Part 15

Niin, tämä oli yleinen suru, eikä sana "suru" ole suinkaan liioiteltu, sillä lukuunottamatta muutamia huimapäitä, jollaisia tavataan Yhdysvalloissakin, ei voitu toivoa, että enää koskaan saataisiin nähdä näitä kahta arvossapidettyä kansalaista.

Sillä välin ei kuulunut enää mitään uutisia _Albatrossista_ sitten sen Pariisin ylityksen, paitsi että se oli muutamia tunteja myöhemmin nähty Rooman yläpuolella -- siinä kaikki. Eikä siinä olekaan mitään outoa, kun ottaa lukuun, kuinka nopeasti ilma-alus oli kulkenut Euroopan yli pohjoisesta etelään ja sitten viistoon välimeren poikki. Tämän hurjan vauhdin vuoksi sitä ei ollut kaukoputkilla voitu havaita millään kohdalla matkansa varrella. Tähtitornien oli turha panna henkilökuntansa seuraamaan sitä yöllä ja päivällä, sillä Robur Valloittajan lentokone oli kiitänyt joko niin kaukana tai niin korkealla -- Ikariassa, kuten hän itse joskus sanoi -- että oli toivotonta koskaan havaita sitä.

Tässä sopii lisätä, että jos sen vauhti olikin hiljentynyt Afrikan rannikon kohdalla, sitä ei kuitenkaan huomattu etsiä Algerin taivaalta, kun setä Prudencen tiedonantoa ei silloin vielä tunnettu. Ilma-alus havaittiin kyllä Timbuktun yläpuolella, mutta tämän kuuluisan kaupungin tähtitorni -- mikäli siellä on tällainen laitos -- ei ollut vielä ehtinyt lähettää Eurooppaan havaintojensa tulosta. Mitä taas tulee Dahomeyn kuninkaaseen, niin hän olisi ennemmin leikkauttanut päät pariltakymmeneltä tuhannelta alamaiseltaan, niiden joukossa ministereiltään, kuin tunnustanut jääneensä tappiolle ottelussaan lentokoneen kanssa. Sitä hänen itserakkautensa ei olisi sietänyt.

Sitten insinööri Robur oli kulkenut Atlantin valtameren ylitse, saapunut Tulimaan ja edelleen Kap Hornin kohdalle. Sieltä hän joutui, hieman vastoin tahtoaan, käväisemään etelänavan seuduilla, jopa pyyhältämään itse navankin yli. Mutta näiltä ikuisen pakkasen perukoilta ei ollut syytä odottaa mitään uutisia.

Niin kului heinäkuu, eikä yksikään ihmissilmä voinut kerskua edes vilahdukselta nähneensä ilma-aluksen.

Sitten päättyi elokuukin, ja epätietoisuus Roburin vankien kohtalosta pysyi ennallaan. Nyt saattoi jo kysyä, eikö insinööri ollut, samaan tapaan kuin Ikaros, ensimmäinen historian mainitsemista lentäjistä, joutunut uhkarohkeutensa uhriksi.

Yhtä tuloksettomana kului myös syyskuu tai oikeastaan sen ensimmäiset 27 päivää.

Tosin tässä maailmassa on pakko mukautua kaikkeen. Ihmisluonteen mukaista on unohtaa entiset kärsimykset. Unohdetaan, koska on välttämätöntä unohtaa. Mutta tällä kertaa on sanottava maanpäällisen yleisön kunniaksi, että se uskollisesti pysyi ennallaan. Ei, se ei käynyt vähääkään kylmäkiskoiseksi muistellessaan millaisen kohtalon kaksi valkoista ja yksi neekeri olivat joutuneet kokemaan, kun heidät oli temmattu yläilmoihin kuten profeetta Elias, jonka palaamisesta maan päälle raamattu ei kuitenkaan ollut antanut lupausta.

Ja tämä onnettomuus tuntui katkerampana Philadelphiassa kuin missään muualla. Siihen liittyi hiukan henkilökohtaistakin pelkoa. Robur oli kostaakseen ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin heidän kotiseudultaan. Hän oli todellakin kostanut, joskin vääryydellä. Mutta riittäisikö se tyydyttämään hänen kostonhimoaan? Eikö hän ulottaisi sen myös toisiin, jotka olivat Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin ystäviä? Ja kuka saattoi väittää olevansa turvassa täydellisesti ilmaa hallitsevan miehen hyökkäyksiltä?

Mutta sitten, syyskuun 28. päivänä, levisi merkillinen uutinen kuin kulovalkea läpi kaupungin. Setä Prudence ja Phil Evans olivat muka iltapuolella jälleen ilmestyneet Weldon Instituutin puheenjohtajan yksityisasuntoon.

Ja merkillisintä oli se, että tämä uutinen oli tosi, vaikka järki-ihmiset eivät aluksi ottaneet sitä uskoakseen.

Ilmeinen tosiasia kumosi kuitenkin kaikki epäilykset. Siinä molemmat kadonneet olivat omassa persoonassaan, kaikkea muuta kuin aaveina... ja Frycollin oli myös tullut takaisin.

Seuran jäsenet, sitten heidän ystävänsä ja vihdoin suuret kansanjoukot riensivät setä Prudencen talolle. Molempia toveruksia tervehdittiin ylenpalttisen innostuneesti; kaikki puristivat heidän kättään riemusta huutaen.

Siellä oli Jem Cip, jätettyään kesken ateriansa, johon kuului paistettua vuohenkaalia, samoin kuin William T. Forbes ja hänen molemmat tyttärensä, neiti Doll ja neiti Mat. Ja tänään setä Prudence olisi voinut ottaa vaimokseen heidät molemmat, mikäli olisi ollut mormooni; mutta hän ei sattunut kannattamaan tätä uskonlahkoa eikä edes aikonut niin tehdä. Saapuvilla olivat myös Truk Milnor, Bat T. Fyn ja vihdoin seuran kaikki jäsenet. Vielä nytkin tuntuu ihmeelliseltä, kuinka setä Prudence ja Phil Evans pääsivät hengissä tuhansien käsien puristuksesta, joka heidän täytyi kestää kulkiessaan koko kaupungin halki.

Samana iltana piti Weldon Instituutilla olla viikkokokouksensa. Tietysti odotettiin, että puheenjohtaja ja sihteeri saapuisivat sinne tavallisille paikoilleen. Mutta koska he eivät vielä olleet kertoneet seikkailuistaan -- kenties heille ei ollutkaan annettu suunvuoroa? -- niin toivottiin myös, että he kokouksessa kertoisivat yksityiskohtia myöten, mitä olivat kokeneet retkellään.

Syystä tai toisesta molemmat olivatkin pysyneet mykkinä. Yhtä sanaton oli myös palvelija Frycollin, joka oli ollut vähällä revetä kappaleiksi veriheimolaistensa riehaantuneessa syleilyssä.

Mutta se, mitä molemmat ystävykset eivät olleet sanoneet tai tahtoneet sanoa, oli tapahtunut seuraavalla tavalla:

Muistetaanhan vielä, kuinka uskaliaasti Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri olivat heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä paenneet ilma-alukselta, kuinka ihastuneina he olivat polkeneet Chathamin saaren kalliopohjaa. Sitten oli ammuttu Phil Evansia, setä Prudence oli katkaissut köyden, ja lounaistuulen ajamana oli _Albatross_, jonka kumpikaan vetopotkuri ei ollut kunnossa, lähtenyt kiitämään ulapalle, nousten samalla hyvin korkealle. Sytytettyjen sähkölyhtyjen ansiosta saarelle jääneet olivat voineet seurata samalla sen menoa jonkin aikaa, mutta pian se oli kadonnut pimeyteen.

Pakolaisten ei enää tarvinnut pelätä mitään. Miten Robur olisi voinut palata saarelle, kun ilma-aluksen potkurit varmaankin pysyisivät toimintakyvyttöminä vielä kolme tai neljä tuntia?

Sillä välin ehtisi räjähdys tuhota aluksen. _Albatrossista_ jäisi vain kelvoton hylky kellumaan merellä, ja kaikki siinä olleet miehet olisivat ruhjoutuneina meren saaliina.

Kosto olisi silloin täyttynyt kaikessa kauheudessaan.

Setä Prudence ja Phil Evans katsoivat laillisesti puolustaneensa itseään, eikä heillä siis ollut tunnonvaivoja.

Phil Evans oli saanut vain mitättömän haavan ilma-aluksen kannelta ammutusta luodista. Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle rantaa pitkin toivoen tapaavansa alkuasukkaita.

Tässä toivossa he eivät pettyneetkään. Chathamin länsirannikolla asui noin viisikymmentä mustaihoista, jotka elättivät itseään kalastuksella. He olivat nähneet ilma-aluksen laskeutuvan saaren kohdalle. Nyt he soivat pakolaisille sellaisen vastaanoton kuin nämä olisivat olleet yliluonnollisia, jumaloitavia olentoja, tai siitä ainakaan ei paljon puuttunut. Heidät majoitettiin kaikkein mukavimpaan majaan. Koskaan ei Frycollin enää saisi tällaista tilaisuutta esiintyä mustien jumalana.

Kuten setä Prudence ja Phil Evans olivat olettaneet, he eivät nähneet ilma-aluksen palaavan saarelle. Siitä he tietysti tekivät sen johtopäätöksen, että räjähdys oli sen tuhonnut jossakin hyvin korkealla. Koskaan ei siis enää kuultaisi puhuttavan insinööri Roburista eikä hänen ihmeellisestä koneestaan tai tovereistaan.

Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa tilaisuutta päästä takaisin Amerikkaan. Mutta merenkulkijat poikkeavat hyvin harvoin Chathamin saarelle. Näin kului koko elokuu, ja pakolaiset saivat jo aihetta miettiä, eivätkö he olleet joutuneet vankilasta toiseen, jossa Frycollin sentään tuli paremmin toimeen kuin yläilmojen tyrmässä.

Vihdoin, syyskuun 3. päivänä, tuli sinne muuan laiva täydentämään juomavesivarastoaan. Kuten vielä muistettaneen, setä Prudencella oli Philadelphiassa _Albatrossin_ miesten käsiin joutuessaan mukanaan muutamia tuhannen dollarin seteleitä -- enemmänkin rahaa kuin oli tarpeen korvaamaan matkakulut Amerikkaan asti. Kiitettyään palvojiaan, jotka osoittivat heille jäähyväisiksi ylenpalttisen harrasta kunnioitusta, setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin astuivat laivaan matkustaakseen Aucklandiin. Seikkailuistaan he eivät kertoneet sanaakaan, ja kahden päivän kuluttua he saapuivat Uuden Seelannin pääkaupunkiin.

Siellä he pääsivät matkustajiksi eräälle postilaivalle, joka purjehti Tyynenmeren poikki, ja syyskuun 20. päivänä, mitä mukavimman merimatkan jälkeen, _Albatrossista_ pelastuneet kolme miestä astuivat San Franciscon laiturille. He eivät olleet maininneet, keitä he olivat tai mistä he tulivat; mutta kun he olivat avokätisesti maksaneet matkaliput, yksikään amerikkalainen laivakapteeni ei olisi vaatinut heiltä enempää.

San Franciscossa he nousivat ensimmäiseen junaan, joka lähti mantereen poikki pitkin suurta Pacific-rataa, ja 28. päivänä he olivat perillä Philadelphiassa.

Tällainen on suppeassa muodossa kertomus siitä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun pakolaiset olivat jättäneet ilma-aluksen ja lähteneet Chathamin saarelta. Näin oli siis puheenjohtajan ja sihteerin mahdollista vielä samana iltana asettua tavallisille paikoilleen Weldon Instituutin toimistossa, jonne saapui tungokseen asti väkeä.

Kumpikaan heistä ei ollut koskaan esiintynyt niin tyynenä. Kun heitä katseli, ei tuntunut ollenkaan siltä, että oli sattunut mitään poikkeuksellista kesäkuun 12. päivän ikimuistettavan kokouksen jälkeen. Tuntui kuin heidän elämässään ei olisi ollutkaan noita kolmea ja puolta kuukautta!

Kun oli tullut hiljaisuus läsnäolijoiden hurraa-huutojen jälkeen, jotka he kumpikin ottivat vastaan niin rauhallisesti, ettei heidän kasvoillaan näkynyt vähintäkään liikutusta, setä Prudence pani taas hatun päähänsä ja alkoi puhua:

-- Arvoisat kansalaiset, kokous on alkanut.

Kaikki taputtivat käsiään vimmatusti ja syystäkin. Sillä jollei ollutkaan eriskummallista, että kokous alkoi, niin se ainakin oli erinomaista, että kokouksen avasi setä Prudence, Phil Evansin avustamana.

Puheenjohtaja antoi innostuksen purkautua vapaasti ja odotti maltillisesti, kunnes taas oltiin hiljaa. Sitten hän jatkoi:

-- Viime kokouksessamme, hyvät herrat, oli keskustelu hyvin vilkasta (_kuulkaa, kuulkaa!_) niiden eri puolueiden kesken, joista toinen vaati, että _Go-ahead_-palloomme pannaan potkuri keulaan, kun taas toinen puolue kannatti peräpotkuria. (_Hämmästyksen oireita_.) Mutta nyt olemme keksineet keinon, jolla molemmat vastakkaiset mielipiteet saadaan sopimaan yhteen, ja tämä keino on seuraava: ilmapalloon pannaan kaksi potkuria, toinen gondolin keulaan, toinen sen perään. (_Perinpohjainen tyrmistys ja äänettömyys_.) Siinä kaikki.

Niin, ei sanaakaan lisää. Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin ryöstöstä yläilmoihin ei hiiskaustakaan! Ei vihjettäkään _Albatrossista_ tai insinööri Roburista! Ei puoltakaan sanaa koko retkestä tai siitä, miten he olivat päässeet pakoon vankeudestaan, miten oli käynyt ilma-aluksen, vieläkö se kiiti avaruudessa ja pitikö odottaa uusia kostotoimia seuran jäseniä vastaan!

Tietysti kaikilla näillä ilmapallon harrastajilla oli kova halu kysellä setä Prudencelta ja Phil Evansilta; mutta nämä näyttivät niin vakavilta ja sulkeutuneilta, että kaikkien mielestä oli sopivinta pitää arvossa heidän vaiteliaisuuttaan. Kun he katsoisivat sopivaksi puhua, saataisiin kyllä kuulla, ja suuri kunnia olisikin silloin kuunnella heidän kertomustaan.

Kaikesta päättäen tässä merkillisessä jutussa piili ehkä jokin salaisuus, jota ei vielä saanut kertoa maailmalle.

Ja sitten setä Prudence jatkoi puhettaan sellaisen hiljaisuuden vallitessa, jota ei tähän asti ollut milloinkaan saatu kokea Weldon Instituutin kokouksissa:

-- Hyvät herrat, nyt ei ole muuta jäljellä kuin lopullisesti valmistaa _Go-ahead_, jonka tehtäväksi tulee valloittaa yläilmojen valtakunta. Kokous on päättynyt.

TULEVAISUUDEN TIEDE.

Huhtikuun 29. päivänä seuraavana vuonna, seitsemän kuukautta setä Prudencen ja Phil Evansin odottamattomasta paluusta, oli koko Philadelphia liikkeellä. Tällä kertaa ei ihmisten mielissä ollut mikään valtiollinen asia. Tarkoituksena ei ollut panna toimeen vaaleja tai kansankokouksia. _Go-ahead_ niminen ilmapallo, joka oli rakennettu valmiiksi Weldon Instituutin toimesta, aikoi nyt vihdoinkin lähteä valloittamaan luontaista aluettaan.

Ilmapurjehtijana oli kuuluisa Harry W. Tinder, jonka nimi mainittiin tämän kertomuksen alkupuolella, ja hänellä lisäksi apulainen.

Matkustajina olivat Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri. Eivätkö he ansainneet tätä kunniaa? Eikö juuri heidän tehtävänään ollut lähteä henkilökohtaisesti kumoamaan teoriat kaikista sellaisista lentolaitteista, joissa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman periaate?

Mutta vaikka oli kulunut jo seitsemän kuukautta, he eivät vieläkään suostuneet puhumaan seikkailuistaan. Eipä edes Frycollin, niin kova halu kuin hänellä olikin, ollut maininnut sanallakaan insinööri Roburia tai hänen merkillistä ilma-alustaan. Kun otetaan huomioon, että setä Prudence ja Phil Evans olivat yltiöpäisiä ilmapallon harrastajia, he eivät tietysti sietäneet kuulla puhuttavankaan ilma-aluksesta tai mistään muunlaisesta lentolaitteesta. Mikäli _Go-ahead_ ei olisi ensi sijalla ilmassa liikkuvien koneiden alalla, he eivät halunneet myöntää minkään olevan arvokasta lentäjien keksinnöissä. He uskoivat edelleen, he halusivat yhä uskoa, että varsinainen koje, jolla voi liikkua yläilmoissa, oli juuri ilmapallo ja että sille yksin kuului tulevaisuus.

Tosin enää ei ollut olemassa miestä, jolle he olivat valmistaneet kauhean koston -- omasta mielestään niin ansaitun! Yksikään niistä, jotka olivat hänen mukanaan, ei ollut voinut jäädä henkiin. Albatrossin salaisuus oli nyt haudattuna Tyynenmeren pohjaan.

Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että insinööri Roburilla oli tukikohta, turvapaikka, jollakin saarella tämän aavan valtameren keskellä, niin se oli vain olettamus. Mutta sittenkin setä Prudence ja Phil Evans päättivät myöhemmin ottaa esille kysymyksen, pitäisikö siinä suhteessa ryhtyä joihinkin tutkimuksiin.

Vihdoinkin siis oli tullut tilaisuus suorittaa se suurenmoinen koe, jota Weldon Instituutti oli kauan ja huolellisesti valmistellut. _Go-ahead_ oli lajinsa täydellisin, mitä tähän asti oli keksitty ilmapurjehdusta varten, ja se vastasi sellaisia saavutuksia kuin _Inflexible_ ja _Formidable_ ovat laivanrakennuksen alalla.

_Go-aheadilla_ oli kaikki ne ominaisuudet, jotka tulee olla kelvollisella ilmapallolla. Suuri koko salli sen nousta ylimpiin ilmakerroksiin, mitä ilmapallolla suinkin voi saavuttaa; materiaalinsa puolesta se saattoi pysyä määrättömän kauan ilmassa; se oli niin tiivis ja tukeva, ettei tarvinnut pelätä kaasun laajentumista tai sateen ja tuulen vahingollisia vaikutuksia; sen kantavuus mahdollisti riittävän nostovoiman, jotta voitiin ottaa mukaan sähkökoneisto kaikkine tarpeineen käynnistämään molemmat potkurit, joiden avulla saavutettiin suurempi nopeus kuin milloinkaan ennen. Muodoltaan se oli pitkulainen, mikä helpottaisi sen liikkumista eteenpäin vaakasuorassa suunnassa. Gondolissa, melkein samanlaisessa kuin kapteenien Krebsin ja Renardin ilmapallon alla, oli kaikkia ilmapurjehduksessa tarpeellisia työkaluja, fysikaalisia laitteita, köysiä, ankkureita, ohjausnuoria ynnä muuta ja sitä paitsi sähköparistoja ja akkumulaattoreita, joista saatiin mekaanista voimaa. Keulassa oli potkuri, perässä toinen ja lisäksi peräsin. Mutta luultavasti _Go-aheadin_ koneiden teho oli paljon pienempi kuin _Albatrossin_.

Kun _Go-ahead_ oli täytetty kaasulla, se oli kuljetettu Fairmont-puiston aukealle kohdalle, vieläpä samaan paikkaan, missä Roburin ilma-alus oli levännyt muutaman tunnin.

On tarpeetonta huomauttaa, että nostovoimansa se oli saanut kaikkein keveimmän lajin kaasusta. Valaistukseen käytettävä kaasu on niin raskasta, että kuutiometri sitä voi nostaa ainoastaan noin seitsemänsataa grammaa, ja painoero verrattuna ympäröivään ilmaan ei läheskään riitä. Mutta vetykaasun nostokyvyn voi arvioida 1.100 grammaksi, ja juuri tällä kaikesta puhtaalla kaasulla, jota oli valmistettu kuuluisan Henry Giffardin menetelmän mukaan ja hänen erikoisilla laitteillaan, oli tavattoman kookas ilmapallo täytetty. Koska _Go-aheadin_ tilavuus oli 40.000 kuutiometriä, sen nostovoima oli siis kaasun avulla 40.000 kertaa 1.100 grammaa, mikä tekee 40.000 kiloa.

Mainittuna huhtikuun 29. päivän aamuna oli kaikki valmista. Kello yhdestätoista asti keinui suunnattoman iso ilmapallo parin metrin korkeudessa maasta valmiina nousemaan ilmaan.

Sää oli hieno ja ikään kuin varta vasten tilattu tätä tärkeää koetta silmälläpitäen. Oikeastaan olisi kyllä ehkä ollut parempi, jos olisi tuullut vähän enemmän, jolloin koe olisi ollut ratkaisevampi. Eihän koskaan olekaan epäilty sitä, että ilmapalloa voi ohjata tyynellä säällä, mutta toisin on laita, jos ilmavirrat ovat vahvoja, ja juuri näissä oloissa pitäisikin kokeita tehdä.

Kuten sanottu, nyt ei puhaltanut tuuli, eikä edes näyttänyt siltä, että alkaisi tuulla. Tänään sattui se merkillinen poikkeus, ettei Pohjois-Amerikka viitsinyt loppumattomasta varastostaan lähettää Länsi-Eurooppaan kunnon myrskyä, eikä koskaan ollut paremmin valittu päivää, jotta ilmapurjehduskoe onnistuisi.

Tarvitseeko mainita, että Fairmont-puistoon oli kokoontunut valtava väkijoukko; että lukuisat junat olivat tuoneet Pennsylvanian pääkaupunkiin uteliaita kaikista lähivaltioista; että teollisuus- ja liike-elämä oli keskeytetty, joten kaikki pääsivät katsomaan tätä merkillistä näytelmää, isännät, palvelijat, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset, kongressiedustajat, armeijan edustajat, virkamiehet, uutistenhankkijat, paikalliset asukkaat, valkoiset ja mustat, kerääntyneinä avaralle kentälle? Pitääkö kuvata tämän väenpaljouden meluavia mielenosoituksia, selittämätöntä liikehtimistä, äkillisiä tuuppauksia, jotka saivat kentän näyttämään lainehtivalta, paikoittain myrskyävältä ihmismereltä? Onko tarpeellista luetella, kuinka monesti kuului hurraa-huutoja, jotka kaikkialta räjähtivät kuin ilotulitusraketit, kun setä Prudence ja Phil Evans ilmestyivät gondoliin ilmapallon alle, joka oli somistettu Amerikan lipuilla? Ja lopuksi, pitääkö mainita, että suurin osa uteliaista kenties ei ollutkaan tullut katsomaan _Go-aheadia_, vaan ihailemaan niitä kahta erinomaista miestä, joiden takia vanha maailma kadehtii uutta?

Miksi vain kahta eikä kolmea? Miksi ei myös Frycollinia? Syynä oli se, että Frycollinin mielestä _Albatrossilla_ suoritettu retki sai riittää turvaamaan hänen maineensa. Hän oli kieltäytynyt kunniasta päästä isäntänsä mukaan eikä siksi saanut osaansa niistä suorastaan vimmatuista suosionosoituksista, joilla tervehdittiin Weldon Instituutin puheenjohtajaa ja sihteeriä.

Sanomattakin on selvää, että maineikkaan seuran jäsenet olivat viimeistä miestä myöten saapuvilla erikoisesti varatuilla paikoillaan köysien ja seipäiden sisäpuolella, joilla aukeaman keskusta oli piiritetty. Siellä nähtiin Truk Milnor, Bat T. Fyn, William T. Forbes, jonka käsivarsiin nojasivat hänen molemmat tyttärensä, neiti Doll ja neiti Mat. Kaikki olivat tulleet läsnäolollaan vakuuttamaan, ettei mikään voisi erottaa toisistaan ilmaa kevyemmän kannattajia.

Kun kello oli parikymmentä minuuttia yli yhdentoista, ilmoitti tykinlaukaus, että viimeiset valmistelut olivat päättyneet.

_Go-ahead_ odotti nyt vain lähtömerkkiä noustakseen korkeuteen.

Viittä minuuttia vaille puoli kaksitoista pamahti toinen tykinlaukaus.

Silloin _Go-ahead_, jota yhä pitelivät kiinnitysköydet, kohosi noin viidentoista metrin päähän maanpinnasta. Täten gondoli nousi syvän mielenliikutuksen valtaaman väkijoukon yläpuolelle. Setä Prudence ja Phil Evans seisoivat keulassa ja painoivat vasemman kätensä rintaa vasten, mikä merkitsi, että he kaikesta sydämestään olivat yhtä kansan kanssa. Sitten he ojensivat oikean kätensä keskitaivasta kohti, mikä merkitsi, että suurin kaikista tähän asti tunnetuista ilmapalloista vihdoinkin oli lähdössä valtaamaan ylimaallisen alueensa.

Satatuhatta kättä painoi silloin sataatuhatta rintaa, ja toiset satatuhatta suoristuivat taivasta kohti.

Kello puoli kaksitoista paukahti kolmas tykinlaukaus.

-- Kaikki irti! huusi setä Prudence, jonka tehtävänä oli lausua tämä ratkaiseva käsky.

Ja _Go-ahead_ kohosi "majesteettisesti", jollainen sanantapa on saanut pyhityksensä ilmapalloja koskevissa kuvauksissa.

Se olikin todella suurenmoinen näky! Sitä olisi voinut verrata valtavaan alukseen, joka juuri on jättänyt telakkansa. Eikö tämä ollutkin laiva, joka oli työnnetty ilmamereen?

_Go-ahead_ nousi täsmällisen kohtisuorasti, mikä todisti, että sää oli ehdottoman tyyni, ja sitten se pysähtyi 250 metrin korkeuteen.

Siellä alkoi sen liikehtiminen vaakasuoraan suuntaan. Molempien potkuriensa pyöriessä se lähti aurinkoa kohti noin kymmenen metrin sekuntinopeudella. Tämä vauhti oli sama kuin oikealla valaalla on meressä. Eikä muuten olekaan sopimatonta sitä verrata tähän pohjoisten merien jättiläiseen, koska se oli myös saman muotoinen.

Alhaalta kohosi uusi hurraa-huuto taitavia ilmapurjehtijoita kohti.

Sitten _Go-ahead_ alkoi peräsintä totellen tehdä kaikenlaisia kiertoliikkeitä ja käännöksiä, kulkien myös kaltevasti alaspäin ja ylöspäin, välillä kieppuen ahtaassa piirissä, välillä taas kiitäen suoraan eteen- tai taaksepäin, miten perämies milloinkin määräsi, niin että uppiniskaisimpienkin täytyi uskoa ilmapalloa voitavan ohjata -- mikäli täällä sellaisia oli. Ja jos joku olisi sanonut epäilevänsä, hänet olisi revitty palasiksi.

Mutta miksi tältä uljaalta kokeelta puuttui tuulta? Se oli todella ikävä sattuma. Epäilemättä olisi tuulen puhaltaessa saatu nähdä, kuinka _Go-ahead_ olisi epäröimättä toiminut asianmukaisesti, joko poiketen viistoon, samoin kuin purjealus suuntaa kulkunsa tiukasti tuulen ohitse, tai puskien ilmavirtoja vastaan kuin höyrylaiva.

Vähän ajan kuluttua ilmapallo kohosi muutamia satoja metrejä.

Tämän tempun merkitys käsitettiin hyvinkin. Setä Prudence ja hänen seuralaisensa aikoivat tutkia, eikö ylemmissä kerroksissa olisi jotakin ilmavirtaa kokeen täydentämiseksi. Jotta ilmapallo voisi milloin tahansa liikkua kohtisuoraan suuntaan, oli sen sisään järjestetty ryhmä pikku palloja, samantapaisia kuin kalojen uimarakot, joihin sopi pumpata tietty määrä ilmaa. Sen ei siis tarvinnut koskaan heittää maahan painolastia voidakseen nousta tai päästää ulos kaasua tahtoessaan laskeutua, vaan painoero saatiin toimeen ilmapumppujen avulla. Kuitenkin yläosaan oli sovitettu läppä, joka voitiin kiskaista auki siltä varalta, että täytyisi laskeutua hyvin nopeasti. Kaiken kaikkiaan oli noudatettu jo aikaisemmin tunnettuja järjestelmiä, mutta täydennetty niitä äärimmäisyyteen saakka.

_Go-ahead_ nousi siis kohtisuorasti. Sen tavattomat mittasuhteet pienenivät vähitellen katsojien silmissä, ikään kuin yhä useampien mykiöiden läpi nähtyinä. Ilmiö olikin hyvin huvittava sille, jonka kaulanikamat olivat vähällä taittua yläilmoihin tähystäessä. Jättiläisvalaasta tuli pian pyöriäinen, eikä tarvinnut odottaa kauan, ennen kuin se oli pelkkä simppu.

Nousun kestäessä _Go-ahead_ saavutti vihdoin noin neljäntuhannen metrin korkeuden. Mutta puhdasta taivasta vasten, jota ei peittänyt pieninkään utupilvi, se oli yhä näkyvissä.

Kuitenkin se pysyi edelleen kentän kohdalla, aivan kuin sitä kiinnittäisivät maahan eri puolille jännitetyt köydet. Ilmakehä ei olisi voinut olla tyynempi umpinaisessa kuvussakaan. Tuulenhenkäystä ei ylhäällä eikä alempana. Ilmapallo liikkui vaivattomasti, näyttäen vain pitkän välimatkan vuoksi niin kovin pieneltä kuin sitä olisi katseltu kaukoputken väärästä päästä.

Äkkiä kuului väkijoukosta huuto, jota seurasi satatuhatta muuta huutoa. Kaikkien kädet ojentuivat kohti pistettä, joka näkyi taivaanrannalla luoteessa.