Part 25

"Nälänhätä se vasta alkoi kansaa tappaa. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä syksyllä jo ennen punaisen kuoleman tuloa. Muistan koko jutun varsin hyvin! Minut se koppasi ensimäisten joukossa. Olin juuri ulkona haeskelemassa kissaa tai jotain sen tapaista, ja sitten menin maatilkulleni katsomaan, olisiko sinne ehkä unohtunut nauriita, ja silloin alkoi kauheasti koskea. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kivusta, Tettu melkein se väänsi ruumiini kahtia. Makasin juuri tuossa nurkassa, ja tätisi tuli hakemaan minua ja raahasi minut kotiin kuin säkin.

"En olisi koskaan parantunut ilman tätiäsi. 'Tom', hän sanoi minulle, 'sinun täytyy tulla terveeksi', ja minun _täytyikin_. Sitten _hän_ sairastui. Hän sairastui, mutta sinun tätisi ei kuolekkaan niin hevillä. 'Herra Jumala!' hän sanoi, 'ettäkö jättäisin sinut tänne yksin rehkimään!' Juuri niin hän sanoi. Sinun tädilläsi on kieli paikallaan, on totisesti. Mutta tukan se häneltä vei -- ja vaikka kovin pyysin, ei hän välittänyt koskaan peruukista, jonka hänelle toin -- otin sen eräältä vanhalta naiselta, joka makasi pappilan puutarhassa.

"Niin, se punainen kuolema -- se ihan lakaisi ihmisiä pois, Tettu. Niitä ei voitu enää haudatakkaan. Ja se vei koirat ja kissatkin ja rotat ja hevoset. Lopulta jokainen talo ja puutarha oli täynnä ruumiita. Lontooseen päin ei voinut ollenkaan kulkea niiden hajulta, ja meidän täytyi muuttaa talostamme siihen huvilaan, missä nyt asumme. Ja kaikki vesi loppui. Sen nielivät viemärit ja maanalaiset tunnelit. Taivas tietää, mistä se punainen kuolema tulee. Toiset sanovat rottain syömisestä, toiset syömättömyydestä. Toiset sanovat aasialaisten tuoneen sen jostakin ylängöltä, taisi olla Tiipetistä, missä se ei koskaan tehnyt kelienkään suurta haittaa. Sen vain tiedän, että se tuli nälänhädän jälkeen. Ja nälänhätä tuli sodan jälkeen."

Tettu ajatteli. "Mistä se punainen kuolema syntyi?" hän kysyi.

"Johan minä sen kerroin!"

"Mutta miksi se sota aloitettiin?"

"Eivät voineet hillitä itseään, kun olivat tehneet niitä ilmalaivoja."

"Kuinka se sota sitten päättyi?"

"Taivas tietää, onko se vieläkään päättynyt, poika", sanoi Tom ukko. "Taivas tietää, onko se päättynyt. Tästä on kulkenut matkustavaisia -- pari kesää takaperin kävi eräs mies -- ne sanovat sitä kestävän yhä vielä. Sanovat pohjoisessa olevan joukkoja, jotka jatkavat sitä, ja Saksassa ja Kiinassa ja Amerikassa ja muuallakin. Hän kertoi niillä olevan yhä lentokoneita ja kaasua ja muuta sellaista. Mutta me emme ole seitsemään vuoteen nähneet ilmassa mitään, eikä kukaan ole tullut meidän lähelle. Viimeksi näimme erään kutistuneen ilmalaivan painuvan tuonne päin. Se oli pienenpuoleinen laitos ja kylki oli litistynyt, taisi olla vialla."

Hän viittasi ja vaikeni huomatessaan jäännöksen vanhasta aidasta, jonka luona hän muinoin oli naapurinsa, maidonkuljettaja Stringerin kera katsellut Etelä-Englannin ilmapurjehdusklubin lauantairetkeä. Kenties hänen mieleensä palasi hämäriä muistoja tuosta iltapäivästä.

"Tuolla alhaalla, missä kaislikko hohtaa niin punaisena, siellä oli kaasulaitos."

"Mitä kaasu on?" kysyi poikanen.

"Se on jonkinlaista ilmaa, jota pannaan palloihin, että ne kohoavat. Ja sitä poltettiinkin, ennenkuin ruvettiin käyttämään sähköä."

Poikanen koetti turhaan luoda näiden tietojen perustalla itselleen käsitystä kaasusta. Sitten hänen ajatuksensa palasivat äskeiseen asiaan.

"Mutta miks'ei sotaa lopetettu?"

"Oltiin itsepäisiä. Jokainen kärsi vahinkoa, mutta jokainen teki vahinkoa ja oli ylpeä ja isänmaallinen, ja niin ne rupesivat sen sijaan hävittämään. Hävittivät hävittämistään. Ja perästä päin kävivät epätoivoisiksi ja hurjiksi."

"Sen olisi pitänyt loppua", huomautti poikanen.

"Sen ei olisi pitänyt alkaakaan", sanoi Tom ukko. "Mutta ihmiset olivat ylpeitä. Ylpeitä ja pöyhkeitä. Heillä oli liian paljon ruokaa ja juomaa. Vai myöntyä -- vieläpäs mitä! Ja hetken perästä ei kukaan pyytänyt heitä myöntymään. Ei kukaan pyytänyt..."

Hän imeskeli vanhoja ikeniään miettiväisenä, ja hänen katseensa harhaili laakson poikki Kristallipalatsin raunioille, joissa särkyneet lasit kimaltelivat auringossa. Hänen mielensä valtasi hämärä tunne, että elämä oli häneltä auttamattomasti riistänyt suuria mahdollisuuksia. Hän toisti itsepäisesti, verkalleen, peruuttamattomasti lopullisen tuomionsa kaikista näistä asioista.

"Sano mitä haluat", hän päätteli, "mutta sen ei olisi pitänyt koskaan alkaakaan."

Hän lausui sen yksinkertaisesti -- jonkun olisi jossain pitänyt ehkäistä jotain, mutta kenen ja miten ja miksi -- sitä hän ei kyennyt selvittämään.