Part 3

Öyvind otti vastaan; "kiitoksia", sanoi hän kättä antaen; tytön käsi oli lämpöinen, hän heitti sen heti, ikään kun se olisi polttanut häntä. -- "Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana." -- "Niin olen", sanoi tyttö; "mutta etpäs sinä ole tanssannut paljoa", jatkoi hän. "En ole", vastasi poika. "No minkä tautta et?" -- "Hm! niinpä niin."

"Öyvind!" -- "No?" -- "Minkä tautta sinä istuit sillä lailla minuun katsoen?" -- "Vai niin."

"Mari!" -- "No?" -- "Minkäs tautta sinä et sallinut minun katsoa sinuun?" -- "Siellä oli paljon väkeä."

"Sinä tanssasit tänä iltana yhtenänsä Junnu Hatten'in kanssa." -- "Niinpä kyllä." -- "Se on veiterä tanssimies." -- "Näyttääkö se sinusta niin?" -- "Eikös sinusta näytä?" -- "Totta kaiketi."

"En tiedä, miten lienee, mutta tänä iltana minä en salli sinun, Mari, tanssivan hänen kanssansa"; hän kääntyi pois tuskin voituansa sanoa sitä. "Sitäpä minä en ymmärrä, Öyvind." -- "Enkä minä itsekään; se on minulta niin älyttömästi. Jää hyvästi, Mari, nyt minä menen." Hän otti muutaman askeleen taaksensa katsomatta. Tällöin sanoi Mari hänelle vielä: "Nyt olet, Öyvind, nähnyt väärin." Hän seisahti: "Että sinä olet aika tyttö, ei ole väärin nähty." Kun ei se nyt sanonut, mitä tyttö oli luullut, niin ei hänkään virkkanut mitään; mutta sillä havaa näki hän edustallansa tupakka-piipun tulet; se oli Marin ukkovaari, joka kävellä kuhjasti katsellen ja sattui nyt kulkemaan sivuitse. Hän seisahti: "Täälläkö sinä olet, Mari?" -- "Niin olen." -- "Kuka sinun kanssasi juttelee?" -- "Öyvind." -- "Mitenkä sanoit?" -- "Öyvind Pladsen." -- "Ahaa, Pladsen'in mökin poika; tule pois paikalla sisään."

Viides Luku.

Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli hän nukkunut pitkään ja nähnyt onnellisia unia. Mari oli istunut kallion reunalla ja tiputellut lehtiä hänen päällensä, hän oli ottanut vastaan ja heitellyt niitä jälleen ylös, ne olivat lennelleet ylös ja alas tuhannen värisinä ja kuvaisina, aurinko paistoi suoraan alas, ja koko vuori kiilteli alempana. Havaittuansa katsasti hän ympärillensä nähdäksensä niitä kaikkia uudellensa, silloin johtui eilenen päivä hänen mieleensä, ja samallainen, pistävä, vaikea kipu tuntui taas rinnassansa. Tästäpä kivusta en taida päästä milloinkaan vapaaksi, ajatteli hän ja tunsi itsessänsä heikkouden, joka käänsi hänen vastaisuuden mietteensä perinnurin.

"Nytpäs olet maannut kauvan", sanoi äiti, joka istui vierellä ja kehräsi. "Nouse nyt ylös aamiaiselle, isäsi on vielä metsässä halkoja hakkaamassa." -- Tämä ääni tuntui lohduttavan häntä; hän kavahti ylös vähän vilkkaampana. Äiti muisti kyllä oman tanssi-aikansakin; sillä hän istui rallatellen rukkinsa ääressä Öyvindin pukeudessa ja aamiaista syödessä; pojan täytyi silloin nousta ylös pöydän äärestä ja mennä ikkunan luokse; samallainen painavaisuus ja tympeys vaivasi häntä sittenki, hänen täytyi ruveta ajattelemaan työskentelemistä. Ilma oli muuttunut toisellaiseksi, nyt oli kolkko, niin että ne pilvet, joidenka eilen luultiin satavan vettä, nyt sataa rötköttivät lumiräntää. Hän otti talvijalkineet, karvalakin, merimiehen jakun ja rukkaset, heitti jäähyväiset ja meni kirves olalla.

Lunta tulla longotti isoissa höytyvissä; hän tuli kulkemaan kelkkamäen yli kääntyäksensä vasemmalle kädelle metsään. Hän ei ollut ennen milloinkaan, joko talvella eli kesällä, kulkenut kelkkamäkeä ajattelematta jotaki, josta hänelle oli iloa tahi jonka perään hän harrasti. Nyt oli se tie kuolettavaista ja vaikeata, hän käydä juntusti märässä lumessa, polvet olivat jäykistyneet, joko eilisestä tanssimisesta tahi tympeydestä; nyt hän tunsi, että mäenlasku oli loppunut tänä vuonna, ja niin muodoin ainiaan. Hänen teki mielensä muuta, kun kävellen puiden välitse, jossa lunta sataa luppasi hiljallensa, muuan säikähtänyt riekko rääkyi ja lentää räpytti parin sylen päässä, ja kaikki kappaleet näyttivät kun olisivat odottaneet sanaa, jota ei milloinkaan tullut sanotuksi. Mutta mitä se oli, jota hänen teki mielensä, ei hän itsekään tiennyt selvästi, kotiin hänen ei kumminkaan tehnyt mielensä eikä myös kylään, ei huvituksiin, eikä työhön, se oli jotaki korkeamman arvoista, joka veti vertoa laululle. Vähitellen kokoutuivat nämä mietteet varsinaiseksi toivotukseksi, nimittäin, että hän ensi kevännä voisi kasteenliittossa uudistaa, ja siinä tilaisuudessa olla numero ensimäissä. Hänen sydämensä tykytti isosti tätä ajatellessa, ja ennen kun hän kuulikaan isänsä kirveen kolkkeen tärähtelevistä männyistä, kolkutti tämä toivotus hänessä kovemmin kun mikään muu, sitten hänen synnyttyänsä.

Isä ei puhunut tavallisuutensa mukaan paljon mitään; ne hakkasivat kumpikin ja kantoivat yksiin läjiin. Sillä keinoin tapahtui, että ne välistä tulivat toisiansa vastaan, ja semmoisessa kohtauksessa vaikeroi Öyvind kerran: "Mökkiläisen täytyy kärsiä paljon vaivaa." -- "Niin hänen kun muidenki", sanoi isä mennessänsä kirveensä luokse, sylkäsi kouraansa ja rupesi hakkaamaan. Kun puu oli kaattu ja isä vetää nujuutti sitä läjään, sanoi Öyvind: "Jos isäkin olisi talonmies, niin ei tarvitsis tuolla lailla nujuta." -- "Niin, mutta silloin olisikin monta muuta huolta rasittamassa", hän otti kiini kahden käden. Samaan liittoon toi äiti heille päivällistä, ne istuikset. Äiti oli iloinen, hän istui laulellen ja naputti jalkojansa yhteen tahdin mukaan. "Mitenkä sinä, Öyvind, mielit elää aika mieheksi tultuasi", kysäsi hän pojaltansa lystin vuoksi. "Mökkiläisellä ei ole siinä suhteessa monta keinoa", vastasi poika. "Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi menemän maaviljelys-kouluun", sanoi äiti. "Pääseekö sinne vapaasti?" kysyi Öyvind. "Koulukassa maksaa", vastasi isä syödä mutustaen. "Tekisikö mielesi sinne?" kysyi äiti.

"Minun tekisi mieleni oppimaan jotakin, mutta en minä kumminkaan rupeisi Koulumestariksi." Ei kukaan näistä kolmesta virkkanut vähään aikaan mitään; äiti alkoi viimein laulella ja katsoi suoraan eteensä. Mutta Öyvind meni pois ja istuikse erillensä.

"Emme juuri tarvitse lainata koulun kassasta", sanoi äiti pojan mentyä. Miehensä katsoi häneen: "Köyhät niin kun me?" -- "En minä salli sitä, että sinä, Thore, aina olet olevinasi köyhä, kun et kumminkaan ole." Kumpainenki katsahti nyt poikaan päin, tokko se sitä kuuli. Thore katsoi sitte tuikeesti vaimoonsa: "Sinä haastat ikään kun olisit mieltä vailla." Vaimo sanoi nauru-suin: "se on niin kun ei kiitettäisi Jumalata, siitä kun on meille käynyt hyvin." -- "Saattaahan sitä hyvästi kiittää kiiltonapittakin", mietti isä. -- "Niin, mutta ei sitä silläkään keinoin kiitetä että Öyvindin annetaan mennä tanssiin semmoisena kun eilenki." -- "Öyvind on mökin poika." -- "Saattaahan sille siltä laittaa kelvolliset vaatteet, koska meillä on siihen varoja." -- "Haasta nyt siitä niin että hän itse kuulee." -- "Ei se kuule sitä, vaikka minun kyllä tekisi mieleni ilmaisemaan", sanoi vaimo urhoollisesti katsoen mieheensä, joka oli tureissansa ja otti syötyänsä tupakka-piipun käteensä.

"Semmoinen huono torppa kun meillä on", sanoi hän. -- "Minä en voi olla nauramatta sinulle, joka aina puhut torpasta; minkä tautta sinä et koskaan mainitse myllyjä?" -- "Niin, sinä taas myllyinesi! vaikka et luullakseni tahtoisi kuulla niiden pyörimistä." -- "Aivan mielelläni, Jumalan kiitos, vaikka ne kävisivät yötä päivää." -- "Nyt ne ovat seisseet siitä lähtien kun ennen joulua seisotettiin." -- "Eihän kukaan jauhata joulun pyhinä." -- "Kun ne kerran tottuvat, niin kyllä ne sitte jauhattavat; mutta sitä myöten kun ne saivat myllyn uuteen koskeen, on meidän myllyillä jauhattajat vähenneet."

"Eipähän Koulumestari sanonut niin tänäpäivänä." -- "Toisellaisen miehen, kun Koulumestari on, minä annan hallita rahojamme." -- "Niin, hänen pitäisi viimeiksi puhua oman vaimosi kanssa." Thore ei virkkanut siihen mitään, hän oli juuri saanut tulen piippuunsa; viskausiin nyt varpu-rion päälle ja luotti silmänsä ensin vaimoonsa, sitten poikaansa ja jäi viimein katsomaan vanhaan puun känttyrään, joka oli kaatunut hongan oksaa vastaan.

Öyvind istui itseksensä ja näki koko vastaisuutensa edessänsä ikään kun lavean, nilpun jään, jota myöten hän ensikerran lasketti hyvää hoijakkata rannasta rantaan. Että köyhyys vaivasi häntä kaikin puolin, tunsi hän kyllä, mutta siitä syystä mietti hän kaikellaisia keinoja päästäksensä sen ohitse. Sitä hän piti varmana, että köyhyys oli eroittanut hänen Marista ainiaan, hän luuli sen jo olevan puolittain luvatun Junnu Hatten'ille; mutta sitä hän mietti jos jotenki, kuinka hän voisi kilvoitella sekä Junnu Hatten'in että Marin kanssa koko elinkautensa. Että häntä ei enää survittaisi niin kun eilen, ajatteli hän olla menemättä seuroin, kunnes hän oli päässyt joksikin, ja Jumalan avulla hän toivoi pääsevänsä kunnon mieheksi, eikä hän ensinkään epäillyt, tokko se onnistuisi. Häntä aavisti sekavasti, että se lukemalla onnistuisi paraite; minkä onnen hän siten voittaisi, tahtoi hän vasta tarkemmin miettiä.

Illaksi tuli hyvä mäenlaskukeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei Öyvind. Hän istui pankon luona ja luki; hänellä ei ollut aikaa hukata silmän-räpäystäkään. Lapset odottivat kauvan, muutamat olivat viimein niin malttamattomia, että ne tulivat katsomaan ikkunasta sisään ja kutsuivat häntä ulos; mutta hän ei ollut kuulevinansakaan. Niitä tuli useampi, ja ilta illalta ihmettelivät toiset ulkona, minkä tautta häntä ei näkynyt; mutta hän käänti niille selkänsä ja luki, sekä koki järkähtämättä muistutella lauseita mieleensä. Sittemmin sai hän kuulla, ettei Marikaan tullut. Hän luki niin uutterasti, että isänsäkin täytyi sanoa sitä liialliseksi. Hänestä tuli totinen; naama, joka ennen oli ollut pyöreä ja lihava, kävi laihaksi ja soikeemmaksi, silmät tuikeemmaksi, harvoin lauleli hän, eikä koskaan enää leikitellyt, se näytti ikään kun aikaa ei olisi ollut tarpeeksi asti. Kun hänen rupesi mielensä tekemään niitä, tuntui se aina, kun joku olisi kuiskuttanut: "sitte, sitte", ja yhä: "sitte." Lapset juoksivat, huusivat ja nauroivat jonkun aikaa niin kun ennenki, mutta kun he eivät voineet kutsua häntä luoksensa, ei omalla riemullaan eikä ikkunan ruuvusta huutamalla, luopuivat ne vähitellen pois; ne löytivät muita ilopaikkoja, ja kohta oli mäki autiona.

Mutta Koulumestari havaitsi kohta, että se ei ollut entinen Öyvind, joka luki pakosta, ja leikitteli, sillä hän ei tullut muuten aikaan. Hän puhutteli häntä usein, uskotteli ja uteli, mutta hän ei tahtonut saada tietää pojan mielen tilaa niin helposti kun se oli ennen onnistunut. Hän haastatteli vanhempiakin ja niiden tuuman takeen tuli hän muutamana sunnuntai-iltana kevätpuoleen talvea, ja sanoi vähän aikaa istuttuansa: "Tulepas nyt, Öyvind, niin mennään ulos, minä tahtoisin mielelläni haastella kanssasi." Öyvind otti vaatetta päällensä ja seurasi. Nyt mentiin Heidegaardiin päin, juttelemista oli kyllä, mutta ei mitään tärkeätä; kun ne olivat päässeet kartanoita lähelle, poikkesi Koulumestari keskimäistä kohti ja tultuansa lähemmäksi kuulivat he hälinän ja riemuitsemisen sieltä. "Mika jyräkkä täällä on?" kysyi Öyvind. -- "Täällä on tanssit", sanoi Koulumestari; "emmekö mene sisään?" -- "Ei suinkaan." -- "Etkö sinä, poika, tahdo mennä tanssiin?" -- "En vielä" -- "Et vielä! no milloinkas?" -- Poika ei virkkanut mitään. -- "Mitä sinä tarkoitat sanalla: vielä?" Kun ei poika vastannut, sanoi Koulumestari: "Tule nyt estelemättä." -- "Enkä tule." -- Hän oli hyvin järkähtämätöin, ja vähän pahoillaanki. "Voitko sinä antaa oman Koulumestarisi seista tässä pyytäen sinua tanssiin?" Sitä seurasi ison aikaa virkkamattomuus. "Onko siellä ketään sisässä, jota sinä pelkäät näkeväsi?" -- "Enhän minä voi tietää, ketä siellä on." -- "Mutta voisikos siellä olla jokukaan semmoinen?" Öyvind ei virkkanut mitään. Koulumestari meni silloin hänen luoksensa, pani kätensä hänen olalle: "Pelkäätkö sinä sitä, että näkisit Marin?" Öyvind katsoi alas ja alkoi hengittää raskaammasti ja sukkelammasti. "Sanopas se minulle nyt, Öyvind." Öyvind oli äänettä. "Sinä et ehkä julkea sanoa sitä, kun et ole vielä ripilläsi käynyt; mutta sano hänet kumminki mulle nyt, Öyvind, ja sinä et tarvitse katua sitä milloinkaan!" Öyvind katsoi ylös, mutta ei saanut sanaa ulos ja luotti silmänsä toisaalle. "Et sinä ole enää iloinenkaan; vai pitääkö Mari muita sinua mieluisempina?" Öyvind ei sittenkään virkkanut mitään; se närkästytti vähän Koulumestaria, niin että se kääntyi hänen luotansa pois; he menivät jälleen.

Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, seisottui Koulumestari siksi, kunnes Öyvind ennätti tulla vierelle. "Sinun tekee varmaanki mielesi kasteenliittoasi uudistamaan", sanoi hän. -- "Tekeepä kyllä." -- "Mitäs sitten mielit teeskennellä?" -- "Minun tekisi mieleni kouluun." -- "Joko sitte Koulumestariksi." -- "Ei suinkaan." -- "Semmoinen ammatti on sinusta muka liian halpa?" Öyvind oli vaiti. He kävivät taas kappaleen matkaa. -- "No miksikä sinä koulussa oltuasi mielit ruveta?" -- "Kas sitäpä en ole tarkoin miettinyt." -- "Jos sinulla vaan olisi rahoja, niin sinä varmaanki ostaisit talon?" -- "Niin, mutta pitäisin kumminki myllyt." -- "Silloin on parasta, että menet maaviljelyskouluun." -- "Oppiiko siellä niin paljon kun esim. pappiskoulussa." -- "Ei suinkaan, mutta siellä oppii, mitä maata viljellessä tarvitaan." -- "Saadaankos sielläkin numero?" -- "Minkä tautta sinä sitä kysyt?" -- "Minun tekisi mieleni kerkeäksi." -- "Voithan olla kerkeä numerottakin." He kävivät taas äänettöminä, kunnes Pladsen'in mökki näkyi; tuli tuikki tuvasta, vuori köllötti ylempänä mustan puuhkeana talvipakkasessa, lahti oli alaalla jäässä, aivan nilppuna ja kiiltävänä, metsässä lahden ympäristöillä ei ollut lunta, kuutama vaikutti, että metsä kuvailikse jään pinnasta ikään kun peilistä. "Kas! kuinka tämä Pladsen on kauniilla paikalla", sanoi Koulumestari. Öyvindin silmät katselivat seutuvan ihanuutta samalla lailla kun silloin, koska äitinsä kertoi kummallisia juttuja, elikkä silloin, kun hän hujotti mäessä; hän katsoi nyt, ja kaikki näytti olevan ylävätä ja valoisata. "Kyllä on kauniilla", sanoi hän, mutta huokasi pitkään. "Isällesi on siinä ollut paikkaa kyllä; voisihan siinä olla sinullekin." Paikan ihanuus katosi sillä erää pojan silmistä. Koulumestari, joka odotti vastausta, ei saanutkaan, puisti päätänsä ja meni tupaan yhtenä. Hän istui siellä jonkun hetken niiden luona, mutta enämmin äänettä kun puhellen, eivätkä toisetkaan virkkaneet mitään hänen vaiti ollessansa. Kun hän otti jäähyväisensä, seurasi sekä mies että vaimo häntä ulos; kumpainenki näytti odottavan, että hän sanoisi jotakin. Ne jäivät kumminki seisomaan katsellen iltamata. "Se tuntuu vähän oudolta, että meillä nykyjään ollaan niin hiljaisia", sanoi äiti, "siitä lähtien kun lapset ovat muuttanut pois leikkinensä." -- "Eipä teillä olekaan enää pientä lasta", sanoi Koulumestari. Äiti ymmärti hänen tarkoituksensa, ja sanoi: "Öyvind ei ole viimeiseltä ollut iloinen." -- "Mitä vielä; eihän kunniata harrastava koskaan ole iloinen", sanoi Koulumestari katsahtaen vanhan luottamuksella taivaalle päin.

Kuudes Luku.

Puolen vuotta jälemmin, nimittäin syksyllä (rippikoulu määrättin vasta silloin pidettäväksi), istuivat emäpitäjän rippikoululapset pappilassa päästämähuutoa odottaen; niiden joukossa oli Öyvind Pladsen ja Mari Heidegaardene. Mari oli juuri tullut papin luota, jossa hän oli saanut kauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän oli nyt nauruissansa ja supatti ystäviensä kanssa joka kulmalle sekä katseli ympäriinsä poikien lomitse. Mari oli jo aika tyttö, kevyt ja vapaa liikenneissänsä, ja niin hyvin pojat kun tytötkin tiesivät, että seutuvan parain nuorimies Junnu Hatten köytäili häntä; hän istui nyt ilomielellä. Oven suussa seisoi monjaita poikia ja tyttöjä, joita ei ollut päästetty ripillensä; ne itkivät, mutta Mari ja hänen ystävänsä nauroivat; itkiöistä oli muutamalla pienellä pojalla isänsä saappaat ja äitinsä kirkkohuivi. "Voi hyvä Jumala kuitenki", vaikeroi hän, "minä en tohdi mennä kotiin jälleen." Ja tämä vaikutti niissäkin, joita ei ollut vielä huudettu, alakuloisuutta; jokainen vaikeni. Niillä oli hätä kulkussa ja silmissä, niin että ne eivät voineet katsoa selvään eivätkä nieleksiä, jota he olisivat tarvinneet tehdä alinomaa. Muuan istui lukua laskien, mitä hän osasi, ja vaikka hän ainoastansa monjaita tuntia ennen oli miettinyt osaavansa kaikki lukunsa, havaitsi hän nyt yhtä varmaan, että hän ei osannut mitään, ei edes lukea sisältäkään. Toinen mietti, mitä syntiä hän oli tehnyt siitä lähtien kun hän oli niin iso, että hän voi ajatella, siihen asti kun hän nyt istui siinä, ja hänestä ei ollut se ihmeellistä, jos Jumala salli hänen nyt jäädä pääsemättömien joukkoon. Kolmas istui ehdotellen kaikellaisia merkkiä: jos kello, joka oli lyömäisillänsä, ei pimahtaisi ennen kun hän ennätti kahteen kymmeneen, niin hän pääsisi; jos se, jonka hän kuuli tulevan porstuasta, oli taloinen poika Lassi, niin hän pääsisi; jos se iso vesipisara, joka ruutua myöten valui alas, valuisi pienaan asti, niin hän pääsisi. Viimeinen ja varma koettelemus oli, jos hän saisi oikean jalkansa kietoutumaan vasemman ympärille, ja tämä oli hänelle aivan mahdotointa. Neljäs tiesi itseksensä, että jos häneltä vaan kysyttäisiin Josepin juttua piplianhistoriasta, tahi kasteen sakramenttia, eli Saulista, eli huoneentaulusta, eli Jesuksesta, eli käskyjä, eli -- hän mietti vielä koetellen, kun häntä jo huudettiin. Viides oli kummallisesti mielistynyt vuorisaarnaan; hän oli nähnyt untakin vuorisaarnasta, hän oli vakuutettu siitä, että häneltä kysytään vuorisaarnaa, ja hän lukea ramisti vuorisaarnaa itseksensä, hänen piti mennä seinämälle muistelemaan vuorisaarnaa, -- kun häntä huudettiin tutkittavaksi isommista ja vähemmistä Profeetoista. Kuudes ajatteli papin päälle, joka oli niin siunattu mies ja niin vahva tuttu hänen isänsä kanssa, hänellä oli mielessänsä Koulumestarikin, jolla oli niin lempeä katsanto, sekä Jumala, joka oli niin laupias, ja jolta niin moni on avun saanut samate kun Jakob ja Josef, ja hän ajatteli vieläkin, että äiti ja sisarensa istuivat kotona rukoillen hänen edestänsä, niin että se varmaan auttaisi. Seitsemäs istui ja mietti heretä toivomastakaan pääsevänsä siksi kun hän oli ajatellut pääsevänsä kerran maailmassa. Muutaman kerran ajatteli hän, että hänestä vielä tulee kuningas, toisen kerran taas kenraali tahi pappi, nyt oli ne ajat ohitse; mutta vähää ennen sinne tulemistansa oli hän kumminki miettinyt mennä merille ja päästä kapteeniksi, ehkä meriryöväriksi, ja siten hankkia hirveän paljon tavarata; nyt jätti hän pois ensin tavarat, sitte meriryövärin sekä kapteenin ja tyyrmannin, hän seisottui matroosiin, korkeimmittain vene'päälikköön, kas kun oli pilvinen sää, hän ei halunnut mennä merille ollenkaan, mutta rakentaa mökin kotitaloansa alemmaksi. Kahdeksas tiesi seikkansa varmemmin, kumminkin ei aivan varmaan; sillä vikkelinkään ei tiennyt tarkkaan. Hän ajatteli, minkälaisissa vaatteissa hän menisi ripille, tahi missä hän pitäisi niitä sitä vasten tehtyjä, ellei hän pääsisi. Mutta jos hän pääsisi, niin saisi hän kylästä vaikka verkavaatteetkin ja tulisi kotiin jälleen ja tanssisi jouluna, jotta kaikki pojat kadehtisi ja kaikki tytöt saisivat riemuita. Yhdeksäs laski lukua toisella lailla: hän laittoi pienen tilikirjan Jumalan kanssa, johonka hän pani toiselle puolelle nimityksellä "saamiset": antakaan hän minun päästä, toiselle puolelle taas "maksetut": niin minä en milloinkaan valhettele, enkä räävää suutani, käyn usein kirkossa, annan tyttöin olla rauhassa ja totuttaun olemaan noitumatta. Mutta kymmenes ajatteli, että koska Olli Hannonpoika pääsi mennä vuonna, niin se olisi enämmin kun väärin, jos ei hän pääsisi tänä vuonna, osattuansa paremmin pienten lasten koulussa ollessansa sekä sitä paitsi ollen parempain ihmisten lapsi. Hänen vierellänsä istui yhdestoista, miettien mitä hirveimmiä kostokeinoja, ellei hän pääsisi, joko polttaa koko koulun tahi karata niiltä seutuvin ja tulla jälleen papin sekä koko kouluhallituksen julmana tuomarina, mutta jalomielisesti armahtaa oikeuden sijaan. Esinnäkin mieli hän mennä palvelemaan lähimäisen ulkoseurakunnan pappia sekä siellä tulevana vuonna seista numero ensimäisenä ja vastata niin että koko kirkkokunta kummeksisi. Mutta kahdestoista istui itseksensä kellon luona kädet lakkariloissa ja katsoi haikeasti joukon päälle. Ei kukaan täällä tiennyt, mitä kuormaa hän kantoi, missä edesvastauksessa hän seisoi. Kotona oli muuan, joka tiesikin; sillä hän oli kihlattu. Iso, pitkäsäärinen hämähäkki kulki lattiata ja läheni hänen jalkaansa; hän yritti astumaan tämän inhottavan hyttysen päälle, mutta tänäpäivänä nosti hän lempeästi jalkansa pois tieltä, jotta hämähäkki voisi mennä, minne tahtoi. Hänen äänensä oli säyseä kun papin lohdutus, ja silmänsä luote sanoi selvään, että kaikki ihmiset olivat hyviä; hän nosti alakuloisesti kätensä lakkarista tukkaansa silittelemään. Jos hän samasti voisi vetäytyä tämän ahtaan neulansilmän lävitse, niin kyllä hän toiselle puolelle päästyänsä tahtoisi kasvaa jälleensä, ja panna tupakkapurun suuhunsa sekä julkaista kihlauksensa. Mutta ovensuurahilla ja jalat koukussa allansa istui kolmastoista rauhatoinna; pienet, säyhkyilevät silmänsä kiitivät ympäri koko tupaa kolme kertaa sekunnissa, ja sen vahvassa, terävässä päässä mylläästi jokaisen niiden kahdentoista ajatukset kirjavassa häiriössä, mitä suloisimmasta toivosta murtavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä aivotuksista seutuata hävittävimpiin koston-mietteihin, ja sillä aikaa oli hän syönyt kaiken joutavan lihan oikeasta peukalostansa, järsi nyt kynsiänsä ja lähätteli isoja kappaleita pitkin lattiata.

Öyvind istui ikkunan luona oltuansa tutkittavana ja vastattuansa joka kysymykseen; mutta pappi ei ollut virkkanut mitään, eikä myös Koulumestari; Öyvind oli jo yli puolen vuoden ajatellut, mitä kumpikin sanoisi, saatuansa tietää, kuinka uuttera hän oli ollut, ja hän tunsi olevansa hyvin suutuksissa, miltei solvaistuna. Mari istui nyt tuolla, paljoa vähemmästä työstä ja taidosta saatuansa sekä kehoituksia ja palkinnon; hän oli juuri sitä vasten ollut niin uuttera, että Marin silmät näkisivät hänen taitoansa kiiteltävän, ja nyt se sai vaan naurussa suin havaita, mihinkä kostoon hän oli tehnyt työtä niin suurella mielikarvaudella. Marin ilveet ja aavistukset polttivat hänen sydäntänsä ja sen vapaa liikentö teki hänelle pahaa. Hän oli jo eilisestä illasta lähtien karttanut puhutella Maria suosiolla; nyt siihen tarvitaan vuosia, ajatteli hän; ja kun hän nyt näki tytön istuvan iloisena ja mahtavampana, niin sepä häntä tahtoi painaa maahan, ja kaikki hänen röykeät aikeensa surkastuivat alaspäin kun märät lehdet.

Hän koki kumminki lohdutella itseänsä. Seikka oli nyt siinä, jos hän tänä päivänä pääsisi numero ensimäiseksi, ja sitä hän odotti. Koulumestari meni vähäksi aikaa papin luokse järjestämään nuorisota, jotta hän sitte voisi ilmoittaa itsekullekin huutonsa; se ei tosin vielä ollut lopullinen päätös, mutta se oli, mitä pappi ja hän olivat nyt edeltäkäsin tuumineet. Puheleminen alkoi käydä tuvassa vilkkaammasti, sen mukaan kuta useempi pääsi tutkistelemuksesta vapaaksi; mutta kunniata harrastavat alkoivat nyt erota kokonansa iloisten joukosta; nämä viimeiksi mainitut lähtivät, saatuansa seurakumppania, ilmoittamaan onneansa vanhemmillensa elikkä odottivat muiden tautta, jotka eivät vielä joutuneet; edelliset taas jäivät enämmin ja enämmin äänettömiksi, silmät katsoa mourottivat ovea kohti.