Chapter 3

Tunnilla saivat etevämmät nauraa toisten tuhmille vastauksille, mutta menipäs kovapäinen vetämään suutansa vinoon, vaikka kuinka olisi kutkuttanut, niin äkkiä opettaja hihkasi, ettei saa »irvistellä», ei »turskua» eikä »hirnua» -- aina naurun laadun mukaan.

Sittemmin olen pitkin elämääni huomannut, että moraali aina on riippuvainen asianhaaroista.

VANHASTA AINEKIRJOITUSVIHKOSTANI.

Kun sattumalta löysin vanhan ainevihkoni muun rojun joukosta ja kääntelin sen lehtiä, muistin opettajamme toisenkin kerran sanoneen aineistani puuttuvan »jäsennystä, sopivaa muotoa ja järjellistä sisältöä». _Virheitä_ niissä sensijaan oli riittävästi. Tässä on pari senaikaista kirjoitusnäytettä, varustettuina opettajan huomautuksilla.

1. Hyvästijättö muuttolinnuille.

Kunnioitettavat muuttolinnut! [Puuttuu johdanto aineeseen. Opett. huom.]

Jos puhun suuni puhtaaksi, niin paljoa suuremmalla mielihalulla minä Teitä keväällä tervehdän kuin nyt jätän hyvästi. Mutta luonnon pakko [Ainekirjoitus on säädetty säännölliseksi oppiaineeksi eikä sitä sovi sanoa »luonnon pakoksi». Opett. huom.] ja asianhaarat, jotka eivät ole minun eikä Teidän vallassanne, vaativat minua tällä kertaa pyytämään Teitä hetkeksi keskeyttämään matkanne ja lepuuttamaan siipiänne vaikka tässä kaupunkimme pitkän sillan kaiteilla. Minä sitte astelen välitsenne kuin pappi katkismussaarnan jälkeen, ja Te kuuntelette, mitä minulla olisi Teille sanomista. Minulla -- köyhällä miehellä, joka en kykene kanssanne matkustamaan rahan puutteen tähden, ja joka olen niin rasitettu henkisellä työllä, etten ole voinut harjoittaa ruumistani lentämään, enkä uinnissakaan pysty Teille kilpailijaksi.

Kun Te tänne ensin keväällä tulitte, täytyy minun tunnustaa, etten lukupuuhain tähden ehtinyt Teitä tarpeellisella kunnioituksella ja kohteliaisuudella vastaanottaa. Usein saitte turhaan minua lauluillanne tervehtiä. Minä vain tuumailin, että »mitähän ne lehtorit laulaa», kun ei ota läksyt asuakseen päässä. On näet meillä kouluissa se järjestys, että keväällä on pojilla [Ainoastaan laiskoilla ja huolimattomilla. Opett. huom.] yhtä tiukka pääsö ylöspäin, kuin jokijäällä alaspäin.

Kuitenkin minä Teitä kohtelin paremmin kuin etelämaissa kuuluvat tekevän. Puhtaalla omallatunnolla voin vakuuttaa, etten tänäkään päivänä tiedä, mille laululinnun liha maistaa.

Aina kun lomaa sain, astelin metsäteitä, kuuntelin ja ihailin Teitä. Vieläpä väliin koettelin, kuinka minun bassoni taipuisi hra Lahorastaan säveleihin. Mutta uskon minä, että sääliksi Teille kävi, kun näitte sen basson haltijan aina aamusilla neljännestä vaille kahdeksan, kirjat kainalossa astuvan kouluuni päin. Surkuteltava koulumestarin alku, toisten koulittavana. -- Kunpa olisin sensijaan saanut kuusen oksalla heilua ja laulella ylistyslauluja kultani ihanuudesta!

Minkä kultani?

Se seikkapa juuri mieltäni enimmän painoi ja saatti minun murehtimaan kovaa kohtaloani, kun näin Teidän lemmenliittoja rakentavan ja perustelevan pesän pohjaa. Minulla onnettomalla kun ei ollut viitteitäkään sinnepäin! [Nämä lauseet olisivat hyvin hyvästi saaneet jäädä pois. Opett. huom.] Mutta ollappa minulla hra Tiklin punaset posket, niin eri silmällä silloin tytöt katselisivat minuun. Eiköhän herahtaisi silmistä rakkauden kyynel, kun ei kukaan näkisi? -- Entä se pesän laitto sitte! Minun suhteeni se on johtokuntain ja ylihallitusten vallassa, saanko sitä ollenkaan, ja minkälainen se tulee.

Sitte kesän pitkään meidän kohtalomme jossakin määrässä muuttuivat. Teidän täytyi olla toimessa, jos satoi taikka paistoi, ja lentää itikkain perässä, varsinkin senjälkeen kun perhe-elämän varjopuolet -- ne velvollisuudet -- alkoivat ilmestyä. Todellakaan en minä tahtoisi ottaa Teidän lapsianne kortteeriin ja talon ruokaan. Minä elin kesäkauden enemmän helpoilla päivillä ja hyvillä ruu'illa. Eikä ollut minulla mitään muuta maallista huolta kuin »ehdot» soitannossa; ja sitäkin taidetta Te harjoititte monta vertaa enemmän kuin minä.

Loppukesällä en mitenkään olisi tahtonut vaihtaa virkoja hra Sorsan kanssa, vaikka olisin maailman etevin uimamaisteri. Opettaa semmoista poikajoukkoa uimaan ja tehdä senkin seitsemän sukellusnäytettä pyssymiehen edessä!

Koska herroilla näyttää olevan kiire, lopetan nämä kesäiset muistelmat tähän. Toivon että ensi kevännä taas terveinä tavataan, ja sitte voin jatkaa.

Ainoa paikka, johon omasta puolestani tohtisin kutsua herroja lähtökahville, on raittiusravintola. Mutta pelkään, että ovat sielläkin kovin ahneita lintupaistille.

Hyvästi sentähden! »Klöm int port!» [Ei sovi käyttää vierasta kieltä, varsinkaan kun sitä ei osaa. Opett. huom.]

2. Sivistyksen arvosta.

Kun [»Kun» on nolo sana alkuun. Opett. huom.] viime kerran sillalla kävellessäni jätin hyvästi muuttolinnut, luulin ensimäisessä alakuloisuuden puuskassa, ettei koko pitkänä talvena saa kuulla muita laululintuja kuin variksia ja heidän vertaisiaan. Tästä väärästä luulosta herätti minut heleä kukon laulu kaupungilla.

Siitä johduin mietelmiin, joita en tahdo yksityisenä salaisuutenani pitää.

Kansalla on arvoitus: »Miksi kukko laulaa silmät kiini?» -- ja siihen on vastattava: »Kun se osaa virtensä ulkoa.» Siinä on kyllä perä. Mutta toiselta puolen: mitä hyötyä kukolla olisi silmiensä auki pitämisestä, kun hän kuitenkaan ei osaa lukea? Ajatelkaa mihin pulaan hän joutuisi, jos kerran unhottaisi virtensä, eikä likiseuduille sattuisi muita kukkoja! [Sopimaton johdanto. Sen ohessa on koko aine käsitelty väärältä kannalta. Opett. huom.]

Jos kerran koittaisi maassamme aika, jolloin kukot osaisivat käyttää »Sävelistöä» ja »Kansanvalistusseuran nuottivarastoa» ja laulaa suoraan nuoteista, niin tottamaar ei suuresti kaivattaisi muuttolintuja. Pohjolan talvet olisivat yhtä laulurikkaat kuin kesätkin.

Tosi on että sen hauskuuden saavuttamiseksi tarvittaisiin paljon laajentaa ja lisätä kouluja, perustaa monta uutta kansakoulua joka kuntaan. Mutta _ajatukselle_ ei mikään ole mahdotonta, ja mahdottomistakin ajatuksista voi olla jotain hyötyä. [Tavallisesti niistä ei ole mitään hyötyä. Opett. huom.] Enkä minä ole ensimäinen, näihin mietelmiin joutunut. Vanhoissa aapisissa oli kuva, joka esitti kukkoa opettamassa ihmisen lapsille lukutaidon alkeita -- vaikka sillä lienee enemmän tarkoitettu kuvata opettajan luonnetta kuin opetustaitoa. [Tämä hävytön lause on pyyhittävä pois. Opett. huom.]

Meillä ihmisillä on paljon syytä iloita saavutetusta sivistysmäärästämme ja kehoitusta käyttämään sitä oikein, jos katselemme, mitä nelijalkaisilta kumppaneiltamme täällä maanpäällä puuttuu.

Oikein kävi säälikseni tässä vasta erästä koiraa hänen oppimattomuutensa tähden. Hän oli yksinkertainen maalaispiski, juoksi uskollisesti rumpalin jälestä nurkalta nurkalle ja kuunteli, kuinka tämä julisti, että koirat meidän kihlakunnassa ovat sadan (100) markan sakon uhalla pantavat kiini. Sokrates kuunteli levollisena kuolemantuomiotansa, sillä hän oli vakuutettu siitä, että kuolemansa jälkeen pääsee sangen siedettäviin oloihin. Mutta kysymyksessä oleva koira oli levollinen tietämättömyytensä tähden. Jos hän olisi ymmärtänyt rumpalin tarkoituksen, olisi hän varmaan viipymättä matkustanut toiseen kihlakuntaan.

Jos hevoset tuntisivat mitä laki säätää eläinrääkkäyksestä, niin saisipa kihlakunnanoikeus istua ympäri vuotta tutkimassa heidän kanteitaan, ja eläinsuojelusyhdistykset muuttuisivat asianajotoimistoiksi.

Ei tarvitsisi pelätä eläinten menevän vieraille laitumille, kun veräjällä sakkotauluista näkisivät, että se on kielletty. Eikä tarvitsisi etsiä kissoja maitohuoneesta, jos he oppisivat odottamaan siksi, että maito on separeerattu, jolloin saadaan enemmän kermaa kuin suoraan pytyistä kuorimalla.

Riikinkukot varmaankin lakkaisivat muiden nähden komeilemasta suurella pyrstöllään, jos he kirjallisuudesta näkisivät, kuinka vakavat ihmiset heitä ylenkatsovat. Tosin on maailmassa olentoja, jotka komeilevat riikinkukoilta saaduilla höyhenillä, vaikk'ei heidän ruumiinsa ollenkaan niitä kasva, -- olentoja, joita ei millään järkevillä syillä voi taivuttaa luopumaan ruumiinsa rakennukselle aivan vieraista koruista. Riikinkukon pyrstön on sentään luonto hänelle lahjoittanut.

Voisi vielä aavistaa, kuinka suuressa määrässä tämä sivistystyö edistäisi tieteitä. Kun jokainen eläin itse kykenisi selvittämään ruumiinsa rakennuksen ja elintapansa; kun saisi kuulla luentoja ruohokasveista kotinavetassaan, niin paljoa vähemmän kuluisi aikaa ja varoja luonnontieteellisiin opinnoihin. Valtioiden ei tarvitsisi kustantaa kalliita retkikuntia eikä rohkeain miesten tarvitsisi viettää talveaan jäissä ja pakkasessa, jos jääkarhut tekisivät tieteellisiä havaintoja napaseuduilla.

Muutamia haittoja saattaisi meille ihmisille olla tästä eläinkunnan sivistämistyöstä. Neekerien vapautuksesta oli tappiota heidän valkoihoisille isännilleen. Niin tässäkin. Vanhoille piioille ei jäisi muuta seurakumppania kuin kahvipannu ja kortit. Kun mirri saisi tietää, että hänen emäntänsä on vanha piika, jättäisi hän tietysti heti semmoisen emännän. Karhut saisivat sanomalehdistä tiedon, milloin metsästysseuroja on liikkeellä. Kärpäset eivät enää menisikään semmoiselle paperille, jossa jollakin sivistyskielellä saisivat lukea: »Kärpäsen myrkkyä.»

Vai kuinkahan kävisi? -- Osaahan juomarikin lukea pullon kylessä sanan: »Viinaa» tai »Rommia», ja kapakkaan tullessaan näkee jo toisia kellistyneen kuin kärpäset myrkkypaperin laidoilla -- mutta arvelee vaan, että eihän tuo ehkä häneen pysty. [Ainoa järjellinen ajatus koko aineessa. Opett. huom.]

VALKOINEN LAKKI.

Myöhään eräänä kevät-iltana saatiin tuo yliopiston tutkijakunnan päätös -- eli Helsingin kielellä »uutslaaki» -- joka korotti m.m. 23 meidän koulun koulupoikaa Suomen ylioppilaskuntaan.

En ole koskaan muulloin nähnyt kolmekyynäräisten miesten sillä tavoin ilosta hyppivän kuin sinä kesäkuun iltana, enkä toivoisi sen ikäisten miesten, muulloin kuin tulipalon aikana, kulkevan niin kiireesti kuin silloin mentiin ostamaan valkoisia lakkeja. Semmoisesta voisi olla vaaraa rauhallisten kävelijäin pystyssä pysymiselle. Onnellisesti kuitenkin päättyi lakin osto. Lakkikaupoissa jäivät seinät paikoilleen.

Toivorikkaissa päissämme oli siis hohtavan valkoinen lakki, johon sen ihana myyjätär oli omin käsin kiinnittänyt lyyran. Myöhemmällä sen sitte Villensaunalla otimme päästämme pois, kun isänmaalliset tunteet riehuivat rinnassamme. Näitä tunteita virkistivät vaahtoharjaiset maljat.

Kun sieltä saavuin asuntooni, oli jo vuorokauden aika sellainen, että päti päivän valolla peiliin katsella. Lyhyitähän ovat keväiset yöt Pohjolassa. Mutta lähestyvän unen vaikutuksesta olivat silmäni niin sameat, etten silloin vielä voinut itseäni täydellisesti »mönsträtä», vaan täytyi tyytyä vajanaiseen yleissilmäykseen ja alkaa etsiskellä lepuusijaa. Mielelläni olisin tietysti tuo uusi lakki päässä maannutkin, mutta pelkäsin että se rypistyisi. Sen vuoksi asetin sen tuolille sängyn viereen -- lyyrapuolen itseeni päin -- ja vaivuin suloisiin unelmiin. Se tietysti on ja pysyy minun salaisuutenani, mistä uneksin, mutta älykäs lukija voi kyllä sanomattakin arvata, mistä nuori, naimaton ja rahaton ylioppilas näkee unta.

Herätessäni laitteli »matami» ruokaa pöydälle. Aamiaista luonnollisesti. Sitte hän teki liikkeen, semmoisen kuin olisi joku häntä takaapäin potkassut säärille, ja toivotti onnea. Salaperäisesti hymyillen katseli hän ponnistuksiani saada silmäni auki. Katsoin kelloa. Se oli kymmentä vailla kaksi. Matami puuhasikin siis päivällistä.

Aurinko paistoi lakilleni, ja tuo puolen kolmatta markan lyyra säteili niin ystävällisesti. Väkisinkin sai se hymyn huulilleni. Rohkealla hyppäyksellä nousin ylös. Lakki päähän ja peiliin. -- No, istuihan se jotakuinkin, vaikk'ei sitä vieläkään oikein voinut arvostella, kun olin alusvaatteissani, eli sievemmin sanoen »kesävaatteissa.» Siispä laitoin itseni täyteen pukuun ja söin päivällisen hyvällä ruokahalulla. Olikin siinä kolmea lajia, niinkuin on tapa Helsingissä.

Sitte läksin kaupungille, näyttämään että uusi säde sivistyksen auringosta oli puhjennut. Alussa en tahtonut jaksaa kantaa arvoni painoa oikein luontevasti. Toverit rohkenivat huomauttaa minua siitä muka »sopimattomasta tavasta», kun kadulla kävellessäni tuontuostakin koettelin sormellani, oliko lyyra tallella ja suoraan nenän yläpuolella.

Useimmat tovereistani olivat kiiruhtaneet aamujunassa kotipuoleen näyttämään, mitä olivat Helsingistä saaneet päähänsä, nimittäin sen ulkopuolelle. Mutta minä en tahtonut mennä heidän kanssaan kilpailemaan loistossa, vaan päätin antaa lakkini vielä pari päivää loistaa pääkaupungissa. Astuin rantaan. Satamaan tullessani oli muuan laiva valmiina jonnekin lähtemään. Siihen tulvaili väkeä, nuorta ja vanhaa. Aloin katsella taivaan merkkejä ja tunnustella tuulen suuntaa ja voimaa, ylpeänä siitä että muka kaikki nyt minun lakkini huomaavat ja arvelevat, että »kukahan tuo oppinut nuori herra on?»

Ilma oli äreä. Tuima tuuli ajoi pölyä pitkin rantatoria ja jakeli sitä runsaalla mitalla ihmisten silmiin. Olisin muuten lähtenyt pois koko kestistä, mutta muutamat ylen sievät neitoset -- tuiki tuntemattomat -- vangitsivat katseillaan askeleeni. Varmaan hekin lakkini huomasivat ja syväoppisen käytökseni.

Tavallisilla menoilla alkoi laiva eritä rannasta. Hatut heiluivat, nenäliinat liehuivat. Minäkin tavottelin valkoista lakkiani. Mutta se olisi saanut olla tekemättä, sillä eräs saksalainen vääräsääri, jolla näkyi olevan tulimmainen kiire laivaan, töykkäsi samassa hetkessä kyynäspäätäni. Käteni puski lakkiani paraiksi sen verran, että hyvä vihuri pääsi sen alle ja lennätti sen veteen.

Enempää en voi kertoa, sillä eihän tähän kirjaan saa tulla muuta kuin iloisia tarinoita. Ja minä olen varma siitä, etteivät lukijat voi nauraa onnettomuudelleni, niinkuin se sydämetön rantajätkä, joka lakkini vedestä nosti.

Enempää en voi kertoa siitäkään syystä, että lakkini ei sitte enää ollut _valkoinen_.

HELSINKI KESÄLLÄ.

»Totiveen, biffin kaupunki, Sa tuhatlyhtyinen!»

1. Helsingin maantieteellinen asema kesällä.

Helsingin saattaa sanoa olevan kesällä samassa paikassa maapalloa kuin talvellakin eli 25° idässä päin Greenwichistä ja vähän pohjoisempana 60 leveys-astetta, mutta niin voi sanoa ainoastaan sillä ehdolla, että sanalla »_Helsinki_» tarkoitetaan Helsingissä olevia taloja, koululaitoksia ja virastoja, ja että koululaitoksilla ja virastoilla taas tarkoitetaan väljiä huoneita ja kaupungissa olevia vahtimestareita.

Muussa tapauksessa täytyy pitää Helsingin maantieteellistä kesä-asemaa hyvin epämääräisenä. Se on siirtynyt kaikille läheisille saarille ja rannikoille. Se on siirtynyt sisämaahan ja kylpylaitoksiin sekä Suomessa että ulkomailla... Mutta niin epämääräisestä Helsingistä on mahdoton kirjoittaa mitään tieteellistä kokonaisuutta. Sentähden minä seuraavassa tarkoitan Helsingillä samaa kaupunkia kesällä kuin talvellakin.

2. Helsingin ilmanala kesällä.

Ilmaa Helsingissä sanotaan kesällä »vaihtelevaksi.» Mutta minun kokemukseni mukaan se on aivan säännöllinen.

Jos katsot pilvetöntä taivasta ja siihen luottaen menet kävelylle ilman sateenvarjoa, saat olla vakuutettu siitä, että tulet takaisin likomärkänä.

Mutta jos varovaisuuden vuoksi kumminkin otat sateenvarjon, saat sitä käyttää suojana rutikuivaa hiekkaa ja tuulen lennättämiä kiviä vastaan, ja kuitenkin ovat silmäsi soraa täynnä, kun tulet kävelyltä. (Kävelyllä minä tarkoitan semmoista liikuntoa, joka tehdään huviksi ja virkistykseksi).

Muutamassa tapauksessa ei kuitenkaan voi ilmaa edeltäpäin niin tarkoin arvata kuin sunnuntaisin, jos silloin on ilmoitettu joku kansanjuhla pidettäväksi tahi huvimatka tehtäväksi. Silloin voi olla jotenkin varma siitä, että tulee sade.

3. Muutamia erinomaisia mukavuuksia Helsingissä.

En tiedä toista kaupunkia Suomessa, jossa saa olla niin huoleti saappaittensa sivistyneestä ulkomuodosta kuin Helsingissä. Vaikka saappaasi kiiltäisivät kuin mätäkuun aurinko, on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiit niitä kiillottamaan neljäkymmentä kertaa tunnissa. Istuhan penkille johonkin kaupungin viileään ja varjokkaaseen puistoon, niin heti on edessäsi poikia, selässä eriskummainen sätös, ja jokainen sanoo: »skuuputsare!» -- tarkoittaen sillä että he maksua vastaan kiillottavat saappaasi.

_Sanomalehtien_ tilaamisesta et myöskään tarvitse pitää vähintäkään huolta, sillä alinomaa kohtaat poikia, joiden lakissa on ostettavan sanomalehden nimi ja kainalossa itse ostettava sanomalehti.

_Soittoa_ saat kuulla sekä silloin kun sinua haluttaa että silloin kun sinua ei haluta. Posetiivin sydäntä liikuttava sulosointuinen ääni on nautintoa, josta koskaan ei voi loppua toivoa. Näiden soittajien taiteellinen innostus ja hellä huolenpito lähimäistensä taidetarpeesta on kummastuttava. Vaikea on minun antaa sen tarkempia tietoja heidän sisällisestä elämästään, heidän sydämestään. Sen vaan voin sanoa, ettei heidän sydämensä missään suhteessa voi olla mustempi kuin heidän ulkomuotonsa. Itse posetiivin säveliin olen äärettömästi innostunut. Monasti olen ajatellut aivan samaa kuin Pielaveden mies posetiivia kuullessaan: »voi tuon ilkeän märäntää, kun soittaa koreasti!»

Kaikista näistä mukavuuksista on vielä sekin etu, että ne ihmeellisesti auttavat pääsemään pienistä rahoista.

4. Puolue-olot Helsingissä.

Ihmiset Helsingissä jakaantuvat kahteen puolueeseen: _karhuihin_ ja _karhuttaviin_. Kumpaisillakaan ei ole rahaa.

Minä puolestani kuulun jälkimäiseen puolueeseen. En ole viikkokausiin nähnyt muuta rahaa kuin näyteseteleitä pankkien ikkunoissa. Olenkin käynyt niitä katsomassa joka päivä, etten kokonaan unhottaisi rahan ulkomuotoa, jos sitä vielä joskus maailmassa sattuisi käsiinsä saamaan.

Siihen aikaan kun täälläkin vielä olivat olemassa vanhat puolueet, suomen- ja ruotsinmieliset, väitettiin että ylioppilaat ottavat liiaksi osaa puoluetaisteluihin. Ylioppilaat taas valittivat, ettei heillä yleisissä asioissa ollut kylliksi sananvaltaa. Mutta kun on ilmestynyt uusi puolue, _karhuttavien_ puolue, niin jokainen tunnustaa, että etumiehinä siinä ovat juuri ylioppilaat. Elleivät _karhut_ tunnustaisi heitä tuon puolueen etevimmiksi sankareiksi, niin -- sen parempi -- saisivat olla karhuamatta!

Karhujen puolueessa on naisilla etevä asema, nimittäin vanhemmilla naisilla, etupäässä ruokamuoreilla ja pesumatameilla. Karhuttavien puolueeseen myös kuuluu osa naisia, mutta nuoria ja kauniita, semmoisia joilta velotaan paalipukujen ja korutavarain hintoja. Senvuoksi ovat kaikki naiset erinomaisesti ihastuneet tähän uuteen puoluejakoon, kun hekin kerran saavat toimia julkisuudessa ja »taistella».

Toiselta puolelta taas kaikki ne, jotka naiskysymyksessä kannattavat vanhan-aikaisia mielipiteitä, ihailevat tätä puoluejakoa. Sillä se saattaa naiset taistelemaan keskenään: vanhemmat naiset nuorempia vastaan. Se seikka tietysti ehkäisee ja tekee mahdottomaksi naissankarien suunnitteleman yhteishyökkäyksen miesten ylivaltaa vastaan.

Voitteko arvata, minkä ilon tämä puoluejaon aate tuotti räätälilleni! Kun hän tuli minua velkomaan, koetin rahan puutteessa huvittaa häntä tällä keksinnölläni. Tietysti se heti herätti hänessä toivon päästä vastapuolueen eturiviin. Kun hän, joka hamasta nuoruudestaan on saanut nöyränä kulettaa paikasta paikkaan laskuja, joita ei kukaan maksa, -- kun hän voi toivoa pääsevänsä »karhupuolueen» edusmieheksi valtiopäiville, isolle päiväpalkalle, -- niin kuohahti hänen povessaan vuosikymmeniä levännyt miehuus ja toimintahalu. Hänen katseensa kirkastui, ja paikalla hän julisti antavansa anteeksi kaikki vanhat velkani, repi rikki rätingin ja meni.

5. Juutalaisvainoa Helsingissä.

Luulen melkein että jokainen rehellinen suomalainen sanalla »_juutalaisvaino_» ymmärtää sitä kuin _juutalaisia vainotaan_, mutta minä tarkoitan sillä sanalla sitä että _juutalaiset vainoovat_ muita ihmisiä. Eikö minulla olisi yhtä hyvä oikeus kuin muillakin käyttää sanoja missä merkityksessä tahdon?

Joka kolmannen askeleen perästä, minkä Helsingin kaduilla ottaa, taikka vähän harvemmin, täytyy pysähtyä -- kunnioituksesta naissuvulle. Edessäni seisoo vähä väliin mustasilmäinen ja mustanenäinen Israelin tytär, joka välttämättömästi tahtoo sinua puhutella. Hänen, niin sanoakseni, kansallisuudestaan ylpeilevän nenänsä alta kuuluu aina tuo sama kysymys: »Haar herrn gamla kleeder att selja?» (Onko herralla vanhoja vaatteita myydä?)

Joka ainoalle heistä olen pitänyt pienen esitelmän siitä aineesta, että minä en ole juutalainen, eikä minulla siis ole vanhoja vaatteita myydä; että minun vanhempanikaan eivät olleet juutalaisia, vaikka heidän esi-isänsä joskus ovat tulleet Aasiasta ja vaikka minun sivistykseni sentähden perustuu aasialaiselle pohjalle, niinkuin juutalaistenkin. Mutta tämä yhtäläisyys sivistyksessä ei voi minua tehdä juutalaiseksi, sillä aasialaiselle pohjalle perustuu kaikkien kansojen sivistys -- jos ei oteta lukuun Tammisaarelaisia. Kunniasanallani olen vakuuttanut, että tämä on totta. Todistukseksi olen ottanut ulkomuotoni, joka vähemmän kuin kenenkään muun ihmisen, vivahtaa juutalaiseen. Varmemmaksi vakuudeksi olen vielä maininnut muutamia nimiä, joiden omistajien sanotaan asuvan maan alla. Mutta kaikki ponnistukseni ovat tähän asti olleet turhat. He luulevat, että minulla sittekin on vanhoja vaatteita myydä. Aina vaan kuuluu juutalaiskysymys: »Haar herrn gamla kleeder att selja?»

Ja kuitenkin on kristinuskoon kastettuja ihmisiä, jotka puuhaavat juutalaisille vielä parempaa tilaisuutta sortaa maan onnettomia alkuasukkaita!

Vossikka-nurkalla.

Juttu on v. 1885 valtiopäivien ajalta, jolloin Talollissäädyn vanhoilliset A. Meurmanin johdolla useampaan kertaan äänestivät silloiseen »nuoreen puolueeseen» kuuluvan turkulaisen K. Vehasen pois säädystä.

Ylioppilastalossa oli naamiohuvit. Talon edustalle olivat vossikat ruvenneet pitkään jonoon.

Joku siinä rekensä kokkalautaa vasten nukkui, kun ei ollut tarkkaa tietoa, missä lie viime yökään kulunut.

Itsekullakin vossikalla oli kuitenkin toinen korva auki, nimittäin Esplanaadin puoleinen korva, sillä sieltäpäin useimmiten vihelsi joku kyytiä tarvitseva. Semmoinen vihellys kun kuului, niin lähti sitä kohden ei yksi eikä kaksi, vaan vähintäinkin kolme -- enemmän vaan »vapaan kilpailun» vuoksi kuin halvassa rahan himossa.

»Viäläks sull' on tupakkia, Santeri?» kysyi vossikoista eräs, Kustaa nimeltään. Sekä hän että Santeri olivat Helsingin miehiä peräisin ja polttivat Borgströmin »Kaukaasialaisia».

»On tääll' joku viäl'.» Kustaa liikkui lyhyin askelin hänen luoksensa, sillä vossikan mekossa on mahdoton pitkiä askelia ottaa.

»Ketäs sa tän' ehtoon' tatsuunalt' ookasit?»

»Herra se kait tais' olla, vaikkei juur' ensimäist' rankia. Tonn' Eerikin karun päähän ma sen vein ja jämtist' se maksoi. Mutt' reissaavaisen ei piräis sitä niin nuukaan räknäämän, jos rookaa vähän isompikin raha...»

»Kun meill' ei ol' takaisin antaa.»

»Rahhaampa outta näpylijäitä työhii», äänsi Pekka Savolainen, jolta myöskin olivat tupakat lopussa. »Mut yhellainen sit' oun ronkuja minnäi. Nyttii oisin Santerin tupakkain varraan lyöttäytynnä, jos hyvinnii kuontus...»

»On tääll' joku viäl'.»

»Tottapahan minnäi' toas, kun tässä rahat miten kuten korjautuu. -- Mittään ne nyt kuotoilekset tuolla sisässä?»

»Kutes mar sa sitä tiär!» sanoi Iisakki, Turun puolelta kotoisin. Käytti tilaisuutta päästäkseen hänkin tupakkain seutuville. »Siäl' ova' suure' maskeraati' käymäs'.»

»Ilmankos min' ounnii' tässä katastanna sitä värjnoamain paljoutta, mikä täst' on sivu kulukenna.»

»Ne ova' oikke' sutanu' ja plaastanu' taulus', ete' tunn', mimmone' ihmine' siäl' sisäläkkä' o'.»

»Eiköpä se lie jumala sitä varten näitäi oikeita noamoja luonna, jottei erottas, mittee siell' on sisässä!»

»Niin taitaa ollakkin!» sanoi Santeri. »Ja vaatteet kans'. Kyll' on usevallakin puhtaat silmät ja vaatteet kattoo kans' pulskiast' ulloos, mutt' ei ol' juamarahaa plakkaris' vaan.»