Part 4

Vihdoin oli nuoriso luetettu, viimeisetkin tulivat jo tutkinnosta ja Koulumestari puhui siis papin kanssa. Öyvind luotti silmänsä Mariin; se oli yhtä iloinen vieläki, mutta jäi kumminkin istumaan, ken tiesi, itsensäkö vai muiden tautta. Kuinka kaunis eikö nyt Mari ollut; hän oli lahealta hipiältänsä kuulakka, jonka moista Öyvind ei ollut koskaan nähnyt; nenä oli vähän ylävänä, suu naurussa. Silmät olivat puolittain kiini, ellei hän vaan katsonut kehenkään, mutta katsannolla olikin aina sitä odottamatoin voima, silloin kun hän katsoi -- ja kun hän itse tahtoi, että se ei muka merkitse mitään, niin hän veti sen ohessa suutansa puolittain nauruun. Tukka oli koommin musta kun valkea, mutta se oli pikkulaineilla ja kammattu kulmille, niin että se raollansa olevien silmien kanssa tuotti katsannolle jotaki salaista, jota ei koskaan voinut ymmärtää. Sitä ei voinut arvata varmaan, kehenkä hän katsoi istuissansa virkkamatoinna toisten keskellä, eikä sitäkään, mitä hän oikeestansa ajatteli, jos hän kääntyiki jonkun kanssa haastelemaan; sillä hänen sanansa olivat hätä hädin suusta pyörähtäneet, kun hän jo paikalla otti ne takasi. Kaiken tämän varjossa piiloitteliksen varmaanki Junnu Hatten, ajatteli Öyvind, mutta katsoi kumminki luopumatta tyttöön.

Silloin tuli Koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja joudutikse hänen ympärillensä. "Monesko minä olen?" -- "Entäs minä?" -- "Entäs minä, minä?" -- "Oih, piritsat, ei tässä tarvita näytelmätä; -- siivolla lapset, niin saatte kuulla." Hän katseli nyt ympärillensä. "Sinä olet numero 2", sanoi hän muutamalle sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevilla silmillä katsoi häneen, ja poika tanssasi joukosta matkaansa. "Sinä olet numero 3", -- hän kopasi silloin muuanta punatukkaista, pienoista, joka nykki häntä jakusta; "sinä olet numero 5", "sinä numero 8" j.n.e. Hän keksi Marin: "Sinä olet numero 1 tytöistä"; Mari sävähti punaiseksi sekä kasvoiltansa ja kaulaltansa, mutta koki olla toimessansa. "Sinä numero 12, olet ollut laiskanlainen, mutta hulivili ja suuri koiransilmä; sinä numero 11 et paljoa parempi, poikarukkani; sinä numero 13, saat lukea lujasti yhteiseen tutkintoon, muuten käypi sinulle hullusti!" -- Öyvind ei voinut enää sitä kärsiä; numero 1 oli tosin mainitsematta; mutta hän oli seissut koko ajan sillä lailla, että Koulumestari näki hänen hyvästi. "Koulumestari!" -- se ei kuullut; "Koulumestari!" -- hän sai sanoa kolmannen kerran, ennen kun häntä kuultiin. Vihdoin katsoi Koulumestari häneen; "numero 9 eli 10, en muista varmaan kumpiko", sanoi hän ja kääntyi toiseen päin. "Kukas sitte on numero 1?" kysyi Hanno, joka oli Öyvindin parain ystävä. -- "Et se ole sinä, kähäräpää!" sanoi Koulumestari ja löi häntä paperikääryllä kädelle. "No kukas se on?" kysyi useammatkin, "kuka se on, kuka, kuka?" -- "Se sen saa tietää, jolla se numero on", sanoi Koulumestari vihaisesti; hänen ei tehnyt mielensä kuulemaan useampia kysymyksiä. -- "Menkääte nyt, lapset, kauniisti kotiinne; kiittäkääte Jumalatanne, ja iloittakaate vanhempianne! Kiittäkääte myös vanhaa Koulumestarianne; te olisitte jääneet vieläkin luita järsimään, ellei häntä olisi ollut!" Ne kiittivät häntä naurussa suin, ja vetäysivät riemuiten matkohinsa; sillä tällä hetkellä, jolloin he pääsivät rientämään kotiinsa vanhempiensa luo, olivat he kaikki iloisia. Yksi ainoa oli taas, joka ei löytänyt paikalla kirjojansa, ja joka ne löydettyänsä istuikse, ikään kun uudellensa niitä lukemaan. Koulumestari meni hänen luoksensa: "No, Öyvind, etkö sinä mene toisten kanssa?" -- Hän ei vastannut. -- "Minkä tautta sinä kirjojasi au'ot?" -- "Minä tahtoisin katsoa, mitä minä tänäpänä olen vastannut väärin." -- "Ethän sinä ole vastannut mitään väärin!" -- Öyvind katsoi silloin häneen, vesikarpalot kohosivat silmiinsä, hän katsoi vaan järkähtämättä; kyynel toisensa perään vierähteli pitkin kasvoja, mutta hän ei virkkanut halaistuakaan sanaa. Koulumestari istuikse hänen eteensä: "Etkö sinä ole nyt iloinen, kuin pääsit?" -- Pojan suu vipatti sanomaisillansa, mutta hän ei vastannut. "Äitisi ja isäsi iloitsisivat hyvin mielellänsä", sanoi Koulumestari katsoen häneen. -- Öyvind taisteli kauvan, ennen kun hän viimeinki voi katkomalla sanoa: "Senkö tautta -- että minä saan -- olla numero 9 eli 10:s -- kun olen -- mökkiläisen poika?" -- "Aivan niin", vastasi Koulumestari. -- "Eihän minulle sitten ollut työstäni hyötyä", vaikeroi hän ja nuukahti allapäin miettimään, mihinkä kostoon kaikki unelmansa nyt menivät. Yhtäkkiä nosti hän päätänsä, kohotti oikean kätensä ylös, löi nyrkkinsä pöytään täyttä voimaa, viskausiin pitkällensä ja pullahti itkemään mitä kivakammasti.

Koulumestari antoi hänen rötköttää ja itkeä itkemisensä. Sitä kesti kotvan, mutta Koulumestari odotti, kunnes itku muuttui lapsellisemmaksi. Sitten vasta nosti hän kahden käden pojan päätä ylös ja katsoi sen itkeneihin silmiin. "Jumalanko sinä nyt luulet olleen luonasi?" sanoi hän pidellen häntä ystävällisesti itseensä päin. Öyvind nyyhki vielä, mutta harvempaan, kyynelet vieryivät hiljemmasti, mutta hän ei tohtinut katsoa kysyjään eikä vastata. -- "Tämän sinä, Öyvind, olet ansainnut. Sinä et ole lukenut kristillisyyttäsi ja vanhempiasi rakastamalla; sinä olet lukenut turhuudesta." -- Virkkamattomuus seurasi aina Koulumestarin puhuttua, Öyvind tunsi että sen silmät eivät luopuneet hänestä ja se hänen lauhdutti nöyräksi. "Semmoisella vihalla sydämessäsi et sinä olisi voinut mennä tekemään liittoa Jumalasi kanssa; vai olisitko, Öyvind?" -- "En", täytyi hänen myönnyttää. "Ja jos nyt olisitkin numero 1, niin eiköhän turha ilosi siitä olisi synti." -- "Syntihän se olisi", supatti hän, vaikka suu vielä vipatti itkusta. "Vielähän sinä pidät minua mieluisenasi, Öyvind?" -- "Pidän kyllä", hän katsoi nyt vasta ensi kerran ylös. "Niinpä minä sanon sinulle, että se olin minä, jonka tahdosta sinä muutettiin alas; sillä minä rakastan sinua Öyvind siten." Toinen katsoi häneen, silmät tinkivät räpyttämään ja kyyneleet alkoivat rapaltaa alas. -- "Oliko se sinusta väärin?" -- "Ei"; hän katsoi nyt kaitsematta, vaikka ääni vapisi. -- "Rakas lapseni! minä pidän sinusta huolta niin kauvan kun elän."

Koulumestari odotti Öyvindiä, kunnes tämä suoriutui lähtemään ja keräsi kaikki kirjansa, sitte sanoi hän tahtovansa seurata häntä kotiin. He kulkivat hiljan verkkaan, ensimältä oli Öyvind vielä äänettä ja kamppaili, mutta vähitellen voitti hänen hyvä luontonsa. Hänellä oli semmoinen tositus, että mitä hänelle nyt oli tapahtunut, oli kaikkien parasta kun hänelle koskaan olisi voinut tapahtua, ja ennen kotiin tulemistansa oli hän siitä luulosta niin vakuutettu, että hän kiitti Jumalatansa sekä ilmotti sen Koulumestarille. "No, ruvetkaamme nyt miettimään jotakin tarkoitusta elämällesi", sanoi Koulumestari, "eikä sokon ja numeroiden jälestä juoksemista. -- Mitäs sinä pappiskoulusta virkat?" -- "Sitä, että minun kyllä tekisi mieleni sinne." -- "Tarkoittanet maanviljelys-koulua." -- "Niinpä, niin." -- "Se onki kyllä mitä parain; sillä siellä oltuasi saatat toivoa muutakin kun Koulumestarin ammattia." -- "Mutta kuinkas minä sinne pääsen? Minulla on harras halu, mutta eihän minulla ole varaa." -- "Ole uuttera ja noppas, niin kyllähän varojakin siunautuu."

Öyvind tunsi itsensä kiitollisuudesta sangen heltyneeksi. Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja katsanto virkeni sen käsittämättömän rakastavaisuuden liekistä, joka syttyy silloin, kun kanssa-ihmisten hyvyys tunnetaan. Koko vastaisuus tuntuu mielelle silmänräpäys-hetken ikään kun raikkaassa mäkimaan ilmassa käveleminen; silloin ollaan koommin koholla, kun kävelyssä.

Vanhemmat istuivat, heidän kotiin tullessa, tuvassa odottaen joutilaina, vaikka se oli paras työaika. Koulumestari tuli esinnä sisään, Öyvind jälestä; kumpikin naurussa suin. "Kas nyt!" sanoi isä, laskien kädestänsä virsikirjan, josta hän oli juuri lukenut rippilapsen rukousta. Äiti seisoi pankon luona tohtimatta virkkaa mitään; hän oli nauruissansa, mutta käsi vapisi; hän odotti nähtävästi jotakin hyvää, mutta ei ollut niinä miehinänsäkään. "Minä läksin seuraamaan, ainoastansa teitä iloittaakseni sillä sanomalla, että Öyvind vastasi oikein jokaiseen kysymykseen, mitä häneltä kysyttiin, ja että pappi sanoi, Öyvindin mentyä, että hänellä ei ole ollut vilkkaampata rippilasta." -- "Oikeenko todella?" sanoi äiti ja oli hyvin liikutettu. -- "Sepä oli hyvä", sanoi isä, mutta kyöhäili kumminkin epäluulossa.

Ison aikaa sen perästä äänettä oltua kysyi äiti hiljaa: "Minkä numeron se saapi?" -- "Numero 9 eli 10", sanoi Koulumestari somasti. -- Äiti katsoi isään, tämä ensin häneen, sitte Öyvindiin; "mökkiläisen poika ei saata odottaakaan parempata", sanoi hän. Öyvind katsoi häneen jälleen, hänestä tuntui ikään kun jokin ahdistaisi hänen kaulaansa, mutta hän hillitsi itsensä paikalla ajattelemalla rakkaita seikkoja, yhtä toisensa perään, kunnes ahdistus meni ohitse.

"Nyt on parasta, että lähden", sanoi Koulumestari ja kääntyi päätänsä nyökäyttäen. Vanhemmat seurasivat häntä kumpainenki tavallisuuden mukaan kalliolle asti; täällä otti Koulumestari heinän rikun kalliolta sanoi: "Hän tulee kumminkin olemaan numero 1; mutta ei hänen siitä tarvitse tietää mitään, ennen kun määrä-päivä tulee" -- "Ei, ei", sanoi isä nyökyttäen. "Ei, ei", sanoi äitikin nyökyttäen; otti sitte Koulumestaria kädestä; "kiitoksia paljon kaikesta häntä kohtaan tekemästänne", sanoi hän. "Niinpä niin, kiitoksia vaan", sanoi isä, Koulumestari lähti astumaan, mutta ne seisoivat vielä kauvan katsoen hänen jälkeensä.

Seitsemäs Luku.

Koulumestari oli varsin pitänyt silmällä Öyvindin, silloin kun hän käski papin koetella, tokko se ansaitseisi numero yhtä. Kolme viikkoa päästö-pyhää ennen kävi hän pojan luona joka päivä; ne ovat kaksi erilaista juttua, jos nuori, hervahtava mieli taipuu johonkuhun ulkonaiseen vaikutukseen, tahi jos se uskolla pitää jotakin omituisenansa. Monta synkeätä hetkeä vietti poika, ennen kun hän oppi onnellisuutensa perusteena pitämään muita kohtaloita kun kunniata ja pöyhkeyttä. Kun hän paraallansa oli täydessä työssä, loppui häneltä halu ja hän keskeytti työnsä: mihinkä kostoon? ... mitä minä tällä voitan? ja sitten jonkun hetken perästä johtui hänen mieleensä Koulumestari, sen sanat sekä hyvyys; tätä ihmisellistä keinoa teki hänen mielensä käyttämään, joka kerran kun hän uudellensa unhotti korkeamman velvollisuutensa ymmärtämisen.

Niinä päivinä kun Öyvind valmistautui kasteen-liittonsa uudistamiseen, valmistettiin myös hänen lähtemistänsä maaviljelys-kouluun. Räätäli ja suutari istuivat nyt Pladsen'in mökin tuvassa, äiti leipoi ja isä teki matka-arkkua.

Siellä juteltiin sinne ja tänne, mitä poika tulisi heille maksamaan kahteen vuoteen, ellei hän voisi tulla kotiin ensi jouluksi, ehk'ei vielä toiseksikaan, ja kuinka vaikea heidän olisi olla niin kauvan erillänsä. Siellä puheltiin siitäkin rakkaudesta, kun hänen pitäisi osoittaa vanhemmillensa, jotka niin paljon kokivat lastansa auttaa. Öyvind istui kun muuan, joka olisi mennyt merille ja koettanut purjehtia omin päinsä, mutta tullut haaksirikkoon ja rakkailta ihmisiltä pelastetuksi.

Sellainen tuntemus vaikuttaa nöyryyttä, ja sen kanssa tulee paljon muutakin. Kun se mainio päivä lähestyi, tohti hän sanoa itseänsä valmistuneeksi ja tohti katsoa eteensä vahvalla luottamuksella. Joka kerran kun Marin kuva johtui mieleensä, koki hän varoitellen luovuttaa sitä pois, mutta silloin tunsi hän aina kivun sydämessänsä. Tähän työhön koetteli hän totuttauta, mutta sepä ei onnistunut koskaan, kipu kiihtyi vaan. Sen tautta oli hän väsyksissä viimeisenä iltana, jolloin hän pitkällisen itse-koettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä suhteessa koetteleisi häntä.

Koulumestari tuli illan pimettyä. Kaikki tuvassa olevat istuivat peseyttyänsä ja valmistauttuansa, niin kun tavallisesti tehdään iltaa ennen Herran Ehtoolliselle menemistä. Äiti oli liikutettu ja isä äänettä; eropäivä oli huomeisen juhlan jälestä, ja se oli tietymätöintä, milloinka he taas voivat istua yhdessä. Koulumestari otti virsikirjat esille; nyt pidettiin rukoukset ja veisattiin, ja lopuksi rukoili Koulumestari lyhyesti omilla sanoillaanki.

Nämä neljä ihmistä istuivat nyt yhdessä kotvan iltaa, kunnes ajatukset supistuivat; he erosivat silloin mitä paraimmin toivotuksin tulevalle päivälle ja sen liitoille. Öyvindistä tuntui maata ruvetessansa, ettei hän ollut milloinkaan mennyt vuoteellensa niin iloisena; tänä iltana selitti hän sen nimittäin omalla laillansa; hän ymmärti sillä: minä en ole koskaan ruvennut maata näin tyytyväisenä Jumalan tahtoon ja näin iloisena siitä. -- Marin kasvot olivat hänellä taas unissakin edessänsä, ja havaitsemaisillansa näki hän viimeiseksi, että hän oli miettivinänsä itsestänsä: en aivan onnellinen, en aivan, -- ja hän vastasi: olen aivan mutta taaskin: en aivan; -- olen aivan; -- eikö vähä, en aivan. --

Havaittuansa muisti hän heti mikä päivä nyt oli, piti rukoukset ja tunsi olevansa virvoitetun, niin kun sitä tekee aamuisella. Hän oli jo kesästä lähtien maannut erillänsä; hän nousi nyt ylös, puki päällensä uudet, koreat vaatteensa varoitellen; sillä hän ei ollut vielä koskaan pitänyt semmoisia päällänsä. Varsinki sai hän koetella pyöreä-helmaista verkajakkuansa monta kertaa, ennen kun hän tottui siihen. Hän otti pienoisen peilin, kun hän saatuansa paidan kauluksen näkymään neljättä kertaa koetteli jakkua päällensä. Nähtyänsä oman tyytyväisen naamansa valkeine tukkinensa katsovan peilistä naurussa suin, arveli hän tämänkin olevan turhuutta. Niin, mutta saapihan sitä olla hyvästi ja puhtaasti vaatteutettuna, vastasi hän kääntyen pieliin katsomasta, ikään kun se olisi ollut synti. Kyllä kaiketi, mutta ei aivan niin iloinen itseksensä siitä seikasta. -- Eikö vähä, mutta sallineehan Jumala, että joku kokee näyttää hyvältä! -- Kyllä niinki, mutta paremminhan se sallisi näyttäväsi hyvältä, kun et sitä itse niin paljon tarkastaisi. -- Se on kyllä tosi, mutta katsos, se tulee nyt siitä, että kaikki on niin uutta. -- Niin, mutta riisukin ne vähitellen pois. -- Sitte rupesi hän vielä pitämään sekä tästä asiasta että eilisen päiväisistä seikoista sellaista puhetta, ettei syntiä tekeminen tätä päivää pilaisi; mutta hän tiesi myös, että sitä kumminki tulisi tehdyksi.

Hänen tullessansa tupaan istuivat vanhempansa odottaen häntä aamiaiselle. Kätellen kiitti hän vanhempiansa vaatteista, ja sai jälleen: "kulutta'os niitä terveydellä!" He istuiksivat pöydän ääreen, siunasivat supattaen ja söivät. Äiti nousi ylös panemaan kirkko-evästä laukkuun. Isä veti takin päällensä, äiti solmitsi huivinsa ja otti virsikirjat matkaan, pani huoneet lukkoon ja alkoi mennä ylös päin. Tultuansa mäen päälliselle tielle tapasivat he kirkkoväkeä, hevoisella ajavia ja jalkamiehiä, rippilapsia niiden keskellä, ja muutamien seurassa harmaapäisiä ukkovaaria ja mummuja, jotka vielä tämän ainoan kerran olivat lähteneet matkaan.

Se oli syksyinen auringon-paisteetoin päivä, ikään kun pahojen ilmojen vaiheella. Pilvet yhtyivät ja eroilivat jälleen juosta longottaessansa, sillä erää tuli isoista pilven nauloista parikymmentä pienempätä, jotka kiitivät ylitse myrskyä ennustaen; mutta alaalla vaan pinnalla oli vielä tyyni; lehdet lurpottivat kylmettyneinä eivätkä edes heiluneetkaan; ilma oli jylkeän-lainen; kirkkoväellä oli päälysvaatteet muassa, mutta niitä ei nyt pidetty päällä. Sangen iso joukko oli kokoutunut ympäri kirkkoa, joka köllötti kelkkeellä paikalla; mutta rippilapset menivät kirkon sisään, joutuaksensa hiljaisuudessa paikoillensa ennen Jumalanpalveluksen alkamista. Tällöin tuli Koulumestarikin sinisissä vaatteissansa, rakki päällä sekä polvihousut ja pitkävartiset saappaat jalassa, jäykistetty huivi kaulussa ja piipun varsi takalakkarista ulkona; hän nyökytti päätänsä naurussa suin, laski kätensä muutaman olkapäälle, puhui toiselle pari sanaa kehoittaen vastaamaan korkealla ja selvällä äänellä, ja tätä tehden tuli hän vaivaispölkyn luokse, jossa Öyvind seisoi vastaten ystävänsä Hannon jokaiseen kysymykseen matkalle lähtemisestä. "Hyvää päivää, Öyvind! kaunis tänä päivänä", -- hän otti häntä takin kauluksesta, ikään kun olisi hän tahtonut puhutella häntä; "kuulepas! sinusta luullaan kaikkea hyvää. Nyt minä olen ollut papin kanssa puhetuksin; sinä saatkin pitää oikean paikkasi, joka on numero 1; mene vaan ensimäisen paikalle ja vastaa selvästi."

Hämmästyneenä katsoi Öyvind häneen. Koulumestari nyökytti päätänsä kehoittaen, poika liikahti monjaita askelia, seisahti, taas monjaita askelia, seisahti; kyllä se on niin, hän on puhutellut pappia hyväkseni, ja poika lähti menemään sukkelasti paikallensa. "No olethan sinä kumminkin numero 1", kuiskutti muuan hänelle. "Niin olen", sanoi Öyvind hiljaa, mutta ei vielä tiennyt oikein, tokko hän tohti.

Rippilapset olivat paikoillansa, pappi tuli, nyt soitettiin yhteen, ja väkeä tulla jyrysi kirkkoon. Silloin näki Öyvind, että Mari Heidegaardene seisoi aivan häntä vastapäätä; tyttökin katsoi häneen, mutta kumpainenki piti paikkaa niin pyhänä, että he eivät tohtineet tervehtiä. Poika näki vaan, että tyttö oli kaunis ja avopäin, enempätä hän ei nähnyt. Öyvind, joka yli puolen vuoden oli ilomielellä miettinyt, kuinka hän seisoisi yhtä yläällä kun Marikin, unoutti nyt tultuansa esille sekä paikan että tytön, ja että hän milloinkaan oli niitä ajatellutkaan.

Kirkosta päästyä tulivat omaiset ja tutut onnea toivottamaan, sitte tulivat Öyvindin kumppanit jättämään hänelle jäähyväisiänsä, kuultuansa että hän seuraavana päivänä lähtisi matkalle; niiden perästä tuli monta pientä, joidenka kanssa hän oli laskenut mäkeä, ja joita hän oli auttanut koulussa ollessansa, ja ne eivät olleet aivan jupisematta hyvästiä heittäissänsä. Viimeksi tuli Koulumestari, otti äänettä häntä ja vanhempia kädestä kiini, ja lähti käymään; hän tahtoi seurata. Ne neljä olivat taas yhdessä, ja se olisi nyt viimeinen ilta. Tiellä oli vielä monta, jotka jättivät Öyvindille jäähyväisensä ja toivottivat hänelle onnea, mutta muuten he eivät haastelleet keskenänsä, ennen kun he istuivat kotona tuvassa.

Koulumestari koki pitää heitä hyvillä mielin; siinä ei ollut mitään muuta, kun että ne kaikki kolme nyt haikealla mielellä ajattelivat, miltä kaksi kokonaista vuotta erillänsä oleminen tuntuisi, kun eivät he tähän asti olleet viettäneet päivääkään erillänsä; mutta ei kukaan ollut niinä miehinänsäkään. Kuta enämmin aika kului, sitä enämmin tuli Öyvind pahoillensa; hänen teki mielensä ulos päästäksensä vähäksi aikaa rauhaan.

Nyt oli jo hämärä ja tuuli humisi kummallisesti, hän jäi seisomaan kalliolle ja katsoi ylös päin. Tällöin kuuli kallion reunalta mainittavan omaa nimeänsä, sangen hiljaa; se ei ollut mikään petos, sillä se kuului kaksi kertaa. Hän katsoi ylös kallion reunalle ja havaitsi, että muuan vaimoihminen oli kyykyllänsä puiden välissä ja katsoi alas. -- "Kuka se on?" kysyi hän. -- "Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle", sanoi tämä hiljaa, "niin minä läksin sanomaan sinulle jäähyväisiä, koska sinä et tahtonut tulla minun luokseni." -- "Kultaiseni, oletko se sinä, Mari! Minä tulen ylös luoksesi." -- "Eläkä tee sitä; minä olen odottanut niin kauvan, ja sitte minun pitäisi odottaa vielä kauvemmin; kukaan ei tiedä, missä minä olen, ja minun pitää joutua kotiin." -- "Se oli kauniisti sinulta, että tulit", sanoi poika. -- "Minä en voinut kärsiä, että sinä, Öyvind, lähtisit siten matkalle; me olemme tunteneet toisemme pienuudesta pitäen." -- "Niin olemme." -- "Ja nyt emme ole puhutellet toisiamme puoleen vuoteen." "Emmepä kyllä ole." -- "Me erosimmekin sillä kertaa somanlaisesti." -- "Niin; -- jopa taidan tulla luoksesi." -- "Aiai, elä tee sitä. Mutta sano minulle: ethän sinä vaan liene minulle vihoissasi?" -- "Kultaiseni, kuinka sinä sitä luulet?" -- "No hyvästi sitte, Öyvind, ja kiitoksia siitä, kun meillä on ollut yhtenä!" -- "Ei niin, Mari!" -- "Niinpähän! nyt minun täytyy lähteä; minua kaivataan." -- "Mari, Mari!" -- "Ei, minä en tohdi olla kauvemmin poikessa, Öyvind; hyvästi!" -- "Hyvästi!"

Sitte käveli hän kun unissansa ja vastasi aivan perin nurin, kun ne häntä haastattelivat; ne luulivat sitä lähtemisen syyksi, niin kun sitä voi odottaakin, ja hän ajattelikin ainoastansa lähtemistänsä kun Koulumestari iltaisella otti hyvästiä ja antoi hänelle käteen jotakin, jonka hän sitte näki olevan viiden talarin setelin. Mutta maata ruvettuansa ei hänellä ollut lähteminen mielessä, mutta ne sanat, jotka olivat tulleet vuoren reunalta alas ja menneet taas ylös. Lapsena ei Mari tohtinut tulla vuoren reunalle sen tautta, kun ukkovaari pelkäsi hänen putoovan alas. Ehkä se vielä kumminkin tulee alas?

Kahdeksas Luku.

Rakkaat vanhempani!

Nyt me olemme saaneet paljoa enemmän lukemista, mutta nyt minä olenkin tullut enämmin toisten sivuitse, niin että se ei ole niin vaikeata. Ja nyt minä laitan monta kohtaa toisin isän mökillä, kunhan tulen kotiin; sillä siellä on laitettu hyvin hullumaisesti, ja se on kummallista, että se on pysynyt koossa. Mutta kyllä minä saan sille järjestyksen jälleen, sillä minä olen nyt oppinut paljon. Minun tekee mieleni tulla semmoiseen paikkaan, jossa minä saisin tehdä kaikkia mitä minä nyt tiedän; sen tähden minun pitää hakea iso paikka, sitten kun olen valmis. Täällä sanoo kaikki, että Junnu Hatten ei ole niin näppärä, kun siellä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma tilansa, niin että se on muilleki kun hänelle itsellensä yhtäkaikki. Moni, joka tulee täältä, saapi hyvin ison palkan; mutta niille maksetaan sen tautta niin hyvästi, että tämä on paras maaviljelyskoulu koko maassa. Muutamat sanovat, että lähimmäisessä läänissä on yksi parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa, se ensimäinen on tieto, toinen taito, ja sen on hyvä, jolla on ne kumpikin, ja toinen niistä ei ole toisetta mitään, mutta se jälkimäinen on kumminkin paras. Se edellinen sana merkitsee työn ainehiston ja perustuksen tietämistä, mutta se toinen merkitsee taitamista tehdä työtä, esimerkiksi suota viljellessä. Sillä moni kyllä tietää, mitä suolla tehdään, mutta tekee kumminki hullumaisesti, kun ei taida paremmin. Mutta monella taas on taitoa vaan ei tietoa, ja siitäkin voi tulla hullumaisuutta, sillä soita on monenlaisia. Mutta me opimme täällä maanviljelyskoulussa kumpaisenki sanan. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan voi kilvotella hänen kanssansa. Viimeisessä koko maatamme koskevassa maaviljelyskokouksessa johdatti hän kahta kysymystä, mutta muilla maaviljelykoulun johtajilla oli ainoastansa yksi kullakin, ja asiat päätettiin aina hänen sanansa mukaan, kun toiset vaan saivat ajatelluksi päänsä ympäri. Mutta edellisessä kokouksessa, jossa hän ei ollut, siellä ne vaan tolasivat. Luutnantin, joka opettaa kuvailus-taitoa, on Johtaja saanut ainoastansa vilkkautensa tautta; sillä muilla kouluilla ei ole luutnanttia ensinkään. Mutta hänki on niin taitava että hän kuuluu olleen mitä parain luutnantti-koulussakin.

Koulumestari kysyy, tokko minä käyn kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa, sillä pappi sai nykyjään apulaisen, ja se saarnaa, niin että kaikki ovat kirkossa hyvin peloissansa, ja että sitä on soma kuunnella. Hän on uusi uskonoppilainen, joita on Kristianian kaupungissa, ja kansa pitää häntä liian tiukkana, mutta kyllä se tekee hyvää.

Nykyjään luvetetaan meillä paljon historiata, jota emme ole ennen lukeneet, ja somaa on nähdä kaikkia, mitä kummallista maailmassa on tapahtunut, varsinkin omassa maassamme. Sillä meidän soturit ovat aina voittaneet, paitsi silloin kun ovat tapanneet, ja silloin niitä onki ollut paljoa vähemmän. Nyt meillä on vapaus, ja sitä ei ole muilla kansoilla niin paljoa kun meillä, paitsi Amerikassa; mutta siellä ne eivät ole onnellisia. Ja omaa vapauttamme tulee meidän rakastaa enämmin kun mitään muuta.

Nyt minä lopetan tällä kertaa; sillä minä olen kirjoittanut hyvin pitkältä. Koulumestarihan se lukee kirjeeni, ja kun se vastaa puolestanne, niin sanokoon hän minulle jotakin uutta yhdestä ja toisesta; sillä sitä hän ei muuten tee. Mutta tuhansia terveisiä toivottaa teille oma rakas poikanne

Ö. Thorenpoika.

Rakkaat vanhempani!