Part 5

Nyt minä saan sanoa teille, että täällä oli tutkinto, ja minä osasin (huutomerkkien mukaan) varsin hyvästi monta oppimatani ja sangen hyvästi kirjoitusta sekä kuvailus-taitoa, mutta jokseenki hyvästi äidinkielen käytäntöä. Se tulee siitä, sanoo Johtaja, että minä en ole lukenut tarpeeksi asti, ja hän on lahjoittanut minulle monjaita Ole Vig nimisen miehen tekemiä kirjoja, jotka ovat verrattomia, sillä minä ymmärrän kaikkityyni mitä niissä seisoo. Johtaja on hyvin hyvä minua kohtaan, hän tarinoipi meille niin monta juttua. Kaikkityyni on täällä niin sangen pienoista sitä vastaan, mitä ne ovat ulkomaalla; emme ymmärrä tuskin mitään, mutta opimme kaikkia Skotlantilaisilta ja Schveitsiläisiltä, mutta Hollantilaisilta me opimme meritoimitusta. Moni matkustaa pois näihin maihin, Ruotsissakin ollaan paljon vilkkaampia meitä, ja siellä on Johtaja itse ollut. Nyt minä olen ollut täällä kohta vuoden, ja minä luulin oppineeni jo paljon, mutta kun tutkinnossa kuulin, mitä ulos-pääsevät osasivat, ja kun mietin, etteivät nekään osaa mitään ulkomaalaisten rinnalla, niin minua huolettaa sangen paljon. Ja siihen on vielä maakin niin huonoa täällä Norjassa sen suhteen, kun se on ulkomaalla; se ei maksa ollenkaan kaikkea sitä vaivaa, mitä me sen kanssa näemme. Sitä paitsi ei rahvas tahdo taipua tekemään jälestä. Jos ne tahtoisivatkin, ja jos maa olisikin paljoa parempi, niin eihän niillä ole rahaakaan maatansa muokata. Se on kummallista, että se on käynyt niin kun on käynyt.

Nyt minä olen ylimmäisellä luokalla ja pitää ollakseni siinä vuoden, ennen kun olen valmis. Mutta useemmat kumpanini ovat menneet matkaansa ja minulla on ikävä kotiin. Minusta tuntuu niin kun olisin yksinäni, vaikka eihän se ole ensinkään niin; mutta se on niin kummallista, kun joku on ollut niin kauvan poikessa. Minä luulin kerran tulevani täällä taitavaksi, mutta mitenhän käyneekin!

Mitä minä täältä tultuani rupeen tekemään? Se nyt on luonnollista että minun tekee mieleni esinnäkin tulemaan kotiin, ja sitte minä voin etsiä itselleni jotaki, mutta ei kaukaa.

Eläkääte rakkaat vanhempani terveinä! terveisiä niillekin, jotka minusta kyselevät; sanokaate niille, että minulla on hyvä olento, mutta tekee mieleni kotiin jälleen.

Nöyrä poikanne Öyvind Thorenpoika Pladsen.

Rakas Koulumestari!

Tämän ohessa saan kysyä teiltä, tokko tahdotte lähettää tähän kirjeesen sulettua kirjettä kellekään sanomatta. Ellette tahdo, niin polttakaate se.

Öyvind Thorenpoika Pladsen.

Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Nordistuen Ylä-Heidegaardenessa!

Mahtanet hyvin kummeksia saadessasi kirjeen minulta, mutta ei sinun pidä tehdä sitä, sillä minä kysyn vaan, kuinka voit. Anna minulle siitä tieto niin pian kun mahdollista ja kaiken mokomin. Itsestäni on sanomista, että minä valmistun täällä vuoteen.

Korkeimmalla kunnioituksella Öyvind Pladsen.

Nuori mies Öyvind Pladsen, maaviljelyskoulussa!

Kirjeesi minä sain Koulumestarilta, ja tahdon nyt vastata, koska pyydät minua vastaamaan. Mutta minua peloittaa se, kun sinä nyt olet niin oppinut; minulla on tosin kirjekaava-kirjakin, vaan eipä se tahdo olla sovelias. Koetanpa kumminki kirjoittaa, ja sinä saat pitää tahtoa tekona; mutta elä suinkaan näytä muille, sillä silloin et ole se, kun minä ajattelen. Elä sinä myöskään pane sitä piiloon, sillä joku voipi saada sen sittenki, mutta polta, ja se sinun pitää luvata minulle. Niitä oli niin monta seikkaa, joista minun teki mieleni kirjoittamaan, mutta joita en oikein tohdi. Me saimme hyvän syksyn, potaatilla on korkea hinta, ja niitä meillä on täällä Heidegaardenessa kyllä. Mutta karhu on ollut tänä kesänä karjalle julma; se kaatoi alapihan Ollilta kaksi lehmää, ja meidän mökkiläiseltä repi se yhden semmoiseksi, että se piti tapettaman. Minulla on hyvin pitkä kangas kudottavana; se on niin kun skotlantilaista vaatetta, ja se on vaikeata. Ja nyt minä tahdon sanoa sinulle, että minä vielä olen kotona, ja että muut mielellänsä tahtoisivat sitä toisin. Nyt minulla ei ole tällä kertaa enää kirjoittamista, ja voi siis hyvin!

Mari Knuutintytär.

Muistakin polttaa tämä kirje!

Maaviljelijä Öyvind Thorenpoika Pladsen!

Sen minä olen sanonut sinulle, Öyvind, että se, joka vaeltaa Jumalan kanssa hän on hyvä perillinen Jumalan valtakunnassa. Mutta kuule nyt neuvoani, ja se on, että sinä et katselisi maailman menoja himoin etkä kiukku-mielisyyden kannalta, mutta että sinä luottaisit Jumalan päälle etkä antaisi sydämesi kalvaa itseäsi; sillä sinulla on silloin Jumala ilman hänettä. Sitte minä voin sanoa sinulle, että isäsi ja äitisi voivat hyvin, mutta minun toista ronkkoani pakottaa; sillä sodat ja mitä niissä on kärsitty rasittavat taas. Mitä nuoruus kylvää, sitä vanhuus leikkaa; sekä sielussa että ruumiissa on nyt kipu ja kolottaa ja saapi yhtenään valittamaan. Mutta vanhuuden ei pitäisi valittaa; sillä viisaus vuotaa haavoista, ja kolotus saarnaa kärsiväisyyttä, jotta ihminen saisi voimaa viimeiselle matkallensa. Tänä päivänä minä tartuin kynään monesta syystä, esinnäkin Marin tautta, josta on tullut jumalinen neiti, mutta on kepeä-jalkainen kun peura ja monimielinen. Kyllä se tahtoisi mielellänsä pysyä yhdessä, mutta ei voi luonnoltansa; vaan sen minä olen usein nähnyt, että Jumala on kärsiväinen ja pitkämielinen sellaiselle huikentelevaiselle eikä salli koeteltaa liikamaisesti, jotta se pääsisi särkymään kappaleiksi, kun heikko astia. Kirjeesi minä annoin hänelle kauniisti, ja hän kätki sen kellenkään näyttämättä omaan sydämeensä. Ja jos Jumala tahtoo antaa sille asialle suosionsa, niin minulla ei ole sitä vastaan mitään; sillä sen näkee selvään, että nuorten miesten silmät palavat lempeydestä sen tytön perään, ja onhan sillä yltäkyllin maallista hyvyyttä, ja taivaallista myös huikentelevaisuudessansakin. Sillä Jumalan pelko on hänen mielessänsä niin kun vesi rapakossa; siinä on vettä sataessa, mutta ei auringon paistaessa.

Nyt eivät silmäni enää kestä; kyllä niillä näkee isoja kappaleita, mutta pieniä tarkastaessa alkaa niihin koskea ja kohota vettä. Viimeksi tahdon minä sanoa sinulle, Öyvind, että mitä ikänänsä haluat ja toimitat, niin pidä aina Jumala silmäisi edessä; sillä Raamattu sanoo: kourallinen levollisuutta on parempi kun kahmalollinen tukaluutta ja tunnonvaivaa (Salomon Saarn. 4: 6).

Vanha Koulumestarisi Baard Antinpoika Opdal.

Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardenessa!

Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut, aivan niin kun sanoit. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et mitään siitä, josta minä olisin suonut kirjoittavasi. Minäkään en tohdi kirjoittaa muutamasta asiasta, ennen kun saan tietää vähän laveammalta, kuinka sinun laitasi on kaikin puolin. Koulumestarin kirje ei sano mitään, johonka olisi luottamista, mutta hän kaunistelee sinua ruusunkukkasilla, vaan sanoo kumminki huikentelevaiseksi. Niinhän sinä olit ennenki. Nyt en tiedä, mitä uskonen, ja juuri sen tautta pyydän minä sinua kirjoittamaan; sillä minulla ei ole hyvin, ennen kun olet kirjoittanut. Tällä aikaa minä muistelen enimmän, että sinä tulit vuorelle silloin viimeisenä iltana, ja mitä silloin sanoit. Enempätä en sano tällä kertaa, ja voi siis hyvin!

Korkeimmalla kunnioituksella Öyvind Pladsen.

Nuorimies Öyvind Thorenpoika Pladsen!

Koulumestari antoi minulle uudellensa kirjeen sinulta ja sen minä nyt olen lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, ja se tulee varmaan siitä, etten ole oppinut. Sinä tahdot tietää, kuinka minun laitani on kaikin puolin, ja minä olen raitis ja terve eikä minua vaivaa niin mikään. Ruoka maistaa minusta hyvältä, varsinki kun saan maitoruokaa, uni samate yöllä ja toisinaan päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon tänä talvena; sillä täällä on ollut yhtenänsä sekä pitoja että juominkia. Minä käyn kirkossa, ellei lunta ole liiaksi, mutta se on ollut tänä talvena haittana. Nythän sinä lienet saanut tietää kaikkityyni, ja ellet liene, niin minä en tiedä parempata neuvoa, kun että sinä saat kirjoittaa minulle vielä kerran.

Mari Knuutintytär.

Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardene!

Kirjeesi minä sain, mutta sinä näytät tahtovan antaa minun olla yhtä viisaana. Ehkä sekin on vastaus, sitä en tiedä. Minä en tohdi kirjoittaa siitä mitään, josta minun tekisi mieleni kirjoittamaan, sillä minä en tunne sinua. Mutta ehk'et sinäkään tunne minua!

Ei sinun tarvitse luulla, että minä enää olen se juuston hötelö, josta sinä pusersit vettä, silloin kun minä istuissani katsoin sinuun tanssissa. Minä olen jo ollut monella hyllyllä kuivamassa sen ajan jälkeen. Enkä minä myöskään ole niin kun luppakorva koira, joka allapäin korvin potkii ihmisiä pakoon, niin kun minäkin ennen tein; nyt minä jo osaan pitää paikkani.

Kirjeesi oli kyllä leikittelevä; mutta se leikitteli siinäkin, jossa ei olisi pitänyt ollenkaan leikitellä; sillä kyllä sinä ymmärsit, mitä minä tarkoitin, ja näithän siis, etten turhia kysynyt, mutta sen tautta kun en näinä aikoina voi ajatella muuta kun sitä, jota minä kysyin. Minä käyskentelin huolissani odottaen, ja silloin tuli vaan leikkiä ja naurua.

Hyvästi nyt, Mari Heidegaardene! minä olen vasta katsomatta sinuun liiaksi, niin kun muinoin tanssissa. Maistakoon vaan sekä ruoka että uni sinusta hyvältä ja saa'os uuden kankaasi valmiiksi ja saatta'os varsinki luoda lumen pois kirkkotieltäsi!

Korkeimmalla kunnioituksella Öyvind Thorenpoika Pladsen.

Maaviljelijä Öyvind Thorenpoika, maaviljelyskoulussa!

Huolimattani vanhuudestani ja silmäini heikkoudesta sekä oikean ronkkoni kolottamisesta täytyy minun kumminki taipua nuorison ahdistuksiin; sille se tarvitsee meitä vanhoja, silloin kun on itse tarttunut kiini juostessansa. Se houkuttelee ja itkee, kunnes pääsee irti, mutta juoksee sitte paikalla luotamme eikä tahdo kuulla enää mitään.

Mari viehättää nyt minua suloisilla sanoilla, jotta minä kirjoittaisin matkaan; sillä hän kainostelee kirjoittaa yksinänsä. Minä olen lukenut kirjeesi. Mari oli ajatellut, että hänellä nyt oli Junnu Hatten eli joku muu koiran silmä edessänsä, eikä semmoinen, jonka Koulumestari Baard oli kasvattanut; mutta nyt on pulassa. Kumminki olet sinä ollut liian kova; sillä muutamat naiset juonittelevat, ettei heidän tarvitsisi itkeä, eikä siinä ole eroitusta itkun ja sen juonittelemisen välillä. Mutta minusta on mieleen, että sinä pidät totta totena; sillä muuten sinä et voisi nauraa leikille.

Mitä teidän mieleenne kuuluu, niin sen nyt näkee monesta kohtalosta, että se on toisiinne päin rientävä. Marista minä olen usein arvellut, sillä se on kun tuulen vaellus; mutta nyt minä tiedän, että se ei ole kumminkaan taipunut Junnu Hattenin tuumiin, josta sen ukkovaari on syttynyt suureen vihaan. Tyttö tuli iloiseksi, kun tarjouksesi tuli, ja jos hän kujeilikse, niin se ei ollut pahasta aivoituksesta, mutta ilosta. Hän on kärsinyt paljon, ja sen hän on tehnyt odottaessa sitä, jonka puoleen mielensä riensi. Mutta sinä et huoli hänestä, vaan viskaat hänet pois niin kun ilkeän pennun.

Sitä minun teki mieleni kertomaan sinulle. Ja sen neuvon minä saatan panna lisäksi, että Marin kanssa sinun pitäisi olla suosiossa, sillä hänellä on taistelemista muutenki. Minä olen jo vanha, joka olen nähnyt kolme miespolvea; minä tunnen siis hullumaisuudet ja niiden juoksut.

Äidillesi ja isällesi minä vien terveisiä sinulta, ne odottavat sinua. Mutta siitä minä en ole tahtonut ennen kirjoittaa, ettei sinulle tulisi kovin ikävä kotiisi. Isääsi sinä et tunne, sillä hän on kun puu, joka ei voivoittele, kun sitä hakataan. Mutta jos sinusta vaan tulee jotakin, niin kyllä sinä sitten opit tuntemaan hänen, ja sinä saat ihmetellä niin kun rikasta lähdettä. Hän on ollut maailmassa ahdistettu ja hiljainen, mutta äitisi on keventänyt hänen mielensä maallisesta huolesta, ja nyt se kepenee yhä päivittäin.

Silmäni tummuvat nyt ja käteni ei enää tahdo jaksaa. Jää siis sen haltuun, jonka silmä aina valvoo, ja jonka käsi ei koskaan väsy.

Baard Antinpoika Opdal.

Öytvind Pladsen!

Sinä näytät olevan minulle vihoissasi, ja se koskee minuun hyvin kovasti. Sillä minä en tarkoittanut muuta kun hyvää. Minä muistan, että minä usein en ole ollut sinulle kohtelias, ja sen tautta minä nyt tahdon kirjoittaa sinulle, mutta elä sinä näytä sitä kellekään. Kerran minä sain sen tahtoni mukaan, ja silloin minä en ollut näppärä; mutta nyt ei pidä kukaan minusta enää mitään, ja nyt minulla on hyvin tukala. Junnu Hatten on tehnyt minusta pilkka-laulun, ja sitä laulavat kaikki pojat, ja minä en tohdi mennä mihinkään tanssiin. Vanhukset tietävät sen kumpiki, ja minä kuulen pahoja sanoja. Mutta minä istun yksinäni ja kirjoitan, ja elä sinä näytä sitä.

Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoa, mutta sinä olet nyt kaukana. Minä olen usein käynyt alaalla vanhempiesi luona, ja äitiäsi minä olen puhutellut, ja meistä on tullut ystävykset; mutta minä en tohdi sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti. Koulumestari tekee minusta vaan pilkkaa, vaikka hän ei tiedä pilkka-laulusta mitään; sillä kukaan seudullamme ei tohdi laulaa sellaista hänelle. Nyt minä olen yksinäni eikä minulla ole ketään, jonka kanssa haasteleisin; minä ajattelen lapsuutemme aikaa, ja sinä olit minulle niin hyvä, ja minä sain yhtenänsä istua kelkassasi. Mutta nyt minun tekisi mieleni olemaan lapsena jälleen. Minä en enää tohdi pyytää sinua vastaamaan minulle; sillä minä en tohdi. Mutta jos tahtoisit vastata minulle vielä ainoastansa yhden kerran, niin minä en siitä koskaan unouttaisi sinua, Öyvind.

Mari Knuutintytär.

Rakkaani, polta tämä kirje; minä tuskin tiedän, tokko sitä tohtinen lähettääkään.

Rakas Mari!

Kiitoksia kirjeestäsi! sen sinä olet kirjoittanut hyvällä hetkellä. Nyt minä tahdon sanoa sinulle, Mari, että sinua minä rakastan, niin että tuskin voinen enää olla täällä, ja jos sinä rakastat minua niin todella jälleen, niin Junnun pilkka-laulut ja muiden pahat sanat pitää oleman kun liikalehdet puussa. Kirjeesi saatuani olen minä kun uusi ihminen; sillä minulle on tullut voimaa kaksinkertaisesti, ja minä en pelkää ketään koko maailmassa. Lähetettyäni edellisen kirjeeni kaduin minä sitä, niin että minä olin tulla kipeeksi. Ja nyt saat kuulla, mihinkä se oli syynä. Johtaja vei minun syrjään ja kysyi minulta, mikä minua vaivasi; hän luuli minun lukevan liioin. Tällöin sanoi hän minulle, että minä vuoteni loputtua saisin olla täällä vielä vuoden ja sangen vapaasti; minun pitäisi muka auttaa häntä yhdellä ja toisella, mutta hän opettaisi minua enämmin. Silloin minä ajattelin, että työ oli ainoa, jota minä voisin harjoittaa, ja minä kiitin paljon; enhän minä vielä nytkään kadu sitä, vaikka mieleni tekisi luoksesi; sillä kuta kauvemmin minä olen täällä, sitä paremmalla perustuksella minä kerran saatan pyytää sinua. Voi kuinka iloinen minä nyt olen! minä työskentelen kolmen edestä, eikä minun pidä koskaan jäämän jälelle missään kohdassa. Mutta minä laitan sinulle erään kirjan, jota minä luen; sillä siinä puhutaan paljon rakkaudesta. Sitä minä luen illoin, muiden maatessa, ja silloin minä luen myös kirjettäsi uudellensa. Oletko sinä miettinyt toisiamme tapaamisesta? Sitä minä usein ajattelen, ja sitä saat sinäkin kokea ja nähdä, kuinka se on somaa. Mutta minä olen iloinen niin paljon tarinoituani ja kirjoitettuani, vaikka se ennen oli niin vaikeata; sillä nyt minä saatan sanoa sinulle, mitä tahdon, ja nauraa sen ohessa sydämessäni.

Minä annan sinulle monta kirjaa lukeaksesi, jotta voit nähdä, kuinka paljon niillä on ollut vastuksia, jotka ovat oikein pitäneet toisistansa, niin että ne ovat ennen kuolleet huolesta, kun luopuneet toisistansa. Ja niin meidänki pitää tekemän, ja sen me teemme suurella ilolla. Kyllähän sitä tulee melkein kaksi vuotta, ennen kun näemme toisemme, ja vielä kauvemmin ennen kun saamme toisemme; mutta jokainen päivä, joka kuluu, lyhentää kumminki odottama-aikaa yhden päivän, ja niin meidän täytyy ajatella työskennellessämme.

Toisella kertaa minä kirjoitan niin monesta jutusta, mutta tänä iltana ei minulla ole enää paperia, ja muut makaavat. Niinpä minäkin rupeen maata ja ajattelen sinun päällesi ja sitä minä tahdon tehdä maatessanikin.

Ystäväsi Öyvind Pladsen.

Yhdeksäs Luku.

Muutamana lauvantaina Juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen salmen yli hakemaan poikaansa, joka oli jälestä puolenpäivän tuleva maaviljelyskoulusta, jossa hän oli valmistunut. Äidillä oli ollut kasakka-akka monena päivänä sitä ennen, kaikki oli nyt pesty puhtaaksi, kammari oli jo ammoin aikoja ollut laitoksessansa, uuni oli katajan havuja täynnä, jotta Öyvindin asumahuone näyttäisi siistiltä. Tänä päivänä kantoi äiti vielä tuoreita lehtiä sisään, pani puhtaan lakanan sänkyyn ja peitteli sitte täkillä hyvästi ja katsahti aina ikkunasta ulos, tokko venettä näkyisi soutavaksi salmen ylitse. Tuvassa oli paljon peittelemistä ja aina jotaki puuttuvaista tahi kärpäisiä ajella ulos, ja kammarissa oli korjailemista, yhtenänsä korjailemista. Venettä ei vielä näkynyt; äiti lepäsi kyynäsvarsin ikkunan-karmilla ja katsoi ulos; silloin kuuli hän jalan kopseen likeltänsä tieltä ja käänti päänsä; se oli Koulumestari, joka tuli hiljallensa alaspäin kepillä varoitellen itseänsä, sillä ronkko oli pahana. Hänen viisaat silmänsä vilkkuivat somasti päässä; hän seisattui lepäämään, nyökäytti päätänsä emännälle: "Ei se ole vielä tullut?" -- "Ei, minä odotan niitä joka hetki." -- "Hyvä heinän kuivuupäivä." -- "Mutta palava vanhan kävellä." -- Koulumestari katsoi naurussa suin emäntään: "Onkos nuorikko ollut tänä päivänä liikkeellä?" -- "On kyllä, mutta on mennyt jälleen." -- "No se nyt on tietty; tottahan tapaavatkin toisensa tänä iltana jossakin?" -- "Tottahan toki; Thore sanoo, ettei ne saa kohdata toisiansa hänen huoneessansa, ennen kun niillä on vanhuksien lupa." -- "Oikein, oikein." -- Vähän ajan perästä ihastui äiti: "Kah, tuollapa ne luullakseni tulevat." -- Koulumestari katsoi kauvan salmelle. "Kyllä ne ovat ne", vakuutti äiti ja lähti ikkunan luota, mutta Koulumestari meni sisään. Kun hän oli levähtänyt ja juonut, lähtivät he nyt rantaan, veneen heitä kohti kiitäessä; sillä isä ja poika soutivat kumpikin. He olivat soutamaan ruvetessansa heittäneet pois takkinsa; airoukset kuohahtelivat vaahdessa, vene oli siis kohta odottavien kanssa vierekkäin. Öyvind käänti päänsä ja katsoi ylös, hän näki ne kaksi valkamalla, taukoutui soutamasta ja huuti: "Hyvää päivää, äiti! hyvää päivää, Koulumestari!" -- "Aikamiehen äänihän sillä on", sanoi äiti, ja riemu loisti silmistä; "eikö vähän; hän on yhtä valkoinen", jatkoi hän vielä. Koulumestari varautui venettä vasten, isä nosti airot veneen sisään, Öyvind juoksi isänsä sivuitse maalle, antoi ensin kättä äidillensä, sitten Koulumestarille, hän nauroi iloissansa uudellensakin ja kertoi, vaikka vasten talonpoikain tapaa, heti kepeellä kielellä tutkinnosta, matkasta, Johtajan todistuksesta, hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuoden tulosta ja tutuistansa, paitsi yhdestä. Isä yritti kantamaan tavaroita veneestä, mutta hänenki teki mielensä kuulemaan, hän mietti siis: jääkööt vielä rantaan, ja seurasi kanssa. Ja niin mentiin nyt ylös, Öyvind nauroi ja jutteli, äiti nauroi kanssa, sillä hän ei tiennyt ollenkaan, mitä hän sanoisi. Koulumestari vetäysiin vähitellen syrjempään ja katsoi viisasti poikaan, isä kävi kunnioituksella etempänä. Ja siten tulivat he kotiin. Öyvind oli iloinen kaikesta; hän näki esinnä, että kartano oli maalattu, sitten että mylly-aittaa oli isonnettu, ja että lyijyiset ikkunan kehät olivat otetut pois sekä tuvasta että kammarista, ruudut valkeasta eikä niin kun ennen ryönisestä lasista, ja ikkunan pielet isommat. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki kohtalot niin kumman pieniltä, jommoisiksi hän ei ollut niitä ensinkään luullut, mutta kuitenki somilta. Kello käydä nakitti seinällä, tuolit olivat pestyjä, ja näyttivät milt'ei puhuvilta, hän tunti joka kupin sillä peitetyllä pöydällä, valkoiseksi kalkittu pankko nauroi: terve tultua! hyvän hajuisia, lehtisiä oksia rippui pitkin seiniä, katajan havuja oli lattialla ja kaikki puhui juhlasta. He istuiksivat syömään; mutta syömisestä ei tullut paljon mitään, sillä Öyvind jutteli lakkaamatta. He katselivat nyt häntä, kuinka hän nyt mutkistelematta rauhassa näytti viisaalta ja yhtäläiseltä kun ennenki, ja sitten, mitä hänellä oli uutta, aivan niihin uusiin sinisiin verkavaatteihin, jotka hänellä olivat päällä. Kun hän oli jutellut muutaman pitkän historian yhdestä kumppanistansa ja viimenki vaikeni vähäksi aikaa, sanoi isä: "Minä tuskin ymmärrän yhtään sanaa puheestasi, poika; sinä puhut niin liian sukkelasti." -- He rupesivat jokainen nauramaan, eikä Öyvind vähimmän; hän tiesi hyvin kyllä sen olevan totta, mutta harvempaan puhuminen oli hänelle mahdotointa. Kaikki, mitä hän ison poissaolonsa ohessa oli nähnyt ja oppinut, oli niin uutena iskeytynyt hänen mieleensä ja käsitykseensä, ja sillä lailla viehättänyt hänet tavallisuudestansa, että ne kauvan levänneet voimansa olivat kun säikäytetyt, ja että pää teki työtä lakkaamatta. Sitä paitsi havaitsivat he, että hänellä oli tapana välistä matkia samoja sanojansa pari kolme kertaa uudellensa, ja taas samaten paljaasta hupaisuudesta; hän näytti ikään kun korjailevan itseänsä. Se tuntui naurattavalta, mutta hän nauroikin, ja se unehtui. Koulumestari ja isä istuivat uskotellen, tokko häntä muisti pettäisi, mutta se ei kuulunut siltä; hänellä oli kaikki mielessänsä ja muistutti itse että heidän pitäisi hakea tavarat veneestä, veti vaatteensa heti esille ja ripusti naulaan, näytteli kirjojansa, lakkari-kelloansa, kaikki uutta, ja ne olivat säilyneet hyvästi, sanoi äiti. Pienessä olennossansa oli hän yltäkyllin iloinen; hän tahtoi esinnäkin olla kotona, sanoi hän, auttaa heinän teossa ja lukea. Minne hän sitten menisi, ei hän tiennyt, mutta se oli hänelle yhtäkaikki. Hän oli saanut virvoittavan ripeyden ja voiman ajattelemaan sekä sellaisen vilkkauden mielialaansa selittämään, joka tekee sille hyvää, joka koko vuosikauden on kokenut hillitä itseänsä. Koulumestari tuli kymmentä vuotta nuoremmaksi.

"Nyt olemme tulleet hänen kanssansa niin pitkälle", sanoi hän noustessansa lähtemään.

Kun äiti oli tullut sisään seurattuansa Koulumestaria kalliolle asti, kutsui hän Öyvindiä tulemaan kammariin. "Muuan odottaa sinua tuolla kello 9", supatti hän. -- "Missä?" -- "Kalliolla."