Part 3
"Siitä ei nyt vielä väitellä, ketä hän ensiksi kupittee, mutta siitä pikemminkin voitaisiin puhua, minkälainen vastaanottojuhla kupparimme kunniaksi järjestettäisiin. Olisin sitä mieltä, että tehtäisiin siitä päivästä oikein kansallisjuhlapäivä. Mitä ajattelette te toiset?" kysyi ilmajokelainen.
"Minä olisin samaa mielipidettä ja esitän nyt tässä, että sinä päivänä ostettaisiin joitakin tynnyreitä olutta ja muutama pullo viinaa. Selvemmin sanoen, pantaisiin siksi päiväksi raittiusseura kokonaan istumaan ja pidettäisiin oikeat juhlat", yhtyi Tuhkalan Iiska puoltamaan ilmajokelaista.
"Iiskan esitys on mainio, ja minä kaikesta sydämestäni kannatan sitä", lisäsi Teemu.
"Tuollaiset esitykset eivät ole johdonmukaisia miehelle, joka juuri on tehnyt raittiuslupauksen, ja toiseksi, me emme vielä tiedä josko kuppari tuleekaan tänne", nuhteli puheenjohtaja.
"Samaa sanon minä, ja esitän, että tästä kupparin tulosta ei sen enempää puhuta tällä kertaa", ehdotti Mäki-Töyli.
* * * * *
Aina, kun suomalaiset pitivät raittiuskokouksiansa, kierteli Castle Cartin ympärillä kapakoitsijain urkkijoita saadakseen tietää, mitä kokouksessa toimitaan. Erään kerran Mäki-Töyliltä, joka ensimäiseksi sattui tulemaan kokoushuoneesta ulos, tiedusteli urkkija mitä siellä päätettiin.
"Noo moor piiriä!" vastasi Mäki-Töyli.
Mikkoska kulki aina salateitä suoraan Romulaan kertomaan mitä kokouksessa keskusteltiin ja päätettiin. Daliini, joka tavallisesti oli jo Romulassa odottamassa uutisia, kuunteli tarkasti Mikkoskan juttuja kokouksien menosta. Kun Mikkoska taas toi tärkeitä tietoja, niin lupasi Daliini vielä entisen palkkion lisäksi kaksikymmentäviisi dollaria jokaisesta päästä, jonka hän saa rikkomaan lupauksensa.
Mikkoska lupasi tehdä parhaansa, mutta selitti, että kyllä ne ainakin muutamia viikkoja pitävät lupauksensa, sillä suomalainen on sellainen, ettei se aivan pian luovu päätöksestään.
Daliini kirjoitti Sandyskin olutyhtiölle selittäen, mitä suomalaiset ovat tehneet, että he ovat perustaneet raittiusseuran, josta uhkaa olutliikkeelle täällä tulla vaarallinen vastustaja ainakin suomalaisten kannatukseen nähden.
Sandyskin olutyhtiö vastasi kirjeen sellaisella ukaasilla, että suomalaisten yritys on tukahutettava heti alkuunsa, tuli se sitte maksamaan yhtiölle mitä tahansa. Daliini määrättiin vaikuttamaan tokkayhtiön päällystöön niin, että raittiusseuran johtaja pannaan heti työstä pois. Sellainen kiihoitustyö voi tarttua vielä toisiinkin kansallisuuksiin, viitattiin kirjeessä. Samoin käskettiin hänen pitää silmällä suomalaisten kokouksia, ja jos suinkin on tilaisuutta, niin ilmoittaa kaupungin hallinnolle, että suomalaiset pitävät salaisia anarkistisia kokouksia, joissa kiihotetaan lakia ja järjestystä vastaan.
Daliini alkoikin toisten kapakoitsijoitten kanssa levittämään kaikenlaisia valheita tästä juuri perustetusta raittiusseurasta. Irlantilaisille he uskottivat, että suomalaiset ovat perustaneet yhdistyksen, jonka tarkoituksena on karkoittaa irlantilaiset pois Harborista. Irlantilaiset helposti uskoivat tämän, välit kun muutenkin suomalaisten kanssa olivat hyvin kireät.
Mikkoska ei myöskään ollut toimimatta. Hän oli keksinyt keinon, millä onnistuisi pettää ainakin yhden seuran jäsenistä. Tässä hän onnistuikin. Hän muisti, että latvaheikkoolainen oli viime kokouksessa ollut hänelle tavallista ystävällisempi. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväksensä, päästäkseen aiheittensa perille. Tuhannen dollaria oli ansaittava ja hän päätti sen ansaita kun vaan saa siihen sopivan tilaisuuden. Miehensä suostumuksella muutti hän nimellisesti asumaan Romulaan, missä sai paremmin romulaisten kanssa miettiä keinoja raittiusseuran kukistamiseksi.
"Laittakaa nyt yksi huone hyvään kuntoon, niin minä toimitan teille asumaan erään raittiusseuran jäsenen", pyysi Mikkoska.
"Parhaan huoneen mitä meillä on, annamme, jos vaan saat hänet asumaan meille, olkoon hän sitten kuka tahansa seuran jäsenistä", lupasi riemuiten Romulainen.
"Siitä olen varma, että saalis saadaan. Mutta ehtoolla kun menen ulos, niin älkää unhoittako toimittaa yhtä pulloa viiniä minun huoneeseeni, ja vielä parempi, jos panette viinin sekaan jonkun määrän viinaa. Kai ymmärrätte, mitä tarkoitan sillä?" selitti Mikkoska.
"Kyllä ymmärrän. Minä toimitan vielä hyvän konjakkipullon viinin lisäksi", lupasi Romulainen.
Vähää ennen kun miehet tulivat työstä, meni Mikkoska sen kadun kulmaan, josta tiesi miesten tulevan kotiin, että voi siinä tavata, latvaheikkoolaisen. "Kaksikymmentäviisi dollaria päästä on nätti summa! Jos nyt tänä iltana onnistun pettämään tuon latvaheikkoolaisen, niin kyllä toiset tulevat itsestään jälessä. Huomen iltana jo raumalainen ja niin yksi toisensa perässä pettyvät. Vielä, kun menen puhumaan tokan supitendille, että hän panee Stenroosin, suomalaisten kiihoittajan, työstä pois, niin silloin on koko' seura tuhottu." Näin tuumi Mikkoska itsekseen kadun kulmassa odotellessaan miesten työstä tuloa.
"No, hyvää iltaa! Työstäkös se latvaheikkoolainen tulee Minä olen koko päivän ajatellut, että — no, jääköönpä nyt sanomatta", alkoi Mikkoska puheen ja tarjosi makeisia pussistansa.
Latvaheikkoolainen oli kuin puulla päähän lyöty moisesta odottamattomasta ystävällisyydestä Mikkoskan puolelta. Mutta kun kerran kuulutaan samaan seuraan, niin tietysti se kuuluu asiaan olla ystävällinen, ajatteli hän ja pisti suuren ooripunaisen kätensä makeispussiin samassa kysyen: "Mitäs se olikaan kun Mikkoska on koko päivän ajatellut?"
"Niin, minä vaan olen ajatellut, että jos me — ai, en minä nyt viitsi sanoa!"
Mikkoska puristi lempeästi latvaheikkoolaista kädestä. Tämä lensi kasvoiltaan punaiseksi, ja sydän alkoi sykkiä niin ankarasti, että pelkäsi Mikkoskankin sen kuulevan.
"No, Mikkoska on hyvä ja sanoo loppuun asti, mitä se oli. Ehkä minäkin olen ajatellut samaa asiaa", pyysi latvaheikkoolainen.
"Minä sanon joskus toiste", vastasi Mikkoska.
"Koska sitten?" kysyi latvaheikkoolainen.'
"Vaikka tänä iltana, jos tulette meille", selitti Mikkoska.
"Mutta — mutta, mitä Mikkonen ajattelisi, jos tulisin teille, kun kerran en ole hänen kanssaan ensinkään tuttu?" kysyi latvaheikkoolainen hämillään.
"Mikkonen! En minä hänen kanssaan enää yhdessä ole. Eikä hän edes ollut minun oikea miehenikään, joten ei hänellä ole mitään oikeutta minuun nähden. Minä olen vuokrannut Romusen yliseltä itselleni nätin huoneen, ja sinne minä voin viedä kenen haluan", selitti Mikkoska hymyillen imelästi.
"Minulla olisi myös tilaisuus ottaa vaimostani ero kun hänen luonansa on alkanut vistaamaan ne laukkuryssät, eikä niihin ole siinä suhteessa ensinkään luottamista. Näkipä sen, miten ne syöttivät itseensä sen kuuluisan Flaamingin Mandankin. Olivat antaneet vain yhden Viipuri-prenikan. Muuta ei tarvittu. Kun Manda oli prenikan syönyt, niin silloin oli hän myöskin ryssän oma, ja vielä niin ruman ryssän", kertoi latvaheikkoolainen.
"Minä tiedän sen, että ei laukkuryssiin ole luottamista", vakuutti Mikkoska.
"Minä mietin asiaa. Mutta nyt menen illalliselle. Tulen sitten myöhemmin Mikkoskan vieraaksi. Eikö niin?" ehdotti latvaheikkoolainen.
"Aivan niin. Hyvästi nyt siihen saakka!" myönteli Mikkoska ja pudisti latvaheikkoolaisen kättä vieläkin lempeämmin.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna heräsi latvaheikkoolainen Romusen kapakan sivuhuoneesta päätä ankarasti porottaen. Hän ei muistanut edellisen illan tapahtumista muuta kuin sen, että Mikkoska oli antanut hänelle korvapuustin suutelon asemasta, ja tämä häntä harmitti.
"No, tuleppas nyt heikkoolainen ottamaan aamuryyppy! Taitaa pääsi olla kovin kipeä"' kehoitti Romulainen, samassa iskien silmää Annallensa.
"Kipeä on kovin. — Kaada heti toinenkin, niin pikemmin paranee! Vaikka en minä tänään työhön mene, tuskin ensinkään tällä viikolla. Mutta kuinka se oikein on, enkö minä hakenut Castle Cartista illalla tänne tavaroitani?" tiedusteli latvaheikkoolainen.
"Etkö sinä muista, kun yhdessä ne veimme tuonne yliselle, jossa sinulla on nätti huone?" selitti Romunen.
"Minä kyllä vähän olen sellaista muistavinani. Mutta minä toivoisin, että tämä kaikki olisi vain unta eikä omaatuntoani kalvavaa todellisuutta", vastasi latvaheikkoolainen hyvin surulliseksi painuen.
* * * * *
Viikko on kulunut, ja Castle Cartissa pidetään taasen raittiuskokousta. Tämä viikko on ollut ensimäinen, kun suomalaiset ovat tehneet laivassa työtä ilman ettei olisi juotu. Lujahermoisuutta ja tahdonlujuutta siinä on tarvittu. Pitkäksi on muutamilla käynyt aika, mutta kestäneet he ovat urhoollisesti. Ennen kokouksen alkamista jakoi Stenroos kaikille paperin liuskoja, joihin oli kirjoitettu Maamme laulu. Stenroos oli niitä hankkinut New Yorkista. Vaikka ne oli julaistuna ruotsinkielellä, niin oli hän kääntänyt ne suomeksi. Jos ei kovinkaan nuotilleen, niin ainakin voimakkaasti alkoi kaikumaan Maamme laulun säveleet, eikä kukaan esittänyt enää kapakkalauluja laulettavaksi.
Kun kokouksen yhteydessä tuli kysymykseen, onko kukaan jäsenistä rikkonut lupaustaan, niin kuurtanelainen ilmoitti, että latvaheikkoolainen ainakin on rikkonut.
"Latvaheikkoolaista ei voi sanoa rikkoneeksi, sillä hän ei ole nauttinut väkijuomia, ainoastaan portviiniä, eikä sen nauttiminen ole kielletty raittiusmieheltä enempi kuin naiseltakaan", koitti Mikkoska torjua syytöstä.
"Portviini on myös päihdyttävää juomaa, ja niinollen luvatonta nauttia henkilön, joka kuuluu raittiusseuraan", selitti Stenroos.
"Myöskin on huomattava, että jos ei portviini olisi päihdyttävää juomaa, niin ei se olisi niin pahasti mennyt latvaheikkoolaisen päähän, että hänet Romusen kapakan lattialle nukertui nukkumaan", lisäsi Mäki-Töyli.
"Paljon mahdollista, että heikkoolainen on juonut viinaakin, siten päästäkseen erilleen raittiusseurasta, kun hän ei uskonnolliselta kannalta katsottuna tahdo siihen kuulua", myönteli Mikkoska, samalla tarjoten raumalaiselle purukummia.
"Ilman pitempiä tutkimuksia erotamme latvaheikkoolaisen pois 'Hyvä Toivo' raittiusseurasta ja merkitsemme pöytäkirjaan, että hän oli ensimäinen suomalainen, joka rikkoi raittiuslupauksensa Amerikassa", julisti Stenroos, ja löi vasaralla pöytään kokouksen päätöksen vahvistamiseksi.
"Ja ensimäinen körttiläinen, joka Amerikassa on raittiusseuraan yhtynyt", lisäsi Tuhkalan Iiska.
Siniset nauhat ilmoitti Stenroos jo saapuneen, sekä antoi jokaiselle yhden. Mikkoska ojensi nauhan raumalaiselle pyytäen häntä kiinnittämään sen rintaansa.
Se olikin raumalaiselle mieluisa palvelus, ja kenelle se ei olisi ollut, sillä Mikkoska oli kauniinpuoleinen ja puoleensavetävä nainen.
Kokouksen loputtua saattoi raumalainen Mikkoskaa. Castle Cartin portille. Erotessa tunsi hän jotakin omituista liikettä sydänalassaan, kun Mikkoska puristi hyvästiksi häntä kädestä.
Seuraavana päivänä olivat taas kaikki kapakoitsijat pitämässä yhteistä kokoustaan Romulassa. Mikkoska, kun oli ensin saanut ansaitsemansa kaksikymmentäviisi dollaria heikkoolaisen viettelemisestä, kertoi tarkalleen, mitä kokouksessa oli päätetty. Saamansa sinisen nauhan hän antoi Daliinille, jonka oli määrä hankkia samallaisia lisää. Näillä tahdottiin pettää seuraan kuuluvia henkilöitä.
Muutaman päivän kuluttua tuhkin nauhat Sandyskistä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin raittiusseurankin nauhat, että mitään eroa ei niissä huomannut. Daliini antoi nauhat Romulaiselle, joka heti niistä naulasi viisi kapakkansa takaseinään, sekä suurilla kirjaimilla ilmoituksen: "Me ostamme 'Hyvä Toivo' raittiusseuran merkkejä viidestä dollarista kappaleen ja kaupantekijäisiksi annamme piirilasin ja 'äijän'-ryypyn."
Latvaheikkoolainen, huomattuaan nuo merkit kapakan seinässä, ja kuultuaan Romuselta, että ne on saatu raittiusseuran jäseniltä, käski antaa koko huoneelle juotavat. Hän tuli hyvin iloiseksi siitä tiedosta, kun oli muitakin seuran jäseniä, jotka olivat rikkoneet lupauksensa.
Mikkoska kiirehti Castle Cartiin tapaamaan raumalaista, sillä hän tahtoi saada hänenkin ennen ensi kokousta rikkomaan lupauksensa.
Raumalainen sattuikin tulemaan häntä vastaan kadulla. Jo kaukaa hän hymyili Mikkoskalle: "No, mihinkäs se Mikkoska on menossa?" kysyi raumalainen.
"Kah! Sinäkös se olitkin! Minä juuri ajattelin sinusta", sanoi Mikkoska ja jatkoi: "Minä tässä vaan huvikseni lähdin kävelemään ilman mitään päämäärää. Mutta nyt muistui mieleeni, että taisin jättää huoneeni oven auki, joten täytyy palata takaisin panemaan se lukkoon."
"No, mennään sitten yhdessä, minä myöskin lähden sinnepäin", sanoi raumalainen.
Heidän vieretysten kävellessään kysyi Mikkoska: "Etkö sinä ole katunut kun yhdyit tuohon raittiusseuraan?" mutta huomattuaan hetken sopivaksi lisäsi: "Vaikka pääseehän siitä erilleen, kun tekee samoin niinkuin tänään ovat tehneet viisi seuran toisista jäsenistä."
"Mitä he ovat tehneet?" uteli raumalainen ihmeissään.
"No, etkö sinä ole kuullut, että he ovat myyneet raittiusnauhansa Romulaan viidestä dollarista. Romulainen on vielä hyväntahtoisesti pistouvannut juotavat koko huoneelle kaupan päällisiksi", selitti Mikkoska.
"Onko se oikein totta?" kysyi raumalainen.
"Aivan totta se on! En minäkään ensin uskonut, mutta menin itse katsomaan. Ja aivan oikein, siellä Romulan takaseinässä oli viisi nauhaa. Me voimme mennä nyt vielä niitä tarkastamaan, että sinäkin tulet omin silmin näkemään miten asia on", selitti Mikkoska edelleen lipevänä.
"Mennään vaan. Jos siellä on viisi meidän merkkiä ennestään, niin minulta saa Romulainen kuudennen", vastasi raumalainen harmistuneena, samalla tarttuen hellävaroen Mikkoskaa kiinni käsivarresta.
Kun he saapuivat kapakan edustalle, niin Mikkoska osoitti raumalaiselle kapakan takaseinässä olevia nauhoja. Raumalainen ei ensin uskonut silmiään, vaan tahtoi saada tarkemman selvyyden menemällä kapakkaan lähemmin tarkastamaan, josko nauhat ovat samanlaisia kuin sekin mikä hänellä oli.
"Me maksamme viisi dollaria nauhasta ja vielä pistouvaamme piirilasin ja 'äijän'-ryypyn kaupantekiäisiä!" tavasi raumalainen seinälläolevasta ilmoituksesta.
"Tänne viisi dollaria! Tulkaa ottamaan pojat suihinne!" komensi raumalainen, ja samassa ojensi nauhansa Romuselle.
Latvaheikkoolainen, joka oli mässähtänyt pöydän alle, virkosi jälleen kuultuaan raumalaisen rämeän äänen, ja alkoi kompuroimaan ylös saadakseen osansa juotavista.
"To-to-toitko sinäkin na-nauhasi?" sopersi hän vaivalloisesti raumalaiselle.
"Toinpa tietenkin, ja minä luulen, että täällä on jo Stenroosinkin nauha", vastasi raumalainen.
"No, otappa nyt toinenkin! Eihän se yksi ryyppy miehessä mitään tunnu", kehoitti Romulainen ja kaatoi vielä toisen ryypyn.
"Kyllä se myötä menee. Mutta mihin se Mikkosta joutui?" kysyi raumalainen mennen ulos kadulle. Mutta kun ei tavannut tätä, niin tuli takaisin kapakkaan ja pistouvasi nyt vuorostaan koko huoneelle.
Mikkoska kun huomasi, että raumalainen antoi nauhansa Romulaiselle, lähti kiireesti tapaamaan kuurtanelaista, jonka hän oli nähnyt menevän järven rantaan ongenvapa olalla.
"Kah, täälläkös se Kuurtaneen Lauri vaan puita läjäilee, minä kun luulin sinun kalastamaan menevän", alotti Mikkoska keskustelun.
"Enhän minä puita läjää; onkimatoja vaan etsin syötiksi puiden alta", vastasi Lauri.
"Niin, eihän se kala ilman syöttiä koukkuun tartu. Mutta, Lauri, mikä sinua vaivaa, kun sinä viime aikoina olet mennyt niin huononnäköiseksi? Ethän vain ole sairas", puheli Mikkoska hyvin myötätuntoisesti.
"En ole oikein tervekään", vastasi Lauri ja lisäsi: "sairasko lienen, en tiedä, mutta elämä tuntuu kovin mauttomalta."
"Minähän sen arvasin. Sinä, Lauri, olet ollut minun ihailuni esineenä siitä saakka kun sinut ensi kerran näin, ja sen vuoksi huomaan pienenkin muutoksen sinussa", säälitteli Mikkoska.
Laurin rokon leimaamissa kasvoissa leimahti syvimmätkin kohdat punottaviksi ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti, niin että hän pelkäsi Mikkoskankin sen kuulevan. Tämä oli ensi kerta eläissään kun hän kuuli, että joku nainen häntä ihailee.
"Minä kyllä olen ajatellut mennä lääkärin luokse käymään", lausui Lauri sekä jatkoi: "mutta minä olen odottanut, jos se kuppari sieltä Suomesta tulisi ja vetäisi parikaankymmentä sarvea tuonne selkääni, niin eiköhän sitä paranisi. Mutta kuka sen tietää, tuleeko se sieltä eli ei."
"Minä luulen, että se heikkous johtuu siitä, kun Laurikin lopetti juomisen niin äkkiä. Olisi pitänyt vähitellen lopettaa", neuvoi Mikkoska.
"Aivan siitä se johtuu! Minä jo sanoin Rauman pojalle, että olisi pitänyt ensin saada se kuppari tänne ja sitten vasta perustaa raittiusseura, ettei olisi viikkoja tarvinnut tuota pahaa verta selässään kantaa", myönteli Lauri.
"Hyvä Lauri, mutta eihän raittiusseuraan enää kuulukaan muuta kuin muutama jäsen. Nehän ovat kaikki jo myyneet nauhansa Romulaiselle. Hän kun maksaa viisi dollaria aina nauhasta ja vielä pistouvaa vapaat juotavat", rohkeni Mikkoska jo Laurillekin livertää.
"Puhuuko Mikkoska nyt leikkiä, vai onko se oikein totta?" kysyi Lauri ihmeissään.
"Totta se on! Kävin juuri Romulassa ja itse näin useampia nauhoja takaseinällä. Näin myös raumalaisen myyvän nauhansa siellä", vakuutti Mikkoska.
"No, mieluummin minäkin myyn nauhani tuota kupparia odottamaan, ja pitäähän sitä joskus saada iloitakin", lausui Lauri, heittäen kalavehkeet järveen.
Seuraavassa raittiuskokouksessa ilmoitettiin kahdeksan rikkoneeksi. Mikkoska, joka taasen oli kokouksessa, ilmoitti ainakin viisitoista rikkoneen. Hän sanoi itse laskeneensa niin monta nauhaa Romulassa olevan.
"Jos Mikkoskan puhe on totta, niin ei enää ole jälellä kuin viisi jäsentä koko meidän seurassa", lausui Stenroos surullinen ilme katseessaan.
"Totta se on! Mitä hyötyä minulle semmoisesta valheesta olisi!" puolusteli Mikkoska ilmiantoaan hyvin närkästyneen näköisenä puheenjohtajan epäilyksen tähden.
"Mutta meitähän on tässä nyt koolla toistakymmentä, ja kun kahdeksan vaan tiedämme lupauksensa' rikkoneen, niin meistä löytää Mikkoska vielä seitsemän rikkonutta, ja ketä ne sitten ovat?" kysyi Piltti luoden epäilevän katseen Mikkoskaan.
"On selvintä, että jokainen näyttää nauhansa, ja jolla nauhaa ei ole, niin hän on rikkonut", ehdotti Stenroos.
"Kaksitoista ja siinähän ne onkin!" laski Talso.
Mikkoska aikoi ryhtyä selittämään, mutta samassa tuli raumalainen sisään ja lausui:
"Asia on nyt sillä tavalla, että minä olen vähän ryypännyt, mutta minä olen sitä kovasti katunut. Eikös katuvalle anneta anteeksi?"
"Missä sinun nauhasi on?" kysyi Stenroos.
"Jaa, nauhako? Siellä Romulassa se on, ja siellä on monen muun nauha. Tuo Mikkoska ja Daliini niitä tekevät vaikka kuinka pitkästi" vastasi raumalainen halveksivasti vilkaisten Mikkoskaan päin.
"Älä sinä valehtele, senkin juoppo!" sävähti Mikkoska nousten seisomaan.
"Minäkö valehtelen. En minä niin ole päissäni, etten tiedä mitä puhun. Näinhän minä itse eilen illalla Mikkoskalla noita nauhoja niin paljon, että niitä olisi riittänyt kaikille harborilaisille, ei vain suomalaisille, ja kuulin kun Daliini lupasi teille, Mikkoska, viisikymmentä dollaria, jos saatte Stenroosinkin rikkomaan lupauksensa. Meistä muista, jotka olemme rikkoneet, olet saanut kaksikymmentäviisi dollaria jokaisesta. Eikö niin?" puhui raumalainen siekailematta.
"Hävytön! Kun kehtaatkin valehdella!"' tiuskasi Mikkoska ja alkoi itkeä tuhertamaan kiukkuisena.
"Tässä nyt tulee ilmi, että yksi jäsenistämme on harjoittanut kavalaa petosta seuraamme kohtaan. Minä en tiedä, mitä oikeastaan teemme hänen kanssaan", puhui Stenroos hyvin masentuneena, mutta ankara sävy äänessä.
"Tämä on kauheaa!" harmitteli Talso.
"Tuollaisen otuksen pitäisi ripustaa sananlennätinpaaluun", sanoi uhkamielisesti kuurtanelainen.
"Hae sinä Piltti talia, tuossa on luja nuora, niin saamme panna uhkauksen toimeen", yhtyi Tuhkalan Iiska ilkeästi ivaten sanomaan, heittäen nuoranpätkän lattialle.
Mikkoska kiukustui niin, että hän ei voinut pidättää itkuaan.
"So, so! Ei tässä nyt laittomuuksiin mennä!" rauhoitti Stenroos, salaisesti hymyillen hänkin, vaikka miesten leikki tuntuikin raakamaiselta.
"Mitä laittomuutta se on! Ettekö te tiedä, että tässä maassa voi kaksitoista miestä päättää, mitä he tahtovat? Minä esitän, että Mikkoska hirtetään ennenkuin aurinko laskee!" uhmasi Tuhkalan Iiska, joka uhkaus näytti vaikuttavan kaameasti Mikkoskaan.
"Älä Iiska kulta puhu semmoisia. Enhän minä —" sopersi Mikkoska jo talttuneena hiukan puuskastansa.
"Mikkoska on hyvä ja tunnustaa, onko hän ollut Sonnisella ja Daliinilla kätyrinä", kehoitti Stenroos.
"Se on kaikkein viisainta, että puhuu suoraan. Voi löytyä niin paljon lieventäviä haaroja, ettei hirtetä aivan hengettömäksi", painosti Iiska.
"Kyllä minä olen —" alkoi Mikkoska pelon vaikuttamana.
"No, puhukaa vaan vapaasti!" kehoitti Stenroos, kun Mikkoska epäröi tunnustaa.
"Niin nähkääs, kun se Romusen Anna niin itki ja pyysi, niin minä lupasin auttaa heitä. Mutta kyllä minä annan kaikki, rahat mitä olen heiltä ansainnut, tälle seuralle, jos ette vaan minua hirtä tästä rikoksestani. Minä lähden aivan heti hakemaan rahoja, jos niin vaaditte", lupaili Mikkoska nöyränä.
"Onko kaikki sitä mieltä, että Mikkoskalle annetaan anteeksi, kun hän luovuttaa rahat seuralle?" kysyi Stenroos.
"Se on hyvä!" myönsivät melkein kaikki.
Mikkoskan mentyä kysyi Talso: "Mihin tarkoitukseen rahat käytetään, jotka Mikkoskalta saadaan?"
"Minusta olisi viisainta, että niillä rahoilla ostetaan kirjoja ja perustetaan lainakirjasto seuran yhteyteen", esitti Stenroos.
"Minä ajattelin, että ostetaan tonttimaa seuralle omaa taloa varten, mutta hyvähän se kirjastokin olisi olemassa", myönsi Mäki-Töyli.
"Kaikista viisainta on laittaa sauna, kun kerran kupparikin tulee", esitti puolestaan laihialainen.
"Me emme päätä vielä mitään, sillä ei Mikkoska niin tyhmä ole, että hän toisi seuralle kaksisataa dollaria rahoja, jotka hän ja hänen laiska miehensä hyvin tarvitsevat", selitti Iiska.
Juuri heidän keskustellessaan tuotiin tieto että Ullan-Matti on löydetty kanavasta kuolleena, suuri haava päässä. Jokainen riensi heti katsomaan sitä. Totta se olikin. Matti oli kannettu erään irlantilaisen kapakan takaruumaan, missä, jokainen teki tarkastuksen tunteakseen miehen. Haava päässä osoitti, että häntä oli ensin lyöty kuolettavasti ja sitten ruumis heitetty kanavaan. Latvaheikkoolainen sanoi olleensa Matin kanssa edellisenä yönä toisella puolen kanavan eräässä huonomaineisessa paikassa ja sanoi Matin jääneen sinne kolmen talossa olevan naisen kanssa. Paikalle saapui joitain viranomaisia ja tiedustelivat, josko suomalaiset tahtovat haudata kuolleen. Mutta kun eivät he halunneet sitä tehdä, niin pian Matin ruumis katosi. Jotkut sanoivat, että se upotettiin keskelle Erien järveä, mutta eräs poliisi tiesi, että se vietiin jonnekin yliopistoon leikeltäväksi.
Stenroos koetti parhaansa saada viranomaisia ymmärtämään, että vainaja oli murhattu ja selitti vielä, missä murhan luultiin tapahtuneen, mutta viranomaiset olivat välinpitämättömiä. Suomalaisen kuolema oli muka vähäpätöinen asia.
Suomalaiset päättivät kostaa Ullan Matin kuoleman. Ja tilaisuus tarjoutuikin siihen pian.
Noin pari viikkoa jälkeen edellä kerrotun tapahtuman määrättiin Stenroos Eeriin järjestämään saman komppanian työoloja. Sillä aikaa miehet pitivät raittiuskokouksen, jossa ei keskusteltu rikkoneista, mutta millä tavalla kostetaan Matin kuolema. Tuhkalan Iiska johti kokousta. Kokouksessa oli nyt muitakin kuin seuraan kuuluvia. Kuurtanelainen käytti ensiksi puhevuoroa selittämällä, että Matin kuolema on luettava irlantilaisten syyksi ja se on kostettava tavalla millä tahansa. Latvaheikkoolainen selitti, että kun hän poistui talosta, niin hänen vastaansa tuli joitakin irlantilaisia ja hän otaksuu, että he juuri ovat syyllisiä.
"Meidän, on mentävä mainitulle talolle tänä, iltana, ja jos ei muuten tule selvää, niin kostamme luonnossa", puhui Iiska puheenjohtajan paikalta sekä jatkoi, "mutta me emme viitsi sinne mennä aivan selvänä ja kun emme myöskään raittiuslupaustamme tahtoisi rikkoa, niin eikö se ole selvintä, että panemme Hyvä Toivo raittiussseuran istumaan ensi sunnuntaihin saakka. Vai mitä ajattelette?"