Chapter 4
»Mutt' sem meijän Vehasen ku' ne ajo' pois täält' herrattem päivilt'», pisti väliin turkulainen. »Se miäs muist' juamaraha' ain', kum ma vaa' sano ett' mä olen kans' siält' pualest' kotosi. -- Kaiketakki se Möörmannin konstest' oil...»
»Kennenkäpäs se ois' ollunna!» sanoi Savolainen. »Eihän se ou' mies eikä mikkään koko Möörmanni. Eihän tuo näy milloinkaan vossikalla ajelovan. Ilekii, vanaha mies, kävellä!»
»Eik' siin' mahr' oll' raham puutos kans' fölis'... Viäläk' sinull' on tupakki', Santer?»
»On tääll' joku viäl.»
Kun jokainen oli saanut hampaihinsa »Kaukaasialaisen», ei enää ollut syytä jatkaa keskustelua. Kukin meni reelleen taas ja nojasi kokkalautaa vasten. Mutta auki oli kaikilla Esplanaadin puoleinen korva.
MIKSI OINOLAN AATAMI LUOPUI PERÄMIEHEN VIRASTA.
Kuvaus Kuopion tienoilta.
Oli kevätkesällä poutainen ilma ja sunnuntaiaamu. Ensi kertoja taas kirkkoveneet laskivat Kuopion rantoihin. Tullessaan työnsivät maalle uhkean aallon, jota seurasi pari kolme pienempää.
Ahtaista salmista nähtiin yhä uusia veneitä puikahtavan väljemmille vesille. Oli niiden joukossa muuan ykstoistahankainen, pitkä ja kapea ja korkeakeulainen. Se oli Syyssalolaisten.
Peränpitäjänä istui Oinolan vaaleapartainen ukko, itse Aatami Oinonen, ketunnahkainen lakki päässä. Joka virstan alussa hän kerran nosti polvensa ruotelin yli ja kumartui vasemman housuntaskunsa puoleen. Kun käsi oli hetkisen työskennellyt taskussa, ilmestyi ukon hampaihin visakoppainen piippu. Sitte teki oikea käsi samanlaisen retken oikeaan housuntaskuun ja toi sieltä saaliinansa tulukset. Iskettyään muutaman kerran terästä piikiven särmään, pisti hän piippuun kytevän taulapalasen. Kohtapa tunkeili Aatamin parrasta sinertävä sauhu, ja hymyily autuaallinen hänen kasvojaan kirkasti. Tästä soutajat aina tiesivät, milloin ja monesko virsta oli kulettu, eivätkä tarvinneet joutavia kysellä.
Piimäpunkkia ja voipyttyjä oli siellä täällä veneessä, joku kalavasukin ja munakopsa oli pistetty tuhtojen alle.
Mutta kokkapuolella vallitsi yhtä hankaväliä kirjavakoipinen vasikka, jonka Anttilan lautamies oli Oinolan Ollille antanut viedä kaupunkiin.
Niin oli Olli ukon kuullen kertonut.
Yli veneen laidan olisi vasikka niin mielellänsä silmäillyt, mutta joka yrityksellä löi Olli sitä airon varrella päähän. Tämän iskun tarkoituksesta näkyivät molemmat olevan selvillä, niin Olli kuin vasikka, ja tyytyväisinä he jatkoivat matkaansa.
Vaikea on sanoa, mitä varten Oinolan Ollikaan oikeastaan oli luotu. Sitä hän usein itsekin hartaasti mietti. Mutta suruissaan ei hän koskaan ollut, vaikka usein ääneti. Jos sanoit hänelle sanan iloisen tahi suruisen, niin yhtä huoleton oli aina Ollin vastaus.
Nuoruudessaan oli hän käynyt koulua kuusi vuotta ja seitsemättä jouluun asti. Pitäjän entinen rovasti oli saanut ukon taipumaan tähän tuumaan, kun Olli toista kertaa oli lukusilla. Kauan oli rovasti puhutellut Oinolan Aatamia kahden kesken, ja kauan oli Aatami istunut ääneti, kunnes rovasti lopuksi lausui:
»Meillä ei ole kaikkitietäväisyyden lahjaa, sillä se kuin ihminen tietää, ei se mitään ole. Mutta mitä tuntisi sydämesi silloin, jos Olli Aataminpoika Oinonen Kuopion kirkkoherran virkaan astuisi, kun kerran minun pääni lepoon kallistuu ja he laskevat hautaan minun väsyneet luuni? Etköhän tahtoisi sinä olla sen Olli Aataminpojan isä?»
Silloin alkoi Oinolan ukko käännellä lakkiansa, käänsi ylös vuorotellen päällisen ja vuorin, ja katseli ikkunasta pihalle. Sitte pani hän lakin päähänsä, nousi seisalleen, istui taas, sylkäsi ja lähti. Mutta ovesta mennessään hän lausui:
»Yrittäisikö häntä!»
Siitä ajasta lähtien oli Oinolan Aatami joka sunnuntai käynyt kirkossa. Hänen rinnassaan kyti salainen toivo, kun hän lammasnahkaturkissaan nojasi penkin korvaan ja katsoi rovastia silmästä silmään.
Ukon toivosta eivät muut mitään tienneet, siis eivät hänen pettymisestänsäkään.
Kun rovasti joulun edellä seitsemäntenä vuonna Ollin kouluun tultua haudattiin, ei Olli tullutkaan hänen sijaansa.
Seuraavalla tammikuulla kun Olli eräänä pakkasaamuna valjasti hevosta kouluun lähteäkseen, isä sanoi: »Viehän talliin ruuna ja pane apetta eteen!»
Vielä toisena aamuna Olli samaten puuhaili lähtöä, mutta taas kuului käsky: »Vie talliin ruuna ja pane apetta!» -- Siihen se Ollin koulunkäynti oli jäänyt.
* * * * *
Jopa alettiin tulla Kuopion rantaan. Veneitä siellä oli ja väkeä viljalta.
»Piisaa!» kuului peräpuolelta Aatami Oinosen käsky ja airot käännettiin veneeseen.
Kokasta hyppäsivät miehet tervatuissa lapikkaissaan. Vetivät venettä likemmäksi, että naisväki mataloine kenkineen pääsi maalle.
Mustana parvena syöksi muiden veneiden ympäriltä kaupunkilaisten nälkäinen liuta vastatulleen kimppuun. Piimäpunkkia ja kalavasuja ahdistelivat herrasväen pystynenäiset kyökkipiiat, ja liharaajoihin vilkuivat ruokamuorien silmät. Erottipa joukossa jonkun talouden toimia huolehtivan rouvankin, joka nenäänsä nyrpistäen tutkisteli kaloja, nähdäkseen kitasista, olivatko ne vasta saatuja. Kysymällä ei maalaisilta koskaan saanut oikeata vastausta. Rouva oli usein kysynyt:
»Kuinka vanhoja ovat kalasi, ukko?»
»Kukapa heidän ikäänsä...» Niin ne vaan mahtailivat.
Kiire nyt oli kaupanteossa ja kova kilpailu. Kilvan voipytyn kansia raotettiin ja kilvan tehtiin sormen jälkiä voin keltaiseen pintaan, kunnes joku päättävästi sieppasi pytyn kainaloonsa ja veti esiin rahat.
Kun piimäpunkkia kaupunkiin kannettiin, oli vanhan tavan mukaan korennon toisessa päässä kaupunkilainen, toisessa maanmies. Yhteinen kirkko ja yhteinen korento sekä monet muut siteet ovat ikimuistoisista ajoista yhdistäneet nämä kaksi säätyä Kuopion tienoilla.
Varovasti talutti Oinolan Olli vasikkansa rannalle, puhdisteli sen pörhöistä kaulaa ja likaisia koipia ennenkuin lähti sitä myymään.
Mutta sillä välin ehätti Anttilan piika Maikki sanomaan Oinolan ukolle salaa, niin ettei Olli kuullut:
»Kyllä se toki on teidän omasta karsinasta tuo vasikka. Ei se Anttilasta ole! Milläpä rahoilla se teidänkään Sanna sunnuntai-aamupuolet kahvikestiä pitäisi, Teidän kirkolla ollessa? Arkinakin saunassa iltakaudet kahvia keittää toisten akkain kanssa.»
Ukko jo imeksi visakoppaista piippuaan. Sitä tehdessään hän harvoin mitään virkki. »On sitä yhdelle suulle työtä tässäkin», oli hänen ajatuksensa.
»Pettävät ne tuota vanhaa tässä maailmassa», jatkoi Maikki. »Ja mikäpä on pettäissä, kun ei enää silmä näe eikä korva kuule!»
»Jopa se on pienen kiven ikä sullakin», sanoi ukko ja lähti astumaan kaupunkia kohden.
* * * * *
Kirkosta tultua kokoontuivat Syyssalolaiset veneellensä ja ajattelivat, kuinka mukavaa se kumminkin oli, että löytyi kaupungissa tuttuja puotimiehiä. Muuten täytyisi tulla jo lauantaina tahi odottaa maanantaihin.
Kotimatkaksi oli noussut vahvanlainen vastatuuli. Soutu alkoi tuntua työltä, ja se vähän lannisti mieliä.
Ollikin istui alkutaipaleen ihan ääneti. Kaupungissa käydessään hän aina muisti kouluaikaansa ja ajatteli entisiä kumppaneitaan.
Yhä kiihtyi tuuli. Vihaisina vyöryivät laineet, ja kahden puolen kokkaa räiskähteli vaahtoinen vesi. Kovin painoi tuuli airon lapaa, kun sen vedestä nosti, ja matka edistyi hitaasti.
Tultiin perille vihdoin viimein.
Kun airot oli kannettu veneestä nuottakotaan, sanoi ukko Ollille:
»Annappas mulle ne vasikalla saadut kahvit!»
Ääneti aukasi Olli pitkäkielisen konttinsa, kaivoi sieltä viisinaulaisen kahvijässäkän ja antoi sen isälleen. Ukko kantoi sen aivan laiturin päähän asti ja sitte heitti kauas järveen.
»Sinne se nyt hyppäsi, se vasikka», sanoi Olli niille, jotka tätä katselivat. Mutta isälleen hän ei virkkanut mitään.
* * * * *
Anttila oli aivan lähellä rantaa, Oinola vähän etempänä. Mutta kuitenkaan ei Oinolan ukko ollut käynyt Anttilassa kymmeneen vuoteen.
Näillä isännillä ei ollut mitään keskinäistä vihaa. Se vaan oli kiero kohta asiassa, että Anttilan lautamies piti itseään kaikin puolin sopivana kirkkoveneen perämieheksi, ja Oinolan ukko oli mielestään siihen vielä paremmin oikeutettu. Sentähden ei Anttilan isäntä käynyt koskaan kirkossa eikä kumpikaan toistensa luona.
Jo pitkän aikaa oli muuan pieni kotihuoli vaatinut Oinolan Aatamia käymään Anttilassa. Nyt kun hän aikoi tehdä Sannan kahvikesteistä lopun, oli hänellä Anttilaan kaksi asiaa.
Kirkkomiehet jo väljentelivät vaatteitaan Anttilan tuvassa, kun kaikkein kummaksi Oinolan Aatami astui sisään.
Ääneti istuttiin. Joku joskus rykäsi tahi iski tupakkaansa tulen.
Kun Anttilan emäntä alkoi saada ruuan valmiiksi, tunsi Oinolan ukko, ettei hänkään muuta ollut kuin nälkäinen ihmislapsi. Sentähden hän päätti toimittaa asiansa lyhykäisesti ja suoraan.
»Eikö vaihdeta kukkoa, lautamies?»
»Kukkoa? -- Miks'ei!».
»Kovin on arka meidän kukko. Suututtaa minua, kun näen kanaparven sitä alinomaa höyhentävän.»
»Mutta meidän kukko on poikaa. -- Jätetään kuitenkin tämä asia huomiseen, sanon minä.»
Lautamiehellä oli aina tapana seurata Ullansa neuvoja, mutta ei hän sitä kaikkien tiedoksi tahtonut. Eikä tahtonut Ullakaan.
»Miksi huomiseen?»
»Kauppa ei saattaisi olla laillinen näin sunnuntaina.»
Nuoret nauroivat. He eivät käsittäneet, että oikeusasioissa pieni lain pykälä ja ihmisten mielestä hullunkurinen mutka voi olla suuresta arvosta.
Kun kaupasta ei tällä kertaa näyttänyt tulevan valmista, alkoi Oinolan ukko tehdä lähtöä. Vasta mennessään hän lausui:
»Tästä puoleen pidä sinä lautamies kirkkoveneestä huolta ja ole perämiehenä! Minä pysyn kotona -- katsomassa, ettei meillä sunnuntaisin kahvikestiä pidetä... Airot ovat nuottakodassa, vasemmalla puolella oven pielessä.»
Kun lautamies ja hänen emäntänsä olivat ensi hämmästyksestään tointuneet, juoksivat he kumpikin ulos ja huusivat, minkä jaksoivat: »Aatami hoi! -- Kukon tuomme jo tänä iltana.»
MAITOKUSKI TORILLA, kelirikon aikana.
Tämä maitokuski tosin on nainen, mutta kelirikon aikana hän puhuu kuin mies. Kun väkeä on tarpeeksi keräytynyt rattaiden ympärille, alkaa hän:
»Työ sen vietävän roistot! Ei teille kelpaa kauppaneuvoksen maito, silloin kun muilta saatte, mutta ottakaapas nyt muilta! Ottakaapas uhalla! -- Niin, ei nyt maalaiset pääse maitoineen tänne, mutta näettekös, minä pääsen! Nyt se on minun vuoroni tehdä kiusaa. Saan ottaa minkä hinnan tahdon. 80 penniä litra, ei se siitä alene. Ottakaa nyt maalaisilta 20 pennillä! Kah, miks'ette ota? -- Tuokaapas niitä astioitanne tännemmäksi!»
Ostajilla kun on kiire kullakin kotiinsa, ojennetaan useampia maitokannuja eukolle. Silloin hän jatkaa:
»Vai työ, sen näköiset, tähän kaikki yht'aikaa nokkanne työnnätte! Oikein jos tekisin, en antaisi yhdellekään sielulle, en pisaraakaan. Sinä, Heiskasen tyttö, saat ensi aluksi suoraan mennä kotiisi. Äitisi näkyi talvella Järvelän mieheltä ostavan; ostakoon nyt kanssa! Mikä pakko minun on teitä ravita, kun tunnutte muiltakin saavan? -- Ja sinä, Penna Kososen poika, joudat mennä yhteen matkaan. Ei kannattanut sinunkaan sisaresi sanoa minulle toissa pyhänä hyvää huomenta. Älä luule, että kauppaneuvos siitä köyhtyy, jos en teille raukoille annakaan. Ei teidän rahoilla pitkälle potkita kauppaneuvoksen asioissa.»
Sanoo siihen sitte joku, että »Olkaa nyt niin hyvä ja antakaa minulle! Mulla olisi niin kiire!»
»Vai _olkaa_ niin hyvä! Mikä _työ_ minä olen? Enhän minä ole kuin _yksi_ akka! Ja minnekkä sulla sitte on semmoinen kiire? No, kun lie kiire, niin laputa matkaasi! En kai minä ennätä niin kiireellä liikkua, että sinulle kelpaisi. Mene tiehesi vaan torjottamasta -- älä luule, että maitoa saat!»
Sillä välin joku onnellinen, joka on arvannut olla ihan ääneti, voipi saada astiaansa maitoa, jos ei hänellä eikä hänen suvullaan ole mitään vanhoja syntiä.
Entiseen tapaan jatkuu eukon puhe, jos joku kunnioittaa häntä »matamin» nimellä. Mutta joskus tapahtuu, että joku uhkarohkea miehenpuoli maitoa pyytäessään sanoo eukkoa »rouvaksi». Ja silloin jos hän ei saa korvalleen, voi hän saada pyyhkiä naamaansa, mutta astiaansa ei hän saa kauppaneuvoksen akalta maitoa elinpäivinään.
Ainoa keino pysyä tämän eukon suosiossa on se, ettei koskaan kesällä eikä talvella osta maitoa muilta kuin häneltä, vaikka sitte saisikin maksaa kolmenkertaisen hinnan. Mitä eukon puhuttelemiseen tulee, on siinä se salaisuus, ettei häntä saa sanoa »työksi», ei »matamiksi» eikä »rouvaksi», vaan maitoa on pyydettävä näin: »Annapas Liisa maitoa!»
RUNOLLINEN VENEREISU.
Että runoilijat ovat maailman ihmeellisempiä olennoita, siitä ei voi olla eri mieliä. Heidän syvämielinen ajatusjuoksunsa ja lennokas mielenkuvituksensa saattaa yksinkertaisen maailman lapsen useasti vaikenemaan. Otan esimerkiksi eräästä Valvojaan painetusta runosta »_Venhematka_» ensimäisen värsyn.
»Kirkkaana läikkyi järvi, oli ilma herttainen, Rannasta venhe vilpas vieriipi laineillen. Pian teljot täyteen saapi, ja liinat liehuilee -- Niin matka armas alkaa, pois ranta pakenee.»
Mikä ylevä luonnonilmiö, kun tyynellä ilmalla _kirkas järvi läikkyy_! Huomattava on, että vesi ei ilman tuuletta läiky, roiskahtele yli rantaäyrästen muulloin kuin suurien luonnonmullistusten aikana, esim. silloin kun maanjäristys nostaa jonkun osan järven pohjaa ylös ja pakottaa sillä tavalla veden nousemaan pois entiseltä asemaltaan. Jos panee huopahatun vettä täyteen ja sitte työntää sen pohjaa ylöspäin, saa käsityksen siitä, kuinka vesi maanjäristyksen vaikutuksesta »läikkyy» pois järvestä.
Tästä päättäen runoilija siis kuvailee maanjäristystä, vaikka hän taitavasti osaa tämän tarkoituksensa peittää, sanomalla että ilma oli herttainen. Suurenmoiseen kauneuteen tottunut runoilijan mieli voi pitää maanjäristystäkin herttaisena ilmana, mutta me yksinkertaiset olemme mielellämmme niin kaukana kuin mahdollista siitä herttaisuudesta. Todellakin on meidän usein vaikea käsittää runollisen sielun ylevyyttä.
_Venettä_ voi runoilija sanoa _vilppaaksi_. Me yksinkertaiset sanomme vilppaaksi hevosta ja nopeaa ihmistäkin, mutta kenenkään mieleen ei tulisi sanoa semmoiseksi _venettä_, joka talvikaudet makaa laiskana ja kesälläkin ainoastaan pakosta lähtee liikkeelle. Aivan yhtä hyvin voisimme sanoa vilppaiksi vanhoja saappaitamme. Mutta me emme olekaan runoilijoita!
Runoilija kertoo, että tämä vilpas venhe _vierii_ laineille. En ole nähnyt tervatynnyrinkään vierivän ilman vierittämättä muutoin kuin alamäessä. Maanjäristyksen aikana voivat veneetkin vieriä ihan itsestään mereen. Kuitenkin toivoisin, ettei se vene missä minä satun kulkemaan, koskaan rupeaisi vierimään.
Me elämän jokapäiväisiin askareihin vaipuneet luulisimme, että teljot veneen vieriessä putoaisivat pois, ja sentähden hämmästyksellä kuulemme runoilijan jatkavan: »Pian teljot täyteen saapi.» Tätä on jotensakin vaikea käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, huomaa että runoilija onkin aivan yksimielinen meidän kanssamme. Runokielessä usein jätetään pois joku sana, joka on lukijan itsensä lisättävä. Niin tässäkin. Lause on varmaankin kuuluva täydellisenä näin: »Pian teljot _elämänsä määrän_ täyteen saapi.» Se luonnollisesti merkitsee sitä, että ne putoavat pois veneestä ja häviävät maanjäristyksen sekamelskaan.
Sitte tekee runoilija hyvin tavallisen katsauksen muihin seikkoihin itse päätapauksen aikana. Hän jättää venheen vierimään ja huomaa, että »_liinat liehuilee_.» Tästä päättäen tuntui tuo maanjäristys muuallakin eikä vaan järvellä, koska pellolla kasvavat liinat eli pellavat rupesivat liehumaan. Luultavasti irroitti maanjäristys turpeita pellosta ja liinat rupesivat vaihtamaan paikkoja. Kenties oli tuossa kiireessä myös hienoa tappelua, sillä sanalla »liehuu» on semmoinenkin merkitys, esim. lauseessa: »_Liehuu_ kuin mustalainen markkinoilla.»
»_Niin matka armas alkaa_.» Jos joku maallinen matka alkaisi semmoisella kauhealla ilmalla, ei sitä edes runoilija voisi sanoa _armaaksi_. Nyt vasta selkeneekin runoilijan oikea syvämielinen tarkoitus. Tällä matkalla tietysti kuvataan matkaa ijankaikkisuuteen.
Edellisessä ei siis olekaan tarkoitettu tavallista maanjäristystä, vaan _maailman loppua_, jolloin kirkkaat järvet voivat läikkyä, venheet rannoilta vieriä laineille ja liinat pelloilla liehua. Mutta hyville ja runollisille sieluille on tämä matka armas.
Lauseella: »Pois ranta pakenee», luulisi runoilijan tarkoittavan sitä, että maanjäristyksestä syntynyt liike ajaa rannat pois tavallisilta paikoiltaan. Mutta vielä ylemmä tähtää runoilijan mielenkuvitus. Kun sielut matkallansa ijankaikkisuuteen vilkaisevat taaksensa, näyttää maapallo kaukaiselta rannalta, joka vähitellen häviää avaruuteen eli runokielessä »pakenee pois.»
Ihmeteltävä on se taito, jolla tämä runoilija kuvaa maailman lopun kauhuja. Ja vielä ihmeteltävämpi se tapa, millä hän sen tekee. Ajattelematon lukija voipi tuon sangen luontevan maailman lopun kuvauksen sijaan luulla lukevansa kertomusta -- hauskasta venematkasta.
KALOSSEISTA.
Paljon puhutaan nyky-aikana suurista herroista, ruhtinaista ja kauniista naisista, mutta vähän muistetaan niitä, jotka ovat varjelleet heitä monesta yskästä ja hammastaudista; niitä, jotka ovat kantaneet heitä monen likarapakon yli ja niin nostaneet heidät kunnian kukkuloille; vähän muistetaan niitä, jotka uusina, nuorina ovat loistavammat kuin kauniimmat naiset.
Voipiko nähdä mitään kauniinpaa ja silmälle ihanampaa kuin vasta ostettu kiiltävä kumikalossi? Ei, tuhat kertaa ei! Kalossit ne tekevät vasta maalta tulleesta puotimiehestä herran, ja vaan kalosseihin katsoen voi erottaa rikkaan talon pojan köyhän talon pojasta, renkimiehestä ja loisesta.
Erotus on vielä kalosseinkin välillä; toiset ovat _kokokorkeat_, toiset _puolikorkeat_ eli _matalat_; ja ne, jotka kokokorkeita pitävät, ovat luonnollisesti korkeammalla sekä sivistyksen että varallisuuden kannalla kuin ne, jotka tyytyvät mataliin. Sillä täysikorkeat maksavat enemmän kuin puolikorkeat eli matalat.
Mutta vähemmän on aikomukseni puhua itse kalosseista kuin niiden historiasta, johon siis pyydän huomiotanne kiinnittää. Kuinka ne syntyvät ja kuinka niitä tehdään, se on kaikelta tiedolta, vieläpä itse kalosseiltakin salattu. Eihän ihminenkään muista, mikä hän oli ennen syntymistänsä, eikä tuo ole niin tärkeätäkään. Vasta syntymisen jälkeen alkaa hänen vaikutuksensa elämässä.
Niin on kalosseinkin laita. Siitä lähtien kun he alkavat muistaa, ovat he sievässä järjestyksessä levänneet kauppiaan hyllyllä, tietysti _parittain_ -- sillä mitään ei voi tässä maailmassa olla ilman elämän kumppania. Näin he ensi lemmen suloista aikaa viettävät ja nauttivat avioliiton valoisempia puolia ja hekumaa.
Mutta ennen pitkää pitää heidän astua ulos maailmaan omistajaansa verhoamaan ja peittämään, sekä samalla näyttämään hänen yhteiskunnallisen asemansa korkeutta ja varallisuutensa tilaa.
Toisten hyväksi, yhteiseksi eduksi uhraavat he elämänsä. Jalo on heillä tarkoitus, jalo päämaali. Laatunsa ja suuruutensa mukaan joutuvat toiset palvelemaan pikkuisia herrasväen alkuja, joiden sukupuolta ei vielä voi pukuun katsoen varmasti erottaa; toiset joutuvat neitosen vaatekenkien peitoksi; toiset sadan kilon painoisen rouvas-ihmisen polettaviksi; toiset vasta puhjenneen herrasmiehen tunnusmerkeiksi; toiset taas verhoamaan tehdaspatruunan tukevata koivenjuurta.
Kun heitä on koeteltu ja heidän suuruutensa sopivaksi havaittu, katkaistaan se side, jolla molemmat aviopuolisot ovat olleet yhteen liitettyinä. Mutta vanha rakkaus heitä vastaisuudessakin pitää yksissä matkoissa elämän vaarallisella ja vastamäkisellä polulla.
Tukala ja vaivaloinen on kalossien elämän tie. Ei se kulje yli ruusuin ja kukkasten, vaan likarapakkoin ja kuraisten katujen. Niinkuin kaikki maallinen kauneus ja loisto on katoovaista, niin kalosseinkin kiiltävä pinta pian lakastuu ja rypyt peittävät ennen niin sileät ja kauniit kasvot. Usein sentähden aviorakkaus puolisojen välillä kylmenee. Milloin vaatii mies, milloin vaimo _avioeroa_, ja siihen eivät nykyajan uudet aatteet siviiliavioliitosta ja vapaarakkaudesta mahda vähän vaikuttaa. Jossakin juhlatilaisuudessa jättää eroava puoliso toverinsa leskeksi ja kääntyy toisen puoleen, joka häntä paremmin miellyttää. Turhaa on sitä sitte sanomalehdissä kuuluttaa tulemaan takaisin yhdyselämään entisen puolisonsa kanssa. Nykyisen yhteiskunnan turmelus tunkeutuu kaikille aloille.
Usein kuitenkin tapahtuu niin, että kun toinen yrittää karata, niin toinen palavasta rakkaudesta seuraa häntä, ja heidän entinen isäntänsä menettää molemmat kalossinsa yht'aikaa. Vaikea on näitä onnettoman rakkauden uhreja kuulutusten kautta takaisin saada. He joko ovat »kadonneet», s.o. tehneet kaksois-itsemurhan, tahi -- varsinkin jos he vielä ovat kauniit, nuoret ja vahvat -- tulevat he kyllä omin neuvoin maailmassa toimeen, ja toimittavat entiselle isännälleen jonkun vanhemman ja sopuisamman pariskunnan sijaiseksi. Nämä rakkauden seikkailut saattavat edes vähäsen vaihtelevaisuutta ja runollista väritystä kalossien muuten yksitoikkoiseen elämään.
Muuta säätyrajoitusta kuin edellä mainittu erotus kokokorkeitten ja puolikorkeitten sekä matalain naisten kalossien välillä tuskin huomataan kalossien kesken -- paitsi ehkä se että kankeat _nahkakalossit_ tavallisesti kuuluvat sotilassäätyyn. Tahi oikeastaan ovat sota-aseina riitaisella herrasväellä.
Täysikorkeat, puolikorkeat ja naisten matalat kalossit muuten elävät hyvin rauhallisesti keskenänsä eteisessä, vaikka heidän omistajansa sisähuoneissa saattavat olla hyvinkin riitaisia. Naisvapautuksen aate on kalossimaailmassa täydellisesti toteutunut. Miesten kalossit eivät ensinkään halveksi eivätkä sorra naisten kalosseja, vaan elävät mitä suloisimmassa sopusoinnussa.
Likarapakosta kuraan ja kurasta likarapakkoon, ulkoa eteiseen ja eteisestä ulos kulkee kalossien elämän juoksu. Ei siis ole kumma, että he kylmästä ja kosteasta ilmasta usein saavat nuhan ja yskän, josta syntyy kovempiakin tauteja, ja ne heidät vihdoin kuolinvuoteelle kaatavat. Jos kalossit ovat herrassukuiset eli kokokorkeat, niin he hyvin pian saavat herrasväessä tavallisen »rintataudin». Sangen rumasti repeää kalossien ammottava rinta, jota nähdessään niiden omistaja vetää syvän huokauksen ja koettaa muistella, montako viikkoa ne kestivät.
Alhaisemmat eli puolikorkeat kalossit monasti seuraavat ylhäisten tapoja, kuten sangen paljon tehdään tässä maailmassa. Usein he myöskin sortuvat yskän vaikuttamaan päänkivistykseen, joka sekin ajan pitkään vaikuttaa kuoleman. Ensin lähtee tukka päälaelta, sitte tuo paljas paikka vähitellen laajenee, kunnes peitteensä on menettänyt onnettoman kalossin kovaonninen pää, jota ihmiset kantapääksi eli »kannaksi» sanovat. Tuota palelevaa kalloa kokevat sitte suutarit peittää parhaan taitonsa mukaan: kalossiukolle tehdään päähän nahkainen patalakki, kalossiakalle taas tietysti ostotukka. Mutta turhaan useimmiten raukeavat suutarin ponnistukset lääketieteen alalla. Kalossivanhukset eivät tahdo tottua patalakkiin eikä ostotukkaan, vaan semmoinen on hyvin nopea putoamaan -- varsinkin kun heidän päänsä tavallisesti on alaspäin.
Näin taudin voima yhä kiihtyy ja paisuu, suuremmaksi ja suuremmaksi kasvaa halkeama rinnassa, ja aina kamalammin irvistelee kulunut kantapää. Hyvään aikaan ei heidän omistajansa näy tuota huomaavankaan. Kylmäverisesti hän kalossiraukkoja laahaa perässään, huolimatta heidän vaivoistansa. Eikä mikään hyväntekeväisyysseura -- ei eläinsuojeluyhdistyskään -- ojenna heille pelastavaa käsivarttansa.
Mitä sitte kalossien historiassa seuraa on synkkää ja murheellista. Heitä varten ei ole mitään eläkelaitosta ei edes vaivaistaloa. Aikansa palveltuaan ensin herrasväkeä sitte herrasväen piikoja pyykin huuhdontaretkillä heidät heitetään ulos rikkatunkiolle kuolemaan ja mätänemään.
Eikä heidän henkensä edes ole vakuutettu. Isäntä ostaa uudet kalossit ja niillä komeillessaan on hän jo unhoittanut vanhat.