Part 4
Side silmillä, kapula suussa, köysi ranteissa, toinen jaloissa ei voi nähdä, puhua, eikä liikkua. Se ei ollut omiaan tekemään setä Prudencen, Phil Evansin ja palvelija Frycollinin tilannetta mukavammaksi. Sitä paitsi he eivät tienneet, keitä tällaisen ihmisryöstön tekijät olivat, mihin tyrmään heidät oli paiskattu kuin mitkäkin mytyt tavaravaunuun, missä he nyt olivat tai mikä kohtalo heille oli varattu. Tästä kaikesta epätietoisuudesta saattoi lauhkeinkin lammas raivostua. Toisaalta sai pitää varmana, ettei Weldon Instituutin jäseniä voinut kärsivällisyyden puolesta likimainkaan verrata mainittuun viattomaan eläinlajiin. Kun muisti setä Prudencen rajun luonteen, voi helpostikin kuvitella, missä mielentilassa hän nyt oli.
Ainakin Phil Evansin ja hänen täytyi ottaa huomioon se mahdollisuus, että heidän olisi vaikea huomisiltana saapua seuran toimistoon.
Mitä taas tuli Frycolliniin, niin hän ei silmät ja suu sidottuina kyennyt ajattelemaan kerrassaan mitään. Hän olikin pikemmin kuollut kuin elossa.
Kului tunti, eikä vankien tilanteessa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Ketään ei ilmestynyt tapaamaan heitä tai palauttamaan heille liikunnan ja puheen vapautta, jota he niin kipeästi kaipasivat. He eivät voineet muuta kuin päästää tukahtuneita huokauksia, toisinaan ähkäistä suukapulansa takaa ja hiukan putkahdella kuin särjet, jotka menevät tainnoksiin jouduttuaan syntymälampensa ulkopuolelle. Selittämättäkin ymmärsi, kuinka paljon mykkää vimmaa, peitettyä tai oikeammin sidottua raivoa sellainen rimpuileminen ilmaisi. Sitten he pysyivät näiden tuloksettomien ponnistusten jälkeen jonkin aikaa alallaan. Mutta kun heiltä puuttui näköaisti, he koettivat kuulon avulla hankkia edes jotakin selkoa siitä, mitä tämä tuskastuttava tilanne tarkoitti. Turhaan he kuitenkin tavoittivat korvillaan muuta ääntä kuin loppumatonta ja käsittämätöntä hyrinää, joka tuntui käärivän heidät pöyristyttävään ilmapiiriin.
Sitten kävi näin: Phil Evans, joka luonteensa mukaan toimi kylmäverisesti, sai höllennetyksi ranteitaan sitovaa köyttä. Solmu aukeni vähitellen, sormet liukuivat toistensa päällitse ja hänen kätensä vapautuivat.
Tarmokas hieronta palautti niissä verenkierron, jota tiukka köyttäminen oli häirinnyt. Hetkistä myöhemmin Phil Evans oli riuhtaissut pois silmiä peittäneen siteen, vääntänyt kapulan ulos suustaan ja leikannut poikki köydet bowie-puukkonsa hyvin hiotulla terällä. Eihän sellainen amerikkalainen, jolla ei aina olisi bowie-puukkoa taskussaan, enää olisikaan amerikkalainen.
Siinä muuten olikin kaikki, kun Phil Evans jälleen sai kyvyn liikkua ja puhua. Silmilleen hän ei sittenkään löytänyt hyödyllistä käyttöä -- ainakaan aluksi. Kopissa vallitsi sankka pimeys. Mutta hitunen valonhäivää pilkisteli jonkinlaisesta ampuma-aukosta, joka oli puhkaistu seinään parin metrin korkeudelle.
Kuten saattoi odottaakin, Phil Evans ei minkään persoonallisen kaunan takia vähääkään viivytellyt vapauttamasta kilpailijaansa. Muutamat bowie-puukon viillokset riittivät katkaisemaan ne solmut, jotka kiristivät setä Prudencen jalkoja ja käsiä. Silloin hän vääntäytyi heti puoliksi raivoissaan polvilleen, kiskaisi siteen silmiltään ja suukapulan irti ja lausui tukahtuneella äänellä:
-- Kiitos!
-- Ei kestä, toinen vastasi.
-- Phil Evans!
-- Setä Prudence!
-- Täällä ei enää ole Weldon Instituutin puheenjohtajaa eikä sihteeriä, ei enää vihamiehiä!
-- Olette oikeassa, Phil Evans myönsi. -- Me olemme nyt vain kaksi miestä, joiden pitää kostaa kolmannelle, sillä tämä konnantyö vaatiikin ankaria vastatoimenpiteitä. Ja se kolmas on...
-- Se on Robur!
-- Niin juuri, Robur.
Kerrankin ilmeni siis asia, josta molemmat entiset kilpailijat olivat täysin yhtä mieltä. Siitä ei tarvinnut pelätä mitään väittelyä.
-- Entä palvelijanne? Phil Evans huomautti viitaten pimeässä Frycollinia kohti, joka puhkui kuin hylje. -- Hänet pitää myös päästää siteistä.
-- Ei vielä, setä Prudence vastasi. -- Hän saisi meidät hermostumaan ruikutuksillaan, mutta meillä on tärkeämpääkin tehtävää kuin surkutella kohtaloamme.
-- Mitä siis, setä Prudence?
-- Pelastaa nahkamme, jos se on mahdollista.
-- Ja vaikka se olisi mahdotontakin.
-- Aivan oikein, Phil Evans, vaikka se olisi mahdotontakin.
Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että tämä kaappaus olisi jonkun muun kuin salaperäisen Roburin syytä, se ei voinut pälkähtääkään arvoisan puheenjohtajan tai hänen virkaveljensä päähän. Tavalliset kelpo roistot olisivatkin tietysti siepanneet heiltä kellot, jalokivet, lompakot, kukkarot ja sitten heittäneet heidät Schuylkill-joen pohjaan sivallettuaan puukolla hyvän iskun kurkkuun, telkeämättä heitä ties minne... Niin, missä he nyt olivat? Se oli todella vakava kysymys, jota sieti pohtia, ennen kuin ryhdyttäisiin valmistelemaan karkaamista ja voitaisiin edes hiukan toivoa sen onnistuvan.
-- Phil Evans, setä Prudence jatkoi, -- kokouksesta lähtiessämme meidän ei olisi pitänyt vaihtaa keskenämme eräitä kohteliaisuuksia, joita ei nyt ole syytä enää muistella, vaan meille olisi ollut edullisempaa hiukan varoa hajamielisyyttämme. Jos olisimme pysyneet Philadelphian kaduilla, meidän ei olisi näin käynyt. Robur oli arvatenkin aavistanut, mitä kokouksessa tapahtuisi; hän osasi ennakolta ottaa lukuun, että hänen uhmaava esiintymisensä ehdottomasti raivostuttaisi kaikkia, ja oli kaiketi jättänyt portille muutamia roistojaan, joiden piti antaa hänelle aseellista apua. Kun me sitten lähdimme Walnut-kadulta, hänen kätyrinsä seurasivat meitä, tulivat perässämme, ja kun he näkivät meidän varomattomasti marssivan Fairmont-puistoon, heidän oli helppo toteuttaa konnantyönsä.
-- Juuri niin, Phil Evans myönsi. -- Oli kerrassaan väärin, ettemme suoraa päätä palanneet kotiin.
-- Ainahan ollaan väärässä, kun ei ole järkeä päässä, setä Prudence vastasi.
Tällä hetkellä kuului kopin pimeimmästä nurkasta syvä huokaus.
-- Mitä se on? Phil Evans kysyi.
-- Ei mitään! Frycollin vain näkee unta.
Ja setä Prudence jatkoi:
-- Siitä hetkestä, jolloin meidät siepattiin kiinni muutaman askeleen päässä aukeaman laidasta, siihen hetkeen, jolloin meidät teljettiin tähän komeroon, ei voinut kulua enempää kuin kymmenen minuuttia. Siitä voi varmasti päättää, ettei meitä ole laahattu Fairmont-puiston ulkopuolelle...
-- Ja jos meitä olisi kuljetettu jonnekin, olisimme kaiketi tunteneet kulkuneuvon liikkuvan.
-- Sitä minäkin, setä Prudence vastasi. -- Niinpä saammekin olla varmoja siitä, että olemme nyt suljettuina jonnekin ajoneuvon koppiin. Kenties tämä on sellainen pitkä vankkuri, joita käytetään ruohoaavikoilla, tai taikureiden markkinakoju...
-- Arvatenkin! Jos tämä taas olisi Schuylkill-joen rantaan kiinnitetty vene, sen täytyisi edes hiukan keinahdella puolelta toiselle, kun vesi virtaa sen alla.
-- Samaa mieltä minäkin, aina samaa mieltä, setä Prudence toisti, -- ja kun vielä siis olemme kentällä, minusta näyttää nyt jos koskaan olevan paras aika karata. Saammehan sitten jälkeenpäin etsiä sitä Roburia...
-- Ja panna hänet kalliisti maksamaan sen, että hän riisti vapauden kahdelta Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiselta!
-- Kalliisti... hyvin kalliisti!
-- Mutta mikähän se on miehiään? Mistä hän lienee kotoisin? Onko hän englantilainen, saksalainen vai ranskalainen...
-- Konna se on, eikä muuta tietoa tarvita, setä Prudence vastasi. -- Ja nyt työhön!
Sitten molemmat alkoivat kädet ojossa, sormet harallaan, tunnustella vankilansa seiniä löytääkseen jonkin liitoksen tai raon. Ei mitään, ei ovessakaan mitään. Se oli suljettu ilmatiiviisti, ja mahdotonta oli murtaa lukkoakaan. Piti siis puhkaista reikä ja livahtaa siitä ulos. Mutta sitä varten oli otettava selville, pystyisivätkö bowie-puukot seiniin vai tylsyisivätkö tai taittuisivatko niiden terät siinä puuhassa.
-- Mitähän tuo lakkaamaton hyrinä tarkoittaa? kysyi Phil Evans, jota jatkuva "frrrr" yhä ihmetytti.
-- Tuulee, mitäs muuta, setä Prudence vastasi.
-- Tuulee, niinkö? Mutta minusta näytti keskiyöhön asti, että ilta oli ihan tyyni...
-- Totta kyllä, Phil Evans. Jollei se hyrinä aiheudu tuulesta, niin mitä se teidän mielestänne voisi olla?
Phil Evans käänsi esiin veitsensä parhaimman terän ja koetti viiltää seinää lähellä ovea. Kenties riittäisi, jos saisi puhkaistuksi läven, niin että pääsisi avaamaan ulkopuolelta, sillä olihan mahdollista, että ovea piti kiinni vain salpa tai että avain oli jäänyt lukkoon.
Muutaman minuutin ahertamisesta ei ollut muuta tulosta kuin että bowie-puukon terät tulivat lovia täyteen, niiden kärki katkesi ja ne muuttuivat tuhathampaisiksi sahoiksi.
-- Eikö pysty, Phil Evans?
-- Ei.
-- Tuntuuko siltä, että olemme teräskopissa?
-- Ei, setä Prudence. Kun näitä seiniä koputtaa, ei kuulu vähääkään metallista sointia.
-- Ovatko ne siis rautatammea?
-- Ei, ei rautaa eikä tammea.
-- No mitä ainetta?
-- Lempo sen tietää, mutta ainakaan ei sellaista ainetta, johon teräs pystyisi.
Setä Prudence sai raivonpuuskan, kirosi ja potkaisi jymisevää lattiaa, samalla kun hänen kätensä yrittivät kuristaa kuviteltua Roburia.
-- Tyyntykää, setä Prudence, Phil Evans sanoi hänelle. -- Malttakaa mielenne ja yrittäkää vuorostanne.
Setä Prudence yritti, mutta bowie-puukko ei kyennyt leikkaamaan seinää, johon se ei saanut edes parhaimmalla terällään uurretuksi naarmua, sillä se oli kuin kristallia.
Karkaaminen oli siis mahdotonta, mikäli sitä tahdottiin yrittää sitten, kun ovi olisi saatu auki.
Ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon, ainakin toistaiseksi, mikä ei juuri ollut jenkkien mielenlaadun mukaista, ja jättää pelastus sattuman varaan, mikä taas oli kerrassaan vastenmielistä käytännön miehille. Mutta tähän alistumiseen liittyi herjauksia, törkeitä sanoja, kiihkeitä syytöksiä Roburia vastaan, joka varmaankaan ei piitannut niistä mitään, mikäli hän yksityiselämässään oli vähänkään samanlainen kuin esiintyessään julkisesti Weldon Instituutin kokouksessa.
Sillä välin alkoi Frycollin osoittaa hyvinkin selvästi oireita pahoinvoinnista. Joko hänellä oli vatsakouristuksia tai hänellä oli lihaskramppeja, joka tapauksessa hän reuhtoi perin surkuteltavasti.
Setä Prudencen mielestä näytti olevan parasta tehdä loppu tästä voimistelusta leikkaamalla poikki neekeriä sitovat köydet.
Kenties hän sittenkin sai katua sitä. Sillä vapaaksi päästyään Frycollin päästi loputtomia valituksia, joissa kauhun tuskat sekoittuivat nälän vaivoihin. Miesparan pää kärsi yhtä pahasti kuin vatsa. Vaikeata olisi ollut sanoa, kumpaa neekerin piti erityisemmin kiittää siitä, mitä hän nyt koki.
-- Frycollin! setä Prudence huudahti.
-- Master setä...! Master setä! neekeri vastasi kesken kahden surkean ruikutuksen.
-- On mahdollista, että meidät on tuomittu nälkäkuolemaan tässä kirotussa kopissa. Mutta me olemme päättäneet olla sortumatta niin kauan kuin käytettävänämme on mikä tahansa äärimmäinen ravitsemiskeino elämämme jatkamiseksi.
-- Aiotteko syödä minut? Frycollin huusi.
-- Niin kuin aina käytetään neekeriä tällaisessa tapauksessa! Sen vuoksi Frycollin, yritä olla niin, että sinut unohdetaan...
-- Tai muuten sinut fri-kas-soi-daan! Phil Evans lisäsi.
Ja Frycollin pelkäsikin tosissaan, että hänet käytettäisiin pidentämään kahden ilmeisesti kalliimman ihmisen henkeä. Niinpä hänen ei auttanut muu kuin tyytyä valittamaan ääneti itsekseen.
Mutta aika kului, ja kaikki yritykset oven tai seinän murtamiseksi olivat jääneet tuloksettomiksi. Mistä aineksesta seinät oli tehty, se ei selvinnyt. Ne eivät olleet metallia, puuta eikä kiveä. Muuten kopin lattiakin tuntui olevan samaa salaperäistä ainesta. Kun sitä polki jalalla, kuului outoa kuminaa, jota setä Prudencen olisi ollut hieman vaikea määritellä miksikään ennestään tunnetuksi ääneksi. He tekivät myös toisen huomion: lattian alla tuntui olevan tyhjää, ainakin kuminasta päätellen, ikään kuin se ei olisikaan ollut Fairmont-puiston maaperällä. Ja sama selittämätön hyrinä kuului koskettavan sen alapintaakin. Kaikki tämä sai heidät levottomiksi.
-- Setä Prudence! Phil Evans sanoi.
-- No mitä, Phil Evans? setä Prudence kysyi.
-- Luuletteko, että koppimme on siirtynyt paikaltaan?
-- En suinkaan.
-- Mutta silloin, kun meidät ensin teljettiin tänne, muistan varmasti tunteneeni tuoreen ruohon hajun ja havupuiden pihkaisen tuoksun. Nyt sen sijaan minun on turha vetää ilmaa sieraimiini -- kaikki nuo tuoksut ovat haihtuneet...
-- Se on totta.
-- Kuinka sen voi selittää?
-- Sen saa selittää kuinka tahansa, Phil Evans, paitsi otaksumalla, että vankilamme olisi liikkunut minnekään. Toistan vieläkin, että jos meitä nyt kuljetettaisiin ajoneuvoilla tai koppimme olisi liikkuvassa veneessä, me sen myös varmasti tuntisimme.
Frycollin päästi silloin pitkän ähkäyksen, jota olisi voinut luulla hänen viimeiseksi huokauksekseen, ellei sitä olisi seurannut monta muuta.
-- Tekee jo mieli kuvitella, että Robur piakkoin noutaa meidät täältä puheilleen, Phil Evans virkkoi.
-- Sitä minäkin toivon, setä Prudence huudahti, -- ja silloin minä sanon hänelle...
-- Mitä?
-- Että hän aluksi oli röyhkeä ja lopuksi ilmetty konna! Tällä hetkellä Phil Evans pani merkille, että alkoi koittaa päivä. Valo oli vielä hämärää pilkottaessaan koppiin pienestä aukosta, joka oli puhkaistu seinän yläosaan vastapäätä ovea. Kello täytyi siis olla noin neljä aamulla, koska juuri siihen aikaan päivästä, tällä leveysasteella ja kesäkuussa, Philadelphian horisontti alkaa vaaleta auringon ensi säteistä.
Mutta kun setä Prudence otti esille lyöntikoneistolla varustetun taskukellonsa -- mestariteoksen, joka oli valmistettu hänen virkatoverinsa omassa tehtaassa -- ja painoi sen nuppia, se soitti vasta neljännestä vaille kolmea, vaikka kello selvästi kuului käyvän.
-- Merkillistä, Phil Evans huomautti. -- Kello neljännestä vaille kolme pitäisi vielä olla pimeä.
-- Sitä ei voi muutoin selittää kuin että kelloni on jätättänyt, setä Prudence tuumi.
-- Mitä? Phil Evans huudahti kiivastuen. -- _Walton Watch Companyn_ valmistama kello!
Oli miten oli, se ainakin oli varmaa, että aamu koitti. Vähitellen tuli aukko näkyviin valkoisena läikkänä kopin sakeassa pimeydessä. Kuitenkin saattoi huomata, että vaikka sarastus tulikin pikemmin kuin neljäskymmenes eli Philadelphian leveysaste oikeastaan salli, se ei lisääntynyt niin nopeasti kuin tällä kohdalla päiväntasaajan ja pohjoisnavan välillä muuten oli tapana.
Tämä uusi havainto oli setä Prudencen ansiota, mutta mitään selitystä ei siihenkään keksitty.
-- Ehkä voisi joten kuten kavuta tuon aukon luo, Phil Evans virkkoi, -- ja yrittää katsoa, missä nyt ollaan.
-- Se käy hyvinkin päinsä, setä Prudence vastasi ja lisäsi, kääntyen Frycolliniin päin:
-- Fry, kömmipäs pystyyn!
Neekeri suoristautui.
-- Nojaa selkääsi tuohon seinään, setä Prudence jatkoi, -- ja te, Phil Evans, nouskaa hänen olkapäilleen, samalla kun minä tuen häntä, ettei hän lysähdä altanne.
-- Hyvä on, Phil Evans vastasi.
Hetkistä myöhemmin hän seisoi polvillaan Frycollinin hartioilla, silmät aukon tasalla.
Aukossa ei ollut sellaista mykiömäistä lasia kuin laivan ikkunassa, vaan siinä oli tavallinen ruutu. Vaikkei se ollut kovin paksu, jäi Phil Evansille kuitenkin perin rajoittunut näköala.
-- Mitä siitä, lyökää se rikki, setä Prudence sanoi. -- Ehkä sitten näette paremmin.
Phil Evans iski bowie-puukkonsa varrella pikku ruutua, joka helähti kuin hopea, mutta ei mennyt rikki. Toinen isku oli kahta kovempi. Sama tulos.
-- Sekin vielä! Phil Evans huudahti, -- murtumatonta lasia!
Sitä ei voinut selittää muutoin kuin että tämä ruutu oli keksijä Siemensin menettelytapojen mukaan karaistua lasia, koska se yhä toistetuista iskuista huolimatta pysyi eheänä.
Mutta tällä välin oli aamu käynyt sen verran valoisaksi, että ruudun läpi näki ulkomaailmaan -- ainakin sen näköpiirin rajoissa, jota aukko kehysti.
-- Mitä te näette? setä Prudence kysyi.
-- En mitään.
-- Mitä? Ettekö näe metsää?
-- En.
-- Ettekö edes ylimpiä oksia?
-- En niitäkään.
-- Nyt ei siis enää ollakaan aukeaman keskellä?
-- Ei siellä eikä puistossa.
-- Näettekö edes talojen kattoja tai muistopatsaiden huippuja? kysyi setä Prudence, jonka pettymys ja raivo yhä yltyi.
-- Ei näy kattoja eikä huippuja.
-- Mitä? Eikö ainoatakaan lipputankoa, kirkontornia tai tehtaanpiippua?
-- Ei kerrassaan mitään muuta kuin tyhjää avaruutta.
Juuri sillä hetkellä kopin ovi avautui. Kynnykselle ilmestyi muuan mies. Hän oli Robur.
-- Arvoisat ilmapallon harrastajat, hän sanoi vakavalla äänellä, -- nyt olette vapaat menemään minne tahdotte...
-- Vapaat! setä Prudence huudahti.
-- Niin juuri... _Albatrossin_ tiloissa!
Setä Prudence ja Phil Evans hyökkäsivät ulos kopista. Mitä he näkivät?
1200 tai 1300 metriä heidän alapuolellaan levisi jokin maa, jota he turhaan yrittivät tunnistaa.
SELOSTUS LENTOKONEESTA.
Milloin ihminen lakkaa matelemasta alhaalla maassa asuakseen taivaan sinessä ja rauhassa?
Tähän Camille Flammarionin kysymykseen on helppo vastata: se aika tulee silloin, kun mekaniikka on edistynyt niin pitkälle, että ihminen voi lentää. Ja muutamia vuosia onkin jo voitu aavistaa, että jos sähkön apuun turvaudutaan entistä käytännöllisemmällä tavalla, tämä tehtävä saataisiin varmasti ratkaistuksi.
Vuonna 1783, jo ennen kuin Montgolfier-veljekset olivat rakentaneet ensimmäisen ilmapallonsa ja fyysikko Charles tehnyt ensimmäisen samantapaisen kokeensa, olivat muutamat uskaliaat miehet haaveilleet avaruuden valloittamista mekaanisten kojeiden avulla. Ensimmäiset keksijät eivät siis olleet kuvitelleet ilmaa kevyempiä koneita -- eikä heidän aikansa fysiikka olisikaan sallinut ajatella tällaisia. Heidän kannaltaan oli ilmassa liikkuminen mahdollista ainoastaan siten, että väline oli ilmaa raskaampi, jonkinlainen lentokone, joka oli valmistettu lintua jäljitellen.
Juuri niin oli menetellyt myös se mieletön Ikaros, Daidaloksen poika, jonka vahalla kiinnitetyt siivet irtosivat auringon lähellä.
Mutta ellemme siirrykään klassisen taruston aikakauteen tai puhu tarentolaisesta Archytaasta, niin jo Danten, Leonardo da Vincin, Guidottin teoksissa tavataan kehitelmiä koneista, joiden oli määrä liikkua ilmakehässä. Kaksi ja puoli vuosisataa myöhemmin alkoi keksijöiden lukumäärä lisääntyä. Vuonna 1742 valmisti markiisi de Bacqueville erään siipilaitteen, kokeili sitä Seine-virran yläpuolella ja pudotessaan taittoi toisen käsivartensa. Vuonna 1768 suunnitteli Paucton rakentaa erään koneen, jossa olisi kaksi potkuria, kannattava ja kuljettava. Vuonna 1781 rakensi Badenin ruhtinaan arkkitehti Meerwein siipilyöntikoneen, ja väitti äskettäin keksittyjen ilmapallojen ohjaamista mahdottomaksi. Vuonna 1784 saivat Launoy ja Bienvenu jousikäyttöisen potkurisiipisen koneen liikkumaan. Vuonna 1808 suoritti itävaltalainen Jacob Degen lentokokeita. Vuonna 1810 ilmestyi nantesilaisen Deniaun lentokirjanen, jossa esitettiin ilmaa raskaamman koneen periaatteita.
Sitten vuodesta 1811 vuoteen 1840 seurasi Berblingerin, Vigualin, Sartin, Dubochetin, Cagniardin, Latourin tutkimukset ja keksinnöt. Vuonna 1842 sommitteli englantilainen Henson laitteen, jossa oli kaltevia tasoja ja höyrykäyttöisiä potkureita, vuonna 1845 kehitti Cossus koneensa, jossa oli nousupotkureita; vuonna 1847 oli Camille Vertja hänen sulkasiipinen potkurikoneensa; vuonna 1852 Letur ja hänen ohjattava laskuvarjolaitteensa, jonka kokeileminen vei häneltä hengen; samana vuonna Michel Loup ja hänen liitotasonsa, jossa oli neljä kääntyvää siipeä; vuonna 1853 Béléguic ja hänen ilmatasonsa, joka pantiin liikkeelle vetopotkureilla, Vaussin-Chardannes ja hänen vapaasti lentävä, ohjattava leijansa, Georges Cauley ja hänen kaasumoottorilla varustetut lentotasonsa. Vuodesta 1854 vuoteen 1863 esiintyivät Joseph Pline, joka saa monta patenttia erilaisista lentolaitteista, Bréant, Carlingford, Le Bris, Du Temple, Bright, joiden nousupotkurit oli käännetty alaspäin, Smythies, Panafieu, Crosnier sekä muita.
Vihdoin vuonna 1863 perustettiin Pariisissa Nadarin toimesta ilmaa raskaampia lentokoneita harrastavien seura. Siellä keksijät kokeilivat koneilla, joista muutamat olivat jo saaneet patentin: Ponton d'Amécourt ja hänen höyrykäyttöinen potkurisiipensä, La Landelle ja hänen laitteensa, jossa oli sekä potkureita että kaltevia siipiä ja laskuvarjoja. Louvrié ja hänen ilmaveneensä, Esterno ja hänen mekaaninen lintunsa, Groof ja hänen koneensa, jonka siipiä liikutettiin vivuilla. Nyt oli päästy vauhtiin, keksijät keksivät, matemaatikot laskivat kaikki, miten ilmassa pystyttäisiin lentämään. Bourcart, Le Bris, Kaufmann, Smyth, Stringfellow, Prigent, Danjard, Pomés ja de la Pauze, Moy, Pénaud, Jobert, Hureau de Villeneuve, Achenbach, Garapon, Duchesne, Danduran, Parisel, Dieuaide, MelkisofF, Forlanini, Brearey, Tatin, Dondrieux, Edison, toiset käyttäen siipiä tai potkureita, toiset kaltevia tasoja, kuvittelivat, loivat, valmistivat, täydensivät lentokoneitaan, jotka olivat valmiit toimimaan silloin, kun joku keksijä toimittaisi heille hyvin voimakkaan ja erittäin kevyen moottorin.
Suotakoon anteeksi tämä jokseenkin pitkä nimiluettelo. Eikö ollut tarpeellista näyttää, kuinka ilmassa liikkumisen aate on askel askeleelta kehittynyt, kunnes vihdoin esiintyy Robur, ilmojen valloittaja? Olisiko tämä insinööri ilman edeltäjiensä hapuilua ja kokeita voinut suunnitella niin täydellistä konetta? Varmaankaan ei! Ja samalla kun hän vain halveksi niitä, jotka vieläkin itsepäisesti koettivat ratkaista ilmapallon ohjaamisen ongelmaa, hän piti suuressa arvossa kaikkia ilmaa raskaamman kannattajia, englantilaisia, amerikkalaisia ja varsinkin ranskalaisia, koska näiden kokeet, joita hän sitten oli täydentänyt, olivat opastaneet häntä kehittämään ja rakentamaan tämän _Albatross_-nimisen lentokoneen, joka oli lähtenyt kiitämään ilmavirtojen halki.
-- Kyyhkynen lentää, oli huudahtanut muuan lentotaidon innokkaimpia harrastajia.
-- Kerran poljetaan ilmaa samoin kuin jalka polkee maata! oli vastannut eräs hänen kiihkeimpiä kannattajiaan.
-- Junaveturin sijaan ilmaveturi! oli lausunut kaikkein kovaäänisin mies, joka sitten pani julkisen sanan pasuunat soimaan herättääkseen vanhan ja uuden maailman.
Mikään ei ollutkaan kokemuksen ja laskelmien nojalla varmempaa kuin että ilmalla oli varsin tehokas kantokyky. Pyöreä laskuvarjo, jonka läpimitta oli vain yksi metri, voi sekä hiljentää putoamista ilmassa että tehdä sen vauhdin tasaiseksi. Se oli voitu kokeilla todistaa.
Samoin tiedettiin, että kun kulkunopeus oli suuri, painovoiman vaikutus väheni melkein samassa suhteessa kuin nopeuden neliö kasvoi, eikä sitä kyllin nopeassa liikkeessä tarvinnut paljonkaan ottaa huomioon.
Oltiin myös selvillä siitä, että mitä suurempi oli lentävän eläimen paino, sitä vähemmän lisääntyi suhteellisesti sen kannattamiseksi tarvittavien siipien pinta-ala, vaikka isomman lentäjän liikkeet olivatkin hitaampia.
Lentokoneen tuli siis olla rakennettu niin, että siinä käytettiin parhaiten hyödyksi luonnonlakeja ja jäljiteltiin lintua, "ilmassa tapahtuvan liikkumisen ihailtavaa tyyppiä", kuten oli sanonut tohtori Marey, Ranskan Instituutin jäsen.
Niitä koneita, jotka voivat tyydyttää lentämisen vaatimukset, oli pääpiirteiltään kolme lajia:
1) Pyörivä- eli potkurisiipiset, joissa potkurien akselit olivat pystysuoria.
2) Suorasiipiset, jotka koettivat matkia lintujen luonnollista lentoa.
3) Ilmatasot, jotka oikeastaan eivät olleet muuta kuin kaltevia tasoja, kuten leijat, mutta vaakasuorien potkurien vetämiä tai työntämiä.
Kullakin näistä järjestelmistä oli ollut ja oli vieläkin jyrkkiä kannattajia, jotka eivät tinkineet pääasiasta vähääkään.
Robur puolestaan oli monesta syystä hylännyt molemmat ensimmäiset suunnitelmat.