Part 2

Sitten ei sanottu kaukaan aikaan mitään, Baard hikoili seistessänsä, vaikka ilta oli kylmä. Vaimo ramuutti tuvassa pataa, joka kiehua purpatti liedellä, pikkuinen lapsi itki kerran väliin, ja Antti soudatti. Vaimo sanoi silloin nämä pari sanaa: "Minä luulen, että teillä on kumpaisellakin toinen toisenne mielessä havaitsemattannekaan". -- "Haastellaanpas muusta", vastasi Antti. Vähän ajan perästä nousi hän ylös lähteäksensä oveen päin. Baardin täytyi kätkeytyä halkosuojukseen; mutta entäpäs nyt kun Anttikin tuli sinne halkosylyystänsä ottamaan. Baard seisoi kyykyllänsä ja näki hänen selvään; hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja käveli nyt sodasta kotiin tuodussa virkapuvussansa, joka oli samallainen kun Baardinki, ja joista he olivat tehneet toisillensa lupauksen, etteivät he niitä milloinkaan liikuttaisi, mutta jättäisivät perinnöksi. Antin puku oli nyt paikkainen ja kulunut, hänen voimakas, sorea vartalonsa oli kun ryysykokoon kääritty ja juuri tällöin kuuli hän kultakellon takuttavan omassa halkosuojuksessansa. Antti meni varpu-rion kupeelle ottamaan varpuhalkoja; juuri yriteltyänsä poimemaan sylyystänsä seisahti hän, keuvahti sitte takaperin varpu-riolle ja katsoi taivaalle, kuinka kirkkaasti tähdet vipottivat. Tällöin huokasi hän ja sanoi: "Niin on niin; -- Herra Jumala, Herra Jumala!"

Niin kauvan kun Baard eli, kaikui hänen korvissansa ne samat sanat. Hän oli menemäisillänsä veljeänsä vastaan, mutta tämä puristi juuri nyrkkiänsä -- kun uhkaeleva -- ja näytti kovalta; häntä ei ollut siis enää hyvä lepyttää. Antti otti varpuhalkoja sylyyksensä ja mennä kuiti Baardin sivuitse, jotta oksat löivät tätä naamaan, niin että se kipeloi.

Varsinkin kymmenen minuuttia seisoi hän vieläkin liikkumatoinna samalla siallansa, ja tietämätöintä, milloinka hän olisi lähtenyt, ellei häntä sen kovan liikutuksen perästä olisi ruvennut vilustamaan sillä lailla, että hän värisi aivan lävitse. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti itsellensä suoraan, että hän oli liian rohkenematoin menemään sisälle; sen tautta oli hänellä nyt toinen aikomus. Hän otti porokupista, joka oli siinä nurkassa, jossa hän oli kyyköttänyt piilossa, monjaita hiilipalaisia mukaansa, löysi vähän hongan tikkua, ja meni mäelle päin riiheen, Pani oven kiini ja iski tulen. Saatuansa tikun palamaan nosti hän sitä ylös, löytääksensä sen naulan, johonka Antti ripusti lyhtynsä, kun hän aamusta aikaiseen tuli puimaan. Baard otti nyt kultakellonsa lakkaristansa ja ripusti sen naulaan, sammutti tikkunsa sekä meni pois, ja silloin oli hän mielessänsä niin kevennyt, että hän juosta kepotteli hangella kun nuori poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että veljensä riihi oli palanut samana yönä. Luultavasti oli kipunoita pudonnut siitä tikusta, jonka piti näyttämän hänelle tulta kelloa naulaan ripustaissansa.

Tämä sanoma koski häneen niin kovasti, että hän istui sen päivää niin kun peloissansa, otti virsikirjansa esille ja veisaeli, niin että muu talon väki luuli täällä olevan jotakin hulluutta matkalla. Mutta iltaisella meni hän ulos; kuu paistoi kirkkaasti; hän meni veljensä mökille, ja kaiveli sen palaneen riihen sialla -- sekä löytikin pienoisen yhteen sulaneen kultamukareen; se oli kello.

Hänellä oli juuri se kultamukare kourassa silloin kun hän meni iltamassa veljensä luokse, pyytämään sovinnolle, ja tahtoi selvittää seikkansa. Mutta se on kerrottu, kuinka se silloin kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kävelevän riihen sialla; muutamat tanssiin menevät pojat olivat edellisenä sunnuntai-iltana nähneet hänen menevän alas mökille päin; Baardin korteerin talon väki selitti, kuinka kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun nyt kaikki tiesivät, että hän oli velinensä sangen vihoin, niin se ilmoitettiin ja tutkinto seurasi. Ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan mitään, mutta häntä luultiin kumminkin, ja nyt oli hänen vaikeampi kun milloinkaan lähestyä veljeänsä.

Antti oli ajatellut Baardin päälle riihen palettua, vaan ei sanonut sitä kellenkään. Koska hän seuraavana iltana näki hänen kalveana ja kummallisena astuvan tupaansa, ajatteli hän heti, että nyt on katumus lyönyt häntä, mutta semmoista hirveätä työtä veljeänsä kohtaan ei hän saa anteeksi. Sitte sai hän kuulla, että ihmiset olivat nähneet hänen menevän alas mökille samana iltana, kun tulipalo tapahtui, ja vaikka tutkittaissa ei saatu muuta toteen, uskoi hän järkähtämättä, että Baard oli sen tehnyt. He tapasivat toisensa asiaa tutkittaissa, Baard hyvissä vaatteissansa, Antti taas paikatuissa; Baard katsoi veljensä päälle sisään astuissa, ja silmät rukoilivat, niin että Antti tunti sen itsessänsä. Hän ei siis tahdo minua sanomaan mitään, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin: "Luuletkos veljeäsi syypääksi?" sanoi hän kuuluvasti ja jyrkästänsä: "En".

Mutta Antti rupesi siitä päivästä lähtien ryyppimään ja joutui vähällä aikaa turmiolle. Vielä pahemmin oli kumminkin Baardin laita, vaikka hän ei juonut; häntä ei olisi tuntenut entiseltänsä.

Eräänä iltana myöhällä tulee muuan köyhä vaimo siihen pieneen kammariin, jossa Baard asui ja pyyti häntä kanssansa ulos vähäksi aikaa. Baard tunti sen olevan veljensä vaimon. Hän ymmärti heti, millä asialla tämä oli, kävi kalman kalveaksi, puki päällensä ja seurasi häntä puhumatta sanaakaan. Antin tuvassa paloi valkea, joka tuikahteli sammumaisillansa; he menivät nyt tulta kohti, sillä tie oli tuiskuttunut aivan umpeen. Kun Baard tuli porstuaan, töyhähti hänelle kummallainen haju nenään, niin että se teki hänelle pahan elämän. He menivät sisään. Pikkuinen lapsi istui pankolla syödä napostellen hiiliä, ja olikin ihan mustanaamainen, mutta katsoi nyt ylös ja nauraa vilmotti valkeine hampainensa; se oli veljen lapsi. Mutta sängyssä kaikellaisilla vaatteilla peitettynä makasi Antti, laihtuneena, julkeine, korkeine otsinensa ja katsoi lempeästi veljensä päälle. Baardin polvet vapisivat, hän istuikse sängyn jalkoin ja rupesi katkerasti itkemään. Potilas katseli häntä eikä virkkanut mitään. Viimeinki käski hän vaimoansa menemään ulos mutta Baard ei sallinut sitä -- ja nyt alkoivat veljekset jutella toisiensa kanssa. He selvittivät nyt seikkansa siitä päivästä lähtien, jona he olivat kilvalla huutaneet kelloa, aivan siihen päivään asti, kun he nyt yhtyivät toisiinsa.

Baard lopetti ottaen esille sen kultamukareen, jota hän aina kantoi matkassansa, ja veljekset havaitsivat nyt, että he olivat viettäneet tämän ajan tuntematta itseänsä päivääkään onnellisina.

Antti ei puhunut paljon, sillä hän ei voinut hyvin; mutta Baard olosti Antin sängyn luona, niin kauvan kun tämä sairasti. "Nyt minä olen aivan terve", sanoi Antti muutamana aamuna herättyänsä; "eläkäämme, veljeni kauvan yhdessä, milloinkaan toisistamme eroamatta niin kun muinoisinakin päivinämme." Mutta sinä päivänä kuoli hän.

Vaimo ja lapset tulivat sitte Baardin luokse ja heillä oli siitä ajasta lähtien hyvät päivät. Mutta mitä veljekset olivat jutelleet sängyssä, se tunkeutui ulos seinän lävitse yösydämelläkin sekä tuli tutuksi koko seutuvan kansastolle ja Baard tuli niiden kesken mitä paraimmassa arvossa pidetyksi mieheksi. Kaikki tervehtivät häntä niin kun jotakuta, jolla oli ollut paljon surua, mutta joka oli löytänyt taas ilon, tahi kun muuanta, joka oli ollut poikessa hyvin kauvan aikaa. Baard tuli tästä ystävyydestä ympärillänsä luonnoltansa vakinaiseksi ja jumaliseksi mieheksi sekä sanoi tahtovansa jotakin toimitusta; ja niin muodoin rupesi tämä vanha korpraali olemaan Koulumestarina. Sekä ensiksi että viimeksi juurutti hän lapsihin rakkautta, ja oli itse esimerkkinä, niin että lapset pitivät häntä niin hyvänä kun leikkikumppaniansa ja isäänsä yhdellä haavaa.

Kas tuommoinen historia se nyt kävi siitä vanhasta Koulumestarista, ja se istuikse Öyvindin mieleen, niin että se oli hänelle sekä uskonoppina ja kasvattajana. Koulumestari oli hänestä miltei enemmän kun luonnollinen mies, vaikka hän istuksenteli muiden yhteydessä ja käveli vähän kumarana. Se oli mahdotointa ettei Öyvind osannut joka läksynsä, ja jos hän sai jonkun suosimasanan tahi jos päätä silitettiin luetettua, kas silloin oli hän iloinen ja vilkas koko päivän.

Tehovimman vaikutuksen teki se aina lapsille, kun Koulumestari ennen veisaamista piti niille vähän puhetta ja varsinkin kerran viikossa luki muutamia värsyjä, joissa neuvottiin rakastamaan lähimäistänsä. Kun hän luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän oli lukenut sitä noin 20-30 vuotta; se kuului näin:

Rakastele, kristitty, lähimäistäsi, Älä häntä kovalla kengälläsi Potki mullikossakana maatessaan. Kaikki mitä mailmassa mellastavi Rakkaus ne uudellensa rakentavi, Koska niitä kerrankana koitellaan.

Mutta koko virren luvettuansa ja sitte vähän aikaa äänetöinnä seisottuansa katsoi hän lapsihin lemmellä ja sanoi: "Kas nyt, piritsat! nouskaate ylös ja menkääte kotiinne siivolla -- kauniisti, että minä kuulisin ainoastansa hyvää teistä, lapsukaiseni." Kun nämä nyt paraallansa liehuivat ja hälisivät kirjojansa ja eväitänsä etsien, huuti hän vielä: "Tulkaate huomenna jälleen heti päivän valettua, muuten minä annan teille 'kuka käski' -- tulkaate tyttöseni, poikaseni määrätyllä ajalla, niin sitte ollaan uutteroina!"

Neljäs Luku.

Öyvindin kasvatuksesta sitte myöten kasteenliittonsa uudestamista ennen viimeiseen vuoteen asti ei ole paljon mainitsemista. Hän luki aamusta, työskenteli päivällä ja leikitteli iltamassa.

Kun hänellä oli erinomattain iloinen luonto, niin ei siihen tarvittu kaukaa aikaa, ennen kun läheinen nuoriso vapaa-hetkillä oli mielellänsä siellä kussa hänki. Öyvindin koti oli nimeltä Pladsen, ja siitä oli hyvä myötämäki lahteen, vuoren ja metsän välitse (niin kun on jo mainittu) ja seutuvan nuoriso laski siitä mäkeä talvikaudet hyvällä säällä ja sunnuntai-iltoina. Öyvind oli mestari mäenlaskussa; hänellä oli kaksi kelkkaa "Viuhottaja" ja "Langottaja"; viime-mainittua lainasikin hän useimmille yhteiseksi, mutta edellisellä laski hän itse ja piti Maria sylissänsä.

Ensimäisenä työnä herättyänsä oli Öyvindillä näinä aikoina katsominen ulos, jos siellä oli tuisku, ja kun hän vaan näki vesakon lahden takana olevan mustanpuuhkeana, tahi kuuli veden tippuvan katolta, niin pukeuminen kävi pitkäpiimäisesti, ikään kun sinä päivänä ei olisi ollut mitään tekemistä. Mutta jos hän herättyänsä varsinkin sunnuntai-aamuina havaitsi, että vesakko kuuhotti valkeana ja ilma näytti kylmän rapsealta ja selkeältä, kas silloin pukeutui hän sukkelasti paraislin vaatteihinsa, ja tällöin ei hänen tarvinnut työskennellä, paitsi entisten lukujen kuulostelemista tahi veisaamaan opettelemista edellä ja sitte koko iltapuolen vapaana, -- hih! silloin oli pojalla heti sängystä noustuansa housut jalassa ja vaatteet päällä kiireesti kun sotaan lähtevällä eikä hän joutanut syömäänkään paljon mitään. Kun puolisen syötyä ensimäinen poika tulla hujotti suksillansa tieviertä huiskuttaen suksen sauvaa päänsä ylitse, tahi huutaen, jotta kummut lahden ympäristöllä kaikuivat, ja toinen kelkalla tietä myöten, ja vielä muuan, ja taas muuan, kas silloin tuli Viuhottajan haltiakin ulos ja joka mies liehui kohta mäessä huutaen: "hivoo!" joka vongahteli pitkään vielä lahden takaisilla kukkuloillakin ja vaikeni vasta hyvin kaukana.

Hän ikävöi Maria, ellei sitä näkynyt, mutta jos se oli ensimäisinä tullut, niin ei hän pitänyt siitä mitään erinäistä huolta.

Mutta viimein tuli joulu, jolloin niin poika kun tyttökin olivat noin 16 tahi 17 vuoden vanhoja ja ensi kevännä aikoi kumpainenki kasteenliittonsa uudistaa. Neljäntenä joulupäivänä oli juomingit Heidegaardin ylätalossa Marin ukkovaarin luona, jossa Mari oli kasvatettu, sillä tämä oli jo kolmatta vuotta luvannut Marille pitää nämä pidot, mutta viimeinki täytti hän nyt lupauksensa. Öyvindikin kutsuttiin sinne.

Silloin oli puoli selkeä, eikä kylmä ilta, tähtiä ei näkynyt ensinkään ja näytti niin kun seuraavana päivänä sataisi vettä. Jokseenkin ravakka tuuli puhui pitkin hankea, joka näillä Heidemarkin seutuvilla oli paikoin nietostunut, paikoin taas sulanut pois. Pitkin tieviertä oli joko lunta tahi nilppua, joka oli mustansinertävätä, niin että se vivahti sekä lumeen että paljaasen maahan ja välkkyi paikoin niin pitkältä kun silmä kantoi. Pitkin mäkien lomia oli tulva-vesi juossut virtanansa ja heittänyt jälkensä mustaksi ja paljaaksi, mutta kahden puolen niitä juovia oli kaikki valkoista ja lumella peitettyä, paitsi niillä paikoin, joissa koivikko pistiin eteen ja teki seudun mustaksi. Vettä ei ollut näkyvissä, mutta puoli-paljaat kummut ja suot näyttivät laaksoissa olevan hajaalla ja ikään kun raskaassa unessa. Talot olivat kun isoja rioja aukeella; ja näyttivät talvisina iltoina mustilta rykämiltä, joista tuli kiilui pitkin ketoa joko muutamista tahi useemmista ikkunoista; tulista nähtiin että Marin kotonakin oltiin nyt iloisina. Nuoriso, niin täysi- kun kesken-kasvuisetkin, kokountui nyt monelta kulmalta; harvat kulkivat tietä myöten, tahi poikkesivat he siltä kumminki taloa lähelle tultuansa, ja piiloittelikset, muutamat navetan taakse, muutamat ruoka-aitan alle, monjaat taas pistihet riihen taakse ja rääkyivät siellä kettuna, toiset vastasivat kaukaa kissana, yksi seisoi kodan takana ja haukkua jumputti kun vanha äkäinen koira, jolta kimakka ääni oli muka särkynyt, kunnes siinä koitui yleinen ajeleminen. Neidot tulivat isoissa parvissa ja monjaita poikiakin, varsinki pienoisia, oli niiden seurassa ja ne ilvehtivät niitten ympärillä, että he muka näyttäisivät aika miehiltä. Kun semmoinen neitolauma oli taloon pääsemäisillänsä ja joku tahi useampi täysi-kasvuisista pojista vaan sattui keksimään sen, niin neidot erosivat kiitäen huoneiden soliin eli rantotietä myöten alas ja piti sitte vedettämän esille ja sisään yksittäin. Muutamat ujostelivat niin että Mari piti kutsuttaman niitä hakemaan; Mari tulikin tällöin ulos ja sai ne taipumaan. Siihen liittoon tuli myös muuan, joka ei suinkaan ollut kutsuvieras, ja jolla ei ollut aikomustakaan mennä sisään, mutta ainoastansa katsoa, kunnes hänenki teki mielensä yhden ainoan kerran tanssimaan. Mari vei nyt mieluisensa vieraat sisään miesvierastenki seuraan pienoiseen kammariin, jossa vanhat istuivat tupakkata polttaen, ja mummu käveli ympäriinsä; niille tarjottiin siellä suuhun mitä parasta ja haastateltiin ystävällisesti. Öyvind ei ollut niiden joukossa, ja sepä oli hänestä vähän kummallista.

Seutuvan hyvä viulun soittaja ei voinut tulla ennen kun myöhemmällä, niin että siihen asti piti tyydyttämän vanhaan, joka oli eräs mökkiläinen, liika-nimeltä "Harmaa Knuuti". Hän viulutti ainoastansa neljää tanssia, nimittäin kahta juoksema-tanssia, yhtä hyppyriä ja vanhaa, niin mainittua Napoleon'in valssia; mutta vähitellen oli hänen täytynyt tehdä hyppyrin Skottlantilaiseksi tahtia muuttamalla ja samalla lailla tuli juoksema-tanssista polkkamasurkka. Hän rupesi soittamaan ja tanssiminen alkoi. Öyvind ei tohtinut mennä paikalla; sillä nyt oli liian monta täysikasvuistakin; mutta puolikasvuiset löikset kohta yhteen, survivat toisiansa esille, joivat vähän väkevätä olutta avuksi, ja silloin tuli Öyvindiki kanssa; tuvassa tuli nyt lämmin, iloisuus ja olut nousi niiden päähän. Mari sai lähteä enimmiten sinä iltana lattialle, varsinki kun ilot nyt pidettiin hänen ukkovaarinsa luona, ja siitä seurasi, että Öyvindiki usein luotti silmänsä Marin päälle, mutta se tanssi aina muiden kanssa. Hän olisi itseki mielellänsä tanssittanut Maria, ja sen tautta istuikse hän odottamaan yhden tanssin ajaksi saattaaksensa juosta tytön luokse heti tanssin loputtua, ja sen hän tekikin, mutta muuan pitkä, mustaverinen, tuuhea-tukkainen mies viskausiin hänen eteensä. "Pois tieltä, pentu", huusi tämä ja survasi Öyvindiä, niin että hän oli kaatua takaperin Maria vasten. Sellaista seikkaa ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut, kansa ei ollut koskaan menetellyt muuten kun siivolla hänen kanssansa eikä häntä oltu milloinkaan kutsuttu "pennuksi", silloin kun hän tahtoi olla muiden seurassa; hän punastui niin että olisi luullut veren tiukkuvan, mutta ei virkkanut mitään ja vetäysiin pois sinne, jonnekka se vasta tullut uusi viuluttaja oli istuutunut soittamaan. Joukko herkesi hiiskumattomana odottamaan kuullaksensa ensimäisiä, täysinäisiä ääniä "häneltä itseltänsä"; hän koitteli ja viritteli viuluansa kauvan, mutta viimeinki alkoi hän säveltää juoksijata, pojat hihkuivat ja keikkelikset sekä ehdättivät parittain kiehkeron sisään. Öyvind katselee Maria, kun se juuri tanssii sen tuuheatukkaisen miehen kanssa. Mari katsoi naurussa suin miehen olkapäitse, niin että valkoset hampaat näkyivät, ja Öyvind tunsi kummasti pistävän kivun rinnassansa, ensikerran elämässänsä.

Hän katseli kauvemmin ja kauvemmin tyttöä, ja jos hän kuinki katseli, tuntui se hänestä, että Mari oli jo kun aika ihminen; ei tuo lienekään niin, ajatteli hän, sillä vielähän se olostaa muassa mäen laskussakin. Mutta oli se kumminki kasvanut, ja se tuuheatukkainen mies veti häntä syliinsä tanssin loputtua; Mari reutoiksi irti, mutta jäi kumminkin istumaan viereen.

Öyvind katsoi miehen päälle; sillä oli siniset verkavaatteensa, sinertävä paita ja silkkihuivi, pienoinen naama oli hänellä, siniset, vilkkaat silmät, naurava, urhoollinen suu: hän oli kaunis. Öyvind katsoi enämmin ja enämmin, katsoi viimein itsensäkin päälle; hän oli saanut uudet housut jouluksi, ja siitä oli hän hyvin iloissansa, mutta nyt hän näki, että ne olivat ainoastansa harmaasta sarasta; jakku oli samasta aineesta, mutta vanha ja musta, liivit olivat ristikkäisestä vaatteesta, myöskin vanhat, niissä oli kaksi kiiltonappia ja yksi musta. Hän katseli ympärillänsä olevia ja havaitsi harvat olevan niin huonosti vaatteutetut kun hän. Marilla oli musta hame hienosta vaatteesta, solki kaulahuivissa sekä laskoksille pantu silkkinen niistin-liina kädessä. Takaraivalla oli hänellä pienoinen musta silkki-huuva, joka oli solmittu leveillä juovukkailla silkkinauhoilla leuvan alla. Hän oli punakka ja valkea, naurahteli, mies tarinoi hänen kanssansa ja nauroi, nyt alkoi viulu taas soida, ja nyt piti taas tanssittaman. Muuan kumppani istuikse Öyvindin viereen ja kysyi lempeästi: "Minkä tautta sinä et tanssaa?" -- "Vielä vähän", sanoi Öyvind, "enpä minä näytä sen näköiseltäkään". -- "Näytä sen näköiseltäkään?" jamasi kumppani kummastellen; mutta ennen kun hän ennätti virkkaa muuta kysyi Öyvind: "Kuka se on tuo, jolla on siniset verkavaatteet ja paraallansa tanssii Marin kanssa?" -- "Se on Junnu Hatten, hän, joka on ollut kauvan poikessa maaviljelys-koulussa ja saapi nyt talon." Samaan liittoon istuiksit Mari ja Junnu. "Kuka se on tuo valkotukkainen poika, joka istuu soittajan vieressä minua tähystäen?" kysyi Junnu. Mari naurahti silloin ja sanoi: "Se on Pladsen'in mökin poika."

Öyrvind oli kyllä aina tiennyt olevansa mökin poika, mutta hän ei ollut sitä tuntenut ennen kun nyt. Hänestä tuntui, että hänen vartalonsa oli silloin pienempi kun kenenkään muiden; pysyäksensä yllä täytyi hänen koettaa ajatella kaikkia, josta hän tähän asti oli ollut iloinen ja pöyhkeä, alkaen kelkkamäestä aina muiden mutkistelemattomiin sanoihin asti. Kun hän siinä sivussa ajatteli, kuinka äitinsä ja isänsä nyt istuivat kotona luullen hänellä olevan lystin, ei hän tahtonut saattaa itkuansa pidättää. Kaikki hänen ympärillänsä nauroivat ja kyöhäilivät, viuluttaja sävelti hänen korvansa juurella, olipa nyt sekin hetki, jolloin musta aave yritti painamaan hänen mieltänsä, mutta ajatteli hän koulua sekä kumppaniansa ja Koulumestaria, joka taputteli häntä, ja pappia, joka viimeisessä tutkinnossa oli lahjoittanut hänelle kirjan ja sanonut hänen olevan siveän pojan; isänsä oli itse ollut kuulemassa ja tähystänyt häntä lemmellä. "Ole nyt vilpas, sinä Öyvind", tuntui Koulumestari sanovan ottaen häntä syliinsä niin kun hänen piennäkin ollessansa. "Herra Jumala! kaikki on vähän arvoista, ja perijuuriansa ovat kaikki ihmiset hyviä; se vaan näyttää siltä, kun ei ne olisikaan. Me kumpiki olkaamme siveitä, Öyvind, yhtä siveitä kun Junnu Hatten'iki, saadaan kyllä kerran hyvät vaatteet sekä tanssia Marin kanssa valoisassa tuvassa, ihmiset saavat sadoittain nauratella ja jaaritella, entäpäs kirkko ja kelloin soitto sekä kaksi vihittävätä, ja pappi, ja minä kuorissa, joka nauran sinua katsellen, ja äiti kotona, ja iso kartano, kaksikymmentä lehmää, kolme hevoista, ja Mari hyvä ja nopsas kun koulussa..."

Tanssiminen taukoutui, Öyvind näki Marin istuvan häntä vastapäätä penkillä ja Junnun sivulla melkein naama naamassa Marin kanssa; hänen rintaansa koski taaskin hyvin pistävästi, ja se oli niin kun hän sanoi itsellensä: onhan se totta, että minulla on vaikea.

Samalla erää nousi Mari ylös, ja tuli suoraan Öyvindin luo. Vähän kuukistuen sanoi hän Öyvindille: "Elä sinä istu noin minua tähystäen; näethän, kuinka joukko sen hoksaa; ota nyt joku kumppaniksesi ja tanssi sinäki."

Öyvind ei virkkanut, mutta katsoi tytön päälle, eikä voinut siltä, kun silmänsä olivat täydet. Mari oli jo pois menemäisillänsä, kun hän keksi sen ja seisahti; hän sävähti tulipunaiseksi, kääntyi jälleen ja meni paikallensa, mutta nousi taas ylös ja istuikse toiseen paikkaan. Junnu meni paikalla jälestä.

Öyvind nousi penkiltä, meni ulos joukon välitse pihalle ja istuikse jäähyttelö-paikkaan, eikä tiennyt mitä hän siellä tekisi, nousi ylös, mutta istuikse jälleen, sillä olihan hänen niin hyvä istua siinä kun muuallakin. Kotiin menemisestä hän ei pitänyt mitään eikä myös sisäänkään menemisestä, se oli hänelle yhtä kaikki. Hän ei voinut kerätä mieleensä mitään tapahtuneista seikoista; hän ei tahtonut ajatellakaan niitä; vasta tulevaisia ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä niistä ei ollut mitään jota hän harrasti.

Mutta mitäs minä ajattelen? kysyi hän puolittain kuuluvasti itseltänsä, ja kuultuansa oman äänensä ajatteli hän: vielä sinä voit haastella; voitkos nauraa? Ja hän koetti; aivan niin, hän saattoi nauraa ja nauroikin kovasti, vielä kovemmasti, ja silloin hänestä tuntui, että se oli kovin hullumaista, kun hän istui ja nauroi ipo itseksensä, ja nauroi. Mutta Hanno, ystävänsä, joka sisässä oli istunut hänen vieressänsä, tuli ulos häntä hakemaan. "Mitä, Jumalan nimessä, sinä naurat?" kysyi hän seisahtaen jäähyttelö-paikan edustalle. Öyvind lakkasi silloin.

Hanno jäi seisomaan ikään kun odottaen, mitä sitten tapahtuisi; Öyvind nousi ylös, katseli varoisasti yltä-ympäritsensä, ja sanoi silloin hiljaisesti: "Nyt minä sanon sinulle, Hanno, minkä tautta minä olen ennen ollut niin iloinen; se on ollut siitä, kun en ole ketään erittäin suosinut; mutta siitä päivästä, kun miellymme johonkuhun, emme enää ole iloisia", ja hän pullahti itkemään.

"Öyvind!" kuului kuiskutus pihanmaalta, "Öyvind!" Hän kavahti kuuntelemaan; "Öyvind!" kuului vieläkin kerran, vähän kovemmasti. Se on varmaanki se, jota hän ajatteli. "Jaa!" vastasi hän myös kuiskuttaen, pyyhki silmiänsä vesistä sukkelasti ja lähti menemään esille. Tällöin tuli eräs vaimonpuoli pihan maata myöten. "Sielläkö sinä olet?" kysyi tämä; "niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nousi seisallensa. "Kuka sinun on luonasi?" -- "Se on Hanno." -- Mutta Hanno yritti menemään pois; "elä mene!" pyysi Öyvind. Nainen tuli nyt aivan heidän luoksensa, ja se oli Mari. "Sinä läksit niin aikaseen pois", sanoi hän Öyvindille. Tämä ei tiennyt, mitä hän siihen vastaisi. Tällöin tuli tyttökin hämille, ne kolme olivat nyt äänettöminä. Mutta Hanno vetäysiin pois vähitellen. Ne jäivät nyt kahden kesken, eivätkä katsoneet toisiinsa päälle, mutta eivät liikahtaneetkaan. Silloin sanoi Mari supattaen. "Minä olen kaiken iltaa kävellyt kantaen lakkarissani joulun tuotteita sinulle, Öyvind; mutta en ole saanut tilaisuutta antaa niitä sinulle ennen." Hän veti nyt esille muutamia omenia, nammukakun viipaleen ja pikku-ruikkusen nassakan tötterön, jotka hän jättää sukasi Öyvindille ja sanoi, että se voisi ne pitää.