Part 3

Juuri tätä, mitä Robur nyt väitti, olivat ennen häntä sanoneet kaikki lentokoneiden puoltajat, joiden ponnistusten täytyikin hitaasti mutta varmasti johtaa tämän tehtävän ratkaisuun, de Ponton d'Amécourtille, de La Landellelle, Nadarille, de Luzylle, de Louvriélle, Liaisille, Béléguicille, Moreaulle, Richard-veljeksille, Babinetille, Jobertille, du Templelle, Salivesille, Penaudille, de Villeneuvelle, Gauchotille, Michel Loupille, Edisonille, Planavergnelle ja monelle muulle kuului kunnia siitä, että oli levitetty näin yksinkertaisia ajatuksia. Monta kertaa ne hylättiin ja otettiin taas esille, ja niiden täytyi lopulta päästä voitolle. Oliko lentoteorian vastustajat, jotka väittivät, että lintu pystyy lentämään vain pullistumalla lämmittämällään ilmalla, joutuneet odottamaan heidän vastaustaan? Eivätkö he olleet näyttäneet toteen, että viiden kilon painoisen kotkan olisi täytynyt pumpata sisuksiinsa viisikymmentä kuutiometriä kuumennettua ainesta edes pysyäkseen ilmassa?

Samaa todisteli nyt Robur kiistämättömin perustein keskellä kaikilta tahoilta nousevaa hälinää. Ja lopuksi hän iski ilmapallon harrastajille vasten naamaa seuraavat lauseet: -- IImapalloinenne ette kykene mihinkään, ette saavuta mitään, ette uskalla mitään! Vaikka teidän pelottomin ilmapurjehtijanne John Wise onkin jo matkustanut ilmassa yhteen menoon lähes kaksituhatta kilometriä Amerikan mantereen yläpuolella, täytyi hänen sittenkin luopua aikeesta kulkea Atlantin poikki! Sitten ette ole edistyneet tällä alalla yhtä ainoatakaan askelta!

-- Arvoisa herra, lausui nyt puheenjohtaja, joka turhaan ponnisteli pysyäkseen tyynenä, -- te unohdatte, mitä kuolematon Franklinimme sanoi ensimmäisen Montgolfier-veljesten ilmapallon esiintyessä, kun oikea ilmapallo vasta oli syntymässä: -- Se on vasta lapsi, mutta se kasvaa! ja se onkin kasvanut...

-- Ei herra puheenjohtaja, se ei ole kasvanut..! Se on vain pullistunut... mutta se ei ole samaa.

Tämä oli suoranainen hyökkäys Weldon Instituutin suunnitelmia vastaan, sillä olihan tämä seura rakennuttamassa pallohirviötä ja antanut sille sekä aatteellisen että rahallisen tukensa. Pian risteilikin salissa seuraavan laatuisia, perin vähän rauhoittavia ehdotuksia:

-- Alas se kuokkavieras!

-- Heittäkää hänet puhujalavalta!

-- Näyttäkää sille, että se on ilmaa raskaampi!

Ja lukuisia muita esityksiä.

Mutta sanoiksi tämä metakka jäi, eikä ryhdytty tositoimiin. Robur ei ollut milläänkään, vaan sai vielä huutaa:

-- Kuulkaapas, te pallomiehet, menestys ei ikinä tule ilmapallojen osaksi, se kuuluu lentokoneille. Lintu lentää, mutta se ei suinkaan ole pallo, vaan koneisto...

-- Kyllä se lentää, kiehahtanut Bat T. Fyn huusi, -- mutta se lentää vastoin kaikkia mekaniikan lakeja!

-- Todellako? Robur vastasi olkapäitään kohauttaen.

Sitten hän jatkoi:

-- Siitä lähtien, kun on tutkittu isojen ja pienten siivekkäiden lentoa, on päässyt voitolle se yksinkertainen käsitys, ettei tarvitse muuta kuin jäljitellä luontoa, sillä luonto ei koskaan petä. Tällöin huomataan, että Albatrossi lyö siivillään tuskin kymmentä kertaa minuutissa, pelikaani seitsemänkymmentä...

-- Seitsemänkymmentäyksi! muuan ilkkuva ääni huusi.

-- Ja mehiläinen satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa sekunnissa...

-- Satayhdeksänkymmentäkolme! huudettiin kiusalla.

-- Ja huonekärpänen kolmesataakolmekymmentä...

-- Kolmesataakolmekymmentä ja puoli!

-- Ja hyttynen miljoonia kertoja...

-- Ei vaan miljardeja!

Mutta Robur ei välittänyt keskeytyksistä. Hän jatkoi siis todisteluaan.

-- Näiden eri siipinopeuksien välillä...

-- On koko joukko! joku kiljaisi.

-- ... on mahdollista keksiä käytännöllinen ratkaisu. Sinä päivänä, jolloin herra de Lucy saattoi todeta, että tamminkainen, pikku hyönteinen, joka ei paina kahta grammaa enempää, jaksoi nostaa ilmaan neljänsadan gramman painon, siis kaksisataa kertaa niin paljon kuin se itse painaa, saatiin myös ratkaisu lento-ongelmaan. Lisäksi oli todistettu, että siiven pinta-ala vähenee suhteellisesti sitä mukaa kuin lentävän eläimen koko ja paino lisääntyy. Siitä lähtien on jouduttu suunnittelemaan tai rakentamaan enemmän kuin kuusikymmentä konetta...

-- Jotka eivät ole koskaan kyenneet lentämään! sihteeri Phil Evans huusi.

-- Jotka ovat lentäneet tai vastedes lentävät, Robur vastasi joutumatta ymmälle. -- Ja sanottakoon niitä jäykkäsiipisiksi, potkurisiipisiksi lentokoneiksi tai miksi tahansa, aina joudutaan kuitenkin linnuntapaisiin kojeisiin, ja niiden luominen juuri tekee ihmisestä ilmakehän valtiaan.

-- Vai on siellä potkurisiipisiäkin! Phil Evans huomautti.

-- Mutta eihän linnulla ole potkuria... mikäli me tiedämme!

-- Onpa niinkin, Robur vastasi. -- Kuten herra Penaud on todistanut, tekee lintu itsestään oikeastaan potkurin, ja sen lento on siis samanlaista kuin potkurisiipisen lentokoneen. Tulevaisuuden moottori onkin sen vuoksi potkuri...

Nyt alkoivat kaikki rähistä yhtaikaa, syytäen Roburin silmille sellaisen tulvan iva- ja haukkumasanoja, ettei hänen sanojaan voitu kuulla.

Vihdoin tuli sen verran hiljaisempaa, että setä Prudence pääsi sanomaan:

-- Hyvä muukalainen, tähän asti te olette saanut puhua keskeyttämättä...

Weldon Instituutin arvoisan puheenjohtajan mielestä nämä letkaukset, huudot, haukkumiset eivät lainkaan olleet keskeytyksiä, vaan yksinkertaisesti eri perusteiden esittämistä.

-- Mutta kaiken varalta, hän jatkoi, -- huomautan teille, että suurin osa amerikkalaisia ja muidenkin maiden insinöörejä on ennakolta tuominnut kelvottomaksi ja hylännyt lentämisteorian. Sen järjestelmän tappiopuolella on monta kuolemantapausta, esimerkiksi Sarrasin Lentäjä, Konstantinopolissa, munkki Voador Lissabonissa, Letur vuonna 1852, Groof vuonna 1864, sekä monta muuta uhria, joita en nyt muista, jopa klassisessa tarustossa mainittu Ikaros...

-- Tämä järjestelmä, Robur vastasi, -- ei ole sen syyllisempi kuin toinen, jonka marttyyrien luettelossa tavataan Pilâtre de Rozier Calaisissa, rouva Blanchard Pariisissa, Donaldson ja Grimwood, jotka putosivat Michigan-järveen, Sivel ja Crocé-Spinelli, Eloy ja niin monta muuta, joita ei suinkaan jätetä unohduksiin.

Näin hän antoi iskun iskusta, kuten miekkailussa sanotaan.

-- Muuten, Robur jatkoi, -- vaikka teidän onnistuisi miten parantaa ilmapallojanne, ette te niillä koskaan saavuta sellaista nopeutta, josta olisi käytöllistä hyötyä. Teidän kestäisi kymmenen vuotta kulkea maapallon ympäri -- mutta lentokoneella voi sen matkan suorittaa viikossa!

Taas kuului uusia huutoja, joilla väitettiin valheeksi kaikki Roburin perusteet ja kuvitelmat, ja huumaavaa mellakkaa kesti kolmisen minuuttia, kunnes Phil Evans jälleen sai suunvuoron.

-- Herra lentäjä, hän sanoi, -- kun te kerran olette tullut meille ylistämään lentämisen etuja, niin saanemme kaiketi kysyä, oletteko itse koskaan lentänyt?

-- Tietysti!

-- Ja valloittanut ilman?

-- Kenties, arvoisa herra.

-- Eläköön Robur Valloittaja, huusi muuan ivallinen ääni.

-- Sama se, Robur Valloittaja, sen nimen minä puolestani hyväksyn ja pidän sitä tästedes, sillä minulla on siihen oikeus!

-- Me kuitenkin uskallamme epäillä sitä, Jem Cip kirkui.

-- Hyvät herrat, puhui taas Robur, jonka kulmakarvat rypistyivät, -- kun olen tullut vakavasti keskustelemaan vakavasta asiasta, en suvaitse sitä, että minulle vastataan väittämällä sanojani valheeksi, ja siksi tekisi mieleni tietää sen miehen nimi, joka minut keskeytti.

-- Minun nimeni on Jem Cip... ja minä olen kasvissyöjä...

-- Kansalainen Jem Cip, Robur vastasi, -- olen kyllä tiennyt, että kasvissyöjillä yleensä on pitemmät suolet kuin muilla ihmisillä -- ainakin puolen metrin verran. Sekin on jo paljon... mutta älkää pakottako minua venyttämään niitä lisää käymällä aluksi kiinni korviinne...

-- Ulos ovesta!

-- Heittäkää se päistikkaa kadulle!

-- Pieksäkää se.

-- Lynkataan se roisto!

-- Kierretään potkuriksi!

Ilmapallon harrastajien raivo oli kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki olivat nousseet seisaalle. He ympäröivät puhujalavan. Robur katosi häntä tavoittavien käsivarsien keskelle, jotka huitoivat kuin ruo'ot myrskyn kourissa. Turhaan päästi höyrytorvi vimmattuja mylvähdyksiä räyhääjien niskaan! Tänä iltana luultiin kaiketi koko Philadelphiassa, että jokin kaupunginosa roihuisi ilmiliekeissä ja ettei Schuylkill-joen vesi riittäisi sammuttamaan sitä.

Mutta äkkiä mellakoivat näkyivät peräytyvän. Robur oli vetänyt molemmat kädet esiin taskuistaan ja ojensi niitä hurjistuneiden instituutin jäsenten etummaisia rivejä kohti.

Kummassakin kädessä oli amerikkalainen taskupistooli, joka toimi samalla revolverina ja jonka laukaisi pelkkä sormien puserrus. Ne olivat kuin pienikokoisia kuularuiskuja.

Käyttäen hyväkseen sekä hyökkääjien perääntymistä että siitä johtunutta hetkellistä hiljaisuutta hän huusi:

-- Näyttää siltä, ettei Amerigo Vespucci ole keksinyt Uutta maailmaa, vaan Sebastiano Cabot! Te ette ole amerikkalaisia, pallomiehet, vaan Cabotin jälkeläisiä...

Samalla pamahti tuliaseista muutamia laukauksia umpimähkään. Kukaan ei haavoittunut. Savun seassa Robur katosi, ja kun ilma oli hiukan selvinnyt, ei hänestä enää näkynyt jälkeäkään. Robur Valloittaja oli lentänyt tiehensä, ikään kuin jokin lentokone olisi hänet siepannut mukaansa yläilmoihin.

KUUN MAINEEN PUOLUSTUS.

Weldon Instituutin jäsenet olivat tosin jo monta kertaa kokouksistaan poistuessaan saaneet myrskyisten keskustelujen kiihottamina Walnut-kadun ja sen lähiseudut kajahtelemaan melusta ja huudoista. Useasti olivat tämän korttelin asukkaat täydellä syyllä tehneet valituksia näistä liian äänekkäistä väittelijäjonoista, jotka häiritsivät heidän kotirauhaansa. Tuon tuostakin oli poliisien täytynyt sekaantua asiaan turvatakseen tien ohikulkijoille, joista suurin osa ei vähääkään piitannut koko ilmapurjehduksesta. Mutta ennen tätä iltaa ei rähinä koskaan ollut yltynyt näin hurjaksi, koskaan ei olisi valituksilla ollut pätevämpää aihetta, koskaan ei poliisien apua olisi kipeämmin kaivattu.

Sittenkin oli Weldon Instituutin jäsenten puolella tällä kertaa lieventäviä asianhaaroja. Olihan rohjettu käydä heidän kimppuunsa ihan heidän keskuudessaan. Näille ilmaa kevyemmän vimmatuille puoltajille oli yhtä vimmattu ilmaa raskaamman kannattaja lausunut kerrassaan vastenmielisiä asioita. Ja sitten, kun häntä aiottiin ryhtyä käsittelemään ansionsa mukaan, hän oli luikkinut tiehensä.

Mutta se vaati kostoa. Sellaisia loukkauksia ei saanut jättää rankaisematta, kun suonissa virtasi amerikkalaista verta! Amerikan poikia oli haukuttu Cabotin jälkeläisiksi! Eikö se herjaus ollut anteeksiantamaton varsinkin siksi, että se osui kohdalleen -- historiallisesti?

Seuran jäsenet hyökkäsivät siis eri ryhminä pitkin Walnut-katua, sitten läheisille kaduille, läpi koko kaupunginosan. He herättivät asukkaat ja pakottivat heidät suostumaan perinpohjaiseen tarkastukseen, luvaten jälkeenpäin korvata kotirauhan rikkomisen, sillä tätä pidettiin erityisesti arvossa anglosaksilaiseen rotuun kuuluvien kesken. Kaikki rettelöt ja etsinnöt olivat turhia. Roburia ei löydetty mistään, ei pienintäkään jälkeä. Jos hän olisi karannut Weldon Instituutin _Go-ahead_-pallossa, häntä olisi ollut yhtä mahdoton löytää. Kun oli tunnin verran pidetty kotitarkastuksia, täytyi puuhasta luopua, ja seuran jäsenet hajaantuivat, ensin kuitenkin vannottuaan ulottavansa etsiskelyt koko Amerikan alueelle, Uuden mantereen molempiin puoliskoihin.

Kello yhdentoista aikaan oli hiljaisuus jo melkein palautunut äsken niin meluisaan kaupunginosaan. Philadelphia saattoi siis uudelleen vaipua sikeään uneen, jollainen kadehdittava siunaus tuli suurtenkin kaupunkien osaksi, jos niissä onneksi ei varsinaisesti harjoitettu teollisuutta. Seuran jäsenet eivät nyt ajatelleet muuta kuin suoriutua kukin pikimmiten kotiinsa. Mainitaksemme heistä vain jonkun huomattavimman, William T. Forbes kiirehti ison sokerikeittimönsä ääreen, missä neiti Doll ja neiti Mat olivat hänelle valmistaneet illallisteetä hänen omalla ruokosokerillaan maustettuna. Truk Milnor lähti tehtaalleen, jonka höyrykone puhisi läpi vuorokauden esikaupungin perimmässä kolkassa. Rahastonhoitaja Jem Cip, jota oli julkisesti syytetty siitä, että hänellä oli puolisen metriä pitemmät suolet kuin tavallisella ihmisellä, palasi ruokalaan, missä häntä odotti kasvisillallinen.

Mutta kaksi kaikkein huomattavinta ilmapallon harrastajaa -- ainoastaan kaksi -- ei näyttänyt aikovan niin pian palata kotiinsa. He olivat käyttäneet tätä tilaisuutta keskustellakseen entistä kiivaammin. Nämä kaksi olivat leppymättömät setä Prudence ja Phil Evans, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri.

Seuran talon portilla oli palvelija Frycollin odottanut setä Prudencea, isäntäänsä, ja lähtenyt seuraamaan tätä, välittämättä vähääkään asiasta, joka sai nämä virkatoverit riitelemään.

Kun äsken käytettiin verbiä keskustella kuvaamaan sitä toimintaa, johon seuran puheenjohtaja ja sihteeri yksissä tuumin ryhtyivät, se oli oikeastaan vain asian kaunistelemista. Totta puhuen he kiistelivät hyvin tarmokkaasti, minkä oli aloittanut heidän vanha kilpailunsa.

-- Ei, hyvä herra, ei! Phil Evans toisti. -- Jos minulla olisi ollut kunnia toimia Weldon Instituutin puheenjohtajana, ei koskaan olisi sattunut sellaista skandaalia.

-- No, mitä olisitte tehnyt, jos teillä olisi ollut se kunnia? setä Prudence kysyi.

-- Olisin keskeyttänyt puheenvuoron julkiselta herjaajalta, ennen kuin hän olisi ehtinyt suutansakaan avata!

-- Minusta näyttää, että puheenvuoron keskeyttämiseksi tarvitsee ainakin sallia ensin puhua.

-- Ei Amerikassa, hyvä herra, ei Amerikassa.

Ja näin heittäessään toisilleen letkauksia, jotka olivat pikemmin kirpeän- kuin makeanpuoleisia, nämä kaksi herraa kävelivät pitkin katuja, jotka veivät yhä kauemmas kotoa; he kulkivat monen korttelin lävitse, jolloin he joutuisivat palatessaan sitten tekemään pitkän kierroksen.

Frycollin seurasi yhä kintereillä; mutta hänen mieltään ei lainkaan rauhoittanut se huomio, että hänen isäntänsä käveli sellaisiin osiin kaupunkia, jotka olivat jo autioita. Nämä paikat eivät miellyttäneet palvelija Frycollinia, varsinkaan keskiyön lähestyessä. Pimeys olikin hyvin sankka ja kuu sattui olemaan uusi, vasta aloittaen 28 vuorokauden paistettaan.

Frycollin silmäili siis oikealle ja vasemmalle, ettei epäillyttäviä varjoja olisi ollut heitä vaanimassa. Ja totisesti hän luulikin näkevänsä viisi tai kuusi pitkää roikaletta, jotka ilmeisesti eivät päästäneet heitä näkyvistään.

Vaistomaisesti Frycollin lähestyi isäntäänsä, mutta ei olisi millään ehdolla uskaltanut häiritä tätä keskellä sanailua, sillä siitä olisi tullut palkinnoksi pari läimäystä.

Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri huomaamattaan ja sattumalta kävelivät Fairmont-puistoon päin. Väittelynsä ollessa kiivaimmillaan he astelivat kuuluisaa rautasiltaa pitkin Schuylkill-joen poikki; he kohtasivat vain muutamia myöhäisiä jalankulkijoita ja joutuivat viimein keskelle laajoja alueita, joista toiset oli jätetty rehevöitymään niityiksi, toisia taas varjostivat kauniit puut, jotka tekivät tästä puistosta mitä ihanimman virkistyspaikan.

Nyt valtasi Frycollinin entistä hurjempi pelko, sitäkin suuremmalla syyllä, kun mainitut viisi tai kuusi hahmoa olivat hiipineet hänen perästään Schuylkill-joen sillan poikki. Hänen silmäteränsäkin laajenivat niin suuriksi, että ulottuivat melkein kehäkalvojen reunaan. Samalla hänen ruumiinsa pieneni, painui kokoon, ikään kuin sillä olisi ollut yhtä suuri supistumiskyky kuin nilviäisillä ja eräillä niveleläimillä!

Syynä oli se, että palvelija Frycollin oli pahimman lajin pelkuri.

Hän oli aito neekeri Etelä-Carolinasta, typerä pää hintelän vartalon jatkona. Ikää hänellä oli kaksikymmentäyksi vuotta, mikä merkitsi, ettei hän ollut edes syntynyt orjana, mutta se ei tehnyt häntä paremmaksi. Hän oli ulkokullattu, herkkusuu, laiska ja erityisesti viheliäinen pelkuri. Setä Prudencen palveluksessa hän oli ollut jo kolme vuotta. Lukemattomia kertoja hänet oli uhattu ajaa tiehensä, mutta hänen oli annettu vielä jäädä, kun pelättiin, että seuraaja olisi vielä huonompi. Mutta ottaessaan osaa sellaisen isännän elämään, joka aina oli valmis mitä rohkeimpiin yrityksiin, Frycollinin piti tietää, että hänen raukkamaisuutensa voisi monestikin joutua perin kovalle koetukselle. Sen vastapainona oli kuitenkin oivallisia etuja. Häntä ei liian paljon haukuttu herkuttelustaan, vielä vähemmän laiskuudestaan. Mutta voi sinua, palvelija Frycollin, jospa olisit aavistanut, millainen tulevaisuus sinulla oli edessäsi!

Minkähän takia Frycollin ei ollut pysynyt Bostonissa erään Sneffelin herrasväen palveluksessa, joka aiottuaan matkustaa Sveitsiin oli jäänyt kotiin maanvyörymien vuoksi? Eikö juuri se paikka sopinut Frycollinille paremmin kuin setä Prudencen koti, jossa yltiöpäisyys oli tavallista?

Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan täällä, ja hänen isäntänsä oli lopulta tottunut hänen vikoihinsa. Muuten hänellä oli eräs ansiokin. Vaikka hän oli syntyjään neekeri, hän ei kuitenkaan puhunut neekerimurretta. Se oli otettava huomioon, sillä mikään ei ollut niin ilkeätä kuultavaa kuin tämä mongerrus, jossa possessiivipronomineja ja infinitiivejä käytettiin ylenpalttisesti väärin.

Varmaa siis oli, että Frycollin oli pelkuri ja, kuten joskus sanotaan, arka kuin kuu.

Mutta tämän vertauksen johdosta on täysi syy esittää vastalause, sillä sehän loukkaa vaaleata Foibea, suloista Seleneä, säteilevän Apollonin siveää sisarta. Millä oikeudella saisi arkuudesta syyttää taivaankappaletta, joka maailman alusta saakka oli katsellut maata suoraan edestä, milloinkaan kääntämättä sille selkäänsä?

Olkoon sen laita kuinka tahansa, tähän aikaan -- hyvin lähellä keskiyön hetkeä -- kalpean loukatun sirppi oli jo katoamassa länteen puiston korkeiden oksien taakse. Sen säteet pujottelivat lehtien lomitse ja sirottelivat muutamia läikkiä maahan. Puiden juurella oli niiden vuoksi hiukan valoa.

Se auttoi Frycollinia katselemaan ympärilleen tarkemmin.

-- Huh! hän äännähti. -- Aina ne roistot ovat mukana! Totta vie, ne tulevat yhä lähemmäs!

Nyt hän ei enää empinyt, vaan kiirehti isäntänsä luo ja sanoi:

-- Master setä!

Näin hän nimitti setä Prudencea, joka oli määrännytkin hänet käyttämään sitä puhuttelutapaa.

Tällä hetkellä oli molempien kilpailijain väittely yltynyt äärimmilleen. Ja kun he kumpikin käskivät toinen toistaan painumaan hiiteen, sai Frycollin vastaukseksi töykeän kehotuksen korjata luunsa samaan paikkaan.

Samalla kun he sanailivat vastatusten silmät kiiluen, setä Prudence marssi eteenpäin Fairmont-puiston autioita niittyjä pitkin, yhä kauemmas Schuylkill-joesta ja sillasta, jolle täytyi palata kaupunkiin päästäkseen.

Sitten he kaikki kolme joutuivat keskelle korkeaa tukkimetsää, jonka latvoja hipaisivat kuun viimeiset säteet. Sen takana oli laaja aukeama, soikea kenttä, joka olisi mainiosti sopinut kilparadaksi. Ainoakaan epätasaisuus ei olisi siellä häirinnyt hevosten nelistystä, yksikään puuryhmä ei olisi estänyt katselijoita näkemästä koko tannerta, jolla oli ympärysmittaa useita kilometrejä.

Mutta jos setä Prudence ja Phil Evans eivät olisi niin täysin kiinni väittelyssä, jos he olisivat vähänkin katselleet ympärilleen, heille olisi piankin selvinnyt, ettei tämä aukeama enää ollut samanlainen kuin tavallisesti. Oliko tuo laitos, joka oli tänne perustettu eilisen jälkeen, ehkä jokin myllytehdas? Sitä olisi todellakin luullut myllytehtaaksi, sillä siinä oli rykelmä tuulimyllyjä, joiden tällä hetkellä liikkumattomat siivet sojottivat puolihämärässä.

Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät kuitenkaan panneet merkille tätä outoa maisemanvaihdosta Fairmont-puistossa. Frycollinkaan ei nähnyt sitä. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt vain siihen, että maleksijat lähenivät ja liittyivät toisiinsa ikään kuin ryöstöaikeissa. Hänet valtasi nyt kouristava pelko, jäsenet herpaantuivat, hiukset nousivat pystyyn -- sanalla sanoen, hän oli joutunut kauhun äärimmäiseen vaiheeseen.

Mutta sittenkin hän jaksoi vielä polvien täristessä huutaa viimeisen kerran:

-- Master setä...! Master setä!

-- No mitä ihmettä siellä nyt on? setä Prudence kysyi.

Kenties Phil. Evans ja hän olisivat mielelläänkin purkaneet vimmaansa peittoamalla aika lailla tätä kovaonnista palvelijaa. Mutta siihen ei heillä ollut aikaa, yhtä vähän kuin Frycollin ehti heille vastata.

Jostakin kuului kimeä vihellys. Heti sen jälkeen syttyi sähkötähden tapainen valo keskellä aukeamaa.

Epäilemättä se oli sovittu merkki, ja tässä tapauksessa se ilmoitti, että oli tullut aika ryhtyä johonkin tihutyöhön.

Nopeammin kuin osasi kuvitellakaan, metsän laidasta syöksähti kuusi miestä, kaksi tarttui setä Prudenceen, kaksi Phil Evansiin, loput kaksi palvelija Frycolliniin, mutta nämä kaksi viimeistä olivat ilmeisesti liikaa, sillä neekeri ei kyennyt tekemään vastarintaa.

Vaikka Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri oli yllätetty äkkirynnäköllä, he yrittivät kuitenkin puolustaa itseään. Mutta siihen ei heillä ollut aikaa eikä voimia. Muutamassa sekunnissa heidät oli vaiennettu suukapuloilla, peitetty silmät siteillä, nujerrettu ja köytetty, ja sitten heitä kannettiin kiireesti aukeaman poikki. Mitä muuta he voivat ajatella kuin että olivat joutuneet tekemisiin sellaisten häikäilemättömien roistojen kanssa, jotka eivät viivytelleet tyhjentämästä metsän yksinäisyyteen jääneiden ihmisten taskuja. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Heidän taskujaan ei edes tutkittu, vaikka setä Prudencella aina oli mukanaan muutamia tuhansia dollareita.

Hyökkäyksestä oli kulunut tuskin minuuttiakaan -- eikä miesten kesken ollut vaihdettu sanaakaan -- kun setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin tunsivat, että heidät laskettiin varovasti, ei aukeaman ruoholle, vaan jonkinlaiselle lattialle, joka narahti heidän painostaan. Siellä heidät sovitettiin seisomaan lähekkäin. Sitten kuului ovi paukahtavan kiinni, ja salvan kitiseminen pieliraudassa kertoi heille, että he olivat vankeina.

Pian alkoi yhtämittainen humina tai hyrinä, ikään kuin frrr... jossa ärrät jatkuivat äärettömiin, eikä mitään muuta ääntä kuulunut tämän tyynen yön autiudessa...

* * * * *

Mikä hälinä nousikaan Philadelphiassa seuraavana päivänä! Aamun ensi hetkistä saakka tiedettiin, mitä oli tapahtunut eilen illalla Weldon Instituutin kokouksessa: sinne oli ilmestynyt salaperäinen henkilö, muuan insinööri nimeltä Robur -- Robur Valloittaja -- joka oli ilmeisesti tahtonut haastaa riitaa ilmapallon harrastajien kanssa ja sitten selittämättömällä tavalla kadonnut.

Mutta sitten vasta todella hämmästyttiin, kun koko kaupunki sai kuulla, että seuran sekä puheenjohtaja että sihteeri myös olivat kadonneet 12. ja 13. päivän välisenä yönä.

Tietysti heitä haettiin kaikista mahdollisista paikoista kaupungista ja lähiseuduilta. Kaikki oli turhaa. Philadelphian, Pennsylvanian ja koko Amerikankin sanomalehdet ja aikakauskirjat tarttuivat asiaan ja selittivät sitä lukemattomilla eri tavoilla, joista ei yksikään osunut oikeaan. Melkoisia palkintoja luvattiin ilmoituksissa ja seiniin naulatuissa kuulutuksissa -- ei ainoastaan sille, joka löytäisi arvoisat kadonneet henkilöt, vaan sillekin, joka voisi esittää joitakin sellaisia tietoja, että päästäisiin heidän jäljilleen. Mistään ei ollut apua. Vaikka maa olisi nielaissut heidät, niin Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät olisi sen paremmin hävinneet maapallon pinnalta.

Tämän johdosta vaativat hallituksen äänenkannattajat, että poliisin lukumäärää lisättäisiin hyvin tuntuvasti, koska tällaisiin konnantöihin voitiin ryhtyä Yhdysvaltojen parhaimpia kansalaisia vastaan -- ja siinä ne olivatkin oikeassa.

Toisaalta vastustuspuolueen lehdet vaativat, että samainen henkilökunta erotettaisiin toimestaan hyödyttömänä, koska sellaiset konnantyöt olivat mahdollisia eikä niiden tekijöistä saatu pienintäkään selvyyttä -- ja kenties ei tämäkään mielipide ollut väärä.

Sillä välin poliisi pysyi samana kuin se ennestään oli ja ikuisesti tulee olemaankin tässä parhaimmassa maailmassa, joka ei ole eikä voisikaan olla täydellinen.

VÄLIRAUHA.