Part 6

Öyvind katsoi kelloonsa, se kävi yhdeksättä. Sisässä hän ei voinut odottaa, mutta meni ulos, nousta vilisti kalliolle, taukoutui kukkulalle ja katseli. Tupakartanon katto oli juuri alempana; katolla olevat pensaat olivat kasvaneet isoiksi, nuoret puut aivan ympärinsä sitä paikkaa, jossa hän seisoi, olivat myös kasvaneet, ja hän tunti jokaisen. Hän katsoi alas pitkin tietä, joka meni vuoren kuvetta myöten, ja jonka toisella puolen oli metsä. Tie näytti harmaalta ja yksivakaiselta, mutta metsässä oli kaikenlaisia lehtipuita, korkeita ja tuuheita, rannassa köllötti sillä pienellä meren lahdelmalla muuan laiva surpallansa olevine purjeinensa; siinä oli lankkuja lastina ja se odotti tuulta. Hän katsoi salmen yli, joka häntä oli kannattanut edes ja takasin, se lerotti nyt tyynenä ja välkkyvänä; monjaita vesilintuja lenti sen ylitse, mutta äänettöminä; sillä se oli myöhä. Isä tulla luppasi myllyltä, seisahti kalliolle ja katseli alaspäin, niin kun poikansaki, meni sitten alas rantaan tarkastamaan venettä yöksi. Äiti tuli toiselta puolen kartanoa, sillä hän tuli kodasta; hän katsahti vuorelle päin mennessänsä kanoja ruokkimaan, samoin tullessansa ja hymyili. Öyvind istuikse odottamaan; tiheät pehkot estivät häntä näkemästä kauvaksi, mutta hän kuulosti pienintäkin risausta. Kauvan kuului ainoastansa lintujen liike, joidenka siipien räpinä petteli häntä, kohta taas muutama orava, joka hypätä roiskautti puusta puuhun. Mutta vihdoin kuului kauvempata riske, taukosi vähän, riski taas; hän kavahti seisallensa, sydän hypähteli, veri täytti päähän; silloin rasahti pehkossa aivan lähellä häntä, mutta se oliki iso, pitkäkarvainen koira, joka tuli ja rupesi katsomaan häneen, seisahti kolmelle jalalle eikä liikahtanut. Se oli Ylä-Heidegaardenen koira, ja aivan sen takana ruski taas, koira käänti päänsä ja häntä pyöri, nyt tuli Mari.

Hame tarttui pehkoon, tyttö kääntyi sitä irtauttamaan ja juuri silloin näki Öyvind hänen ensikerran. Hän oli avopäin, mutta tukka oli kääryllä, niin kun neidot tavallisesti jokapäiväsessä olennossansa pitävät; hänellä oli vahva, punertava ja hihatoin liivihame päällä, eikä muuta kaulassa kun alas-kääntyvä paidan kaulustin; hän oli juuri varastaunut ulko-työpaikastansa, eikä ollut tohtinut mennä pukeumaan koreisiinsa. Nyt katsoi hän viistoon ylös naurussa suin; valkoset hampaansa ja raollansa olevat silmänsä kiiluivat vaan; hän seisoi siten vähän aikaa ja nauraa vilmotti, mutta tuli sitte lähemmäksi ja punastui enämmin ja enämmin joka askeleelle. Öyvind meni tyttöä vastaan ja otti sen käden omiensa väliin. Tyttö katsoi alas ja siten he nyt seisoivat.

"Kiitoksia paljon kaikista kirjeistäsi!" sanoi Öyvind ensimäiseksi, ja kun tyttö hymyissä suin katsahti ylös, tunti hän, että tämä oli mitä viehättävin haltia, kuin metsässä voi tavata; mutta hän oli pauloitettu, eikä tyttökään ollut sitä vähemmin. "Kuinka suureksi sinä olet tullut", sanoi tämä, mutta tarkoitti kokonansa toista. Tyttö katsoi enämmin ja enämmin häneen, hymyili enämmin ja enämmin; poika hymyili kanssa, mutta he eivät virkkaneet mitään. Koira oli vötkähtänyt kalliolle pitkällensä ja katsoi alas kartanoon päin; Thore keksi tämän koiran pään rannasta eikä voinut henkensä edestä ymmärtää, mikä se oli, joka näyttäysiin vuorelta.

Mutta ne kaksi olivat nyt heittäneet toisensa irti ja rupesivat jo puhelemaan. Ja kun Öyvind kerran pääsi alkuun, lasketteli hän siten, että tytön täytyi nauraa hänellä. "Niin se on, näet, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näet; ja silloin kuin välimme tuli hyväksi, kas silloin ikäänkuin laukesi lukko minussa, laukesi, näet." Tyttö nauroi. Sitte sanoi poika: "Kaikki laittamasi kirjeet minä osaan melkein ulkoa." -- "Entäs minä sinun!" -- "Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti." -- "Sen tautta kun sinä yhtenänsä tahdoit niin pitkiä kirjeitä." -- "Ja kun minä tahdoin, että me kirjoittaisimme enemmän yhdestä asiasta, niin sinä kiepsahdit pois." -- "Minä näytän paraalta, kun näet hännän, sanoi keijulainen." -- "Mutta todella: sinä et ole koskaan sanonut minulle, kuinka sinä pääsit Junnu Hatten'ista kuitiksi?" -- "Minä nauroin." -- "Kuinka?" -- "Nauroin; etkö sinä tiedä, mitä nauraminen on?" -- "Kyllähän minä nauraa osaan!" -- "No koetapas." -- "Kuulepas sitä! Pitäähän minulla olla jotakin nauramista." -- "Sitä minä en tarvitse, silloin kun olen iloinen." "Oletkos sinä, Mari, nyt iloinen?" -- "Naurankos minä nyt?" -- "Naurat kyllä", -- hän otti tytön kumpaisetki kädet ja läiskytti niitä yhteen katsoessansa tyttöön. Tällöin alkoi koira murista, nosti sitte harjansa pystyyn ja rupesi haukkumaan kallion reunalta alas; se vihastui vihastumistansa, ja raivostui viimein kovin. Mari juoksi peloissansa takaperin, mutta Öyvind eteenpäin ja katsoi alas. Se oli hänen isänsä, jota koira haukkui; hän seisoi nyt alaalla aivan lähellä kalliota, kumpaisetki kädet lakkarissa ja katsoi koiraan. "Ka oletko sinäkin siellä? Mikä hullu koira sinulla on siellä kalliolla?" -- "Se on Heidegaardenen koira", vastasi Öyvind, vähän hölmästyneenä. -- "Mistä se kehno on tullut sinne ylös?" -- Mutta äiti oli pistäytynyt kodasta ulos katsomaan, sillä hän oli kuullut sen hirmuisen haukunnan, ja hän ymmärti kaikki, ja sanoi nauravalla suulla: "Se koira käypi täällä joka päivä, niin että siinä ei ole mitään kummeksittavata." -- "Mutta onki sitä koko ahvatta koira." -- Se tulee paremmaksi, kun sitä taputellaan, arveli Öyvind ja teki niin; koira vaikeni, mutta murisi. Isä meni hyvässä uskossa alas, ja ne kaksi olivat ilmaisemisesta pelastetut.

"Se nyt oli se kerta", sanoi Mari, kun he taas tulivat yhteen. -- "Vieläkös sitä tulee pahempataki, luullaksesi?" -- "Minä tunnen yhden, minä, joka tahtoo meitä väijyä." -- "Ukkovaarisi?" -- "Niinpä kyllä." -- "Mutta hänen ei pidä tehdä meille mitään." -- "Ei koskaan niin mitään." -- "Ja sen sinä lupaat?" -- "No, sen minä lupaan, Öyvind." -- "Kuinka kaunis sinä olet, Mari!" -- "Niin se kettu korpille sanoi ja sai juuston." -- "Uskopas, että minäkin tahdon juuston." -- "Mutta sinä et saa sitä." -- "Minäpä otan sen." Tyttö käänti päänsä, ja hän ei ottanutkaan. -- "Minä sanon sinulle yhden asian, minä, Öyvind!" tyttö katsoi viistoon ylös. -- "No?" -- "Mikä ilkimys sinusta on tullut!" -- "Antanethan kumminki juuston." -- "Enkä anna", hän kääntyi uudellensa pois.

"Nyt minun pitää mennä, Öyvind." -- "Minä tulen seuraamaan sinua, minä." -- "Mutta ei metsästä ulos; silloin voipi ukkovaari nähdä sinun." -- "Ei, ei metsästä ulos. Kultani, juoksetko sinä?" -- "Eihän tässä voi käydä rinnakkain." -- "Mutta eihän se muuten ole seuraamista?" -- "No ota minut!" hän lähti juosta hujottamaan, poika jälestä, tyttö tarttui kohta hameestansa kiini, ja Öyvind otti hänen. -- "Olenko minä nyt ottanut sinut omakseni, Mari?" hänellä oli käsi tytön vyötäisellä. "Niinpä luulen", sanoi tyttö hymyssä suin, mutta oli sekä punottava ja totinen. Ei, nyt se tapahtukoon! ajatteli Öyvind ja yritti suutelemaan tyttöä; mutta se pujotti päänsä Öyvindin käsivarren alatse, ja juoksi nauraen tiehensä. Kumminki seisattui hän viimeisien puiden luona; "milloinkas me taas tapaamme toisemme niin?" kuiskutti hän. --"Huomenna, huomenna!" kuiskutti Öyvind jälleen. -- "No, huomenna!" -- "Hyvästi!" tyttö juoksi. -- "Mari!" ja se seisottui. -- "Kas, se oli järkevästi, että tapasimme toisemme ensiksi vuorella." -- "Jaa, se oli niin"; hän juoksi taas.

Öyvind katsoi kauvan hänen jälkeensä, koira meni edeltä ja haukkui, Mari jälestä ja hyssytti. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa ja viskasi sen kohoksi, otti jälleen ja viskasi; "kyllä minä nyt luulen rupeevani tulemaan iloiseksi, minä", sanoi poika, ja lauloi mennen kotiinsa päin.

Kymmenes Luku.

Muutamana päivänä kesän varrella, kun jälestä puoli-päivän äiti ja piika kouhottelivat heiniä pihalla sekä isä ja Öyvind kantoivat latoon, juosta hilisti pienoinen poika avo-päin ja jaloin alasmäkeä, pitkin ketoa Öyvindin luo, jolleka hän antoi pienen kirja-lipun. "Kyllä sinä olet hyvä juoksija", sanoi Öyvind. "Minä saan siitä maksun", vastasi poika. Kysyttyänsä, tokko siitä tulee vastausta, kuuli poika: "ei", ja alkoi juosta piipotella metsän kautta vuoren yli takasi kotiin; sillä hän sanoi jonkun tulevan jälestänsä tietä myöten. Öyvind aukasi paikalla lipun, joka oli pantu laskoksille ja sidottu rihmalla ristiin rastiin sekä sinetti päällä. Lipussa seisoi:

"Nyt se on marssimassa, mutta se käypi pitkään. Juokse metsään piiloon!

Tuttusi."

"Enpä minä sitä taida tehdä", ajatteli Öyvind ja katsoi jalona ylös mäelle päin. Siihen ei tarvittukaan kaukaa aikaa, ennen kun vanha mies näyttiikse mäen kukkulalla, lepäsi, kulki vähän matkaa, lepäsi taas; sekä Thore ja sen emäntä seisottuivat katsomaan. Mutta Thorea alkoi kohta naurattaa, emännän kasvot taas punastuivat. "Tunnetko sinä tuota?" -- "No, eihän tässä voi helposti hairahtua!"

Isä ja poika rupesivat uudellensa kantamaan heiniä, mutta se viimeinen sovitti sen niin, että he aina kulkivat yhtä matkaa. Vanhus tuli mäen kukkulalta hiljallensa lähemmäksi ikään kun raskas länsituuli. Hän oli hyvin suora ja jokseenki jaksava, mutta jalat olivat jäykät ja hän kulki joka askeleen vaivaloisesti ja sauvan varassa. Hän tuli kohta niin lähelle, että ne voivat nähdä hänen selvään; hän seisahti, otti lakin pois päästänsä ja pyyhki nenäliinalla hikeä otsastansa. Hän oli jokseenki paljaspäinen takaraivoltansa; hänen pyöreä muotonsa oli jo kureilla; hänellä oli pienet, terävät silmän tiiretyiset sekä puuhkeat silmän luomet ja kaikki hampaat suussa. Kun hän haasteli, kuului hänen äänensä raikkaalta ja kimakalta, ja se hyppi ikäänkun raunioita ja kivikkoa myöten; mutta "r" pani hänen kielensä välistä lirpottamaan sievästi monta kyynärätä pitkältä, kunnes jyrkkä taite tapahtui äänessä. Häntä oli nuorempana pidetty hyvin ruttoisana mutta pikaisena miehenä; vanhoilla päivillänsä oli hän moninaisista onnettomuuksista tullut tyytymättömäksi ja luulevaksi.

Thore teki poikinensa monta viemämatkaa, ennen kun Ole ennätti tulla juntustaa esille; he ymmärsivät kumpikin, ettei se tullut hyvässä aikomuksessa, sen tähden olisi se ollut sitä somempata, ettei hän olisi ennättänyt milloinkaan. Heidän täytyi kumpaisenki kävellä sangen totisina ja haastella hyvin hiljaa, mutta kun siitä ei tullut loppua, niin se alkoi naurattaa. Ainoastansa puoli sanaa, kuin niin sattuu, saattaa semmoisessa tilaisuudessa sytyttää naurun, varsinki jos nauraminen on vaarallista. Kun ukko viimein oli ainoastansa muutamien sylien päässä, mutta joista ei tahtonut tullakaan loppua, sanoi Öyvind hyvin varoitellen ja hiljaa: "Tuolla mieheltä taitaa olla raskas kuorma!" -- ja enempätä hän ei voinut naurulta sanoa. "Et sinä tunnu minusta järkevältä", supatti isä, vaikka häntä itseänsäki nauratti. "Hm-Hm!" röyhki Ole mäellä. -- "Nyt se jo nääntyy", kuiskutti Thore. Öyvind viskautui polvillensa heinä-ruon vierelle, pisti päänsä heinien sisään ja nauraa kuhuutti. Isäkin kuukistui. "Lähtekäämme latoon", supatti hän, otti sylyyksensä heiniä ja puitti tiehensä; Öyvind otti pienen tuttosen, juoksi jälestä, naurusta kumarana, ja rötkähti heinille latoon. Isä oli vakainen mies, mutta kun joku sai hänen nauramaan, hykkäili hän esinnä, ja sitten kuului aina pitempi mutta katkoittu hykerrös, kunnes se sotkeutui yhdeksi ääneksi, jonka jälestä tuli laine laineelta sekä aina pitkä henkäys. Nyt oli hän rietautunut, poika rötkötti lattialla, isä seisoi takana, ja kumpiki nauraa kuhuutti. Heillä oli kerranki semmoinen naurupäivä; "mutta se ei ollut hyväksi", sanoi isä. Viimein eivät he tienneet, mitenkä se kävisi, sillä vanhus oli jo varmaanki tullut kartanolle. "En minä mene ulos", sanoi isä, "minulla ei ole hänen kanssansa mitään tekemistä." -- "No, en minäkään lähde", vastasi Öyvind. "Hm-Hm", kuului aivan ladon seinän takana; isä muistutti pojalle: "tokko menet ulos!" -- "Menkääte itse esinnä!" -- "Ei, totto pötkit!" -- "No, menkääte esinnä!" -- ja työnnellen toisiansa menivät he hyvin vakaisina esille. Tultuansa rapulta alas näkivät he Olen seisovan kyökin oveen päin ikään kun mietteissänsä; hän piteli lakkia siinä kädessä, jossa oli sauva, ja pyyhki nenäliinalla hikeä paljaasta päästänsä, mutta pöyhisteli ylöspäin hivuksen huituvia korvien takaa ja niskalta, jotta ne pörröttivät ulospäin kun sian harja. Öyvind työnsiin isänsä suojaan; tämän täytyi sen tautta seisottua ja tehdäksensä siitä loppua, sanoi hän hyvin totisena: "Jaksavatko niinki vanhat olla liikkeellä?" -- Ole kääntyi, katsoi häneen tuikeesti ja painoi lakin päähänsä, ennen kun hän vastasi: "No, niinpä kyllä." -- "Lienethän väsyksissä, etkö lähde sisään?" -- "Vielä vähän, voinhan minä levätä tässäkin seistessäni; minun asiani ei ole pitkä." -- Muuan katsoi salaa kyökin ovelta; vanha Ole seisoi ovelta katsojan ja Thoren välillä, lakin lippa silmillä, sillä lakki oli käynyt liian väljäksi tukan hävittyä. Nähdäksensä töllisti hän päätänsä hyvin takaraivolle; sauvan piti hän oikeassa kädessänsä, ja vasen oli ojona sivulla, milloin hän ei sillä koikehtinut, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt kovemmin kun kättänsä ojona pitämällä liikuttamatta, muka kun arvonsa vartiana. "Onko se tuo poikasi, joka seisoo takanasi?" alkoi hän hyvin vilkkaalla kielellä. "Niinhän ne sanovat." -- "Eikös sen nimi ole Öyvind?" -- "No, Öyvindiksihän sitä kutsutaan." -- "Onhan se ollut muutamassa peltokoulussa tuolla etelässä päin?" -- "Olihan se vähän sinne päin." -- "Ei, tyttäreni, tuo tyttäreni tytär Mari, piti minun sanoa, se on viime aikoina tullut hullumaiseksi." -- "Sepä oli paha." -- "Se ei tahdo mennä naimiseen." -- "Nytkö?" -- "Se ei huoli kestään niistä taloisista pojista, jotka sitä köytäilevät." -- "Vai niin?" -- "Mutta se kuuluu olevan tuon syy, tuon, joka seisoo tuossa." -- "Vai niin?" -- "Hän kuuluu tehneen sille pään hämmikkiä, juuri tuo, poikasi, Öyvind." -- "Elä hitolla!" -- "Minä, näetsen, en salli kenenkään viedä hevoisiani, kun minä lasken ne metsään, enkä myöskään salli kenenkään viedä tyttäriäni, kun minä lasten ne tanssiin, sitä en salli ollenkaan." -- "No, se nyt on tietty." -- "Minä en voi käydä jälestä jälkeen; minä olen vanha, minä en voi vahdata." -- "Eipä, ei!" -- "Niin, minä, näetsen, tahdon pitää järjestystä kaikissa: tuossa pölkyn pitää seista, ja tuossa kirveen pitää olla, ja tuossa puukon, tuossa pitää lakaistaman, ja tuohon pitää viskattaman ulos, ei oven taakse, mutta tuonne nurkan taakse, juuri tuonne, niin, ja ei muuanne minnekään. Ja, kun minä siis sanon tytölle: 'ei hänelle, mutta hänelle', niin se pitää oleman hänelle -- eikä hänelle." -- "Totta kaiketi." -- "Mutta siten se ei ole; kolmena vuotena on tyttö estellyt, ja kolmeen vuoteen ei ole välillämme ollut hyvää sopua. Se on paha; ja jos poikasi lienee siihen syynä, niin minä sanon hänelle sinun kuultesi, sinun, joka olet isä, ettei hänellä ole siitä etua; hän saa heretä." -- "Aivan niin." -- Vähän aikaa katsottuansa Thoreen sanoi Ole: "Sinä vastaat niin lyhyesti?" -- "Se juttu ei ole pitempi."

Tällöin täytyi Öyvindin nauraa, vaikka hänen mielensä ei tehnyt nauramaan. Mutta eräillä ihmisillä on pelko naurun rajalla, ja se viimeinen sai hänessä nyt vallan. "Millä sinä naurat?" kysäsi Ole tiukkaan. -- "Minäkö?" -- "Nauratko sinä minulla?" -- "Jumala varjelkoon!" mutta hänen oma vastauksensa nauratti häntä. Ole keksi sen ja tuli aivan vimmatuksi. Sekä Thore että Öyvind pyytivät nyt, ollen totisina, lähtemään sisään, mutta se oli kolmen vuoden mielikarvaus, joka nyt pullahti ulos, ja sen tautta sitä ei ollut hyvä taukouttaa. "Elä luule saavasi tehdä minusta pilkkaa", alkoi hän; "minä olen luvallisella asialla, minä pidän lapsenilapsen onnesta huolta paraan ymmärrykseni mukaan, ja koiransilmien nauraminen ei minua estä. Ei sitä vasten tyttöjä kasvateta, että niitä survataan ensimäiselle mökkiläiselle, joka vaan tulee ottamaan, eikä sitä vasten taloa hallita neljäkymmentä vuotta, että kaikkityyni jätettäisiin ensimäiselle, joka viekoittelee tyttöä. Tytär-vainaani kyöhäili niin kauvan, kunnes hän sai jonki-joutavan heittiön mieheksensä, joka juoda kellitti heidän kumpaisenki mieron tielle, ja minun täytyi ottaa lapsi hoitaakseni ja maksaa huvitukset; mutta surma vieköön! jos tyttäreni tyttärelle käypi samalla lailla; nyt sen tiedät! -- Sen minä sanon sinulle, että niin totta kun minä olen Ole Nordistuen Heidegaardenesta, niin papin pitää ennen kuuluttaman häitä keijulaisille pohjois-laakson metsissä, kun hän saapi mainita semmoisia nimiä saarnas-tuolista, kun Marin ja sinun, sinä joulupukki! -- Vai menetkö sinä säikyttelemään kelvollisia kosioita pois talostani, häh? Vaan koetapas tulla, niin pitää saamasi semmoisen kyydin ala-mäkeä myöten, että kenkäsi pitää tupsuta savuna jälestäsi. Sinä Irvi-Mikko! Sinä luulet ehkä, etten minä tiedä, mitä sinä mietit, niin sinä kun tyttökin. Ä-äh, te luulette, että vanha Ole Nordistuen kääntää nokkansa ylöspäin tuolla kirkkomaalla, ja sitten te tahdotte kepoitella alttarin ääreen. Ei, nyt minä olen elänyt 66 vuotta, -- ja minä, juuri minä, näytän sinulle, poika, että minä elän, niin että teidän kumpaisenki pitää kalveneman. Ja sen minä sanon sinulle vielä, että sinä saat väijyä seinämillä kun varas, ja sinun ei kumminkaan pidä näkemän tytön kantapäitäkään; sillä minä lähetän sen kotoa sinne, jossa se säilyy, niin että sinä saat lennellä näillä seuduin naururastaana, ja tehdä naimisen sateen ja pohjatuulen kanssa. Ja nyt minä en puhu sinulle enempätä; mutta sinä, joka olet isä, tiedät nyt minun tahtoni, ja jos sinä tahdot katsoa poikasi parasta, josta tässä on kysymys, niin saa'os hänen johdattamaan virran sinne, jonne se saattaa juosta; minun maani poikki se on kielletty." -- Hän kääntyi lyhyillä askelilla sukkelaan, nostellen oikeata jalkaansa vähän enämmin kun vasenta ja jupattaen vielä itseksensäki.

Jälelle-jääneet seisoivat nyt oikein vakaisina; heidän ilveilemistänsä ja naureskelemistansa seurasi nyt paha perästä, ja kartano seisoi muutaman hetken autiona, niin kun jonkun hirmun jälestä. Äiti, joka kyökin ovelta oli kuullut kaikki, katsoi pahoilla mielin Öyvindiin, ja ollen vesissä silmin ei hän tahtonut sanaakana virkkamalla tehdä poikansa mieltä vielä raskaammaksi. Kun he kaikki olivat menneet äänettöminä tupaan, istuikse isä ikkunan luokse ja katsoi Olen jälkeen hyvin vakaisen näköisenä. Öyvindin silmät tarkastivat hänen katsantonsa pienimpiäki muutteita; sillä mitä hän nyt ensimäiseksi sanoisi, oli mitä tärkeintä näiden kahden nuoren vastaisuudelle. Jos Thore kieltäisi samoin kun Ole, niin siitä tuskin voisi päästä ohitse. Pojan ajatukset kiitivät nyt haikeasti vastuksesta vastukseen; hän näki edessänsä ainoastansa köyhyyttä, vastahakoisuutta, epähuomiota ja solvaistua jalomielisyyttä, ja kaikki turvat, joihinka hänen teki mielensä luottautumaan, solahtelivat ajatuksien alla. Se enenti hänen levottomuuttansa, että äiti seisoi käsi kyökin oven linkulla, epätietoisena, tokko hänellä oli uskaliaisuutta olla sisässä ja odottaa asian ratkaisemista, ja että se vihdoin kokonansa kadotti uskaliaisuutensa ja pujahti ulos. Öyvind katsoi järkähtämättä isäänsä, joka ei tahtonut heretäkään katsomasta ulos; poika ei myös tohtinut puhua, sillä sen toisen piti saaman miettiä rauhassa. Mutta juuri samalla hetkellä oli ajatukset päässeet ahdistuksestansa ja järjestyivät jälleen; "ei kukaan muut kun Jumala voi meitä kumminkaan eroittaa", mietti hän ja katsoi isän rypistettyihin silmänluomiin; -- nyt sieltä näytti tulevan kohta jotakin. Thore huokasi pitkään, nousi seisallensa ja luotti silmänsä ulkoa tupaan juuri poikansa silmiin. Hän seisoi ja katsoi häneen kauvan. -- "Se minun olisi tahtoni, että sinä luopuisit tytöstä; sillä ei sitä pidä kerjäämän liiaksi eikä tungetella itseänsä esille. Ellet sinä taivu luopumaan, niin anna sinä minulle siitä sopivassa tilaisuudessa tieto, ja ehkä minä voin sinua auttaa." -- Hän lähti työhönsä ja poika seurasi.

Mutta iltamassa oli Öyvindillä aikeensa valmissa; hän koettaisi päästä piirikunnan maaviljelys-neuvojaksi ja pyytää Johtajaa ja Koulumestaria auttamaan itseänsä. "Jos Mari vaan jaksaa kärsiä, niin kyllä minä sen vielä Jumalan avulla ja työlläni voitan."

Hän odotti tyhjään sinä iltana Maria; mutta hän lauleli kävellessänsä mieluisintansa laulua:

Nosta pääsi, nuorukainen! Josko toivo pettää, Loistaa silmässäsi toinen, Jonka Luoja jättää.

Nosta pääsi ilo-mielin, Käännä vähä kaulaa; Takanais tuhansin kielin Lemmittysi laulaa.

Nosta pääsi, siell' on suuri, Sinertävä kumu, Josta kuuluu riemu juuri, Harpun, huilun humu.

Nosta pääsi lauleskellen, Kevät-päivä koittaa. Talonpoika työskennellen Vuoden viljan voittaa.

Nosta pääsi nopeasti: Toivo kuutaa tuolta Pilven päältä tänne asti; Ei nyt ole huolta!

Yhdestoista Luku.

Päivä oli puolessa; Heidegaardin talon väki oli ruokalevolla, heinät olivat ruolla, ja haravat maahan isketetyt. Heinäreet olivat laon rapun vieressä, valjaat olivat remallansa sivulla, ja hevoiset olivat syömässä vähän matkan päässä. Paitsi näitä ja muutamia kanoja, jotka olivat tulleet sen niityn viereiselle pellolle, ei näkynyt yhtään henkeä koko kentällä.

Talojen luona oli vuoressa lotma, jossa kulki tie Heidegaardin laveille, vuoren päällys-laitumille. Mäellä, lotman päässä seisoi tänä päivänä eräs mies katsellen pitkin lotmaa, ikään kun odottaen jotakuta. Hänen takanansa oli lammikko, josta se puro juoksi alas, joka teki lotman vuoreen; tämän lammin ympärillä kulki karjan uria laitumille, jotka näkyivät hänelle kaukaa. Hälinä ja koiran haukunta kuului läheltä, kellot roiskivat sinne tänne harjuin välissä; sillä karja täytti nyt vesipaikalle, koirat ja paimenet kokivat saada niitä koolle, mutta turhaan. Lehmät laukata leipukkivat mitä kummallisinta hoijakkata, keippelehtelivät ja ammua riehkasivat juosten häntä pystössä aivan lammikon veteen asti, johonka ne seisottuivat; niiden kellot mälkättivät joka kerran, kun ne liikuttivat päätänsä. Koiratkin joivat vähä, mutta maalta jaloin; paimenet tulivat jälestä ja istuiksivat helteesen sileelle kalliolle. Tässä he ottivat eväänsä esille, jakoivat toisillensa, kehuivat toisiensa koiria, härkiä ja talonväkeä, riisuivat sitten ja juoksivat veteen lehmien sekaan. Koirat eivät tahtoneet mennä uimaan, mutta läähättivät käähäillen sinne tänne rippuvin päin, kuumin silmin ja kieli toisella puolella. Mäen vierillä ei näkynyt yhtään lintua, eikä muuta ääntä kuulunut kun lasten rähinä ja kelloin helinä; kanervikko oli palanut mustalle muralle, aurinko tulisti kallion kupeita, niin että kaikki kiehui varina.

Mutta se oli Öyvind, joka istui yläällä puolipäivän paisteessa odottaen. Hän istui paita-hihasillansa sen puron varrella, joka juoksi lammikosta ulos. Ei ketään näkynyt vielä Heidegaardenen kentällä, ja hän rupesi jo pitkästymään, kun iso koira yht'äkkiä ryykäsi ulos muutamasta ovesta Nordistuen talosta ja sen jälestä paita-hihasillansa oleva tyttö, joka alkoi juosta heinärukoin ohitse vuorelle päin; pojan teki mielensä huutamaan alas, mutta ei tohtinut. Hän piti tarkasti taloa silmällä, tokko ketään näkyisi tulevaksi ulos, joka olisi keksinyt tytön, mutta se oli rauhassa, ja hän nousi monta kertaa ylös malttamattomuudesta.