Part 14

Puolta vuorokautta! Mutta viimeistään kolmen tunnin kuluttua _Albatross_ olisi pirstaleina. Eikö hyttiin kätketty dynamiittipanos ollut yhtä tehokas kuin laivan kylkeen ammuttu torpedo, niin että tuho tapahtuisi yläilmoissa?

Sillä välin oli tuuli käynyt yhä kovemmaksi, ja ilma-alus kiiti koilliseen. Vaikkei se nyt kulkenutkaan nopeasti, saattoi kuitenkin pitää varmana, ettei Chathamin saarta voitaisi auringon noustessa nähdä enää kaukoputkellakaan.

Jotta olisi kyetty palaamaan vastatuuleen, olisi pitänyt saada vetopotkurit tai ainakin etummainen toimimaan.

-- Tom, insinööri sanoi, -- sytytä lyhdyt täyteen valoonsa!

-- Ja kaikki miehet työhön!

-- Kaikki, työnjohtaja toisti.

Nyt ei enää ollut puhettakaan siitä, että korjaustyö jätettäisiin huomiseksi. Eikä enää välitetty uupumuksesta. _Albatrossin_ miehistöön tarttui päällikön into. Kaikilla oli kiihkeä halu saada millä keinoin tahansa pakolaiset kiinni. Heti kun etupotkuri olisi pantu paikalleen, lähdettäisiin takaisin Chathamia kohti, siellä ankkuroitaisiin uudestaan ja ryhdyttäisiin ajamaan vankeja takaa. Vasta sitten voitaisiin käydä käsiksi takapotkurin korjaamiseen, ja ilma-alus pääsisi kaikessa rauhassa jatkamaan paluumatkaansa Tyynenmeren yli X-saareen.

Joka tapauksessa oli tärkeätä, ettei _Albatross_ joutuisi kovin kauas koilliseen. Mutta tästä oli se paha haitta, että tuuli yhä kiihtyi, eikä ilma-alus voinut pysyä paikallaan, saati kulkea vastatuuleen. Potkuriensa liikevoiman menettäneenä se oli muuttunut tavallaan ilmapalloksi, joka ei kyennyt määräämään suuntaansa. Saaren rannalle jääneet pakolaiset olivat voineet nähdä, että se oli kadonnut näkyvistä ehtimättä tuhoutua räjähdyksessä.

Tilanne huolestutti Roburia kovasti, kun hän ajatteli vastaisia suunnitelmiaan. Veisikö liian kauan ennen kuin hän pääsisi takaisin Chathamin saarelle? Samalla kun korjaustyötä kiirehdittiin, hän päätti laskeutua taas alemmas toivoen siellä kohtaavansa heikompia ilmavirtoja. Kenties _Albatrossin_ onnistuisi pysytellä kutakuinkin paikallaan siihen asti, kunnes se jälleen pystyisi murtamaan vastatuulen voiman.

Nostopotkurien vauhtia vähennettiin, ja ilma-alus alkoi laskeutua. Jos jokin laiva olisi sattunut näkemään tätä kellumista ja liikettä räikeän sähkövalon keskellä, sen miehistö olisi varmasti pelästynyt suunniltaan.

Ollessaan enää vain puolentoista sadan metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella _Albatross_ pysähtyi.

Kovaksi onneksi Robur sai silloin huomata, että tässä alemmassa ilmakerroksessa kävi vielä väkevämpi tuuli, ja ilma-alus kulki entistä nopeammin sen mukana. Vaara, että pakosta ajauduttaisiin liian kauas koilliseen, uhkasi siis nyt pahemmin kuin äsken, ja paluu saarelle lykkääntyisi yhä tuonnemmaksi.

Oli selvää, että sittenkin oli edullisempaa pysyä ylempänä, ja _Albatross_ nousikin taas pian keskimäärin kolmentuhannen metrin korkeuteen. Ellei se siellä voinutkaan pysyä liikkumatta, eteneminen oli kuitenkin hitaampaa. Insinööri saattoi siis toivoa, että auringon noustua voisi näin korkealta vielä erottaa saaren ääriviivat, ja sinne olisi muutenkin helppo lentää, koska hän oli aikaisemmin ehdottoman tarkasti kartalla määritellyt saaren aseman.

Jos taas mieleen tuli kysymys, olivatko alkuasukkaat ottaneet pakolaiset hyvin vastaan, mikäli siellä oli ihmisiä, Robur ei vaivannut sillä päätään. Hänestä oli yhdentekevää, mitä villit tekisivät, sillä jouduttuaan tekemisiin _Albatrossin_ hyökkäyslaitteiden kanssa he tietysti heti pelästyisivät ja pakenisivat. Vaikkapa he siis ottaisivat pakolaiset suojaansa, ei näiden kiinni saaminen tuottaisi vähääkään vaikeuksia, ja kun nuo amerikkalaiset tuotaisiin taas _Albatrossin_ kannelle, niin...

-- X-saarelta ei pääse pakoon, Robur sanoi.

Kello yhden tienoissa yöllä oli etupotkuri saatu kuntoon. Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin panna se paikalleen, mikä vaati vielä tunnin verran työtä. Sitten _Albatross_ pääsisi taas omin neuvoin lentämään, keula lounaaseen, ja sillä välin irrotettaisiin takapotkuri korjattavaksi.

Sytytyslanka paloi edelleen tyhjäksi jääneessä hytissä. Enemmän kuin kolmannes siitä oli jo palanut. Ja kipinä lähestyi dynamiittipanosta.

Jollei ilma-aluksen kaikilla miehillä olisi ollut niin kiire, olisi edes joku heistä varmasti kuullut heikkoa ritinää kajuutasta. Kenties hän olisi samalla haistanut palavan ruudin lemun. Hän olisi hätääntynyt ja ilmoittanut heti insinöörille tai Tom Turnerille. Hytti olisi tutkittu, ja sieltä olisi löydetty laatikon tapainen arkku, johon pommi oli piilotettu... Olisi vielä ehditty pelastaa tämä ihmeellinen _Albatross_ ja kaikki ne, jotka sen mukana kiitivät ilmassa.

Mutta miehet työskentelivät keulassa, noin parinkymmenen metrin päässä pakolaisten hytistä. Mikään ei vielä houkuttanut heitä tännepäin, samoin kuin ei mikään voinut kääntää heidän huomiotaan tärkeästä työstä.

Robur itsekin oli siinä mukana omin käsin, hän kun oli taitava mekaanikko. Kiirehtiessään työtä hän ei kuitenkaan lyönyt laimin pienintäkään yksityiskohtaa, jotta kaikki tehtäisiin niin huolellisesti kuin suinkin. Oli välttämätöntä, että hän jälleen voisi täydellisesti hallita ilma-alustaan. Jollei hän saisi pakolaisia kiinni, he pääsisivät vihdoin takaisin Amerikkaan. Silloin häntä ryhdyttäisiin etsimään, ja mahdollista oli, että lopulta löydettäisiin myös X-saari. Ja sitten tulisi loppu tästä uudesta elämänmuodosta, jonka _Albatrossin_ miehet olivat itselleen luoneet -- yli-inhimillisestä, ylhäisestä elämästä!

Tällä hetkellä tuli Tom Turner insinöörin luo. Kello oli silloin neljännestä yli yksi.

-- Master Robur, hän sanoi, -- minusta näyttää, että tuuli on hiukan hiljenemässä ja kääntymässä samalla länteen päin.

-- Mitä ilmapuntari osoittaa? Robur kysyi tarkasteltuaan taivasta.

-- Se pysyy melkein paikallaan, työnjohtaja vastasi. -- Kuitenkin minusta tuntuu kuin pilvet painuisivat alemmaksi _Albatrossin_ alla.

-- Todellakin, Tom Turner, eikä siinä tapauksessa liene mahdotonta, että meren pinnalla jo sataa. Mutta meille se ei tee mitään haittaa, kunhan vain pysymme sateen yläpuolella. Me saamme kaikessa rauhassa tehdä työmme loppuun. -- Jos siellä sataa, Tom Turner jatkoi, -- niin se on varmaankin tihkusadetta -- ainakin pilvien muoto viittaa siihen -- ja alempana tuuli luultavasti tyyntyy pian kokonaan.

-- Epäilemättä, Tom, Robur myönsi. -- Mutta kuitenkin minusta tuntuu edullisemmalta olla vielä laskeutumatta. Korjataan kaikki viat ensin, ja sitten saamme ohjata ilma-alusta mielemme mukaan. Kaikki riippuu siitä.

Muutamia minuutteja kello kahden jälkeen oli korjaustyön ensimmäinen osa päättynyt. Kun etupotkuri oli sijoitettu paikalleen, käynnistettiin sitä pyörittävät paristot. Vauhti kiihtyi vähitellen, ja _Albatross_ palasi, keula lounaaseen päin, jokseenkin nopeasti Chathamin saarta kohti.

-- Tom, Robur sanoi, me olemme ajelehtineet tuulessa noin kaksi ja puoli tuntia koilliseen. Sen suunta ei ole muuttunut, mikäli olen kompassia seuraamalla huomannut. Minusta näyttää siis, että viimeistään tunnin päästä saavumme takaisin saarelle.

-- Sitä minäkin arvelen, master Robur, työnjohtaja vastasi, -- sillä vauhtimme on nyt noin kaksitoista metriä sekunnissa. Kello kolmen ja neljän välillä _Albatrossin_ pitäisi olla jälleen perillä.

-- Ja se juuri onkin paras aika, Tom. Meille on tärkeätä, että saavumme sinne yöllä ja voimme laskeutua maihin kenenkään näkemättä. Pakolaiset luulevat tietysti, että me olemme kaukana koillisessa, eivätkä osaa varoa. Kun _Albatross_ on päässyt melkein saaren kohdalle, yritämme piiloutua korkeiden kallioiden taakse. Ja vaikka täytyisi viipyä siellä muutamia päiviä...

-- Niin me viivymme, master Robur, ja vaikka täytyisi tapella alkuasukkaiden koko armeijaa vastaan...

-- Niin me taistelemme, Tom, loppuun asti _Albatrossimme_ puolesta.

Sitten insinööri kääntyi miehiin päin, jotka odottivat uusia käskyjä.

-- Hyvät ystävät, hän sanoi heille, -- vielä ei ole tullut levon hetki. Teidän pitää tehdä työtä auringonnousuun saakka.

Kaikki olivat valmiit siihen.

Nyt piti ryhtyä samalla tavalla korjaamaan takapotkuria, joka oli vioittunut samantapaisesti kuin etummainenkin hirmumyrskyn käydessä ilma-aluksen kimppuun etelänavan seuduilla. Mutta jotta potkuri voitaisiin helpommin vetää sisään, katsottiin parhaaksi pysähdyttää _Albatross_ muutamiksi minuuteiksi, vieläpä panna se kulkemaan taaksepäin. Roburin käskystä käänsi koneenkäyttäjän apulainen etupotkurin pyörimään vastakkaiseen suuntaan, ja silloin ilma-alus alkoi hiljakseen peräytyä.

Kaikki miehet olivat nyt menossa peräpuolelle, kun Tom Turnerin sieraimiin lemahti outo haju.

Sytytyslangan palamisesta oli tällöin kehittynyt niin paljon kaasua arkkuun, että sitä väkisinkin tunkeutui ulos raoista ja sitä tietä hytistä.

-- Häh? Tom Turner murahti.

-- Mitä nyt? Robur kysyi.

-- Ettekö haista? Se tuntuu olevan palavaa ruutia.

-- Todellakin, Tom!

-- Ja tuo haju tulee viimeisestä kajuutasta.

-- Niin... vieläpä amerikkalaisten hytistä...

-- Olisivatkohan ne roistot sytyttäneet tulipalon?

-- Jollei se vain olisi muuta kuin tulipalo! Robur huusi. -- Riko ovi, Tom, riko ovi!

Mutta samalla kun Tom Turner aikoi juosta perään, tärisytti hirveä räjähdys _Albatrossia_. Kajuutat rikkoutuivat palasiksi. Lyhdyt sammuivat sähkövirran äkkiä katkettua ja pimeys oli taas täydellinen. Vaikka useimmat nostopotkurit olivat vääntyneet tai murtuneet ja siis lakanneet toimimasta, oli kuitenkin joitakin jäänyt keulan puolella edelleen pyörimään.

Äkkiä katkesi ilma-aluksen runko vähän ensimmäisen kajuutan takaa. Akkumulaattorit yhä pitivät liikkeessä etupotkuria, ja kannen takaosa repeytyi irti.

Melkein heti sen jälkeen pysähtyivät viimeisetkin nostopotkurit, ja Albatross syöksyi merta kohti.

Putousta oli kolmetuhatta metriä, ja kaikki kahdeksan miestä tarttuivat kiinni mistä saivat otteen aluksensa hylyssä. Lisäksi putoaminen nopeutui yhä, kun ilma-alus oli kääntynyt keula alaspäin ja etupotkuri yhä pyöriessään veti sitä samaan suuntaan.

Mutta silloin Robur osoitti sellaista neuvokkuutta, joka ilmaisi tavatonta kylmäverisyyttä. Hän luisutti näet itsensä kajuutan luo, joka oli puoleksi säpäleinä, tarttui käynnistinvipuun ja käänsi potkurin pyörimään toisinpäin, jolloin se alkoi työntää ilma-alusta ylöspäin.

Siitä huolimatta tietysti yhä pudottiin, mutta vauhti hidastui; ainakaan ei _Albatrossin_ hylky syöksynyt sillä kiihtyvällä nopeudella, jonka kappale saa ollessaan vapaasti maan vetovoiman piirissä. Ja vaikka kuolema uhkasikin ilma-aluksen miehiä, joiden oli pudottava mereen, he pelastuivat tukehtumiselta, mikä olisi ollut seurauksena, jos putoamisvauhti olisi saanut kiihtyä äärimmilleen, sillä hengitys olisi salpautunut.

Enintään kaksikymmentä sekuntia räjähdyksen jälkeen kuului hirveä molskahdus, ja ruhjoutunut _Albatross_ katosi veden alle.

AJASSA TAAKSEPÄIN JA ETEENPÄIN.

Noin kuusi viikkoa tätä ennen, kesäkuun 13. päivänä, siis päivää myöhemmin kuin Weldon Instituutin kokoussalissa oli pidetty myrskyisä istunto, oli Philadelphian kaikissa väestöryhmissä, valkoisten ja mustien joukossa, noussut tavaton hälinä, jota on helpompi todeta kuin kuvata.

Jo aamun ensi tunteina puhuttiin kaikkialla ainoastaan edellisiltana sattuneesta oudosta ja häpäisevästä kohtauksesta. Muuan tunkeilija, joka väitti itseään insinööriksi ja mainitsi nimensä olevan Robur -- Robur Valloittaja -- mitä tietysti ei voitu uskoa todeksi, muukalainen, jonka kotipaikkaa tai kansallisuutta kukaan ei tiennyt, oli äkkiarvaamatta ilmestynyt saliin, herjannut ilmapallon kannattajia, häpäissyt seuran johtomiehiä, kehunut ilmaa raskaampien lentokoneiden ihmeellisiä etuja, purkanut suustaan saastaista pilkkaa kauhean metelin keskellä ja vastannut läsnäolevien luonnollisiin varoituksiin vielä pahemmilla uhkauksilla. Sitten hän oli poistunut puhujalavalta revolverien paukkuessa ja hävinnyt tiehensä. Perinpohjaisista etsinnöistä huolimatta häntä ei enää ollut löydetty eikä sen koommin kuultu puhuttavankaan hänestä.

Se oli tietysti omiaan synnyttämään huhuja, kiihottamaan kaikkien mielikuvitusta. Siinä suhteessa ei laiminlyöty mitään Philadelphiassa eikä Yhdysvaltojen 36 osavaltiossa; totta puhuaksemme oli hälinä yhtä valtava vanhassa kuin uudessa maailmassa.

Mutta kuinka paljon tämä meteli yltyikään, kun kesäkuun 13. päivänä illalla selvisi, että Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät olleetkaan palanneet kotiinsa, vaikka he olivat kunnon herrasmiehiä, arvossapidettyjä ja järkeviä. Edellisenä iltana he olivat lähteneet kokoussalista kelpo kansalaisina, joilla ei ollut muuta mielessä kuin rauhallisesti päästä taas oman lietensä ääreen, vanhoinapoikina, joiden ei tarvinnut kotiin palatessaan pelätä nyrpeää vastaanottoa. Olisivatkohan he ehkä piiloutuneet jonnekin? Ei, tai ainakaan he eivät olleet maininneet mitään sensuuntaista, mikä antaisi aihetta uskoa sitä. Vieläpä oli sovittu siitä, että he seuraavana päivänä taas tulisivat seuran toimistoon, toinen puheenjohtajana, toinen sihteerin tehtäviin, koska oli päätetty pitää istunto, jossa keskusteltaisiin edellisen illan merkillisistä tapahtumista.

Eikä siinä kaikki: paitsi näiden kahden, Pennsylvanian osavaltiossa varsin huomattavan henkilön täydellistä katoamista oli myös palvelija Frycollin poissa, yhtä perinpohjin hävinnyt kuin hänen isäntänsäkin. Koskaan ei ole Toussain L'Ouverturen, Soulouquen ja Dessalinen ajoista saakka yksikään neekeri antanut niin paljon puheenaihetta. Hänellä tulisi varmaankin olemaan tärkeä sija sekä philadelphialaisten palvelijakumppaniensa että kaikkien niiden omituisten henkilöiden joukossa, joiden kuuluisuuteen tässä kauniissa Amerikan valtakunnassa ei tarvita sen enempää kuin mikä tahansa merkillisyys.

Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään uutta. Kumpaakaan herraa tai Frycollinia ei ollut nähty missään. Nyt oltiin jo vakavasti huolestuneita. Mielet kiihtyivät yhä pahemmin. Posti- ja sähkölennätinlaitoksen edustalle kerääntyi valtavia väkijoukkoja utelemaan, oliko saapunut uutisia.

Ei vielä mitään.

Kuitenkin oli varmasti nähty heidän molempien astuvan ulos Weldon Instituutin talosta. He olivat puhelleet keskenään kovalla äänellä, ottaneet mukaansa Frycollinin, joka oli odottanut heitä portilla, sitten kävelleet pitkin Walnut-katua ja kääntyneet Fairmont-puistoon päin.

Jem Cip, kasvissyöjä, oli vielä puristanut puheenjohtajan oikeaa kättä ja sanonut hänelle:

-- Huomenna tavataan!

Ja William T. Forbes, joka valmisti sokeria vaaterievuista, oli Phil Evansilta saanut sydämellisen kädenlyönnin ja kuullut hänen kahteen kertaan sanovan:

-- Näkemiin... näkemiin!

Neiti Doll ja neiti Mat Forbes, jotka olivat kiintyneet setä Prudenceen mitä vilpittömimmän ystävyyden sitein, eivät osanneet tointua tämän katoamisen herättämästä hämmästyksestä. Saadakseen uutisia kadonneesta he puhuivat vielä enemmän kuin tavallisesti.

Näin kului kolme, neljä, viisi, kuusi päivää, sitten viikko, kaksi viikkoa... Ei ketään eikä mitään vihjausta, jonka avulla olisi päästy kolmen kadonneen jäljille.

Sillä välin oli järjestetty tarkat etsinnät koko kaupunginosassa... Ei mitään! Samoin niiden katujen varsilla, jotka veivät satamaan... Ei mitään! Vieläpä puistossakin, puiden seassa, tiheimmissä vesakoissa... Ei kerrassaan mitään!

Kuitenkin pantiin merkille, että laajimmalla aukeamalla ruohoa oli äskettäin tallattu, vieläpä epäilyttävällä, selittämättömällä tavalla. Samoin huomattiin ympäröivän metsän laidassa merkkejä, jotka viittasivat tappeluun. Oliko siis jokin rikollisjoukkio kohdannut molemmat herrat ja käynyt heihin käsiksi, kun ilta oli myöhäinen ja puisto silloin arvatenkin autio?

Se oli mahdollista. Poliisi ryhtyikin nyt tutkimaan asiaa virallisesti, laillista hitautta noudattaen. Naarattiin Schuylkill-joessa, haravoitiin sen pohjaa, leikattiin tasaiseksi rannikolle kasvanut tuuhea heinikko. Ja vaikka siitä ei ollut apua, puuha ei mennyt täysin hukkaan, sillä joki tarvitsikin kunnon puhdistamista. Käytännöllistä väkeä nämä Philadelphian kaupunginvaltuutetut!

Sitten turvauduttiin julkisuuden apuun, jota toivottiin sanomalehdiltä. Ilmoituksia, kuulutuksia, ellei juuri kehuskeluja, lähetettiin Yhdysvaltojen kaikille kansanvaltaisille tai tasavaltaisille lehdille, olivat ne minkä värisiä tahansa. _Daily Negro_, mustan rodun erityinen äänenkannattaja, julkaisi Frycollinin piirteet hänen viimeisen valokuvansa mukaan. Palkintoja ja korvauksia luvattiin kaikille, jotka voisivat antaa vähänkin tietoja kolmesta kadonneesta, vieläpä niillekin, jotka antaisivat pienenkin vihjeen, jonka avulla päästäisiin heidän jäljilleen.

-- Viisituhatta dollaria! Viisituhatta dollaria! Kuka tahansa kansalainen voi...

Mikään ei tehonnut. Luvatut viisituhatta dollaria jäivät Weldon Instituutin kassakaappiin.

-- Kadoksissa! Kadoksissa! Kadoksissa!!! Setä Prudence ja Phil Evans Philadelphiasta!

Luonnollisesti joutui ilmapallon harrastajien seura erittäin pahaan pulaan, kun sen puheenjohtaja ja sihteeri olivat näin selittämättömällä tavalla kadonneet. Aluksi tehtiin ja julistettiin kiireelliseksi sensuuntainen päätös, että _Go-ahead_ nimisen ilmapallon rakennustyö heti keskeytettäisiin, vaikka se olikin jo edistynyt pitkälle. Sillä kun tämän hankkeen tärkeimmät alkuunpanijat, juuri ne miehet, jotka olivat siihen uhranneet melkoisen osan aikaansa ja rahojaan, olivat poissa, kuinka silloin olisi tahdottu viedä työ päätökseen ilman heidän arvokasta myötävaikutustaan? Sehän olisi ollut loukkaavaa, ja siksi oli parasta odottaa.

Mutta juuri näihin aikoihin tuli uudestaan puheeksi se outo ilmiö, joka oli niin ylenpalttisesti kiihottanut mieliä muutamia viikkoja aikaisemmin. Sillä salaperäinen kapine oli todellakin taas nähty tai oikeammin vilahdukselta näkynyt eri kertoja ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin ei kukaan tullut ajatelleeksi, että tällä niin merkillisellä uudelleen näyttäytymisellä ja yhtä arvoituksellisella Weldon Instituutin kahden jäsenen katoamisella oli mitään yhteyttä. Tavaton annos mielikuvitusta olisikin tarvinnut olla sillä ihmisellä, joka olisi arvannut näiden kahden tosiasian kuuluvan yhteen.

Oli miten oli, asteroidi, meteori, tulennuoli, lentävä hirviö, ilmaraana, tai miksi kukin sitä nimitti, oli taas havaittu sellaisissa oloissa, että voitiin entistä paremmin arvioida sen kokoa ja muotoa. Aluksi se nähtiin Kanadassa niiden alueiden kohdalla, jotka ulottuivat Ottawasta Quebeciin, vieläpä jo seuraavana päivänä setä Prudencen ja Phil Evansin katoamisen jälkeen: sitten myöhemmin Kaukaisen Lännen tasankojen yläpuolella, jolloin se ajoi kilpaa junan kanssa suurella Pacific-radalla.

Siitä päivästä lähtien määrätyt ajatukset syrjäyttivät maailman tiedemiesten epävarmuuden. Tuo esine ei lainkaan ollut luonnontuote; se oli lentokone, jossa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman teoria. Ja jos tämän ilma-aluksen luoja ja päällikkö vielä tahtoisi salata henkilöllisyytensä, hän ei näkynyt ainakaan haluavan pitää konettaan salassa, koska oli laskeutunut niin lähelle ihmisten katseltavaksi Kaukaisessa Lännessä. Millaista mekaanista voimaa hän käytti, millaisia olivat ne koneet, jotka panivat ilma-aluksen liikkeelle tai kannattivat sitä, niihin kysymyksiin ei osattu vastata. Ainakin oli ehdottoman varmaa, että tällä laitteella oli suorastaan poikkeuksellinen liikkumiskyky. Sillä muutamia päiviä myöhemmin se oli havaittu Taivaan valtakunnan yläpuolella, sitten Hindustanin pohjoisosassa ja taas vähän ajan kuluttua Venäjän loputtomien arojen yllä.

Kuka siis oli tämä rohkea mekaanikko, jolla oli hallussaan niin erinomainen ilma-alus, etteivät valtakuntien rajat merkinneet hänelle mitään eivätkä valtameretkään pysähdyttäneet hänen lentoaan, vaan hän saattoi kulkea maapallon ilmakehässä yhtä helposti kuin joku muu omilla tiluksillaan? Pitikö otaksua, että se oli sama Robur, joka oli niin töykeästi paiskannut teoriansa vasten Weldon Instituutin kasvoja silloin, kun hän ilmestyi murskaamaan ohjattavien ilmapallojen haaveen?

Kenties tämä ajatus tuli muutamien teräväjärkisten mieleen. Mutta -- merkillinen ilmiö todella -- kukaan ei osannut kuvitella, että mainittu Robur olisi mitenkään ollut vaikuttamassa Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin kohtaloon.

Kaikki olisi jäänyt salaperäisyyden verhoon, ellei olisi saatu erästä sähkösanomaa, joka lähetettiin Ranskasta, New Yorkin kautta Amerikkaan heinäkuun 6. päivänä kaksikymmentäkolme minuuttia vaille kaksitoista päivällä.

Mitä tässä sähkösanomassa ilmoitettiin? Siinä oli sama teksti kuin Pariisissa löydettyyn nuuskarasiaan kätketyssä tiedonannossa, joka paljasti, miten oli käynyt niiden kahden arvoisan kansalaisen, joiden kuolemaa jo oltiin vähällä julkisesti surra Yhdysvalloissa.

Ihmisryöstön toimeenpanija oli siis se Robur-niminen insinööri, joka oli varta vasten saapunut Philadelphiaan murskatakseen ilmapallon harrastajien teorian jo ennen kuin se niin sanoaksemme oli kuoriutunut munasta! Hän siis komensi _Albatross_-nimistä ilma-alusta! Kostoksi hän oli ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin ja kaupanpäällisiksi palvelija Frycollinin. Ja kaikkia näitä kolmea henkilöä saattoi pitää ikipäiviksi menneinä, ellei heidän maanpäällisten ystäviensä onnistuisi jollakin keinolla, esimerkiksi rakennettuaan koneen, joka kykenisi taistelemaan tuon voimakkaan lentokoneen kanssa, tuoda heidät takaisin maankamaralle.

Mikä kiihtymys, mikä tyrmistys! Pariisista tullut sähkösanoma oli osoitettu Weldon Instituutin toimistoon. Seuran jäsenet saivat siitä heti tiedon. Kymmentä minuuttia myöhemmin sai koko Philadelphia kuulla tämän uutisen puhelimitse, sitten vajaan tunnin kuluttua koko Amerikka, sillä se oli sähkötetty edelleen pitkin uuden mantereen lukemattomia lennätinlankoja. Sitä ei haluttu uskoa, eikä kuitenkaan mikään ollut sen varmempaa. Se on varmaankin jonkun ilkeämielisen leikinlaskijan kuje, sanoivat jotkut; kaikkein vastenmielisintä huijausta, väittivät toiset. Kuinka sellainen kaappaus olisi voitu suorittaa Philadelphiassa, vieläpä niin salaa? Kuinka _Albatross_ olisi voinut laskeutua maahan Fairmont-puistossa, niin ettei sen ilmestymistä Pennsylvanian osavaltion näköpiiriin olisi kukaan pannut merkille?

Niinpä kyllä. Olihan tällaisissa huomautuksissa perää. Epäuskoisilla oli vielä oikeus epäillä. Mutta se oikeus riistettiin heiltä, kun oli kulunut viikko sähkösanoman saapumisesta. Heinäkuun 13. päivänä oli ranskalainen postilaiva _Normandie_ laskenut ankkurin Hudson-joen suulle, tuoden mukanaan kuuluisan nuuskarasian. New-Yorkin rautatie toimitti sen kiireimmiten Philadelphiaan.

Se oli todellakin Weldon Instituutin puheenjohtajan nuuskarasia. Jem Cipin olisi sinä päivänä ollut viisasta nauttia tukevampi ateria, sillä hän oli vähällä pyörtyä tuntiessaan tuon rasian. Kuinka usein hän olikaan siitä ottanut hyppysellisen nuuskaa ystävyyden merkiksi. Neiti Doll ja neiti Mat tunsivat myös tämän nuuskarasian, jota he olivat niin monesti katselleet toivossa saada kerran pistää sinne laihat vanhanpiiansormensa. Lisäksi oli todistajina heidän isänsä William T. Forbes, Truk Milnor, Bat T. Fyn ja monta muuta seuran jäsentä. Satoja kertoja he olivat nähneet sen aukenevan ja taas sulkeutuvan kunnioitetun esimiehensä hyppysissä. Lopuksi saatiin sille varmennus setä Prudencen kaikilta ystäviltä tässä Philadelphian kelpo kaupungissa, jonka pelkkä nimikin -- kuten sopisi tavantakaa toistaa -- ilmaisee sen asukkaiden rakastavan toisiaan kuin veljiään.

Näin ollen ei tässä suhteessa ollut vähintäkään epäilyä. Ei ainoastaan puheenjohtajan nuuskarasia, vaan myös hänen hyvin tunnettu käsialansa joka näkyi tiedonannossa, esti epäuskoisia tästä lähtien kohauttamasta olkiaan. Silloin alkoi vaikerrus, ja epätoivoiset kädet suuntautuivat taivasta kohti. Setä Prudence ja Phil Evans vankeina liitelemässä lentokoneessa, eikä kenelläkään edes ollut aavistusta, kuinka heidät pelastettaisiin sieltä!

Niagara-Fallsin yhtiö, jonka suurin osakas oli setä Prudence, oli vähällä lopettaa liiketoimensa ja pysähdyttää koskensa. _Walton Watch Company_ aikoi jo muuttaa rahaksi koko kellotehtaansa menetettyään johtajansa, Phil Evansin.