Part 7

Vihdoin oli tyttö lähellä, alkoi nousta mäkeä ylös, koira edeltä nuuskien ilmaa, tyttö auttoi itseänsä ylöspäin vesoista vetämällä, mutta käynti väsytti häntä enämmin ja enämmin. Öyvind juoksi alaspäin, koira murisi, mutta Mari kielti sitä, nähtyänsä hänen tulevan, ja rupesi istumaan isolle kivelle, veripunaisena, väsyneenä ja hiessä päin. Hän kiipesi kanssa kivelle aivan viereen: "Kiitoksia tulemastasi!" -- "Lämpiämisestä ja matkasta! Oletko sinä odottanut kauvan?" -- "En. Koska meitä vartioidaan illoin, niin käyttäkäämme puolenpäivän aikaa hyväksemme. Mutta tästä lähin minä ajattelen, ettei sitä tarvitse pitää niin salassa ja vaikeana; juuri siitä minun teki mieleni haastelemaan kanssasi." -- "Eikö salassa?" -- "Kyllä minä hyvin tiedän, että salaisuus kaikissa on sinusta mieluisin; mutta uskaliaisuutta näyttäminen on sinusta myös sama. Tänäpänä minä tulen juttelemaan kanssasi kauvan, ja kuuntelehan nyt." -- "Onko se totta, että sinä koetat päästä läänin maaviljelys-neuvojaksi?" -- "On, ja kyllä minä pääsenki. Siinä minulla on kahdellainen tarkoitus: esinnä elättävän ammatin saaminen, ja sitte se päätarkoitus, että minä voisin toimittaa jotaki ukkovaarisi nähden ja havaiten. Se sattuu vielä niin somasti, että useimmat Heidegaardenen kylän talon omistajoista ovat nuorta kansaa, joka tahtoo parempata järjestystä työnteossa ja tarvitsee siis neuvoa; rahaa niillä on myös. Niin minä alan siitä: minä annan parantaa kaikki, niiden navetasta alkaen aina veden viemäriin asti, minä pidän heille esityksiä ja työskentelen, minä milt'en piiritän vanhuksenki hyvillä töilläni." -- "Se puhe on hempeätä; puhu enemmän, Öyvind!" -- "Aivan niin, mutta puhukaamme nyt omista asioistamme. Elä sinä lähde mihinkään pitkälle matkalle." -- "Niin, vaan kun se käskee?" -- "Eläkä salaa häneltä, mitä meitä kahta liikuttaa." -- "Josko se kiusaisiki minua?" -- "Mutta me voitamme enemmän ja suojelemme itsemme paremmin julkaisemalla kaikki. Meidän pitää varsin oleman niin paljon yksissä muiden ihmisten nähden, että ne aina saavat puhua kuinka me miellymme toisiimme; ne toivovat sitä paremmin meille käyvän hyvästi. Elä toki matkusta! Ero on aina vaarallista, sillä eronneiden välille voipi tulla eripuraisuus. Sitä emme usko ensimäisellä vuodella, mutta se on mahdollista, että toisella jo voisimme ruveta uskomaan sitä tätä. Olkaamme me kaksi yksissä kerran viikossa ja naurakaamme kaikelle pahuudelle, jota syrjäisten tekee mieli laittamaan välillemme; meidän pitää kainostelematta saattaa yhtyä tanssissakin ja tanssia niin että hurisee, niiden uhalla, jotka istuvat ympärillämme meitä panetellen. Meidän pitää yhtymän kirkolla ja tervehtimän toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka soisivat olevamme satain peninkulmain päässä toisistamme. Jos joku laittaa meistä laulun, niin me istumme yhdessä miettien sille vastausta; kyllä se aina käypi laatuun, kun me autamme toisiamme. Ei kukaan voi meille mitään, kun me harjoitamme yhteyttä ja näytämme ihmisille, että se on totta. Onnetoin rakkaus on ainoastansa semmoisten välillä, jotka ovat joko pelkuria eli heikkoja eli kipeitä eli aprikoitsevia, jotka odottavat jotakuta soveliaisuutta, eli viekkaita, jotka vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa tautta, eli hentoja, jotka eivät niin paljon pidä toisistansa, että sukuperäisyys ja vanhat turhat luulot voitaisiin unouttaa, -- ne piiloittelekset, lähettävät kirjeitä, ja vapisevat yhdestä sanasta; ja pelkoa, tätä alinomaista levottomuutta ja veren vaivaa, pitävät he viimein rakkautena, tuntevat olevansa onnettomia ja sulavat siihen paikkaan kun sokeri. Vähä niistä! jos ne oikein rakastaisivat toisiansa, niin ne eivät pelkäisi mitään, mutta nauraisivat vaan, ja kävelisivät kirkollakin julkisesti huolimatta muiden naurusta ja panettelemisesta. Minä olen sekä lukenut kirjoista ja nähnyt itsekin, kuinka sellainen rakkaus on vähäkelpoista, joka piiloittelekse. Alku olkoon salaista, sillä se alkaa viattomasti, mutta sitte se olkoon julkista, sillä se on iloista. Se on kun lehti, joka urvasta puhettuansa ei voi olla piilossa, sillä se kasvaa vaan isommaksi, ja ilman sitä niin näethän sen, että kaikki kuivettuneet lehdet tippuvat alas kuss'ikään nuoret puhkeavat ulos. Se, jolla on oikea rakkaus, luopuu kaikista, mitä hänellä oli vanhastansa mieluista, turhista taruista; mahala kihoaa ulos ja juosta jollottaa, ja eikö sitä sitte kukaan näkisi? Hih, tyttö! heidän pitää tuleman iloisiksi siitä kun näkevät meidän olevan iloisina; kaksi kihlattua, jotka eivät luovu toisistansa, tekevät kansalle siten hyvää, että ne antavat ainetta lauluille, joita lapset oppivat laulamaan ulkoa epäuskoisten vanhempainsa häpeäksi. Minä olen lukenut niin monesta semmoisestakin laulusta, joita näilläkin seuduin elää kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran olivat laulun aineena, ovat nyt ne, jotka liikutettuina laulelevat samoja lauluja. Niin, Mari, ja antakaamme nyt toisillemme kättä, kas niin, ja luvatkaamme myös toisillemme, ettemme eroa koskaan, aivan niin, ja niin sen pitää käymän, hurraa!" -- Hän yritti tarttumaan päähän, mutta tyttö käänti sen toisaalle ja soluttiin kiveltä alas.

Hän jäi istumaan, tyttö tuli jälleen, ja jäi seisomaan hänen eteensä, laski kätensä hänen polvelle, ja sanoi katsoen häneen: "Kuulepas, Öyvind, kun se nyt tahtoo, että minun pitää lähteä matkalle, niin mitäs sitte?" -- "Niin sinun pitää sanoa suorastansa: en lähde." -- "Kultaiseni, käypikö se laatuun?" -- "No, eihän se voi sinua kantaa kärriin." -- "Jos hän ei juuri sitäkään tee, niin saattaahan se monella muulla tavalla pakoittaa minua." -- "Sitä minä en usko; sinä olet tosin velvollinen tottelemaan, niin kauvan kun se ei ole synti; mutta sinä olet myös velvollinen antamaan hänen tuta selvään, kuinka raskasta totteleminen on sinulle tällä kertaa. Minä tarkoitan, että hän rupeaa arvelemaan paremmin, kun hän sen näkee, mitenkä asian laita on; nyt hän luulee vaan, niin kun moni muu, että rakkautemme on ainoastansa lapsellista armastelemista. Näytä hänelle, että se on vähä enemmästä arvosta." -- "Usko pois, että hänen kanssa ei ole leikittelemistä. Hän vartioipi minua ikään kun kytkettyä kiliä." -- "Mutta sinä katkot kytkyesi monta kertaa päivässä." -- "Se ei ole totta." -- "Onpahan; sillä sinä katkot sen joka kerran kun ajattelet minun päälleni." -- "Niin, sillä lailla. Mutta tiedätkö sinä varmaan, että minä niin usein ajattelen sinun päällesi?" -- "Muuten sinä et istuisi täällä." -- "Kultaiseni, itsehän sinä lähetit sanan, että minä tulisin?" -- "Mutta sinä tulit sen tautta, kun ajatukset ajoivat." -- "Paremmin sen kautta kun ilma oli niin kaunis." -- "Vast'ikäänhän sinä sanoit sen olevan liian lämpimän." -- "Niin vastamäkeä käydä; mutta entäs alas jälleen?" -- "No minkä tautta sinä tulit ylös?" -- "Saattaakseni juosta alas." -- "Minkäs tähden et jo ole juossut?" -- "Sen tähden että minun pitää levätä." -- "Ja jutella kanssani rakkaudesta?" -- "Kyllä minä voisin sinua iloittaa kuuntelemallaki." -- "Kunko linnut laulelevat?" -- "ja kun joukko makaa", -- "ja kun kellot kalisevat", -- "tuolta vuoren takaa."

Tällöin näkivät he kumpikin Marin ukkovaarin tulevan rykien kartanolle ja menevän kellon nauhaan soittamaan joukkoa ylös. Työväki vetiikse esille, mikä ladosta, mikä aitasta ja tuvasta, menivät haukoitellen hevoisien ja haravien luokse, hajosivat ympäri niittyä, ja kohta kävi työn teko uudellensa vilkkaasti. Ainoastansa ukkovaari käveli huoneesta huoneesen, nousi viimein ladon ylimäiselle rapulle ja katseli ulospäin. Pienoinen poika juosta havotti hänen luoksensa; luultavasti oli hän sitä huutanut. Poika täppöiliki alas aivan Pladsen'in mökkiä kohti; ukkovaari kuhjusti sillä aikaa ympäri kartanoa, pälyen yhtenänsä mäelle päin, eikä mahtanut arvata, että se mustukainen "isolla kivellä" oli Mari ja Öyvind. Mutta tälläki kertaa oli Marin iso koira pahaksi onneksi. Se näki muka vieraan hevoisen ajavan kartanolle ja luullen olevansa koti-ammatissansa, rupesi se haukkua terhentämään täyttä voimaa. Ne kyllä kieltivät koiraa, mutta se oli tullut vihaiseksi eikä tahtonut heretä; ukkovaari seisoi alaalla töllistellen ylös mäelle. Mutta telme tuli vielä pahemmaksi, sillä kaikki paimenten koirat kuulivat kauhistuen tämän vieraan äänen ja juoksivat sinne. Kun ne näkivät, että se oli iso, harmaa halli, yhdistyivät kaikki turrukkakarvaiset suomalais-koirat tätä yhtä nukittamaan. Marille tuli semmoinen pelko, että hän juoksi jäähyväisittä. Öyvind meni tappelun kahakkaan, huiski ja löi, mutta koirat vaan muuttivat kamppailupaikkaa ja taas yhteen hirveästi häristen ja hyppien, hän jälestä uudellensa, ja sitä tehden, kunnes ne vieryivät aivan puron äyräälle; silloin juoksi hän kahuun, josta seurasi, että ne jokainoa vieryivät veteen juuri semmoiseen kohtaan, jossa oli jokseenki syvää, erosivat sitte häpeissänsä toisistansa, ja siihen loppui tämä metsäsota. Öyvind kulki metsää, kunnes hän pääsi kyläntielle, mutta Mari tuli ukkovaariansa vastaan halkovajan luona; koira oli ilmaissut hänen.

"Mistä sinä tulet?" kysyi ukko. -- "Metsästä!" -- "Mitä sinä siellä teit?" -- "Poimin marjoja." -- "Se ei ole totta." -- "Ei, ei se vainen olekaan." -- "No, mitäs sinä teit?" -- "Haastelin muutaman kanssa." -- "Oliko se mökin pojan kanssa?" -- "Oli." -- "Kuule nyt, Mari! huomenna sinä lähdet." -- "Enpähän." -- "Kuule nyt Mari, minä sanon sinulle ainoastansa yhden asian: sinun pitää lähteä." -- "Sinä et voi nostaa minua kärriin." -- "Enkö? enkö minä voi?" -- "Et, sillä sinä et tahdo?" -- "Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Mari! huvikseni vaan, näet, huvikseni vaan tahdon minä ilmoittaa sinulle, että minä lyön selkäkappaleet palasiksi siltä sinun pojan reikaleeltasi." -- "Eikö vähä, sitä sinä et tohdi." -- "Enkö minä tohdi? Sanotko sinä, etten minä tohdi? Kuka minulle voisi mitään, kuka?" -- "Koulumestari." -- "Kou-Koulu-Koulumestari? Huoliiko se hänestä mitään, luullaksesi?" -- "Huolii kyllä, hän juuri on pitänyt häntä maaviljelys-koulussa." -- "Koulumestari?" -- "Koulumestari!"

"Kuule nyt, Mari! minä en tahdo kuulla tästä juoksusta puhuttavan; sinun pitää lähtemän pois näiltä seuduin. Sinä teet minulle vaan huolta ja mielikarvautta. Minä olen vanha mies, minä tahdon nähdä sinut hyvästi holhottuna, minä en tahdo elää kansan suussa pilkkana sen asian tautta; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi, sen sitä saat havaita, Mari. Kohta minusta aika jättää, niin sinä jäät hulhavalle; mitenkähän olisi käynyt äitisiki kanssa, ellei minua olisi ollut? Kuule nyt. Mari! ole järkevä ja tottele, mitä minä sanon; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi." -- "Etpähän tahdo." -- "Vain niin? Mitäs minä sitte tahdon?" -- "Saada omalle tahdollesi edistystä, sitä sinä tahdot, kysymättäsi, mikä minun tahtoni on." -- "Olisiko sinullaki muka tahto, sinä mokoma lirpakko? Sinä muka ymmärtäisit omaa parastasi, sinä viettelys? Minä annan sinulle vähä vitsaa, annanko, ollospa kuin iso ja pitkä hyvänsä. Kuule nyt, Mari, anna sinä nyt minun puhella kanssasi suosiolla. Sinä et ole perijuuriasi aivan hullumainen, mutta sinä olet vietelty. Kuuntele sinä minua, minä olen vanha ja järkevä mies. Puhelkaamme vähä suosiolla; ei minun laitani ole niin loistava, kun ihmiset luulevat; köyhä, irtonainen lintu voipi kohta lentää tiehensä sen vähän kanssa, mitä minulla on; isä hyväsi varnisti sitä kovasti, hän. Pitäkäämme itse itsestämme huolta tässä maailmassa, se ei ole paremman arvoinen. Koulumestarin on hyvä puhua, sillä hänellä on itsellänsä rahaa, ja niin on papillaki; ne voivat saarnata. Mutta me, jotka saamme kärsiä orjuutta elatuksen eteen, meidän laitamme on toisellainen. Minä olen vanha, minä tiedän paljon, minä olen nähnyt monta kohtalota; rakkaus, näet, se voipi kyllä olla hyvä, noin puhellessa, jaa, mutta se ei kelpaa; se on kyllä hyvä papille ja sen semmoisille, vaan talonpoikaisten täytyy pitää sitä toisella tavalla. Esinnä ruokaa, näet, sitte Jumalan sanaa ja sitte vähä kirjoitusta ja luvun-laskua ja sitte vähä rakkautta, jos se voipi niin antautua, mutta siitä, surma vieköön! ei ole hyötyä että rakkaudella aletaan ja ruokaan lopetetaan. Mitä sinä nyt vastaat, Mari?" -- "Enpä tiedä." -- "Etkö sinä tiedä, mitä sinun pitää vastaaman?" -- "Tiedän minä sen." -- "No, mitä?" -- "Pitääkö minun sanoa se?" -- "No se nyt on tietty, että sinun pitää sanoa se!" -- "Minä pidän paljon siitä rakkaudesta". Ukko seisoi vähän aikaa julmana, ja ajatellen niitä satoja puheita, jotka olivat loppuneet samalla lailla, puisti hän päätänsä, käänti selkänsä ja meni.

Hän suututtelikse mökkiläisillensä, torui piikoja, pieksi sitä isoa koiraa ja säikäytti melkein hengettömäksi pienoisen kanan, joka oli mennyt toukopeltoon; mutta tytölle hän ei virkkanut enää niin mitään.

Sinä iltana oli Mari niin iloinen makaamaan mentyänsä ylös. että hän aukasi ikkunan, katsoi renottaen kyynäs-varsin ulos ja lauloi. Hän oli saanut Öyvindiltä soman rakkauden kirjan ja siinä oli pieni rakkauden laulu, jota hän lauloi näin:

Mieltynet minuun, Miellyn mä sinuun Koko elinkautenamme; Kesä kun kuluu, Kukka kellastuu, Tulee takais leikkinemme.

Viimeisvuotiset Sanais suloiset Muistan mä nyt ikkunalla; Istun itseksen', Laulan lystiksen' Onnesta auringon alla.

Litli-litli-li, Kuule kultani, Joka juoksit pääsi hielle; Päivä pimiää, Seikka selviää, Sillä sinä sait sen tielle.

Hih-hih-hih-hih, ha! Suutelostapa En oo liioin laulanunna; Ja jos niinkin ois, Unohuta pois, Sen mä oon nyt sanonunna.

Hyvää yötä vaan, Niin mä nähdä saan Unta sini-silmistäsi. Ja tuhansista viistä sanoista, Kun oon kuullut kieleltäsi.

Nyt mä kiini paan, Mitäs muutakaan? -- Lauluni jo lakastuvi; Tahtoisitko sä Mua viehättää? -- Soma onpi tämä suvi.

Kahdestoista Luku.

Muutamia vuosia on kulunut viimeisen kohtauksen perästä.

Syksy-puoleen kesää tulee Koulumestari jalan Nordistuen taloon, aukasee ulko-oven, ei löydä ketään kotona, aukasee vielä toisen, ei löydä ketään kotona, menee sitte samalla lailla koko pitkän pytingin lävitse sisimäiseen kammariin; siellä istuu Ole Nordistuen yksinänsä sängyn edessä ja katsoo kämmeniinsä.

Koulumestari tekee hyvän päivän ja saa vastuun; hän ottaa tuolin ja istuutuu Olen eteen. "Sinä kutsutit minua?" sanoo hän. -- "Niinhän minä tein."

Koulumestari siirtäytyy, katsoo ympäri kammaria, ottaa käteensä muutaman kirjan, joka on pöydällä, ja selailee sitä. "Mitä sinulla on minulle sanomista?" -- "Minä istun juuri sitä miettien."

Koulumestarilla ei ole kiirettä, vetää silmälasinsa esille nähdäksensä lukea kirjan nimeä, pyyhkii ne puhtaaksi ja nostaa nenällensä. "Sinä vanhenet nyt, Ole." -- "Juuri siitäpä minä olin puhua kanssasi. Se menee takaperin; minä kallistun kohta." -- "Niinpä sinä saat katsoa, että saatat kallistua hyvillä mielin, Ole", -- hän painaa kirjan kiini ja katsoo niteesen.

"Se on hyvä kirja, se, joka nyt on käsissäsi." -- "Eipä se kyllä ole paha; -- oletko sinä useinki päässyt kannen sivuitse, Ole?" -- "Nykyjään, niin...."

Koulumestari panee kirjan pois ja pistää silmälasit koteloonsa. "Kyllähän sinulla ei taida olla mieluisesi elämä?" -- "Sitä minulla ei ole ollut niin kauvan kun muistan." -- "Niin se oli minunki laitani kauvan aikaa. Minä elin vihoin yhden hyvän ystäväni kanssa ja toivoin häntä tulevaksi luokseni, ja niin kauvan minä olin onnetoin. Silloin minä päätin mennä hänen luoksensa, ja sittemyöten on kaikki ollut mukavata." -- Ole nostaa päätänsä äänetöinnä.

Koulumestari: "Mitenkäs luulet taloutesi kanssa käyvän, Ole?" -- "Takaperin niinkun itseniki kanssa." -- "Kellekä se jääpi, kun sinusta aika jättää?" -- "Sitäpä minä en tiedä; se se myös minua huolettaa." -- "Naapurillesi käy nyt hyvin, Ole." -- "Niin, niillä on se maaviljelystaituri apuna, niillä."

Koulumestari, ei ollen niinä miehinäänkään, kääntyy ikkunaan päin: "Voisihan sinullaki olla apua, Ole? Sinä et voi paljon kävelläkään, ja vähä sinä tiedät uusia keinoja." -- Ole: "Kukapa minua auttanee?" -- "Oletkos pyytänyt apua?" -- Ole ei virka mitään.

Koulumestari: "Minä syytin kauvan samalla lailla Luojaani. -- Sinä et ole minulle hyvä, sinä, sanoin minä hänelle. Oletkos minua rukoillut? kysyi hän. En, minä en sitä ollutkaan; tällöin minä rukoilin, ja sittemyöten on se käynyt hyvästi." -- Ole on äänettä, mutta nyt jäi Koulumestariki äänettä.

Vihdoin sanoi Ole: "Minulla on yksi lapsenlapsi; se tietää, mikä minua iloittaisi, ennen kun minä viedään pois, mutta se ei tee sitä." -- Koulumestari naurahtaa: "Ehkäpä se ei iloittaisi tyttöä?" -- Ole on vaiti.

Koulumestari: "Moni asia huolettaa sinua, mutta minusta tuntuu, että ne kaikki kumminki viimein kietoutuvat taloutesi ympäri." -- Ole sanoo hiljaa: "Se on mennyt perintönä jo monta polvea ja onki mitä paraita maita. Kaikki mitä esi-isät ovat koonneet, makaa siinä; mutta nyt se ei idä. Enkä minä tiedä, kuka minun mentyäni tulee taloon. Omasta pesueesta se ei ole." -- "No kyllähän tyttäresi tahtoisi estää pesuetta perikadosta." -- "Mutta se, joka ottaa tytön, mitenkäs se ottaisl talonki? se minun pitäisi tietää, ennen kun menen multaan. Nyt, Baard, on jo kiire sekä minun että talon kanssa."

Kumpikaan ei virka mitään; sitte sanoo Koulumestari: "Lähdetäänkö ulos katsomaan taloa näin kauniilla säällä" -- "No, lähdetäänpä kyllä; minulla on työväkeä tuolla mäellä lehtiä riivimässä, mutta ne ovat aina jouten, ellen minä ole näkemässä." Hän köntystää ison lakkinsa ja keppinsä luo ja sanoo sen ohessa: "Minun työni teetto ei maksa vaivaa; minä en sitä ymmärrä." Heidän tultua pihalle ja nurkan vieritse kulkiessa seisottui hän. "Näetsen, tässä ei ole järjestystä: halot viskotut sinne tänne, eikä kirves lyöty pölkkyyn", hän kuukistui vaivoin, nosti kirveen ylös ja löi kiini. "Kas tässä taas nahkaset, aidalta pudonneet; mutta onkos niitä kukaan nostanut ylös?" hän teki sen itse. "Ja tässä ruoka-aitta; luuletko, että tikapuut ovat otetut pois?" hän kantoi ne syrjään. Hän seisottui nyt ja katsoi Koulumestariin: "Sillä lailla joka ainoa päivä." --

Mennessänsä mäelle päin kuulivat he iloisen laulannan mäen päältä. "Nyt, ne laulavat työhön", sanoi Koulumestari. "Se on Itätuvan pikku Nuuti, joka laulaa; se riipii lehtiä isällensä. Minun työväkeni on tuonnempana; vaan kyllä ne eivät laula." -- "Ei tuo laulu ole tämän seudun lauluja, vain kuinka?" -- "Ei, kyllä minäki sen kuulen." -- "Öyvind Pladsen on oleksinut usein tuolla Itätuvalla; ehkä se on hänen tuomiansa tähän kylään; sillä häneltä oppii monikin lauluja." Tähän ei vastattu mitään.

Maa oli hyvin epätasaista siinä kohti, jossa ne nyt kävelivät; sitä ei oltu viljelty. Koulumestari mainitsi tätä puutetta ja Ole seisottui silloin. "Minä en voi enempätä", sanoi hän melkein liikutettuna. "Vieras työväki ilman perään-katsojatta maksaa liian paljon. Mutta vaikeatapa se on käydä tuommoista maata myöten, voinet uskoa."

Kun he sitte rupesivat juttelemaan, kuinka iso tila oli, ja mitkä kohdat enimmän tarvitsisivat parantamista, päättivät he mennä mäelle katsomaan, miltä talo näytti ulompaa katsovalle. Kun he vihoviimeinki joutuivat korkealle paikalle katselemaan, sanoi vanhus surkutellen: "Minun ei ensinkään tekisi mieleni lähtemään siitä sillä lailla. Sekä minä että vanhempani olemme työskennelleet tuolla alaalla, mutta sitä ei näy." --

Silloin kuului yhtäkkiään laulaminen aivan heidän päältänsä sillä omituisella sävelellä, kun poikasilla on oikein vapaasti huiloitellessa. He eivät olleet kaukana siitä puusta, jonka latvassa pikku Nuuti Itätupa istui ja riipi lehtiä isällensä alas, ja heidän täytyi kuunnella poikaa.

Kun sun kääriä pitää Eväspussin pantaa, Elä tunge enempää Kun on kevyt kantaa. Elä huoli huoliais Mukahasi mäelle, Laita pakko laulullais Vuoren vierymille.

Linnut sulle laulelee, Kylän juorut kaikoo, Ilman henki hienonee Aivan tällä aikoo. Täytä riemurintasi, Laula lapsukaissa, Muinaisetki muistosi Ilmestyy iloissa.

Kun sä kerran kuuntelet Metsämiehen lauluu, Silloin selvät sävelet Korvihisi kuuluu. Mut kun puro purpattaa, Työhön tultuasi, Sepä sulle muistuttaa Velvollisuuttasi.

Heittäy Herran huomahan, Kun sä kerran lähdet! Nouse ylös noutamaan Latvastakin lehdet! Jos sinua johdattaa Jesus ja Elia, Kyllä tiellä kukoistaa Ruusun-kukkasia.

Ole oli istuutunut ja kätkenyt kasvonsa kämmeniinsä. "Tässä minä tahdon jutella kanssasi", sanoi Koulumestari ja istuikse viereen.

* * * * *

Öyvind oli juuri tullut kotiin pitkältä matkalta; kyytimies oli vielä oven suussa, hevoisen levätessä. Vaikka Öyvind nyt oli läänin maaviljelystaituri, asui hän vielä vanhempiensa luona pienessä kammarissansa ja auttoi väliajoilla työskentelemisellä. Pladsenin paikka oli nyt perin pohjin paranneltu, mutta se oli niin pieni, että Öyvind kutsui koko mökkiä äitinsä sateen suojaksi, sillä se oli varsinki äiti, joka siinä viljeli maata.

Öyvind oli nyt vast'ikään riisunut takin päältänsä, ja isä oli kanssa myllystä tultuansa heittänyt jauhoisen takkinsa pois. He tuumasivat juuri lähteäksensä kävelemään vähäsen ennen iltaista, kun äiti tuli jokseenki kalveana sisään: "Harvinaisia vieraita tulee; katsokaatte, kultaiseni, ulos!" -- Kumpiki mies kahitti ikkunaan ja Öyvind sanoi esinnä: "Ka Koulumestari ja -- niinpä minä luulen; -- sepähän onki!" -- "Kyllä se on vanha Ole Nordistuen", sanoi Thoreki, vetäyten ikkunasta, ettei häntä nähtäisi, sillä ne kaksi olivat jo aivan tuvan nurkkajuuressa.

Öyvind keksi, että Koulumestari iski silmää, ikkunan sivuitse mennessänsä, katsahtaen jälleen vanhukseen päin, joka astua töpötteli keppi-kädessä nostaen toista jalkaansa jäykemmästi kun toista. Oven takaa kuului Koulumestarin ääni: "Kyllä se on vasta tullut kotiin", ja Olen: "No-no."

Ne seisoivat kauvan ulkona äänettä; äiti oli hiipsinyt siihen nurkkaan, jossa maitohyllyt olivat, Öyvind istui rahilla kenossa selin pöytää vasten ja oveen päin, isä istui vieressä. Vihdoin aukesi ovi ja Koulumestari astui sisään ottaen hatun päästänsä, sitte Ole, joka ottaen lakin käteensä kääntyi panemaan ovea kiini; hänen kääntymisensä oli pitkäpiimäistä, hän oli nähtävästi kömpelä. Thore nousi ylös, käski vieraita istumaan, ne istuikset vierekkäin sivupenkille; Thore istuikse jälleen.

Mutta keskusteleminen oli semmoista kun nyt kerrotaan.

Koulumestari: "Meille tuli kumminki hyvät ilmat tänä syksynä." Thore: "Näyttäähän tuo viimeinki tasautuneen." -- "Kyllä se nyt pysyy sillänsä kauvan, koska se kerran kallistui sille laidalle." -- "Joko teillä leikataan?" -- "Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä mahtanet tuntea, tahtoisi mielellänsä apua sinulta. Öyvind, ellei vaan mitään estettä liene tiellä?" -- Öyvind: "Kun sitä vaan pyydettäneen, niin kyllä minä teen, mitä voin." -- "Niin, kyllä hän ei mielinyt sitä aivan vähäksi aikaa. Talouden hoitamisesta ei hän luule tulevan mitään, ja hänellä on se usko, että siinä puututaan oikeata toimellista keinollisuutta ja peräänkatsomusta." -- Öyvind: "Minä olen niin vähän kotoisalla."