystä täytyy minun syyttää siitä, että juomalauluna pidetään tämmöistä viinalaulua, joka neuvoo ihmisiä suorastaan itsemurhaan. Vedestä ja luonnollisimmasta juomisesta tässä ei puhuta sanaakaan. Oikea _juomalaulu_ alkaisi minun mielestäni näin:

»Sua lähde kaunis katselen Likellä vettäsi.»

Kunnioitettavat juopot! Jotakin on tehtävä nykyaikana vallitsevan yleisen juoppouden parantamiseksi. Ensimäinen askel siihen suuntaan olisi oikean nimen antaminen sekä niille, jotka rakastavat vettä enemmän kuin viinaa, että niille jotka rakastavat viinaa enemmän kuin vettä. Edellä olen todistanut että sana »raittius» olisi muutettava sanaksi »juoppous». Mutta jos sitä katsotaan liian suureksi mullistukseksi, voisi »raittius» sanan asemesta käyttää sanaa _vesiahneus_, ja siihen merkitykseen, jossa nykyään käytetään sanaa »juoppous», sopisi sana _vesikauhu_.

Tätä asiaa pyydän maamme raittiusseurojen ja raittiuslehtien ottamaan suosiolliseen huomioonsa.

RAKKAUS JA ESIMERKKI RAITTIUSRIENNOISSA.

»Raittiuslupaus on hieno perkeleen paula omien tuntojemme raskauttamiseksi. Fariseusten hapatuksesta varjele meitä, laupias Jumala!» (Rovasti Grönberg Vaasan pappein kokouksessa.)

Ei kaikissa romaaneissakaan puhuta niin paljon rakkaudesta kuin nykyiset vesiperäiset herrat siitä puhuvat. Minun pitää mennä raittiusseuraan, jos en ole juoppo, _rakkaudesta_ lähimaistani kohtaan. En saa antaa lähimäiselleni ryyppyä, kun hän tulee pakkasesta, jos häntä rakastan j.n.e.

Täydellisemmin vielä »rakasti» se mustalainen hevostaan, joka ei sille antanut ruokaakaan. Jos meidän muijamme meitä oikein rakastaisivat, eivät he koskaan panisi keittoa tulelle, sillä moni on syömällä turmellut vatsansa. Jos tätä asiaa oikein tutkii, täytyy sanoa, että useimmat ihmiset ovat kuolleet vatsatauteihin, jotka on syönnillä hankittu.

Sanotaan, että _esimerkin vuoksi_ minun pitäisi heittää ryypyn otto pois.

Todellakin. Kuka ei tuntisi suurta kiusausta, nähdessään kuinka juopunut jätkä makaa rapakossa tahi kiljuu pitkin katuja? Mikä viehättävä esimerkki!

Raittiuslehti »Aamun airut» sanoi kerran, että raittiussaarnaajoiksi paraiten sopivat _entiset_ juopot. Mutta jos asian ottaa todelliselta kannalta, niin vielä paremmin saarnaavat raittiutta _nykyiset_ juopot. He eivät tarvitse mitään tekstiä, ei mitään »rakkautta», heidän tarvitsee vaan näyttää itsensä oikein elementissään. Entiset juopot voivat korkeintaan vedota punaiseen nenäänsä. Mutta kun näkee miehen rapakossa, voi olla vakuutettu, että tuo mies on todellakin juoppo, ja että sinne se viina miehen viskaa.

Jos siis rakkaus lähimäiseen on pääasia ja määrää, mitä meidän on tehtävä, mitä ei, on minusta selvintä ja paraiten vaikuttavaa, että raittiusluennot järjestetään edellä viitattuun suuntaan. Luennon pitäjiksi sopii valita joku todellinen juoppo. Hänelle ei tarvitse antaa käytettäväksi vanhoja luentoja, vaan litra viinaa. Ja hän puhuu selvästi, innokkaasti ja vakaumuksesta. Semmoinen saarna vaikuttaa kuulijain tuntoon paljoa tehokkaammin kuin virstaa pitkät luennot.

Nykyään kun aika on rahaa ja kalliimpaa kuin viina, olisi tämä tapa hyvin edullinen kuulijoille eli katselijoille. Siten tulisi raittiusasia ajetuksi draamalliseltakin puolelta. Tähän asti on siitä puhuttu vaan uskonnolliselta, taloudelliselta ja terveysopilliselta kannalta. Naiskysymyskin pääsi vasta oikein vauhtiin, kun näytelmätaide tuli avuksi. Mitkään luennot eivät voisi tehdä sitä vaikutusta kuin Noora ja Homsantuu. -- Halukkaita luennonpitäjiä ei suinkaan tulisi puuttumaan.

Paljas rakkaus ei tässä maailmassa saa suuria aikaan, jos sitä ei käytetä järjellisellä tavalla.

Kerran Helsingin markkinoilla vietiin putkaan yhtenä päivänä 70 raittiusapostolia, jotka esimerkillään näyttivät, miten ihminen voi väkeviä juomia väärinkäyttää ja mihin poliisi semmoisen ihmisen vie. Sen yleisön, joka markkinoilla kävi tämän päivän kuluessa, voi laskea vähintään viiteentoista tuhanteen. Kutakin heistä riitti siis katsomaan ja kuulemaan niin lukuisa yleisö, että sitä saattaisi jokainen raittiusluennon pitäjä kadehtia. Että näiden seitsemänkymmenen esitelmä todella vaikutti terveellisesti, sitä todistaa se seikka, että seuraavina päivinä siitä sai lehdissä lukea ei kiitoskirjeitä, vaan surullisia mietelmiä. Heidän esimerkkinsä siis ei viekotellut muita ihmisiä juomaan, vaan kirjoittamaan juoppoutta vastaan.

Kumpiko siis oikeastaan osottaa suurempaa rakkautta lähimmäistään kohtaan, juoppoko vai raitis? Molemmat rääkkäävät ruumistaan -- rakkaudesta kai -- ja juoppo maksaa vielä humalasakot, makaa yönsä putkassa ja potee kohmelot, ollaksensa muille varoittavana esimerkkinä. Sillä rakkaus on väkevä.

Entä se esimerkki sitte?

Jos lähimäiseni vatsa ei siedä potaattia, täytyykö _minun_, rakkaudesta häntä kohtaan, lakata potaattia syömästä?

Kun Kain sanoi: »Olenko minä veljeni vartija?» ajatteli hän aivan oikein. Hänen kaltaisestaan miehestä ei ollut nuoremmalle holhojaksi eikä esikuvaksi.

Yhtä vähän kelpaa raittiusmiehen nimellä kulkeva salajuoppo järkimiehelle esimerkiksi kuin sekin joka rehellisesti rötköttää katuojassa.

»SANANEN» SYÖTÄVISTÄ SIENISTÄ.

Minä toivon, että teillä on jotenkin selvä käsitys sanasta _syötävä_. Se ei merkitse samaa kuin »sen syötävä», sillä _se_, josta tässä sananparressa on kysymys, ei tiettävästi syö sieniä. Mutta en minä tarkoita sitäkään syötävää, jota mainitaan laulussa:

»Kom, kom, min lilla _syötävän_, Viska tanssaa suullen hyppijän»,

sillä syötävä tässä tarkoittaa ihmistä -- ja niitä, jotka ihmisiä syötävänä pitävät, sanotaan ihmissyöjiksi eli kannipaaleiksi.

Sivumennen sanoen ei Suomessa nykyään voi ihmissyöjinä pitää muita kuin kärpäsiä y.m. itikoita, sillä sudetkin ovat alkaneet taipua sivistyneempiin elämäntapoihin. Siitä saamme sekä me että sudet kiittää venäläisiä sudenajajia, jotka tulella ja miekalla ovat levittäneet sivistyksen valoa heidän keskuudessaan. Suomalaiset itse ovat saaneet tuli- ja miekkasivistyksen ruotsalaisilta. Kuitenkin sanovat kirjanoppineet, että sivistyksemme perustuu aasialaiselle pohjalle. Paljoa suuremmalla syyllä voidaan nyt väittää, että susiemme sivistys on kotoisin Aasiasta.

Joku itseviisas voisi ajatella, ettei susien sivistysoloilla ole mitään tekemistä syötäväin sienien kanssa. Enkä minäkään uskalla väittää, että sudet jo olisivat oppineet syötäviä sieniä arvossa pitämään. Mutta ei ole mitään syytä ajatella, etteivät he lähimmässä tulevaisuudessa tulisi käyttämään hyväksensä tätä »terveellistä ja helposti sulavaa ravinto-ainetta.»

Minä en ole mikään erinomainen susien ystävä, mutta lähimäisen rakkaus vaatii minua lausumaan sen toivomuksen, että sudet tyytyisivät vähemmän vaaranalaiseen ravintoon kuin ihmisen lihaan.

Edellä sanoin sieniä »helposti sulavaksi» ravintoaineeksi. Sitä en tehnyt ihan ajattelematta, vaikka sienien sulamisesta kyllä voi olla eri mieliä. Ainakin sulavat sienet vähän toisella tavalla kuin lumi ja jää. Kovilla sateilla ei sienissä huomaa sulamisen oireitakaan. Ne päinvastoin kasvavat ja lisääntyvät sitä paremmin, mitä enemmän sataa. Mutta poutasyksyinä, semmoisina kuin esim. tätä kirjottaessa, ovat kaikki sienet sulaneet jo ennen puhkeamistaan ylös maan pinnasta.

Sadesyksyinä, kun sienet eivät metsässä sula, sulavat ne vatsassa. Ja poutasyksyinä, kun ne eivät sula vatsassa, sulavat ne kaiketi metsässä. Sienet siis sulavat molemmissa tapauksissa, ja ovat sentähden helposti sulavaa ravintoainetta. Joka oli todistettava.

Syy, joka minut oikeastaan saattoi tästä asiasta puhumaan, on se, että yleisö luopuisi pitämästä tavallisia _pesusieniä_ eli »vamppuja» syötävien sienien joukkoon kuuluvina. Eivät näet sanomalehdet kaiken karvaiset ja kokoiset ole minun eläissäni ennen pitäneet niin suurta huolta sienien syömisestä kuin juuri tänä vuonna, jolloin ei kovien poutain tähden muita sieniä ole saatavana kuin pesusieniä. Ne tosin vahvasti saippuoituina voisivat mennä liukkaasti alas, mutta mikään ei estä niitä nousemasta yhtä liukkaasti takaisin.

Sienien kerääminen on hauskaa ja terveellistä ajan viettoa ja varsin hyvää voimistelua kuivana poutasyksynä. Minä haluaisin nähdä sitä miestä tai naista, joka 30 neliökilometrin alalta poutasyksynä löytää 30 syötävää sientä kasvamasta.

Sentähden: kootkaa sieniä talveksi! Älkää jättäkö tätä terveellistä ja helposti sulavaa ravintoainetta metsien sulatettavaksi!

ANOPPIEN PUOLESTA.

Jos tässä syntisessä maassa olisi ritarillisuutta läheskään yhtä paljon kuin siinä on kataluutta ja halpamaisuutta, niin eipä vainottaisi täällä viattomia olentoja, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään itseään puolustaa.

Ei ole maassa, ilmassa eikä vedessä -- lukuun ottamatta lentokalaa -- yhtään olentoa, pientä eikä suurta, ketä niin onnettomasti ahdistettaisiin, pisteltäisiin ja salaisesti ammuttaisiin kuin _anoppimuoreja_. Ellei yleisö tuntisi suurta nautintoa anoppien vainoamisesta, niin ilmestymättä olisivat jääneet kaikki romaanit ja näytelmät -- tahi ainakin melkein kaikki.

Mutta oletteko koskaan nähneet miestä tai naista, jota olisi haluttanut ryhtyä anoppeja puolustamaan? Tuskin.

Sentähden olen katsonut pyhäksi velvollisuudekseni ottaa anoppimuorit lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja menetellä heitäkin kohtaan tasapuolisesti.

Jos todella niin on, että minä olen ihan ensimäinen mies, joka aion puhua pari sanaa anoppien eduksi, niin onpa se vähän kummallista. Vuosituhansia on kulunut ensimäisen anoppimuorin, Evan, Aatamin vaimon, ajasta, -- ja juuri tätä yhteistä anoppiamme Eevaa on parjattu enemmän kuin ketään muuta maan päällä -- kenties sen allakin -- eikä ole kukaan ritarillinen Aatami noussut häntä puolustamaan. Ei ole ollut ihmiskunnassa niin paljon »vanhaa Aatamia». Muut anopit, nuorempaa juurta, ovat tähän asti samaten saaneet mennä hautaan, löytämättä yhtään rehellistä sydäntä, siksi ritarillista, että se olisi sykkinyt oikeutta heillekin.

Tämä seikka on minusta niin eriskummainen, että sietää tutkia syitä siihen.

Miksi anopit itse ovat olleet niin vaiti tässä asiassa, vaikka anoppeja luullakseni ei juuri vähäpuheisuus vaivaa? -- Kirjoissa aina puhutaan _pahoista_ anopeista. Se anoppi, joka semmoisia puolustaisi, tunnustaisi suoraan itsensä »pahaksi» anopiksi. Mutta se ihminen ei ole paha, joka pahuutensa tuntee ja tunnustaa. Sentähden ovat anopit jättäneet sen tekemättä.

Miksi eivät anopit ole kyhänneet romaaneja ja näytelmiä, joissa anoppimuorit kuvattaisiin vanhan puoleisiksi enkeleiksi, jotka tähän pölyiseen ja tupakansavuiseen maailmaan liehtovat henkäyksiä paratiisin ruusuisilta mättäiltä? -- Naiskirjailijat ovat vasta uudemman ajan keksinnöitä, ja heillä on näihin asti ollut muutakin työtä: kuvata miesten huonoja tapoja ja heidän intoansa pitämään naista orjuudessa. En toki tiedä, olisiko yhdenkään anopin mieleen juolahtanut kuvata itseään vävypoikansa orjaksi. Mutta onhan anopillakin »oikeus ottaa iskuja ja antaa iskuja», ja jos he oikein todenteolla ryhtyisivät meitä miehiä kirjallisesti kurittamaan, käyttäen luonnonomaisia apukeinojaan, niin varmasti he pian saisivat kaikki muut vaikenemaan.

Vielä on selitettävä se seikka, miksi eivät miehet ole ottaneet tätä olentoa tieteellisesti tutkittavaksi. Semmoinen tutkimus ihan varmaan olisi tuonut ilmi muutamia valopuoliakin anopeissa. Tiedemiehet kyllä tutkivat tähtiä pyörryttävässä kaukaisuudessa ja villiä petoja Afrikan kuumissa sisämaissa, mutta eivät koskaan omaa armasta anoppimuoriansa, joka on niin likellä heitä.

Aavistanpa että juuri tämä anopin _läheisyys_ on ehkäissyt kaiken syvällisemmän tutkimuksen. Millähän tunteilla allakantekijä ojentaisi tähtikiikarinsa vasten anoppinsa särmäistä naamaa, löytääksensä kipenenkään taivaallista lemmen tulta hänen silmäkuopistaan? -- Millähän keinolla luonnontutkija ottaisi selvän siitä, mitkä anoppimuorin syömähampaista ovat vaaralliset, mitkä aivan vaarattomat, ja millähän tavalla hän asettaisi suurennuslasin alle anoppinsa sitkeäkuorisen sydämen, nähdäkseen edes vilahdukselta jonkun väreen lempeämmistä tunteista? -- Ei olisi hyvä ryhtyä näin perinpohjaisiin tutkimuksiin naimisissa olevan miehen. Eivät onnistuisi ne siltäkään, jolla koskaan on vaimoa ollut. Vielä vähemmän siltä, joka koskaan aikoo sen saada.

Mutta onneksi ei allekirjoittanut kuulu yhteenkään näistä luokista [Tässä pistin pienen valheen. Mutta Liena ei ollut kuulemassa.], ja sentähden ei minun tarvitse tyytyä entiseen pintapuoliseen käsitykseen anopeista; käsitykseen joka ei suinkaan ole heille edullinen ollut. Voin monipuolisemman tutkimukseni johdosta mainita yhtä ja toista anoppimuorien arvon ylentämiseksi meidän ja koko ihmiskunnan silmissä. Vahinko vaan, ettei Kaapro Jääskeläinen elänyt jo muutamia vuosituhansia tätä ennen.

Joku ehkä odottaa, että minä tieteellisyyttä tavotellakseni tahtoisin erottaa tämän olennon -- anopin nimittäin -- muista siihen vivahtavista. Mutta minä en aio sitä tehdä. Minusta ei ole sopivaa mainita anopin kasvoissa ilmestyvää pyrintöä hienoon parrankasvuun, eikä sitäkään että hän on varustettu harvempilukuisilla hampailla kuin muut nisäkkäät (mammalia). Ja että hän oston kautta voi hammasrakennustansa täydentää.