Part 2

R. REIPAS (syrjään). Voi mua! Nyt hän löytää sen nuorukaisen sieltä ja tulee raivoonsa.

CAJUS. _O diable, diable!_ Mike ole minu kabinetiss? -- Konna! _Larron!_ (Ajaa Simppelin ulos työhuoneesta.) Rugby! Minu miekka!

R. REIPAS. Herra tohtori, rauhoittukaa!

CAJUS. Mite varte minu pite rauhottu?

R. REIPAS. Tuo nuorukainen on kunniallinen mies.

CAJUS. Mite kunialinen mees teke minu kabinetiss? Kunialinen mees ei tarvita minu kabinetiss.

R. REIPAS. Hyvä tohtori, älkää olko niin lehmaatinen. Kuulkaa, minä sanon totuuden: pastori Evans lähetti hänet tänne minun tyköni asialle.

CAJUS. Hyve.

SIMPPELI. Niin, todellakin, pyytämään häntä --

R. REIPAS. Vaiti toki, ole hyvä!

CAJUS. Vaiti sinu suu! -- Puhu sinu puhe.

SIMPPELI. Niin, pyytämään tätä kunniallista rouvaa, teidän neitsyttänne, että hän puhuisi pari hyvää sanaa neiti Anna Paasolle minun herrani puolesta, naima-asioissa.

R. REIPAS. Siinä kaikki, totta totisesti! Vaan minäpä en pistäkään kynttäni valkeaan syyttä suotta.

CAJUS. _Pasteur_ Evans sinuko lehetti? -- Rugby, _baillez-moi_ vehe paperi. -- Varto vehe sine.

(Kirjoittaa.)

R. REIPAS. Onpa hyvä, että hän on noin levollinen. Jos olisi hän läpikotaisin kiihtynyt, niin olisitte saanut nähdä hänet oikein suurisuisena ja melankollisena. Mutta siitä huolimatta, ystävä, teen minä herranne puolesta mitä hyvää vain voin, ja asia on, suoraan puhuen, se, että tämä ranskalainen tohtori, minun herrani, -- saatan, nähkääs, sanoa häntä herrakseni, koska hoidan hänen talouttaan, pesen ja huuhdon, prykään, leivon, kuuraan, valmistan ruoat ja juomat, laitan sijan ja teen kaikki tyynni itse, --

SIMPPELI. Onpa raskas taakka olla noin toisen käsissä.

R. REIPAS. Vai olette jo tullut senkin tuntemaan? Niin, totisesti, raskas taakka se on; ja varhain pystyyn ja myöhään maata; -- mutta huolimatta siitä, meidän kesken sanottuna -- eihän sitä tarvitse sen pitemmälle viedä -- herrani on itse rakastunut neiti Annaan; mutta huolimatta siitä, minä tunnen tytön mielen; siitä ei tule mitään.

CAJUS. Sine tolva, vee teme kirja herra Hughi tyke: _parbleu_, miekkahaasto. Mine leikka hene kaula poikki puistoss; mine opeta se kapinen pappi-tolva piste hene nokka joka paikka. -- Sine saa menne; ei on hyve ett sine jee tenne; -- _parbleu_, mine leikka hene kaikki kivet; _parbleu_, henell ei jee kivi heitte koira peell.

(Simppeli menee.)

R. REIPAS. Hyväinen aika, hänhän vain puhuu ystävänsä puolesta.

CAJUS. Se teke hene hyve: eikös te sano minull ett minu pite itse pite Anna Paaso? _Parbleu!_ Mine löö pee poikki se pappi-tolva, ja mine ole keskenyt se Sukkinaha isende mitta meiden meekat. -- _Parbleu_, mine itse takto miss Anna Paaso.

R. REIPAS. Tyttö rakastaa teitä, tohtori, ja kaikki kyllä käy hyvin. Pitäähän antaa ihmisten jaaritella, hemmetissä!

CAJUS. Rugby, tule minu kanss hovi. -- _Parbleu_, jos mine ei saa Anna Paaso, niin mine heitte teiden peekallo ovi kautt ulos. -- Seura minu kintu päräss, Rugby.

(Cajus ja Rugby menevät.)

R. REIPAS. Annas, aasin päätä saat vielä itse kantaa -- Ei, minä tunnen Annan mielen tässä kohden; ei yksikään nainen Windsorissa tunne niin Annan mieltä kuin minä tunnen, eikä kukaan osaa häntä niin pidellä kuin minä osaan, Jumalan kiitos.

FENTON (ulkoa). Onko siellä ketään? Hoi!

R. REIPAS. Kuka siellä, tiedämmä? Sisään toki! Sisään!

(Fenton tulee.)

FENTON. Mitä kuuluu, hyvä rouva? Mitä kuuluu?

R. REIPAS. Hyvää parempaa, kun teidän armonne suvaitsee kysyä.

FENTON. Mitä uutisia? Kuinka voi se sievä neiti Anna?

R. REIPAS. Niin, totisesti, sievä hän on, ja siveä, ja nöyrä; ja teille hän on suosiollinen, sen voin sivumennen vakuuttaa, ja siitä kiitos Jumalan.

FENTON. Luonnistaneeko, mitä luulet? Enhän vain saane rukkasia?

R. REIPAS. Tosin, herraseni, kaikki on Hänen kädessään tuolla ylhäällä, mutta, siitä huolimatta, herra Fenton, vannon kaksi sormea kirjan päällä, että hän teitä rakastaa. -- Onhan teidän armollanne syylä toisessa silmä-laudassa?

FENTON. On oikein. Entä sitte?

R. REIPAS. Niin, siitäpä se riippuu. -- Totta totisesti, ei ole toista semmoista Annikkaa; -- mutta, sen vakuutan, niin kunniallinen tyttö, kuin mikä milloinkaan on leipää syönyt. Me puhelimme tunnin aikaa tuosta syylästä. Ei minua milloinkaan niin naurata kuin sen tytön parissa. -- Mutta se minun täytyy sanoa, että hän on liiaksi taipuva alikoliikkaan ja mietiskelemiseen; mutta mitä teihin tulee, -- niin, huoletta vain!

FENTON. Minun pitää vielä tänään saada nähdä hänet. Kas, tuossa vaivastasi; puhu hyvää minun puolestani; jos näet hänet ennen kuin minä, niin sano terveiseni.

R. REIPAS. Terveisennekö? No, totta totisesti, sen minä teen! Ja kyllä kerron teidän armollenne enemmän tuosta syylästä, kun ensikerran rookaamme, ja vielä muistakin kosijoista.

FENTON. Hyvä vain; hyvästi! Minulla on kova kiire.

(Menee.)

R. REIPAS. Hyvästi, teidän armonne! -- Totta totisesti, kunnon ylimys; mutta Anna ei häntä rakasta, sillä minä tunnen Annan mielen siinä kuin joku toinenkin. -- Jesta varjele! Mitä olen unohtanut?

(Menee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Paason asunnon edustalla. (Rouva Paaso tulee, kirje kädessä.)

R. PAASO. Mitä? Olen ihanuuteni juhlapäivinä rakkauden kirjeiltä pelastunut, ja pitääkö minun nyt joutua niiden esineeksi? Katsotaanpas:

"Älkää kysykö minulta järkisyitä, miksi teitä rakastan, sillä vaikka rakkaus käyttää järkeä parantajanaan, ei se kuitenkaan ota sitä neuvonantajakseen. Te ette ole sen nuorempi kuin minäkään; no niin, siinä on sopua; te olette hilpeä, niin minäkin; ha! ha! siinä vielä enemmän sopua; te rakastatte sektiä, samoin minäkin; voitteko toivoa, rouva Paaso, suurempaa sopua? Olkoon se kylläksi sanottu -- jos koskaan soturin rakkaudesta voi niin sanoa -- että sinua rakastan. En tahdo sanoa: sääli minua, se ei ole soturin puhetapaa; mutta minä sanon, rakasta minua.

Sinä, sydämmeni palo, Jos päivän on salo, Tai kuudan valo, Tai pimeä talo, Niin ritarisi jalo Sun eestäsi vaan Käy taistelemaan.

John Falstaff."

Mikä Herodes Juudanmaasta! -- Oh, sinä inha, inha maailma! Mies, joka jo on melkein lahonnut vanhuuttaan, esiintyy nuorena teikarina! Mitä varomatonta -- hiton nimessä! -- on tuo flaamilainen juopporenttu[9] keskustelussani äkännyt, kun tuolla tavalla uskaltaa minua ahdistaa? Niin, hän on tuskin kolmea kertaa ollut seurassani. -- Mitä olisin hänelle sanonut? -- Säästelin silloin hyvinkin hilpeyttäni; -- taivas sen minulle anteeksi antakoon! -- Totta tosiaan jätän parlamenttiin lakiehdotuksen, että miehet on viralta pantava. Miten kostaisin hänelle? Sillä kostaa minä tahdon, niin totta kuin hänen sisuksensa on putingista.

(Rouva Virta tulee.)

R. VIRTA. Rouva Paaso! Olin, totta totisesti, juuri tulossa teille.

R. PAASO. Ja minä niinikään menossa teille. Te olette niin huononnäköinen.

R. VIRTA. Sitä en ikänä usko. Voin näyttää, että asia on toisin.

R. PAASO. Kyllä minusta vain siltä näyttää.

R. VIRTA. Näyttäköön vain; mutta minä voin näyttää, että asia on toisin. Oi, rouva Paaso, antakaa nyt hyvä neuvo!

R. PAASO. No, mikä nyt sitten hätänä, hyvä ihminen?

R. VIRTA. Oi, ystävä, jos ei olisi noita turhia arveluja, niin voisin päästä semmoiseen kunniaan, että!

R. PAASO. Vähät niistä arveluista; ottakaa kunnia vastaan. Mikä on asia? -- Heittäkää koko arvelut! -- Mikä on asia?

R. VIRTA. Jos tahtoisin mennä hiiteen tämän ijankaikkisen pilkun päällä, niin voisin tulla ritarilliseksi.

R. PAASO. Mitä? -- Sen sinä valehtelet. -- Sir Alice Virta! -- Sellaiset ritarilliset joutuvat pian julkisiksi; ja näin ollen sinun olisi paras pitää vanha arvonimesi.

R. VIRTA. Me poltamme tulta keskellä päivää: -- kas tuossa, lue, lue, ja huomaa, kuinka minä voisin tulla ritarskaksi. -- Tulen aina lihavista miehistä luulemaan pahinta, niin kauvan kuin minulla on yksikin silmä, millä voin erottaa toisen mieshaamun toisesta. Ja kuitenkaan hän ei kironnut; ylisteli vain naisten kainoutta ja moitiskeli niin siivolla ja sopivalla tavalla kaikkea säädyttömyyttä, että olin vähällä vannoa, että hänen mielenlaatunsa oli yhtä todellista kuin hänen sanansa; vaan ne eivät pidä yhtä eivätkä sovi toisiinsa enemmän kuin sadasensimmäinen psalmi "viheriän hameen" nuottiin. Mikä rajutuuli lieneekään tänne Windsorin rannikolle paiskannut tuon valaan, jonka on mahassa tiesi kuinka monta tynnyriä rasvaa? Miten voisin kostaa hänelle? Luulenpa että olisi parasta tuuditella häntä toiveilla, kunnes hekuman kirottu tuli on hänet sulattanut hänen omaan ihraansa. -- Oletko koskaan mokomaa kuullut?

R. PAASO. Sanasta sanaan samaa; nimet vain, Paaso ja Virta, ovat erilaiset! -- Suureksi lohdutukseksesi tuossa riettauksien sokkelossa esitän sinulle tässä kirjeesi kaksoisveljen; mutta sinun saa periä ensimmäisenä, sillä minun, totta totisesti, ei tule koskaan perimään. Lyön vetoa että hänellä on tuhatmääriä noita kirjeitä -- varmaan enemmänkin -- joissa on tyhjä tila nimille, ja nämä ovat toista laitosta. Epäilemättä hän ne vielä painattaa, sillä hänelle on yhdentekevää mitä hän painoonsa panee, koska tahtoisi siihen meidätkin molemmat. Ennemmin olisin jättiläisnainen, Pelionin vuori päälläni. Totta totisesti, helpompi on minun löytää parikymmentä haureliasta toukomettistä kuin yksi siveä mies.

R. VIRTA. Kas vain, aivan samaa: käsiala sama, sanat samat! Mitä hän meistä ajattelee?

R. PAASO. Sitä tosiaankaan en tiedä; mutta vähällä on etten rupee napisemaan omaa siveyttäni vastaan. Minun täytyy kohdella itseäni kuin henkilöä, johon en vielä laisinkaan ole tutustunut; sillä varmaankaan, jos hän ei olisi minussa havainnut piirrettä, jota en itsekään tunne, hän ei olisi minua sellaisella raivolla vallannut.

R. VIRTA. Sanotko: vallannut? Mutta minä hänet kannella pysytän, se on varma.

R. PAASO. Niin minäkin; jos hän laivanluukulleni pääsee, niin en enää koskaan mene merille. Meidän pitää kostaa hänelle, määrätä yhtymispaikka, antaa hänen mieliteolleen hiukan toivon haametta ja houkutella häntä kauniilla viivytyksen syötillä, kunnes hän on Sukkanauhan isännälle hevosensa pantannut.

R. VIRTA. Minä olen valmis vaikka mihinkä koiruuteen häntä kohtaan, kunhan se vain ei tahraa maineemme puhtautta. Oi, jos mieheni saisi nähdä tuon kirjeen! Siitä hänen luulevaisuutensa saisi ikipäiviksi ravintoainetta.

R. PAASO. Katsos, tuossa hän tulee, ja minun hyvä mieheni myöskin; hänestä on luulevaisuus yhtä kaukana, kuin minusta sen aiheuttaminen, ja se kaukaisuus on, toivoakseni, ääretön.

R. VIRTA. Onnellinen vaimo sinä!

R. PAASO. Pitäkäämme yhteistä juonta tuota rasvaista ritaria vastaan. Tule tänne.

(Vetäytyvät peremmälle.) (Virta, Pistooli, Paaso ja Nym tulevat.)

VIRTA. Toivon, ettei niin ole laita.

PISTOOLI. Mut toivo joskus vainuton on koira; Sir John sun vaimoasi katselee.

VIRTA. Ei, vaimoni ei ole enää nuori.

PISTOOLI. Hän valtaa ylhät, halvat, rikkaat, köyhät, Nuoret ja vanhat; kaikki kelpaa, Virta; Hän moskaa rakastaa; siis varo, Virta!

VIRTA. Rakastaisiko vaimoani?

PISTOOLI. Tulena maksa.[10] Torju taikka karkaa, Kuin Don Actaeon, hurtat kintereillä.[11] Oh, iljettävä sana!

VIRTA. Mikä sana?

PISTOOLI. He, sarvi. Hyväst'! Auki silmät! Varo! Näet, öisin varkaat liikkuu; varo, varo, Ennenkuin suvi saa ja käki kukkuu. -- Mars matkaan, herra korpraal Nym! -- Te, Paaso, Hänt' uskokaa, hän puhuu järkeä.

(Menee.)

VIRTA. Odotahan vain! Kyllä siitä selvän otan.

NYM (Paasolle.) Ja se on totta; minun humöörini ei ole valehdella. Hän on minua loukannut muutamassa humöörissä; minunhan se piti viedä vaimollenne se humööri-kirje; mutta minulla on miekka, ja se puree, jos siksi tulee. Hän rakastaa vaimoanne, lyhyestä tärkimpään. Nimeni on korpraali Nym; minä sen sanon ja takaan että se on totta; -- nimeni on Nym, ja Falstaff rakastaa vaimoanne. -- Ajöö! Minä en rakasta sitä leipä- ja juustohumööriä, ja se on sen asian humööri. Ajöö!

(Menee.)

PAASO. Sen asian humööri, hän sanoi; sepä mies pelottaa humöörin ihan pois järjiltään.

VIRTA (syrjään). Minä haen käsiini sen Falstaffin.

PAASO (syrjään). En ole ikänäni kuullut noin pitkäpiimäistä ja teeskentelevää lörppöä.

VIRTA (syrjään). Jos siitä saan vihiä, niin -- hyvä!

PAASO (syrjään). En usko tuollaista kiinalaista,[12] vaikka itse seurakunnan pappi vakuuttaisi hänet kunnialliseksi mieheksi.

VIRTA (syrjään). Se oli kelpo ja älykäs mies; hyvä!

PAASO. Kas vain, Kaisa!

R. PAASO. Minne menet, Yrjö? -- Kuulehan toki!

R. VIRTA. Mikä sua vaivaa, rakas Franssu? Miksi olet niin melankollinen?

VIRTA. Minäkö melankollinen? En ole melankollinen. -- Mene sinä kotiin, mene.

R. VIRTA. Totisesti, sinulla on taas joitakin houreita päässäsi. -- Lähdettekö pois, rouva Paaso?

R. PAASO. Lähden. -- Tulethan kotiin päivälliselle, Yrjö? -- (Syrjään rouva Virralle.) Katsos, kuka tuossa tulee! Hänestä saamme sananviejän sille surkealle ritarille.

R. VIRTA. Niin oikein; häntä minäkin ajattelin; hän on siihen omansa.

(Rouva Reipas tulee.)

R. PAASO. Tulitte varmaan tervehtimään tytärtäni Annaa?

R. REIPAS. Niin tietysti. Ja kuinka nyt jaksaa se hyvä neiti Anna?

R. PAASO. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä. Hauskaa olisi puhella hetkinen kanssanne.

(Rouva Paaso, rouva Virta ja rouva Reipas menevät.)

PAASO. No, herra Virta?

VIRTA. Kuulittehan mitä se mies sanoi minulle, vai mitä?

PAASO. Kuulin; ja kuulittehan te mitä se toinen sanoi minulle?

VIRTA. Luuletteko, että heissä on totuus?

PAASO. Hirteen koko roistot! Minä en usko, että hän sitä julkeisi; mutta nuo miehet, jotka häntä syyttävät aikeista vaimojamme kohtaan, ovat juhtapari hänen virkaheittoja palvelijoitaan; oikeita riiviöitä, nyt kun ovat ilman paikkaa.

VIRTA. Olivatko nuo hänen palvelijoitaan?

PAASO. Olivat tietystikin.

VIRTA. Mutta ei asia minua siltä sen paremmin miellytä. -- Asuuko hän Sukkanauhassa!

PAASO. Asuu tietystikin. Jos hän rupee minun vaimoani miellyttelemään, niin jätän eukon rentonaan hänelle. Mitä hän muuta häneltä saa kuin purevia sanoja, se tulkoon minun päähäni.

VIRTA. En minäkään vaimoani epäile; mutta ilkeätä olisi nähdä heidät yhdessä. Mieskin voi olla liiaksi luottavainen, ja minä en tahtoisi mitään päähäni. Minä en niinkään voi rauhoittua.

PAASO. Kas, tuossa tulee se suupaltti Sukkanauhan isäntä. Hänellä on joko viinaa kallossa tai rahaa kukkarossa| kun on noin mielihyvillään. -- Mitä kuuluu, hyvä isäntä?

(Ravintolan isäntä ja Höllönen tulevat.)

ISÄNTÄ. No, julkupukari! Sinä olet aatelismies. -- Hidalgo-rauhatuomari, sanon minä!

HÖLLÖNEN. Tulen, isäntä hyvä, tulen. -- Hyvää iltaa, kymmenesti hyvää iltaa, herra Paaso! Herra Paaso, tuletteko kanssamme? Meillä on pieni kepponen tekeillä.

ISÄNTÄ. Sano se hänelle, hidalgo-rauhatuomari, sano se hänelle, julkupukari.

HÖLLÖNEN. Niin, täällä on kaksintaistelu tekeessä walesilaisen papin, sir Hughin, ja ranskalaisen tohtorin, Cajuksen, välillä.

VIRTA. Hyvä Sukkanauhan isäntä, saanko vähän puhua kanssanne?

ISÄNTÄ. Mitä tahdot sinä, julkupukari?

(Menevät syrjään.)

HÖLLÖNEN (Paasolle). Tuletteko mukaan katsomaan? Iloinen isäntämme on mitannut heidän miekkansa ja, luulemma, haastanut heidät kummankin eri paikkaan; sillä uskokaa pois, pastorin kanssa ei, kuulemma, ole hyvä leikitellä. Kuulkaa, kerron teille, mikä kepponen meillä on tekeillä.

ISÄNTÄ. Eihän sinulla vain liene mitään velkajuttua ritariani vastaan, sinä kavalieri-kuntini?

VIRTA. Ei, totta totisesti; mutta tarjoan teille pullollisen kuumaa sektiä, jos hankitte minulle pääsyn hänen luokseen ja sanotte hänelle, että nimeni on Ojanen; noin vain pilan vuoksi.

ISÄNTÄ. Tuohon käteen, pukari! Hankin sinulle sisäänmenon ja ulospääsyn; -- sanoinko oikein? -- Ja nimesi on oleva Ojanen. Se on hauska ritari. -- Joko tulette, topra herrat?

HÖLLÖNEN. Tulen minä, isäntä hyvä.

PAASO. Olen kuullut, että tuo ranskalainen on oikea miekkataituri.

HÖLLÖNEN. Joutavia! Ymmärrän minäkin vähän niitä asioita. Nykyaikaan niillä on asennot ja hyökkäykset ja väistöt ja tiesi mitä kaikkia; mutta sydämmestä kaikki riippuu, herra Paaso; tässä sen on paikka, tässä. Muistan niitä aikoja, jolloin pitkällä miekallani olisin pannut teidät kaikki neljä vahvaa miestä kippaamaan kuin rotanpoikaset.

ISÄNTÄ. No, pojat, no! Joko tallustetaan?

HÖLLÖNEN. Kyllä minä tulen. Hauskempi olisi nähdä heidän toraavan kuin tappelevan.

(Isäntä, Höllönen ja Paaso menevät.)

VIRTA. Vaikka Paaso onkin suruton narri ja niin lujasti luottaa vaimonsa heikkouteen, niin kuitenkaan en minä voi niin hevin luulojani heittää. Vaimoni oli hänen seurassaan Paason talossa, ja mitä he siellä tekivät, sitä ei ole niin helppo tietää. No niin, minun täytyy saada asiasta selko, teeskentelemällä aion peijata kiinni sen Falstaffin. Jos löydän vaimoni uskolliseksi, niin ei ole vaivani hukkaan mennyt; jos on toisin, niin on vaiva hyvin käytetty.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Huone Sukkanauha-ravintolassa. (Falstaff ja Pistooli tulevat.)

FALSTAFF. En, en penniäkään sinulle lainaa.

PISTOOLI. Siis maailma mun olkoon osterini, Jonk' avaan miekallani. -- Takaisin maksan summan tavarassa.

FALSTAFF. Ei, ei penniäkään! Olen suvainnut sen, että olet luottoni pannut pantiksi; olen jo kolme kertaa häkittänyt hyviä ystäviäni pelastamaan sinut ja tuon juhtakumppanisi Nymin, -- muuten olisitte saaneet häkin takaa kurkkailla kuin pari kaksoisbabiaania. Olen jo helvetin oma, kun ylimysystävilleni olen vannonut, että olette muka hyviä sotureita ja kelpomiehiä; ja kun Pirjo rouva kadotti viuhkansa kahvan, niin vakuutin kunniasanallani, ettet sinä sitä varastanut.

PISTOOLI. Saithan siitä osasi: kokonaista viisitoista penniä.

FALSTAFF. Se oli oikeus ja kohtuus, sinä konna, oikeus ja kohtuus. Luuletko, että minä ilmaiseksi panen sieluni alttiiksi? Sanalla sanoen, älä roiku enää niskoillani: minä en ole sinun hirsipuusi. Mene! Lyhyt veitsi ja kansantungos; -- mene säteriisi Lutkalaan, mene! -- Et tahdo kirjettäni toimittaa perille, senkin konna! -- vetoat kunniaasi! Haa! sinä senkin pohjaton alhaisuus! Täysi työ on tässä itselläni pitää oma kunniani säntillään. Minun, minun, minun itseni täytyy toisinaan työntää jumalanpelkoni vasempaan, kääriä kunniani puutokseni vaippaan ja koukutella, vaania ja veijailla; ja sitte vielä sinä, senkin konna, tahdot rääsysi, villikissankatseesi, kapakkajuorusi ja karkeat hollitupavalasi kätkeä kunniasi suojavarustuksiin! Eikö niin, vai mitä?

PISTOOLI. Ma kadun; muuta miehelt' et voi pyytää.

(Roopetti tulee.)

ROOPETTI. Herra, täällä eräs rouva tahtoo teitä puhutella.

(Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS. Hyvää huomenta, armollinen herra.

FALSTAFF. Hyvää huomenta, rouvaseni.

R. REIPAS. Ei ihan niin, teidän armonne luvalla.

FALSTAFF. No, tyttöseni sitten.

R. REIPAS. Se olen, sen vannon, niin totta kuin äitini se oli sinä hetkenä, jona minä tulin maailmaan.

FALSTAFF. Joka vannoo, sitä uskon. Mitä minusta tahdot?

R. REIPAS. Suvaitsisin sanoa pari sanaa teidän armollenne.

FALSTAFF. Vaikka pari tuhatta, kaunis nainen; minä suvaitsen sinua kuulla.

R. REIPAS. Täällä on eräs rouva Virta, teidän armonne; -- pyydän, tulkaa vähän lähemmäksi tänne. -- Minä itse asun herra tohtori Cajuksen tykönä.

FALSTAFF. Hyvä! Jatka! Rouva Virta, sanot, --

R. REIPAS. Siinä olette ihan oikeassa, teidän armonne; mutta olkaa hyvä, teidän armonne, vähän lähemmäksi tänne.

FALSTAFF. Vakuutan, että kukaan ei meitä kuule: omaa väkeä vain, omaa väkeä.

R. REIPAS. Niinkö? Taivas heitä siunatkoon ja tehköön heidät palvelijoikseen!

FALSTAFF. No niin: rouva Virta, -- mitä hänestä?

R. REIPAS. Ah, herra, hän on hyvä luontokappale. Hyväinen taivas, te olette, teidän armonne, aika velikulta. No, no, taivas anteeksi antakoon teille ja meille kaikille, sitä rukoilen.

FALSTAFF. Rouva Virta; -- no siis: rouva Virta, --

R. REIPAS. No niin, lyhyestä tärkimpään. Te olette pannut hänet niin hulluun myllyyn, että on vallan ihme ja kumma. Kaikista paras hoviherra, kun hovi täällä Windsorissa luseerasi, ei olisi voinut panna häntä niin hulluun myllyyn. Ja kuitenkin niissä oli ritareita ja loordeja ja aatelismiehiä, ja kaikilla kuomivaunut; niin, totta totisesti, vaunut toistensa jälkeen, kirje toisensa jälkeen, lahja toisensa jälkeen; ja haiskahtivat niin hyvälle -- pelkkää myskiä kaikki! -- ja kahisivat, totta totisesti, silkissä ja kullassa; ja semmoiset valiosanat ja semmoiset viinit ja sokerit, kaikkein parasta ja sominta sorttia, että niillä olisi voinut voittaa vaikka minkä naisen sydämmen; ja, totta totisesti, hän ei heihin edes vilkaissut. -- Itse olisin voinut saada kaksikymmentä enkeliä tänä aamuna; mutta minä annan palttua koko enkeleille, jos ne on semmoista sorttia, kuin sanotaan, ja jos ei kaikki käy kunniallisesti; -- ja, totta totisesti, he eivät saaneet häntä senkään vertaa suostumaan, että olisi ryypäissyt samasta pikarista kuin kaikkein plookin heistä; ja kuitenkin niissä oli kreivejä, vieläpä henkivartijoitakin;[13] mutta, totta totisesti, se kaikki on hänestä yhtä.

FALSTAFF. Mutta mitä sanoo hän minusta? Lausu lyhyesti, hyvä Mercuriani.

R. REIPAS. Niin, hän on saanut kirjeenne, josta hän teitä kiittää tuhatkertaisesti; ja hän antaa teille tiedoksi, että hänen miehensä on poissa kotoa kymmenen ja yhdentoista välillä.

FALSTAFF. Kymmenen ja yhdentoista?

R. REIPAS. Niin, ihan niin; ja silloin, hän sanoo, voitte tulla katsomaan sitä kuvaa -- tiedättehän; Virta, hänen miehensä, ei ole silloin kotoisalla. Ah! Sillä rouva-kullalla ei ole hauskat päivät sen miehen kanssa; hän se on oikea mustasukka; sillä sydänkäpysellä on oikein koiran päivät hänen kanssaan.

FALSTAFF. Kymmenen ja yhdentoista! -- Viekää hänelle terveiseni, rouva; tulen täsmälleen.

R. REIPAS. No sepä kilttiä. Mutta minulla on vielä toinenkin komisjooni teidän armollenne: rouva Paaso myöskin lähettää teille herttaiset terveisensä; ja sallikaa minun kuiskata korvaanne, että hän on niin hevelin siivo ja kunnon vaimo, vaimo -- sen sanon teille -- joka lukee aamu- ja ehtoorukouksensa siinä kuin joku toinenkin Windsorissa, olkoon kuka tahansa; ja hän käski minun sanoa teidän armollenne, että hänen miehensä on harvoin kotoa poissa, mutta hän toivoo että vielä se aika tulee. En ole ikänäni nähnyt naista niin pikeentynyttä mieheen; luulen tosiaankin että te käytätte noitatemppuja, niin, totta totisesti.

FALSTAFF. Ehkä, siitä saat olla varma; viehättävien puolieni tenhovoimaa lukuunottamatta, en laisinkaan käytä taikatemppuja.

R. REIPAS. Jumala teitä siunatkoon siitä!

FALSTAFF. Mutta kuulehan, sano minulle yksi asia: onko Virran vaimo ja Paason vaimo kertoneet toisilleen että minua rakastavat?

R. REIPAS. Se vasta olisi hullua, totta totisesti! -- Ei, niin Jumalalta hyljättyjä he eivät toki ole, toivon ma; -- sepä olisi kolttonen, totta totisesti! Mutta rouva Paaso pyytäisi, että lähettäisitte hänelle pikku kantapoikanne, kaikin mokomin; hänen miehellään on ihmeellinen kimma tuohon pikku poikaan; ja, totta totisesti, herra Paaso on kunnon mies. Ei ole yhdelläkään vaimolla Windsorissa parempia päiviä kuin sillä rouvalla: tekee mitä tahtoo, sanoo mitä tahtoo, ottaa kaikki, maksaa kaikki, menee maata milloin lystää, nousee milloin lystää; kaikki niinkuin tahtoo; ja totisesti hän sen ansaitseekin, sillä jos Windsorissa on hyvää vaimoa, niin kyllä hän se on. Teidän täytyy lähettää hänelle kantapoikanne, siinä ei auta mikään.

FALSTAFF. Kyllä sen teen.

R. REIPAS. No niin, teette sen siis! Ja, nähkääs, hän voi tulla ja mennä ja kulkea teidän molempien väliä; ja joka tapauksessa tulee teillä olla tunnussana, että tiedätte toistenne ajatukset ja ettei poika niistä saa vihiä, sillä ei ole hyvä, että lapset saavat tietää mistään pahuudesta; vanhemmat ihmiset, nähkääs, ovat hienon-varovaiset, niinkuin sanotaan, ja tuntevat maailman.

FALSTAFF. Hyvästi! Puhu puolestani kummallekin. Tuossa on kukkaroni; jään sittekin sinulle velkaan. -- Poika, mene tämän rouvan kanssa.

(Rouva Reipas ja Roopetti menevät.)

Nämä uutiset panevat pääni pyörälle.

PISTOOLI. Tuo lutka Cupidon on postilaiva. -- Purjeita lisää! Jälkeen! Ylös suojus! Lauk! Mun on saalis, tai sen vieköön meri!

(Menee.)