Chapter 2

Ankara ja tunnollinen tuumailu syntyi siitä, mikä näistä pojista pidettäisiin, mikä taas vietäisiin veteen. On näet laki semmoinen tässä puuttuvaisuuden maassa, että ainoastaan yhden kissanpojan itsekustakin pesäkunnasta annetaan elää, ja toiset menettävät henkensä -- siitä ainoasta syystä, että ovat rohjenneet syntyä tähän matoiseen maailmaan.

Jotakin harmaata tahi säännöllisesti kirjavaa tahtoivat muut säilyttää. Mutta vaari julisti, että musta oli pidettävä, koska se oli kaikista suurin. Ja väri oli peräti vähäpätöinen asia, kun on kysymys kissanpojista eikä nuorista neitosista. Tosin tuo musta oli urospuolinen, mutta se vaarin mielestä vaan enensi sen arvoa.

Päätökseksi tuli, että musta pidettiin. Ennen hautajaisiin menoansa vaari omin käsin hukutti muut seitsemän kissanpoikaa. Omin käsin sentähden, kun hän pelkäsi jotain vilppiä eli petosta, että esim. olisi säästetty joku pehmeäkarvainen harmaa tahi semmoinen, jolla oli muu ruumis musta, vaan kaula ja käpälät valkoiset.

* * * * *

Kun Alholan vanha pari tuli Mäkikylän saliin, oli siellä jo vieraita koko joukko. Peräpöydän takana istui pastori ja hänen vieressänsä vasemmalla puolella kanttori. Ensin tuli sisälle Alholan muori ja niijasi peräpöydän puoleen. Hänen esimerkkinsä vietteli vaarinkin niijaamaan -- ainahan ne akat meitä johdattavat harhaan.

Muori vietiin salin takaiseen kamariin muun naisväen seuraan. Vaari jäi saliin. Otti tuolin ja istui. Mutta istui vähä toisin kuin muut. Sillä hän asetti tuolin karmin etupuolelleen ja jalkansa sen kahden puolen. Tämän teki hän piippunsa tähden, koska siinä oli niin lyhyt varsi, ettei sitä ollut helppo käsissä pitää, ja taas niin raskas koppa, ettei piippu pitelemättä pysynyt hampaissa. Nyt se lepäsi sangen mukavasti tuolin karmia vasten.

Sivumennen voi huomauttaa, ettei vaimoväen sopinut liikkua vaatekengissä niillä seuduin, missä Alholan vaari istui, sillä hän ei ensinkään käsittänyt uunin edessä olevan sylkilaatikon tarkoitusta.

Kun Alholan vaari tuli seuraan, puheltiin asioista, jotka sangen vähän olivat yhteydessä muorivainajan muiston kanssa. Ensin saatiin selväksi se, että sateinen ilma oli huonontanut vuodentulon, varsinkin heinistä ja perunoista, ja että taitaa tulla rehun puutos, jos tulee pitkä kevät.

Sitte puhuttiin venäläis-turkkilaisesta sodasta, Plevnasta, Skobeleffistä y.m. sekä moitittiin useampaan kertaan englantilaisten jumalatonta käytöstä kaikissa maailman äärissä ja keskusteltiin, mikä keino mahtaisi olla sitä valtakuntaa vastaan tehokkain.

Mutta kun totia oli maistettu muutamain punssilasien päälle, kävi keskustelu ylevämpään suuntaan, ja silloin nousi kysymys »Helsingin Matista», joka Suomettareen kirjoittaa niin voimakkaita Helsingin kirjeitä.

Sen keskustelun kestäessä miehet taas täyttivät lasinsa, ja pastori meni naisväen kamariin kilistämään -- hän oli poikamies -- ja juttelemaan. Kanttori jäi siis yksin ylhäisimmälle sijalle. Sentähden hän nosti huulensa likemmäksi nenää ja asetti päähänsä silmälasit, joita hän ei koskaan pitänyt pastorin läsnäollessa.

Lautakunnan esimies sitte kertoi, kuinka Suomen kansa on kauvan nukkunut, ja ylisti »Helsingin Mattia», joka ahdistaa ruotsinkielisiä kuin kissa hiiriä. Ei herraksi päästyään ole kansan asiasta vilpistynyt pois, kuten moni muu hyville päiville päässyt. Jos kissakin liian lihavaksi tulee, niin ei se enää viitsi hiiriä ajaa.

Alholan vaari oli ääneti kuunnellen vetänyt sauhuja ja syljeskellyt sekä tuontuostakin maistellut lasiansa. Pastorin puheeseen ei hän koskaan puuttunut, vaan kyllä kanttorin, kun sai vähän väkevää. Oli näet riidan kaunaa hänen ja kanttorin välillä.

Lautakunnan esimiehen puheen johdosta juohtui vaarille mieleen aamullinen kissajuttu. Samalla muisti hän olevansa puolentoista manttaalin isäntä ja monen torpparin maallinen turva. Sentähden hän sylkäsi ja sanoi:

»Niinkuin Suomen kansa, niin on meidän vanha kissa ollut kolme vuotta mahona -- --»

»Mutta», kysyi kanttori, »onkos Suomen kansa ollut mahona yhtään vuotta? Eikö joka vuosi ole ollut syntyneitä enemmän kuin kuolleita?»

»Yhtä enemmän oli syntyneitä kuin kuolleita, sillä syntyi kahdeksan poikaa, ja minä niistä omin käsin tapoin seitsemän.»

»Ketä olette tappanut?»

»Kissanpoikia tietysti. Eikös kanttori ymmärrä, että meidän kissa on ollut kolme vuotta mahona? Totisesti mahona, kuten kunnan esimies äsken sanoi.»

»Eihän kunnan esimies puhunut mitään Alholan kissasta.»

»Tottahan niin lukenut ja valistunut mies kuin herra kanttori ymmärtää, että kun meidän kissa tänä aamuna synnytti kahdeksan sokeaa poikaa, niin se on vertaus meille ihmisille.»

Vaikka kanttorin teki mieli huomauttaa sitä, ettei Alholan vaari ollut oikein perehtynyt uudenaikaisiin sivistysrientoihin, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, koska kaikkia näkyi huvittavan Alholan vaarin puhe. Sen huomasi vaari itsekin, sylkäsi ja kertoi laveasti, minkä näköinen mikin kissanpoika oli ollut ja kuinka ne vinkuivat pussissa, kun hän kantoi ne veteen. Kaikki kauniimmat hän hukutti, »sillä», sanoi hän, »minä en rakasta ulkokullaisuutta enkä prameutta. Nämät ovat ne, joista kunnan esimies sanoi, että ne ovat poikenneet pois, kun pääsevät herroiksi.»

»Nekö kissan pojat pääsevät herroiksi?» kysyi kanttori.

»Tuskin niistä enää tulee kanttoriakaan, vaikka niillä kyllä oli suloinen laulun ääni. Nyt on jo myöhäistä panna niitä lukkarin oppiin, sillä ne ovat kuolleet, koska minä ne tapoin. Mutta yksi oli pikimusta ja se oli kaikista suurin. Sitä ei panna kanttorin kouluun, vaan siitä minä kasvatan talon vahdin, joka ei pelkää tapella rotan kanssa -- ei, vaikka olisi yhtä suuri rotta kuin itse kanttori. Totisesti vaikka oikein kirkon rotta. -- Ymmärtääkös kanttori? Se on vertaus eli tunnusmerkki.»

Vaari joi lasinsa pohjaan ja sylkäsi. Hänen puheestaan ei kukaan ymmärtänyt muuta kuin että hänellä oli hyvä halu nokitella kanttorille. Ja se toisia huvitti.

Mutta Luotolan Kustaa, joka aina ryypyn saatuansa tekeytyi jumaliseksi, itki ja sanoi:

»Eiköstä tämä ole varoitus ihmisille, että toisten pitää kuolla ja toiset jäävät tänne? Niinkuin kissanpojat...»

Juuri silloin astui pastori takaisin saliin. Kanttori pisti nopeasti silmälasit takaisin taskuunsa. Kaikki tulivat taas asianmukaiselle hautajaistuulelle. Alholan vaari sydämessään kiroili kanttoria, mutta istui ääneti koko ajan, imi piippuaan ja syljeskeli.

PUKKI KELLONSOITTAJANA.

Erityisistä syistä olisi kaiketi parasta ottaa omaksi syykseen kaikki harvinaisemmat teot, joista aikoo kertoa. Sillä jos niitä toisten syyksi sanoo, saattaa asianomainen tulla vaatimaan likempiä selityksiä kertomuksen johdosta. Ja semmoinen ei aina ole hauskaa.

Kun minä nyt esimerkiksi aion jutella Kuivalan Kustaasta, niin voi joku yksinkertaisuudessaan ajatella minun tekevän vääryyttä -- ei niin paljon itse Kustaalle kuin hänen vanhemmillensa. Sillä jos ei Kustaata muuten tuntisi, voisi tämän kertomuksen johdosta luulla hänen saaneen huonon kasvatuksen.

Mutta on huomattava, että kasvatus on monipuolinen ja että sitä on monta eri lajia, ja se on siltä aina hyvä, jos sillä vaan saavutetaan kasvatuksen tarkoitus. Kuivalan Kustaa oli aiottu hyväksi merimieheksi, ja _siihen_ oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hänen isänsä oli lähtenyt merelle jonkun verran ennen pojan syntymää ja ollut siellä yhtä mittaa 37 vuotta. Kun hän 38:na vuotena tuli kotiin, oli Kustaa jo purjehtinut ulkomerillä neljätoista vuotta.

Itse oli poika oppinut uimaan ja tappelemaan. Toverit neuvoivat hänet korttia lyömään, tupakoimaan ja muihin merikulun tieteen haaroihin. Näin oli hänestä kasvanut hyvä merimies ilman eri kasvatusta vanhempien puolelta.

* * * * *

Oli Krimin sodan aika ja useimmat merimiehet olivat kotona, koska liikemiehet pelkäsivät englantilaisten vehkeitä. Sentähden olivat Kuivalankin molemmat miehet kotosalla.

Kun oli sunnuntaipäivä, lähdettiin tavallisuuden mukaan soutamaan Ruotsiin menevää postia mantereen puolisesta saaristosta Ahvenanmaalle. Veneessä oli, paitsi Kuivalan miehiä, pari muuta.

Kauniilla ilmalla mentiin aika vauhtia ja jouduttiin matkan varrella olevaan Brändön saareen juuri kirkon aikana. Miehet soutivat kirkkorantaan levähtämään. Mutta kirkkoon he _eivät_ menneet. Ei ollut ulkona kirkosta ketään seurakuntalaista saarnan aikana. Sellainen on tapa niillä tienoin -- ja oli luonnollistakin näin sota-aikana.

Sisällä kirkossa vallitsi syvä hiljaisuus. Ei ollut kesäyskääkään monella. Joku veteli rauhallista unta. Kuului vaan saarnaajan totinen ääni, kun hän puhui »siitä suuresta kalansaaliista», joka sai monen verkkomiehen kadehtimaan Pietarin ja Sepeteeuksen poikain kalaonnea --

Yht'äkkiä kuuluu kirkonkellojen kumina. Ensin hiljainen, sitte juhlallinen -- hätäinen -- soitettiin molempia kelloja -- molempia yht'aikaa. Pappi ei lopettanut saarnaansa, vaan hyppäsi alas saarnastuolista. Hänen mieleensä muistuivat kertomukset entisiltä ajoilta, kun hätäkelloja soitettiin. Julmat kirgiisit ja kalmukit -- ja hänellä oli kotona nuori kaunis vaimo.

»Kirkko palaa!» huudettiin.

»Ei, vaan joku talo kylässä.»

»Engelsmannit täällä!»

Kaikki ryntäsivät meluten, vavisten ja tuuppien ulos.

Likellä asuvat juoksivat kotiinsa. Kaukaisemmat keskustelivat, mahtaisiko se sittekin olla myöhäistä.

Kesken kiireen kuului kellotapulista soiton lomassa erinomaista ääntä. Ei ollut juolahtanut kenenkään mieleen mennä katsomaan, kuka siellä soitti. Nyt sen huomasi suntio, joka oman virkansa ohessa hoiti kellonsoittajan, kirkonvartijan ja unilukkarin toimia.

Suntion käskystä tuli kellotorniin muitakin. Kummakseen he näkivät heinän jätteitä lattialla. Ja kelloja soittamassa -- he luulivat sitä ensin häneksi, jonka syyksi kaikki ihmisten synnit luetaan -- mutta tarkemmin katsoen se oli _pukki_, suntion oma pukki, jonka sarviin kellojen soittonuorat olivat sidotut.

Asiasta neuvoteltua tultiin seuraavaan yksimieliseen päätökseen, joka vielä tänä päivänä löytyy Brändön kirkon arkistossa:

»Koska luultavata on, ettei pukki itse sitonut nuoria sarviinsa, vaan joku pahanilkinen ihminen, joka oli syömässä suntion rantahaassa nuoraan kytkettynä, ja pani heiniä eteen, että hän söisi niitä, kunnes pahantekijä pääsi karkuun, ja sitte teki sen mieli pois, mutta tunsi nuorat sarvissansa ja kiivastui ja alkoi hypellä edestakaisin, niinkuin tämän elävän tapa on, kuten me kaikki omasta itsestämme tiedämme, ja jos hän on tästä seurakunnasta tahi jostakin muualta, on semmoinen ihminen kaikella muotoa lain ala saatettava.»

Siihen loppuivat kirkonmenot sinä sunnuntaina. Mutta brändöläiset tunsivat itsensä hieman loukatuiksi ja tyytymättömiksi. Sentähden he rupesivat pahantekijää etsimään. Se oli tyhmä teko, sillä häntä tietysti ei ole vieläkään löytynyt.

* * * * *

Mutta olinpa unhottaa Kuivalan Kustaan.

Brändöläiset eivät nähneet, kuinka Kustaa juoksi kaitaa metsäpolkua postiveneeseen, joka oli valmis lähtemään. Jos he sen olisivat nähneet, niin tuskin olisi postivene vasta poikennutkaan Brändön rantaan.

SUOMALAISEN MUINAISTUTKIMUKSEN JA KANSATIETEEN ALKEET, laadittuina meikäläisten tiedemiesten malliin.

1. Suomalaisten käsitys muutamista yleisistä asioista.

_Maailma_ on Kalevalan mukaan syntynyt linnun munasta. Luonnollista siis on, että käsitys maailmasta vivahtaa käsitykseen linnusta. Puhutaan maailman _silmistä_. Muutamat ihmiset ovat maailman _suussa_. Huonolle jälelle joutuneet voi korjata maailman _jaloista_. Mutta maailman nenästä, korvista ja käsistä ei tiedetä. Samoin: puhutaan linnun silmistä, suusta ja jaloista, mutta ei nenästä, korvista eikä käsistä. Linnut tekevät pesäkseen ja muuksikin leposijakseen _kuopan_. Samoin lauletaan:

»Maailma minua nyt paljokin vaivaa Ja minun eteheni _kuoppaa_ kaivaa».

_Maan pyörimisestä_ on suomalaisilla vanhuudestaan hämärä käsitys. Hämärä, koskapa he saatuaan silmiä hämärtävän iskun, huomaavat että maailma _pyörii_ heidän silmissään.

_Onni_ ei pure eikä puske, vaan onni _potkasee_. Ei se siis sovi koiran nimeksi, vaan hevosen. Vieläpä puhutaan onnen _ohjista_ ja siitä että onni _vetää_ jotakuta. Hyvä onkin istua onnen _kelkkaan_.

_Valheella_ ovat erityiset _kengät_. Sanotaanhan: »en minä valheen _kengillä_ kulje!» -- Mutta päättäen siitä että: »_lyhyet_ ovat valheen _jäljet_», valhe käyttää matkoillaan puujalkoja.

_Nälkääkin_ sanovat suomalaiset »_nähneensä_», mutta ei ole tietoja sen ulkonäöstä.

2. Muinaissuomalaisten yhteiskuntaoloja.

_Virkamiehet_ näkyvät saaneen nimityksensä _voitelemalla_, niinkuin israelilaisillakin. Sitä todistavat säkeet:

»Voilla _voidan_ voudin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi eikä vouti vormahtaisi.»

Muutamat tutkijat arvelevat, että voita ja sianlihaa olisi käytetty rintatähtien ja kunniamerkkien asemesta. Ainakin olisi näillä merkeillä silloin ollut suurempi käytännöllinen arvo kuin nyt. -- Toivottavasti vastainen tutkimus ratkaisee tämän asian.

_Naisten_ nykyisellä orjuudella ei ole perustusta entisyydessä. Naimattomat neitseet olivat kunnan kirjureina, henkiherroina j.n.e., koska puhutaan joutumisesta vanhan piian _kirjaan_.

Vanha runo kertoo että miehet:

»Arvelevat akkojansa, kuulevat lutuksiansa, _Pelkeävät_ piikojansa.»

Näyttää naisilla siis silloin olleen oikeus antaa muitakin iskuja kuin silmäniskuja.

_Oppineita_ on kahta lajia, niinkuin oppiakin: korkeata ja syvää. _Korkeasti_ oppineita tietysti ovat tähteintutkijat ja torninvahdit. Syväoppisia taas merimiehet ja haudankaivajat.

_Koululaitos_ on ennen ollut eläinkunnankin käytettävänä. Niiden aikojen kokemuksesta on syntynyt sananlasku:

»Vaikea on vanhaa _sutta_ kirjalle opettaa.»

Vieläkin kuuluvat ahneet rovastit _luettavan_ lehmiä.

_Hulluinhoito_ on ollut huonolla kannalla. Eivät näy näitä onnettomia ihmisinäkään pitäneen, vaan juhtina. Sillä sanoohan vanha lause:

»Hulluilla herrat _kyntävät_.»

3. Suomalaisten elinkeinoja.

_Metsästys_ on ollut korkealla kannalla, sillä ikivanhoista ajoista on otuksien rauhoittaminen ollut tunnettu. Esim. riihtä _tapetaan_ ainoastaan syksyisin ja talvisin.

_Ampumataito_ on ollut suuri. Pakko olikin oppia ampumaan, sillä huonoja ampujoita pidettiin _pilkkana_. Nykyään pidetään pilkkana vain miesten kuvia sotaväen ampumaharjoituksissa.

_Kalastus_ on vanha elinkeino. Siihen ovat suomalaiset niin tottuneet, että kalastajat mieluimmin asuvat jonkun lahden _pohjassa_, ahvenien seurassa.

_Kauppatavarana_ näkyvät suomalaiset pitäneen m.m. omaa päätään, sillä usein on mies jossakin päänsä _kaupalla_. Kauppatarkoituksia varten kaiketi myös usein ihmisiä pannaan _pussiin_.

Mutta kun rahan korko on korkealla, on kauppa niin huonossa kunnossa, että sitä täytyy _hieroa_.

_Koti-eläimiä_ ei juuri ole tarvittu, sillä suomalainen ajaa mukavasti hyvällä _reellä_. Muutamat, esim. Antti nimiset ajavat _aisoilla_.

Vetoeläiminä käytetään astioita, peliä, nauloja, huushollia y.m. Sanotaanhan: »tuo saavi _vetää_ tynnyrin jyviä» (joka jo on sievä kuorma), »se peli _vetää_», »se naula _veti_», »voi kun se huusholli _vetää_.»

4. Suomalaisten elämäntarpeet: asunnot, vaatteet, ruuat y.m.

_Rakennuksia_ ei suomalainen tarvitse. Hän on hyvin tyytyväinen pitkävartisissa _saappaissaan_, ehyissä _sukissaan_, ja voipi ilosta hypellä tervatuissa _lapikkaissaan_.

Juhlatilojen sattuessa tanssitaan valkeissa _hansikkaissa_.

Ulkohuoneet suomalaisia yhtä vähän huolettavat. Eivät he esim. tallia tarvitse, sillä hevoset saattaa panna huonoon _kenkään_.

_Vaatteet_ ovat suomalaisille tarpeetonta mukavuutta. Usein voi matkoillaan maaseuduilla sydäntalvellakin nähdä _paljaita_ talonpoikia.

_Rahakukkaro_ on liikaa ylellisyyttä. Suomalainen voi panna koko vuotisen palkan _suuhunsa_. Mutta paljoa varmempi on panna rahansa _viinaan_, sillä niin väkevässä nesteessä se parhaiten säilyy.

Muutenkin on suomalaisilla suuri luottamus viinaan ja läheinen ystävyys. Mies on _viinaan_ menevä ja viina on _mieheen_ menevä. Tämän sopusoinnun kannalta on helppo selittää suomalaisten tavatonta:

_Ruokahalua_. Mies saattaa syödä kokonaisen _puurovadin_, puisen tahi savesta valetun y.m. astioita. Näitä ruokia keitettäissä tarvitaan semmoista kuumuutta, että pata _kiehuu_, takkiraudasta valettu pata.

Mutta usein tyytyy suomalainen miedompaankin ruokaan. Miestä voi esim. sanoilla _syöttää_. Ja joskus, kun intoutuu mies, voi hän syödä kokonaisen _päivän_ (ei aurinkoa vaan aikaa).

_Ihmissyönti_. Vaikea on ratkaista kysymys, ovatko suomalaiset muiden pakanain tavalla olleet ihmissyöjiä. Siltä se vähän näyttää. Ei ennusta hyvää, kun mies toiselle sanoo: »älä suuhun tule, ennenkuin entisenkään _nielasen_!» -- Tosin sanotaan: »ei mies _miestä_ syö!» Mutta sillä ei ole todistettu, eikö miehellä olisi tapana syödä vaimoja ja lapsia.

Sivumennen sanoen, ei ihmislihan syöminen niin kummaa ole. Niinkin hyviä ystäviämme ja niin viattomia olentoja kuin omia saappaitamme, voimme pitää ihmissyöjinä, milloin ne _syövät_ ihmisten jalkoja.

5. Suomalaisten sukuperä, uskonto ja luonne.

_Suomalaisten sukuperä_ on hyvin yhtäpitävä kehitysopin kanssa. Sitä todistavat sananlaskut:

»Vaikka suku _sutena_ juoksisi, kun itse ihminen olen,»

ja

»_Susi_ isäni; _karhu_ emoni: kun minusta mies tulisi!»

_Suomalaisten uskonto_ ja vanhat jumalat ovat yleisesti tunnetut. Mutta huomattava on, että vieläkin tavataan paljon _silmän palvelijoita_.

_Itsepäisyyttä_ osoittaa se, että suomalainen saattaa ikänsä asua vuoren _alla_ eikä pyri poiskaan.

Ei hän myöskään pakene, vaikka _räystäät tippuvat_.

_Vähäpuheisuuteen_ lienee syynä se, että Suomen mies syötyään panee leukansa tahi ainakin hampaansa _naulaan_.

_Kevytmielisyyttä_ osoittaa se, että kalliita lamppuja ja kyntteliä pannaan _tuleen_. Moni on tunkenut tupakkansa ja pannut piippunsakin _tuleen_, vaikka ei ole ensinkään aikonut lakata tupakoimasta.

6. Luonnontieteellinen tutkimus suomalaisten ruumiista.

_Luut_ eivät ole tärkeät suomalaisessa ruumiissa. Joskus jäävät ne kokonaan pois matkasta, jolloin syrjäisten täytyy huomauttaa: »_korjaa_ luusi!»

_Nahka_ on melkein yhtä tarpeeton. Urhoolliset miehet eivät näy sitä viitsineen itse kantaa, koska halveksien sanotaan:

»Arka nahkansa _kantaa_!»

_Pää_ on ankara ruumiin osa, sillä usein täytyy miehen itsensäkin _pelätä_ päätään.

Omituista kyllä, näyttää suomalaisen pää olevan ontto, sillä miehellä voi olla lakki _päässä_, joskus _kaksikin_ lakkia. Sopii suomalaisen päähän muutakin tavaraa, esim. silmälasia sankoineen päivineen. Samoin voivat he tukehtumatta pitää huivia _kaulassaan_ j.n.e.

Moitittavaa huolimattomuutta on, ett'eivät tullivirastot ole ottaneet näitä asioita huomioonsa; sillä kätkemällä kalliita kappaleita erityisiin jäseniinsä, voivat suomalaiset harjoittaa laveata tullipetosta.

Päässä näkyy myös asuvan suomalaisen henki, sillä muut ihmiset kuolevat, jos heiltä kaula katkaistaan, mutta suomalaiselta pitää vielä lyödä _pää_ poikki.

_Sydämessä_ voisi henki asua yhtä mukavasti kuin esim. rautatievaunussa, sillä sydän on kovin rauhaton paikka. Milloin on sydän _kulkussa_, milloin _suussa_, milloin kintaan _peukalossa_ j.n.e.

_Silmät_ ovat vielä rauhattomammat, sillä ne ovat suuria urheilijoita. Kesällä silmät _uivat_ kyynelissä. Talvella luultavasti luistelevat niiden jäätyneellä pinnalla. (Tämä ei kuitenkaan ole tieteellisesti todistettu).

Semmoisella luonnolla ne tietysti harvoin pysyvät kotona, ja omistajan on pakko lainata toisilta silmiä. Niinpä lapsilla usein ovat _isänsä_ tahi _äitinsä_ silmät.

_Korvia_ suuresti säästetään ja lyödessäkin niitä kartetaan. Annetaan vain _ympäri_ korvia.

_Nenä_ on hyvin sitkeää laatua. Sitä saa _niistää_ kuin kynttilää koko elämänsä ijän, ja kuitenkin se täysimittaisena seuraa omistajaansa hautaan. Myös voi suomalainen _pistää_ nenänsä yhteen ja toiseen paikkaan ja taas asettaa sen sijallensa.

_Suu_ on suomalaisella suuri, koska joskus kannattaa antaa toiselle _suuta_.

_Kieli_ voi olla _ulkona_ suusta. Silloin voidaan kieltä _pieksää_, jos haluttaa, ja myös kieliä _kantaa_.

7. Suomalaisten ruumiinkoko ja kasvojen muoto.

Suomalaisten ruumiillinen suuruus on hyvin vaihteleva. Toiset ovat hyvin suuria, toiset hyvin pieniä.

Sieväkokoinen mies on se, jolla on kymmenhenkinen perhe _hartioillaan_ ja vielä appi ja anoppi _niskassa_.

Usein tavattava pituus on noin 6 tai 7 metriä. Sillä mitalla voipi seista »toinen jalka haudassa, toinen haudan partaalla», kun asetusten mukainen hauta on 2 tai 3 metriä syvä.

Mutta peräti pieniä ovat ne, jotka voivat seista oven _raossa_, sillä ovessa tavallisesti ovat ahtaammat raot kuin seinässä.

Pieni ja notkea ruumis täytyy olla sillä, joka voi _hypätä_ toisen _nenälle_.

Erään tunnetun pikku elävän tavalla saattaa suomalainen huvikseen _kiikkua_ toisen tukassa eli nivuksissa. Tämän huvituksen sanotaan olevan vaimoväellekin tunnetun.

Ihmeekseni kuulin kerran erään järkevän miehen sanovan: »Väistypäs vähän, että pääsen tuohon _pöytälaatikkoon_!» En olisi uskonut hänen sinne mahtuvan.

Hävyliäisyyden vuoksi tavallisesti hyvin vähän ja ihan viimeiseksi puhutaan _kasvojen kauneudesta_. Muinaissuomalaisten sankarillista ulkomuotoa kuvaa esim. nimitys _partasuu_. Nykyään on parta ulkopuolella suuta.

Sotaiset ja uhkaavat lienevät silloin miehen kasvot, kun voidaan sanoa: »tuolla miehellä on _pää_ kuin _partaveitsi_!»

KAHDENLAISESTA MORAALISTA.

Sananen siveellisyyskysymykseen.

Niin vanha mies kuin minä olenkin, olen kuitenkin nuorena syntynyt. Ja muutamia vuosia syntymäni jälkeen pantu kouluun.

Minä olin »parempain ihmisten» lapsi eli, toisin sanoen, vahtimestarin poika. Siitä syystä ei minun tarvinnut kouluun tullessani tuntea kirjaimia, niinkuin köyhäin poikain, jotka pantiin kansakouluun. Minä pääsin Tant Fiinan kouluun.

Siellä opin, ettei milloinkaan saanut juosta kadulla, vaan piti kävellä kauniisti, kädet ulkona taskuista; ei koskaan mennä katsomaan, kuinka sikaa tapetaan naapurissa; ei hävittää linnun pesiä, eikä koskaan puhua »housuista» -- ja monta muuta kaunista asiaa.

Kerran sitte kävelin Tant Fiinan rinnalla koulusta kotiin päin ja Tant Fiina kehui, kuinka hyvät pojat pääsevät taivaaseen.

»Vai taivaaseen tuommoinen herasilmä!» ivasi jälestäni tuleva kansakoulun poika.

Niitä oli useampia yhdessä matkassa ja tekivät jos jonkinnäköistä kujetta. Uskalsivat latoa kirjojaan Tant Fiinan turnyyrille -- salaisesti kyllä -- mutta toisilleen kehuivat, että »tämä poika se vedättää kirjojaan pyöreäpäisellä hevosella!» Muuan pani jotain pehmeää minun taskuuni. Arvasin, että se oli kuollut rotta.

Vähitellen pääsi minussakin se toinen moraali vallalle. Yht'äkkiä sanoin Tant Fiinalle:

»Arvaakos Tantti, mitä viemistä minulla on pikku sisarelleni tässä taskussa?»

»Rusinoita?»

»Ei!»

»Omenoitakos?»

»Ei!»

»Annappas, kun koettelen!»

Tant Fiina veti sen ulos taskusta -- ja kiljasi. Minä en silloin joutanut sanomaan hänelle »hyvästiä» enkä »hyvää yötä», niinkuin oli kotona neuvottu, vaan erosin hänestä äkkiä.

Seuraavana aamuna kun tulin kouluun, sanoi Tant Fiina, että olin ollut »tuhma», ja antoi minulle kahden kesken »riissiä». Mutta kotona sain kaikkein nähden »selkääni», siitä syystä että olin ollut »sikamainen ja hävytön». Tant Fiina oli käynyt kielimässä siellä.

* * * * *

Kansakoululaiset tappelivat keskenään, juoksivat ja huusivat; viskoivat kivillä toisiaan ja muita koiria; kiroilivat keskellä katua; särkivät linnun pesiä; panivat kirjansa Tant Fiinan turnyyrille ja työnsivät kuolleen rotan minun taskuuni -- kaikki ihan onnekseen. Mutta minä sain kärsiä siitä syystä, että ainoastaan arvuutin Tanttia. Pakkoko hänen oli panna kättään minun taskuuni?

Näin jouduin ensi kerran elämässäni kahdenlaisen moraalin uhriksi. Mieleni teki pois Tant Fiinan koulusta.

Kun sieltä vihdoin pääsin lyseoon, tulin tuntemaan, että vanhempain toverien moraalina oli pehmittää heikompia. Heikompien velvollisuus oli juosta pakoon ja vaatia vahingonkorvausta vielä heikommilta.