Part 4

R. VIRTA. Kaikki valmista. -- Roope, sinä, etkö kuule?

(Palvelijat tuovat kopan.)

R. PAASO. Joutuun, joutuun!

R. VIRTA. Pankaa se tähän.

K. PAASO. Määrätkää heille tehtävänsä; sukkelat toimet!

R. VIRTA. Niin, niinkuin sanoin teille, Jussi ja Roope, olkaa valmiina prännissä tässä lähellä; ja heti kun teitä huudan, niin tulkaa paikalla sisään ja ottakaa -- viipymättä ja tuumimatta -- tämä koppa olallenne; ja kun se on tehty, niin laputatte kiiruusti sen kanssa pois ja viette sen valkaisupaikalle tuonne Datchet-niitylle ja tyhjennätte sen siihen mutaiseen ojaan, joka on aivan Thamesin vieressä.

R. PAASO. Muistatteko nyt vain kaikki?

R. VIRTA. Olen heille sen selittänyt kerran toisensa perään; he eivät lisätietoja kaipaa. -- Menkää nyt, ja tulkaa, kun teitä kutsutaan.

(Palvelijat menevät.)

R. PAASO. Tuossahan tulee pikku Roopetti.

(Roopetti tulee.)

R. VIRTA. No, pikku peukaloiseni, mitä uutisia tuot sinä?

ROOPETTI. Herrani, sir John, on tullut sisään takaportin kautta ja pyytää päästä puheillenne.

R. PAASO. Sinä pikku vietelintu, oletko sinä vain luotettava?

ROOPETTI. Olen, sen vannon. Herrani ei tiedä että te olette täällä, ja hän on uhannut syöstä minut iankaikkiseen vapauteen, jos puhun tästä teille; hän vannoo, että silloin hän ajaa minut pois.

R. PAASO. Sinä olet kiltti poika; tämä sinun vaitiolosi tulee räätäliksesi ja tekee sinulle uuden nutun ja housut. -- Minä menen nyt piiloon.

R. VIRTA. Tehkää se. -- Mene ja sano herrallesi, että olen yksin. (Roopetti menee.) -- Rouva Paaso, muistattehan tehtävänne?

R. PAASO. Olkaa huoletta; jos en osaani oikein näyttele, niin saatte minulle viheltää.

(Menee.)

R. VIRTA. Kas niin! Nyt me häntä tunnustelemme, tuota epäterveellistä kosteutta, tuota muodotonta vesikurpitsaa; opetamme häntä erottamaan kyyhkysen variksesta.

(Falstaff tulee.)

FALSTAFF. "Joko sinut sain, sinä taivahinen hohtokivi?" Haa! Nyt tahdon kuolla, nyt olen elänyt kylliksi; tämä on kunnianhimoni huippu. Oi, mikä autuaallinen hetki.

R. VIRTA. Oo, rakas sir John!

FALSTAFF. Rouva Virta, en osaa imarrella, en osaa laverrella, rouva Virta. Minulla on vain yksi syntinen toivomus: ah, jos miehesi olisi haudassa! Parahimmalle loordille sanon vasten partaa, että silloin tekisin sinut ladykseni.

R. VIRTA. Minäkö teidän ladynne, sir John? Ah, minusta tulisi surkea lady!

FALSTAFF. Ranskan hovi näyttäköön minulle toista samanlaista! Näen jo, kuinka silmäsi kilpailisi timantin kanssa; sinulla on se oikea kulmakarvain kaunis kaarevuus, johon niin hyvin soveltuu siipihuntu tai sankarihiippa tai jokin päänkoristus à la Venetienne.

R. VIRTA. Tavallinen päähuivi vain, herra John; minun kulmilleni ei sovellu mikään muu, eikä sekään oikein hyvin.

FALSTAFF. Jumaliste, julmuri olet, kun tuommoista puhut! Sinusta tulisi täydellinen hovinainen, ja jalkasi varma astunta antaisi puolipyöreässä pönkkähameessa käynnillesi erinomaisen joustavuuden. Näen hyvin mitä sinusta tulisi, jos Onnetar ei olisi vihamiehesi; Luonnotar on ystäväsi; kas niin, sitä sinä et voi salata.

R. VIRTA. Uskokaa, minussa ei ole mitään tuosta kaikesta.

FALSTAFF. Mikä minut sai sinua rakastamaan? Opi siitä uskomaan, että sinussa on jotakin erinomaista. Näetkös, minä en voi imarrella, en sanoa, että olet sitä tai sitä, niinkuin nuo sopertavat orapihlajannuput, jotka kulkevat naisina miesten vaatteissa ja lemuavat niinkuin rohdoskaupat yrttien keruuaikana; minä sitä en voi; mutta sinua minä rakastan, en ketään muuta kuin sinua, ja sinä sen ansaitset.

R. VIRTA. Älkää minua pettäkö, hyvä herra; pelkään että rakastatte rouva Paasoa.

FALSTAFF. Voisit yhtä hyvin sanoa, että rakastan kulkea kilstupateitä, joka minulle on yhtä vastenmielistä kuin kalkkiuunin savu.

R. VIRTA. No, taivas tietää, kuinka suuresti teitä rakastan, ja kerran saatte sen vielä kokea.

FALSTAFF. Pysy yhä siinä mielessä; minä koetan sen ansaita.

R. VIRTA. Ah, minun täytyy sanoa, että sen te jo ansaitsette; muuten en voisi siinä mielessä pysyä.

ROOPETTI (ulkoa). Rouva Virta, rouva Virta, täällä on rouva Paaso oven takana ja uhkuu ja puhkuu ja on hurjan näköinen ja tahtoo heti teitä puhutella.

FALSTAFF. Hän ei saa minua nähdä; menen piiloon tuonne seinä verhon taa.

R. VIRTA. Niin oikein, menkää; hän se on oikea kielikello.

(Falstaff piiloutuu.) (Rouva Paaso ja Roopetti palajavat.)

No, mikä nyt on? Mikä hätänä?

R. PAASO. Oi, rouva Virta, mitä olette tehnyt? Olette häväisty, olette hukassa, olette ijankaikkisesti kadotettu!

R. VIRTA. Mikä asiana, hyvä rouva Paaso?

R. PAASO. Voi teitä, rouva Virta! Niin kunnon mies teillä on puolisona, ja annatte hänelle syytä epäluuloon!

R. VIRTA. Mitä syytä epäluuloon!

R. PAASO. Mitäkö syytä epäluuloon? -- Hyi, hävetkää! Kuinka olen teistä erehtynyt!

R. VIRTA. Mutta, hyväinen aika, mikä asiana?

R. PAASO. Miehenne on tulossa tänne, hyvä rouva, ja kaikki Windsorin oikeudenpalvelijat hänen kanssaan, etsimään erästä herraa, joka, niinkuin hän sanoo, nyt on teidän suostumuksellanne tässä talossa ja ilkeällä tavalla hyväkseen käyttää hänen poissaoloaan. Te olette hukassa.

R. VIRTA (hiljaa). Puhukaa kovemmin! (Ääneen.) Hyvä jumala, eihän toki!

R. PAASO. Suokoon taivas, ettei niin ole, ja ettei teillä ole semmoista miestä täällä; mutta vallan vissi on, että miehenne on tänne tulossa, puoli Windsoria jäljissään, semmoista miestä etsimään; tulin edeltäpäin siitä teille ilmoittamaan. Jos tiedätte olevanne puhdas, niin olen siitä iloissani; mutta jos teillä on täällä ystävä, niin laittakaa hänet pois. Älkää siinä ällistelkö! Malttakaa mielenne, puolustakaa mainettanne, tai sanokaa hyville päivillenne ikuiset jäähyväiset.

R. VIRTA. Mitä pitää minun tehdä? -- Täällä on todellakin eräs herra, hyvä ystäväni, enkä sure niin paljon omaa häpeääni kuin hänen vaaraansa. Antaisin mielelläni tuhat puntaa, jos saisin hänet pois talosta.

R. PAASO. Hyi, noita puheitanne! "Antaisin mielelläni" ja "antaisin mielelläni"! Miehenne on täällä tuossa paikassa; miettikää miten saatte hänet täältä pois; talossanne ette voi häntä piilottaa. -- Oi, kuinka olette minua pettänyt! -- Kas, tuossahan on koppa; jos hän vain on säällistä kokoa, niin voi hän kömpiä tuohon, ja sitte heitätte likaisia vaatteita päälle, niinkuin kaikki olisi menossa pyykkiin; taikka, koska nyt on valkaisuaika, niin antakaa kahden renkinne kantaa hänet Datchet-niitylle.

R. VIRTA. Hän on liian paksu; ei mahdu hän tuohon. Mitä pitää tehdä?

(Falstaff tulee esiin.)

FALSTAFF. Saanko koittaa? Saanko koittaa? Oi, saanko koittaa? Tuohon tahdon, tuohon tahdon! Seuratkaa ystävänne neuvoa; tuohon tahdon!

R. PAASO. Mitä? sir John Falstaff! Entä kirjeenne, ritari?

FALSTAFF (syrjään rouva Paasolle). Rakastan sinua; auta minut pois täältä; anna että kömmin tuohon; en enää koskaan --

(Kömpii koppaan; he peittävät hänet likaisilla liinavaatteilla.)

R. PAASO. Auta, poika, peittämään herraasi! -- Kutsukaa renkinne tänne, rouva Virta! -- Te, uskoton ritari!

R. VIRTA. Hoi, Jussi! Roope! Jussi, hoi!

(Roopetti menee.) (Palvelijat palajavat.)

Ottakaa nuo vaatteet tuosta, joutuun! Missä on kantotanko? Voi, teitä nahjuksia! Viekää ne pyykkärille Datchet-niitylle; joutuun, no!

(Virta, Paaso, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)

VIRTA. Tehkää hyvin, astukaa sisään; jos syyttä epäilen, niin pilkatkaa minua, naurakaa vasten partaa; muuta en ansaitse. -- Mitä tuo? Mihinkä sitä viette?

PALVELIJA. Pyykkärille tietysti.

R. VIRTA. Mitä sinun siihen tulee, mihin he sen vievät? Joko pukki rupee kaalimaan vartijaksi?

VIRTA. Pukki, pukki, pukki? Niin kyllä, pukki, pukki niin, sen takaan, ja kiimainen lisäksi; saadaanpa nähdä. (Palvelijat menevät koppineen.) Hyvät herrat, näin unta viime yönä; kerron teille sen unen. Kas tässä, tässä, tässä ovat avaimeni: menkää ylishuoneisiin, hakekaa, urkkikaa, nuuskikaa; vannon että löydämme ketun pesästä. -- Ensin suljen tämän tien: -- kas niin, nyt ajamme sen loukostaan.

PAASO. Tyyntykää, hyvä herra Virta; tällä te vain itseänne vahingoitatte.

VIRTA. Aivan niin, herra Paaso. -- Tulkaa, hyvät herrat, kohta saatte nähdä lystit; seuratkaa minua, hyvät herrat.

(Menee.)

EVANS. Nämä ova todest kummalissi humörej ja mustsukkasuksi.

CAJUS. _Parbleu_, teme ei on _façon de France_; Franska ei mustasukka.

PAASO. No, mennään, hyvät herrat, niin saamme nähdä, miten tämä urkinta päättyy.

(Paaso, Cajus ja Evans menevät.)

R. PAASO. Tämähän on kaksinkerroin oiva pila!

R. VIRTA. En tiedä mikä enemmän minua huvittaa, sekö, että mieheni, vai sekö, että sir John on petetty?

R. PAASO. Kuinka hänessä mahtoikaan sydän pamppailla, kun miehenne kysyi, mitä kopassa oli!

R. VIRTA. Varon melkein, että hän on pesun tarpeessa; ja näin tuo heittokylpy tekee hänelle vain hyvää.

R. PAASO. Hirteen joutaisi koko irstas konna! Soisin että kaikki samansorttiset joutuisivat samanlaiseen kiipeliin.

R. VIRTA. Varmaankin on miehelläni joku erityinen syy epäillä että Falstaff on täällä; en ole koskaan nähnyt häntä niin riivatun mustasukkaisena kuin nyt.

R. PAASO. Minäpä keksin juonen, millä siitä päästään selville; meidän täytyy tehdä uudet kepposet Falstaffille, hänen irstaustautinsa tuskin tästä lääkkeestä paranee.

R. VIRTA. Mitä, jos lähettäisimme tuon vanhan hupsun, tuon rouva Reippaan, hänen tykönsä pyytämään anteeksi veteenheittoa, ja antaisimme hänelle uutta toivoa, jotta saisimme häntä uudelleen rangaista?

R. PAASO. Tehdään se; kutsumme hänet tulemaan tänne huomenaamulla kello kahdeksan saamaan vahingonkorvausta.

(Virta, Paaso, Cajus ja Evans palajavat.)

VIRTA. En löydä häntä mistään; se konna ehkä vain kerskaili sillä, mitä ei saanut.

R. PAASO. Kuulitteko tuota?

R. VIRTA. Kyllä, kyllä; hiljaa vain! -- Te kohtelette minua kauniisti, herra Virta, eikö totta?

VIRTA. Niin kyllä teen.

R. VIRTA. Taivas tehköön teidät paremmaksi, kuin mitä ajatuksenne ovat.

VIRTA. Aamen!

R. PAASO. Te tällä itseänne sanomattomasti vahingoitatte, herra Virta.

VIRTA. No niin, itse sen kärsin.

EVANS. Jos siel on yhtäkä ristsieiu talos ja huoneis ja arkuis ja kaapeis, niin taivas mnuul mnuun syntin antteks antakko viimeisen tuomiopäivän.

CAJUS. _Parbleu_, ei mine möös, ei sielle on ykte ristsielu.

PAASO. Hyi, hyi, herra Virta! Ettekö häpeä? Mikä henki, mikä saatana on päähänne pannut tällaiset luulot? Minä en tuota mielenhouraustanne omakseni tahtoisi, vaikka saisin Windsorin linnan kaikki aarteet.

VIRTA. Sehän on se minun vikani, herra Paaso; itseäni se vaivaa.

EVANS. Paha omatunt teit vaeva; teijä rouvan on niin kunnjaline vaim, etei toist voi löytä viidest tuhanest ja viel viidest sadast.

CAJUS. _Parbleu_, mine näke ett se ole kunialinen vaimo.

VIRTA. No niin; lupasin teille päivälliset, -- Tulkaa pois puistoon kävelemään. Pyydän, antakaa minulle anteeksi; toiste kerron teille syyn tähän menettelyyni. -- Tule, eukko; -- tulkaa, rouva Paaso; antakaa minulle anteeksi, sydämmestäni pyydän, antakaa minulle anteeksi.

PAASO. Menkäämme, hyvät herrat; mutta kyllä hän vielä nauruksi tulee, uskokaa pois. Pyydän teitä kaikkia huomenaamuksi luokseni suurukselle; sitten mennään yhdessä linnustamaan; minulla on sievä viidakkohaukka. Lupaatteko?

VIRTA. Sama se.

EVANS. Missä on yks, siel ole mnää toine.

CAJUS. Miss ole yks tai kaks, seell on mine kolmas.

VIRTA. Pyydän, herra Paaso, tulkaa.

EVANS. Mut mnää pyydä, muistakka huomen sit krouvar-isänttä, sit rupist roisto.

CAJUS. Se ole hyve; _parbleu_, koko minu sydemest.

EVANS. Se rupine roist! Sill on ne juones ja ilvees.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Paason asunnossa. (Fenton ja Anna Paaso tulevat.)

FENTON. Isäsi suosiot' en voita, Anni; Siis älä hänen luokseen mua neuvo.

ANNA. Oi! Mitä siis?

FENTON. Sa ole oma itses. Sukua hänest' olen liian suurta, Ja hoikaks käyneen kukkaroni muka Lihoittaa tahdon hänen aarteillaan; Ja panee vielä muita esteit' eteen, -- Nuo humut entiset ja hurjat seurat, Ja sanoo, etten mitenkään sua saata Muun vuoksi rakastaa kuin kullan tähden.

ANNA. Kenties hän onkin oikeassa.

FENTON. Ei, Niin totta kuin mua taivas auttakoon! Vaikk' olikin -- sen myönnän -- isäs rikkaus Ens aihe miksi sua kosin, Anna, Niin heti näin, ett' arvos suuremp' oli Kuin täydet kukkarot ja kultataakat; Ja tuota aarretta, sua itseäsi, Vain halaan.

ANNA. Vielä sentään pyrkikää Isäni suosiin päästä, rakas Fenton. Jos aika suotuisa ja pyyntö nöyrä Ei siihen auta, silloin -- tulkaa syrjään.

(Jatkavat keskusteluaan syrjässä.) (Höllönen, Laihanen ja rouva Reipas tulevat.)

HÖLLÖNEN. Katkaiskaa heidän keskustelunsa, rouva Reipas; lankoni puhukoon itse puolestaan.

LAIHANEN. Täytyy koettaa, hitto olkoon, menköön sitte syteen tai saveen.

HÖLLÖNEN. Älä vain anna itseäsi säikäyttää.

LAIHANEN. Ei, hän ei minua säikäytä, siitä ei vaaraa, -- kunhan en vain pelkäisi.

R. REIPAS. Kuulkaas, neiti; herra Laihanen tahtoisi sanoa teille pari sanaa.

ANNA. Ma tulen. -- (Fentonille.) Tuon on isä valinnut. Oo, kolmesataa puntaa vuoteensa Somiksi tekee rumimmatkin virheet!

R. REIPAS. Ja kuinka voi se hyvä herra Fenton? Sallitteko minun sanoa pari sanaa?

HÖLLÖNEN. Hän tulee; iske kiinni, lanko. Ah, poika, sulla oli isä!

LAIHANEN. Mulla oli isä, neiti Anna; setäni tässä voi hänestä kertoa monta hauskaa ilvettä. Kertokaapas, setä, neiti Annalle tuo ilve, kun isäni kerran varasti kanakopista kaksi hanhea, kertokaapas.

HÖLLÖNEN. Neiti Anna, lankoni rakastaa teitä.

LAIHANEN. Niin kyllä, yhtä paljon kuin rakastan mitään naista Glostershiressä.

HÖLLÖNEN. Hän tulee teitä pitämään kuin aatelisnaista.

LAIHANEN. Niin, sen teen; siinä ei piisaa pipit eikä papit, jos ovat esquiren arvoa alemmat.

HÖLLÖNEN. Hän antaa teille sataviisikymmentä puntaa elinkorkoa.

ANNA. Hyvä herra Höllönen, antakaa hänen puhua itse puolestaan.

HÖLLÖNEN. Kiitos, suuri kiitos teille siitä; kiitos siitä hyvästä lohdutuksesta. Hän kutsuu sinua, lanko; jätän nyt teidät.

ANNA. No, herra Laihanen?

LAIHANEN. No, hyvä neiti Anna?

ANNA. Mikä on viimeinen tahtonne?

LAIHANEN. Viimeinen tahtoni! Tuhat tulimmaista, sepä somaa pilaa, totta totisesti! En ole, Jumalan kiitos, vielä testamenttiani tehnyt; en ole niin kitulias olento, Jumalalle ylistys.

ANNA. Tarkoitin kysyä, herra Laihanen, mitä te minusta viimeinkin tahdotte?

LAIHANEN. Totisesti, omasta puolestani, hyvin vähän teistä tahdon, tai en mitään. Isäni ja setäni ovat tämän alkuunpanneet; jos se onnistuu, niin olkoon menneeksi, jos ei, niin onni sille, kelle onni tulee. He voivat teille sanoa, miten asian laita on, paremmin kuin minä. Kysykää isältänne, tuossa hän tulee.

(Herra Paaso ja rouva Paaso tulevat.)

PAASO. No, herra Laihanen? -- Hänt', Anni, lemmi. -- Haa, mitä? Mitä tekee Fenton täällä? Nuo käynnit ainaiset on mulle loukkaus; Sanoinhan: pois jo luvattu on Anna.

FENTON. No, älkää kiivastuko, herra Paaso.

R. PAASO. Tytöstä, herra Fenton, luopukaa.

PAASO. Ei teille vaimoks sovi hän.

FENTON. Mua kuulkaa.

PAASO. Ei, hyvä Fenton. -- Herra Höllönen, Ja vävy Laihanen, pois tulkaa sisään. -- Mua kärkkyytenne loukkaa, herra Fenton.

(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

R. REIPAS. Puhukaa rouvan kanssa.

FENTON. Hyvä rouva, Näin vilpittömästi kun tytärtänne Ma rakastan, niin nuhteitten ja kiellon Ja tapain uhallakin lemmen lippu Mun nostaa täytyy ilmaan eikä väistää; Te mulle suokaa suostumuksenne.

ANNA. Älä, äiti, tuolle narrille mua naita.

R. PAASO. En aiokaan, paremman tiedän miehen.

R. REIPAS. Niin, herra tohtorin, mun herrani.

ANNA. Haudatkaa ennen minut kaulaa myöten[17] Ja keilasilla pääni murskatkaa.

R. PAASO. Huoletta vain! -- En tahdo, Fenton, olla En vihamiehenne enk' ystävänne. Tytöltä kysyn, mitä pitää teistä, Ja mikä mieli hällä, se myös mulla. Hyvästi siksi! Sisään hänen täytyy Nyt mennä, muuten isä häneen suuttuu.

(Rouva Paaso ja Anna menevät.)

R. REIPAS. Tää on minun työtäni, tää. -- Mitä, sanoin minä, heitättekö pois lapsenne hupsulle, ja rohtoherralle! Herra Fenton, se on vasta jotakin. -- Tää on minun työtäni.

FENTON. Sua kiitän. Pyydän, tänään Annille Tää sormus anna. Tuossa vaivastasi.

(Menee.)

R. REIPAS. No, taivas sinua siunatkoon! Hellä sydän hänellä on; nainen voisi juosta tuleen ja veteen noin hellän sydämmen tähden. Mutta soisin sentään että herrani saisi neiti Annan, tai että herra Laihanen hänet saisi, tai, totta jumalauta, että herra Fenton hänet saisi. Teen kaikkien kolmen hyväksi minkä voin, sillä olen sen luvannut ja sanassani tahdon pysyä; mutta eritotenkin herra Fentonin hyväksi. No niin, onhan minulla toinenkin asia, sir John Falstaffille molemmilta rouviltani; voi mua pöllöä, kun näin kuhnailen!

(Menee.)

Viides kohtaus.

Huone Sukkanauha-ravintolassa. (Falstaff ja Bardolph tulevat.)

FALSTAFF. Bardolph, sinä!

BARDOLPH. Tässä olen, herra.

FALSTAFF. Tuo kortteli sektiä; pane paahdettua leipää sekaan. (Bardolph menee.) Pitikö minun vielä sekin nähdä, että minua kannetaan pyykkikopassa kuin ränttykasaa lahtarista ja viskataan Thamesiin? No, jos vielä toisen kerran annan näin ilveillä kanssani, niin saavatpa ottaa aivot päästäni ja paistaa voissa ja antaa ne koiralle uudenvuodenlahjaksi. Ne verkaisen pojat suistivat minut jokeen yhtä armottomasti kuin jos olisivat upottaneet sokeita nartun pentuja, viisitoista kappaletta samaa poikuetta; ja ruumiistani voitte jo päättää, että minulta se painuminen käy jotenkin sukkelasti; vaikka olisi pohjaan ollut yhtä pitkältä kuin helvettiin, niin alaspäin vain piti. Olisin uponnut, jos ei ranta olisi ollut laito ja särkkäinen; ja sitä kuolintapaa minä kammoan; sillä se vesi se turvottaa ihmisen; ja mikä olisi minusta tullut, jos minä olisin turvonnut! Muumiavuori siitä olisi tullut.

(Bardolph tuo viiniä.)

BARDOLPH. Täällä on rouva Reipas, joka tahtoo teitä puhutella, herra.

FALSTAFF. Annahan kun ensin kaadan hiukan sektiä tuohon Thamesin veteen; mahani on niin kylmä, kuin jos olisin niellyt lumipalloja rohtopapujen asemasta jäähdyttääkseni munaskuitani. -- Kutsu hänet sisään.

BARDOLPH. Tulkaa sisään, nainen.

(Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS. Teidän luvallanne, -- pyydän anteeksi! Jumal antakoon hyvää huomenta teidän armollenne!

FALSTAFF. Ota pois nämä pikarilasit; laita mulle sektiä oikein kunnon kipollinen.

BARDOLPH. Munienko kanssa?

FALSTAFF. Puhdasta ja sekoittamatonta; minä en tahdo kanansiementä juomaani. (Bardolph menee.) No, mitä nyt?

R. REIPAS. Ah, hyvä herra, tulen teidän armonne tykö rouva Virran asialla.

FALSTAFF. Rouva Virran? Minä olen saanut virrasta tarpeekseni; heittivät minut virtaan; minulla on maha täynnä virtaa.

R. REIPAS. Hyväinen aika! Siihen ei se polo raukka mitään voinut; hän on siitä oikein suuttunut palvelijoilleen; he käsittivät väärin viittauksen.

FALSTAFF. Niin minäkin tein, kun luotin typerän naisen lupauksiin.

R. REIPAS. Niin, hän nyt sitä itkee ja päivittelee, niin että sydäntänne vihloisi, jos sen näkisitte. Hänen miehensä menee tänä aamuna linnustamaan; rouva pyytää että vielä kerran tulisitte hänen luokseen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä. Minun pitäisi joutuun viedä hänelle vastaus; hän kyllä antaa teille hyvitystä, sen minä takaan.

FALSTAFF. Hyvä; minä tulen; sano se hänelle; käske häntä miettimään millainen on ihminen, muistakoon omaa heikkouttaan ja arvostelkoon sitte minun ansioitani.

R. REIPAS. Kyllä sen hänelle sanon.

FALSTAFF. Tee se. Yhdeksän ja kymmenen välillä, niinkö?

R. REIPAS. Kahdeksan ja yhdeksän, teidän armonne.

FALSTAFF. Hyvä, mene nyt; kyllä tulen.

R. REIPAS. Herran rauhaan, armollinen herra!

(Menee.)

FALSTAFF. Kumma, ettei herra Ojasta jo kuulu; hän lähetti sanan, että olisin kotona. Pidän paljon hänen rahoistaan. Kah, tuossa hän jo tuleekin.

(Virta tulee.)

VIRTA. Herran rauha, herra John!

FALSTAFF. No, herra Ojanen? Tulitte kai tiedustelemaan, mitä on tapahtunut minun ja rouva Virran välillä?

VIRTA. No niin, sehän se on asiani, sir John.

FALSTAFF. Herra Ojanen, en tahdo teiltä mitään salata; olin hänen tykönään sovitulla hetkellä.

VIRTA. Ja kuinka onnistui?

FALSTAFF. Sangen onnettomanlaisesti, herra Ojanen.

VIRTA. Kuinka niin? Oliko hän muuttanut mieltä?

FALSTAFF. Ei, herra Ojanen; mutta tuo mulkoileva sarvipää, hänen miehensä, herra Ojanen, joka elää yhtämittaisessa mustasukkaisuuden humussa, tuli kotiin juuri parhaan kuherruksen hetkenä, kun vastikään olimme syleilleet, suudelleet, valat vannoneet ja, niin sanoakseni, huvinäytelmän johdannon suorittaneet, ja hänen kintereillään koko liuta kumppaneita, joita hän hullupäissään oli sinne haalinut ja houkutellut -- ajatelkaas muka nuuskimaan hänen talostaan hänen vaimonsa rakastajaa.

VIRTA. Mitä? Teidänkö siellä ollessanne?

FALSTAFF. Minun siellä ollessani.

VIRTA. Ja hakiko hän teitä eikä löytänyt?

FALSTAFF. Saatte kuulla. Hyvän onnen sallimuksesta tuli samassa sisään rouva Paaso ja toi tiedon Virran tulosta, ja hänen neuvostaan ja rouva Virran neuvottomuudesta he pistivät minut pyykkikoppaan.

VIRTA. Pyykkikoppaan!

FALSTAFF. Niin, jumalauta, pyykkikoppaan; sulloivat minut siihen likaisten paitojen ja alushameiden, sääryksien, tahraisten sukkien ja rasvaisten ruokaliinojen sekaan, niin että siellä, herra Ojanen, oli inhottavin sekoitus sikamaisimpia hajuja, mitä koskaan on kenenkään nenään lemunnut.

VIRTA. Ja kuinka kauan siinä olitte?

FALSTAFF. Oi, tietäkää ja kuulkaa, herra Ojanen, mitä kaikkea minun on täytynyt kärsiä vietelläkseni tätä naista pahaan teidän hyväksenne. Kun näin olivat minut koppaan työntäneet, niin pari Virran renki-lurjusta kutsuttiin sisään emännän käskystä kantamaan minut likaisten vaatteiden nimellä Datchet-niitylle; he ottivat minut olalleen, kohtasivat ovessa herransa, tuon mustasukkaisen pakanan, joka kysäisi heiltä pari kertaa, mitä heillä oli kopassa. Sävähdin pelosta, että tuo riivattu houkkio rupeaisi sitä penkomaan, mutta kohtalo, joka on hänet aisankannattajaksi määrännyt, pidätti hänen kättään. No niin, hän meni sisään nuuskimaan, ja minä menin ulos likaisten vaatteiden nimellä. Mutta pankaa tähdelle, herra Ojanen, mitä nyt seuraa: minä kärsin kolmen erilaisen kuoleman tuskia: ensiksikin sietämätöntä pelkoa, että tuo haiseva, mustasukkainen pukki minut keksisi; toiseksi sain maata puristettuna kuin hyvä säilä silakkanelikon kehyksessä, kärki kahvassa, pää kantapäässä kiinni; ja päälle päätteeksi olin tulpattuna, niinkuin väkevä tislausviina, yhteen haisevien liinavaatteiden kanssa, jotka happanivat omissa rasvoissaan; aatelkaas -- mies minun luontoiseni -- aatelkaas -- minä, joka en siedä kuumuutta enemmän kuin voi; minä, joka lakkaamatta hikoilen ja höyryän; olipa ihme, että pääsin tukehtumasta. Ja sitte, kun tämä hikilöyly oli kuumimmillaan, kun olin enemmän kuin puoliksi rasvassa paistunut, niinkuin hollantilainen herkku, tulla sitte viskatuksi Thamesiin ja tulisen kuumana virrassa jäähdytetyksi niinkuin hevosenkenkä; aatelkaas -- kihisevän kuumana -- aatelkaas, herra Ojanen!

VIRTA. Toden perästä, mieltäni pahoittaa, että minun tähteni olette kaiken tämän kärsinyt. Asiani on siis toivoton. Teillä ei liene halua uuteen yritykseen?

FALSTAFF. Herra Ojanen, ennen minut heittäkööt Etnaan, niinkuin heittivät Thamesiin, ennenkuin asian tähän jätän. Hänen miehensä on mennyt tänä aamuna linnustamaan; olen saanut uuden pyynnön tulla hänen luokseen, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, herra Ojanen.

VIRTA. Kello on jo yli kahdeksan.

FALSTAFF. Joko on? Minun täytyy siis hankkia matkaan. Tulkaa luokseni milloin sopii, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt; ja kaiken loppu ja kaunistus on se, että te hänet valloitatte. Te saatte hänet, herra Ojanen; herra Ojanen, te teette Virrasta aisankannattajan.

(Menee.)