Part 24

Eräänä kirkkaana kesäaamuna ummelleen kolmekymmentä vuotta Saksan ensimäisen ilmalaivaston sotaanlähdöstä muuan vanha mies otti erään pienen pojan mukaansa, lähtiessään etsimään kadonnutta kanaa Bun Hillin raunioista. Ei hän ollut mikään perin vanha mies, lähestyi totta puhuen vasta kuudettakymmenettä kolmatta ikävuottaan, mutta hän oli saanut alituiseen ahertaa kumarassa lapio ja tadikko kädessään, kantaa juuria ja lantaa ja uurastaa kosteassa ulkoilmassa vaatteita muuttamatta, joten hänen vartalonsa oli köyristynyt sirpin muotoiseksi. Sen lisäksi hän oli menettänyt kaikki hampaansa, ja se oli tärvellyt hänen ruuansulatuselimistönsä ja tämän kautta hänen hipiänsä ja mielenlaatunsa. Kasvoiltaan ja ilmeeltään hän muistutti merkillisesti vanhaa Thomas Smallwaysia, joka oli muinoin palvellut Sir Peter Bonen ajurina, ja tämä olikin aivan paikallaan, sillä hän oli Tom Smallways nuorempi, jolla oli ennen ollut pieni vihannesmyymälä kolisevan ilmaraitiotien alla Bun Hillin Ison kadun varrella. Mutta nyt ei ollut enää olemassa vihannesmyymälöitä, ja Tom eleli eräässä rappeutuneessa huvilassa likellä tuota käyttämätöntä talonpaikkaa, jossa hän oli harjoittanut ja yhä vielä harjoitti puutarhanhoitoa. Hän asui vaimoineen yläkerrassa, ja vieras- ja ruokailuhuoneissa, joista kaksoisovet johtivat nurmikolle, ja yleensä kaikkialla alakerrassa Jessica, joka nyt oli laiha ja kurttuinen ja kaljupäinen, mutta yhä vielä toimelias ja tarmokas muori, säilytti kolmea lehmäänsä sekä kaakattavaa kanalaumaansa.

Nämä molemmat kuuluivat pieneen joukkoon eloon jääneitä ja palanneita pakolaisia -- heitä lienee ollut kaikkiaan puolitoista sataa henkeä -- joka oli asettunut Bun Hilliin elämään näissä pakokauhun ja nälänhädän ja ruton luomissa uusissa olosuhteissa. He olivat palanneet eriskummallisilta retkiltä ja omituisista piilopaikoista, majoittuneet tuttuihin taloihin ja ryhtyneet luontoa vastaan ankaraan taisteluun ravintonsa puolesta, joka oli nyt heidän elämänsä pääharrastus. He olivat rauhallista väkeä, varsinkin sen jälkeen kuin Wilkes, maa-asioitsija, joka uneksi tämän seudun omistamista, oli hukutettu lammikkoon tuhotun kaasuaseman luona, koska hän oli ruvennut tiedustelemaan heidän omistusoikeuksiaan ja osoittautunut riidanhaluiseksi. Ei häntä murhattu, vaan ihmiset olivat varoitukseksi upottaneet hänet veteen hiukan pitemmäksi aikaa, kuin oli terveellistä.

Tämä pieni yhteiskunta oli palannut esikaupunkilaisten loiselämästä siihen tilaan, joka epäilemättä oli ollut ihmiskunnan normaalista elämää ikimuistoisista ajoista alkaen. Se oli mitä läheisemmässä yhteydessä lehmien ja kanojen ja maatilkkunsa kanssa, vietti elämää, joka hengittää ja huokuu lehmien hajua ja jossa sen synnyttämäin bakterien ja matojen toiminta tuottaa tarpeeksi asti kiihotusta ja vaihtelua. Sellaista oli ollut Europan talonpojan elämä historian koitosta luonnontieteiden aikakauteen asti, siten oli suurin osa Aasian ja Afrikan väestöä aina tottunut elämään. Jonkun aikaa oli näyttänyt siltä, että koneiden ja luonnontieteellisen sivistyksen avulla Europpa tulisi kohotetuksi tästä alinomaisesta eläimellisestä raadannasta ja että Amerikka jo alun pitäen säästyisi siitä suureksi osaksi. Mutta kun teknillisen sivistyksen korkea, uljas ja vaarallinen rakennus yht'äkkiä luhistui, silloin tavallinen ihminen palasi jälleen maalle, kävi taasen käsiksi lantaan.

Pienet yhteiskunnat, joissa vielä kummitteli tuhansia muistoja suuruuden ajoilta, yhtyivät ja loivat melkein hiljaisesti tavanmukaiset lait ja joutuivat poppamiehen tai papin johdettaviksi. Maailma keksi uudelleen uskonnon, tunsi tarvitsevansa jotain, mikä liitti sen yhteiskunnat toisiinsa. Bun Hillissä tämä tehtävä annettiin eräälle vanhalle baptistipapille. Hän opetti yksinkertaista, mutta riittävää uskontoa. Hänen saarnoissaan Sana-niminen hyvä prinsiippi taisteli alituisesti Punaiseksi vaimoksi nimitettyä pirullista, naisellista vaikutetta ja Alkoholi-nimistä pahaa vastaan. Tämä Alkoholi oli jo ammoin muuttunut yksinomaan hengellistetyksi käsitteeksi, jolla ei ollut mitään aineellista vastaavaisuutta; se ei ollut missään yhteydessä niihin whisky- ja viinivarastoihin, joita silloin tällöin löydettiin lontoolaisten kellareista ja jotka tuottivat Bun Hillin asukkaille heidän ainoat pyhäpäivänsä. Sunnuntaisin hän opetti, ja arkena hän oli rakastettava ja ystävällinen vanhus, kuuluisa siitä, että halusi pestä joka päivä kätensä ja, jos mahdollista, kasvonsakin ja että hän oli ihmeellisen taitava leikkelemään porsaita. Hän piti jumalanpalveluksia eräässä vanhassa kirkossa Beckenhamin tien varrella, ja tänne kerääntyi seudun väestö puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat Edwardin ajan kaupunkilaisasua. Kaikilla miehillä oli poikkeuksetta pitkä takki, silkkihattu ja valkoinen paita, vaikka usealla ei ollutkaan jalkineita. Tom herätti näissä tilaisuuksissa erikoista huomiota, koska hänellä oli kultanauhalla koristettu korkea hattu ja vihreät vaatteet, jotka hän oli tavannut erään luurangon yllä Kaupunki- ja Piirikunta-Pankin alakerroksessa. Naiset, yksinpä Jessicakin, käyttivät kirkkomatkalla päällysnuttuja ja suunnattomia hattuja, joita koristi määrätön paljous keinotekoisia kukkia ja outojen lintujen höyheniä -- sellaisia sai runsaasti Lontoon pohjoisosan myymälöistä -- ja lapsillekin (niitä ei ollut paljon, koska suuri osa Bun Hillin vastasyntyneistä kuoli muutamassa päivässä käsittämättömiin tauteihin) oli korjailemalla valmistettu samallaiset vaatteet.

Sellainen oli Bun Hillin alueen sunnuntaiasu, omituinen ja mieltäkiinnittävä jäännös luonnontieteiden aikakauden hienostuksesta. Arkipäivinä ihmiset verhoutuivat likaisiin rääsyihin ja kulkivat joko avojaloin tai kömpelöissä puusandaaleissa. Lukijan on muistettava, että nämä ihmiset olivat barbaariseen maalaistilaan vajonneita kaupunkilaisia eivätkä siis pystyneet tekemään yksinkertaisiakaan käsitöitä. He olivat monessa suhteessa omituisen huonontuneita ja kykenemättömiä. Heillä ei ollut aavistustakaan kankaan kutomisesta, tuskin he osasivat ommella vaatteita valmiista aineksista, ja heidän täytyi verhoja hankkiakseen turvautua niihin yhä hupeneviin varastoihin, joita he tapasivat raunioissa. Kaikki yksinkertaiset kätevyydet olivat unohtuneet, ja uudenaikaisen viemärilaitoksen, vesijohtojen ja myymäläjärjestelmän hävittyä heidän sivistyneet tapansa olivat hyödyttömiä. Keittotaito oli alkuperäistäkin kehnompi; kiehautettiin hiukan ruokaa puutulella vierashuoneiden ruostuneissa takoissa, sillä keittiön liesi nieli liian paljon puita. Ei kenelläkään ollut käsitystäkään leipomisesta, juomain panemisesta tai astiain valmistamisesta.

Käyttäessään arkiasunaan säkkikangasta ja muuta karkeata vaatetta, joka sidottiin kiinni nauhalla ja jonka sisäpuolelle työnnettiin lämmön vuoksi heiniä ja muuta täytettä, nämä ihmiset näyttivät eriskummallisilta, ikäänkuin "pakatuilta". Ja koska Tom otti veljenpoikansa kerallaan kanaa etsimään juuri arkipäivänä, niin molemmat olivat yllämainitulla tavalla puetut.

"Vai tulit sinä lopultakin Bun Hilliin, Tettu", virkkoi ukko Tom, ryhtyen puhumaan ja hiljentäen kulkuaan, kun he olivat joutuneet Jessica muorin lähettyviltä. "Sinä olet viimeinen Bertin pojista, joka minulla vielä oli näkemättä. Annas olla, nuoren Bertin olen nähnyt, Sissin ja Matin ja Tomin, joka on minun kaimani, ja Pekan. No, ja matkustajat toivat sinut ehjänä perille?"

"Kyllä minä selvisin", sanoi Tettu, joka oli kuivakiskoinen miehen alku.

"Eivätkö halunneet syödä sinua matkalla suuhunsa?"

"Ne olivat hyvää väkeä", sanoi Tettu. "Ja me näimme miehen ajavan polkupyörällä."

"Äläs toki!" huudahti Tom, "nykyään ei sellaisia ole paljon liikkeellä. Minne hän ajoi?"

"Sanoi ajavansa Dorkingiin, jos maantie oli hyvä. Mutta tuskinpa hän sinne pääsee. Burfordin tienoilla se oli aivan veden vallassa. Me tulimme mäen poikki, eno -- sanovat sitä Roomalaiseksi tieksi. Se on korkea ja varma."

"En tiedä siitä mitään", virkkoi Tom ukko. "Vai että polkupyörällä! Oletko varma siitä, että se oli polkupyörä? Oliko siinä kaksi pyörää?"

"Kyllä se oli oikea polkupyörä."

"Muistanpa ajan, jolloin niitä oli aivan määrättömästi, saatoit seisoa juuri tässä -- tie oli silloin sileä kuin permanto -- ja nähdä niitä pari-, kolmekymmentä yhdellä haavaa, polkupyöriä ja moottoripyöriä, automobiileja ja kaikellaisia hurisevia ajopelejä."

"Äläs nyt!"

"Ihan totta. Niitä kulki ohi kaiken päivää -- sadoittain."

"Mutta minne ne kaikki menivät?" Tettu kysyi.

"Vilistivät Brightoniin -- et kai ole koskaan nähnyt Brightonia? -- se on tuolla meren rannalla, ja se olikin vasta ihmeellinen paikka -- ja kävivät myöskin Lontoossa."

"Minkä tähden?"

"Käviväthän vaan."

"Mutta minkätähden?"

"Taivas sen tietää, Tettu. Näetkös tuon ison esineen, joka on kuin pitkä ruostunut naula? Ja tuolla on toinen ja kolmas, ja tuolla niistä on pudonnut jotain talojen väliin. Näes, ne ovat ilmaraitiotien osia. Sitä myöten mentiin myöskin Brightoniin, yöt ja päivät kulki vaunuja, suuria kuin talot, ja ne olivat täynnä väkeä."

Pieni poika katseli noita ruostuneita todistuskappaleita, jotka ulottuivat lokaiseksi karjakujaksi muuttuneen Ison kadun poikitse. Häntä halutti ilmeisesti epäillä, mutta, olihan siinä jäännöksiä. Tämä asia kävi yli hänen mielikuvituksensa.

"Minkä tähden ne kaikki menivät?" hän kysyi.

"Heidän _täytyi_. Niihin aikoihin elämä oli yhtämittaista menoa."

"Niin, mutta mistä ne tulivat?"

"Katsos, kaikissa noissa taloissa asui silloin ihmisiä, ja tuolla tien varrella oli enemmän taloja ja ihmisiä. Etpä taida oikein uskoa, Tettu, mutta se on totta kuin jumalan sana. Voit kulkea tuota tietä loppumattomiin, ja aina vaan tapaat lisää taloja. Ei niistä tule loppua. Ja ne käyvät yhä suuremmiksi." Hän alensi äänensä, ikäänkuin lausuakseen oudon nimen. "Siellä on _Lontoo_", hän sanoi.

"Ja nyt se on autio ja hyljätty. Päivät päästään se on autio. Tuskin tapaat ainoatakaan ihmistä, näet vain koiria ja kissoja, kunnes joudut Bromleyn ja Beckenhamin puolelle, ja siellä on Kentin miehiä sikoja paimentamassa. Aika hurjaa väkeä ne ovat, nuo paimenet! Sanonpa sinulle, että niin kauan kuin aurinko on ylhäällä, siellä on yhtä hiljaista kuin haudassa. Olen käynyt siellä päivällä -- monet monituiset kerrat." Hän vaikeni hetkeksi.

"Ja kaikki nuo talot ja kadut ja tiet olivat täynnä ihmisiä ennen ilmasotaa ja nälänhätää ja punaista kuolemaa. Ne olivat täynnä ihmisiä, Tettu, ja sitten tuli aika, jolloin ne olivat täynnä ruumiita, jolloin et voinut kulkea peninkulmaakaan sinne päin, ennenkuin niiden katku karkoitti sinut. Näes, punainen kuolema oli tappanut jok'ikisen niistä. Se tarttui kissoihin ja koiriin ja kanoihin, jokainen sitä poti. Meistä jäi vain muutamat henkiin. Minä siitä selvisin ja sinun tätisi myöskin, vaikka häneltä se vei tukan. Nyt tapaat taloissa luurankoja. Tällä puolella me olemme käyneet kaikissa taloissa, ottaneet mitä tarvitsimme ja haudanneet useimmat kuolleet, mutta tuolla Norwoodin puolella on taloja, joissa akkunat ovat vielä eheät ja kalusto koskematon -- lahoaa palasiksi -- ja luurankoja makaa kaikkialla, toisia vuoteissa, toisia talojen ympärillä, juuri niinkuin punainen kuolema ne kaatoi viisikolmatta vuotta takaperin. Kävin eräässä -- viime vuonna Higginsin ukon kera -- ja siinä oli huone täynnä kirjoja, Tettu -- tiedätkö, mitä kirjat ovat, Tettu?"

"Olen nähnyt niitä. Niissä on kuvia."

"Niin, kirjoja kaikkialla, Tettu, satoja kirjoja, homehtuneita ja kuivuneita. Halusin jättää ne rauhaan -- en ole koskaan välittänyt suuria lukemisesta -- mutta Higginsin ukon piti välttämättä koskea niihin. 'Luulenpa, että osaisin lukea niitä nyt', hän sanoi.

"'Etpähän', minä sanoin.

"'Osaisinpa', hän sanoi nauraen, otti yhden käteensä ja avasi sen.

"Katsoin sitä, ja siinä oli värikuva, herranen aika, kuinka kaunis se oli Tettu! Siinä oli nainen ja käärmeitä puutarhassa. En ole koskaan nähnyt niin kaunista.

"'Tämä on minun mieleeni', sanoi Higginsin ukko.

"Ja sitten hän ikäänkuin ystävällisesti lyödä läimähytti kirjaa --"

Vanha Toin Smallways vaikeni mahtipontisesti.

"No, entä sitten?" Tettu kysyi.

"Se hajosi tomuksi, valkoiseksi tomuksi!" Hän kävi yhä mahtipontisemmaksi. "Sillä kertaa ei enää kajottu noihin kirjoihin. Ei haluttanut enää."

Molemmat olivat kauan ääneti. Sitten Tom, joka ei voinut irroittaa ajatuksiaan tuosta aiheesta, toisti: "Kaiken päivää ne makaavat -- hiljaa kuin haudassa."

Tettu tajusi lopulta ajatuksen. "Eivätkö ne makaa yöllä?" hän kysyi.

Tom ukko puisti päätään. "Sitä ei kukaan tiedä, poika."

"Mutta mitäs ne sitten voisivat tehdä?"

"Sitä ei kukaan tiedä. Kukaan ei ole nähnyt kertoakseen -- ei kukaan."

"Eikö kukaan?"

"Jutellaanhan sitä yhtä ja toista", sanoi Tom, "mutta siihen ei ole uskomista. Minä menen kotiin päivän laskiessa ja pysyn siellä, joten en voi sanoa mitään. Mutta ihmiset ajattelevat yhtä ja toista. Olen kuullut sanottavan, ettei ole hyvä riisua niiltä vaatteita, elleivät luut ole valkoiset. Ne kertovat --"

Poika tarkasteli enoaan terävästi: "Mitä sitten?" hän kysyi.

"Kertovat siellä kuljettavan kuutamoöinä. Mutta min' en välitä niistä. Minä pysyn vuoteessani. Jos kuuntelet juttuja -- herra nähköön! rupeat pelkäämään itseäsi vainiolla ja keskellä päivää."

Poikanen katseli ympärilleen ja herkesi hetkeksi kyselemästä.

"Kertovat Beckenhamissa asuvan sikopaimenen, joka harhaili Lontoossa eksyksissä kolme vuorokautta. Hän meni hakemaan whiskyä Cheapsidesta, eksyi raunioiden keskellä ja kulki kulkemistaan. Kolme vuorokautta hän vaelsi ja kadut muuttuivat, niin ettei hän voinut päästä kotiin. Ellei hän olisi muistanut muutamia raamatunlauseita, hän olisi ehkä vielä tänäkin päivänä siellä. Kaiken päivää hän kulki ja kaiken yötä -- ja kaiken päivää siellä oli hiljaista. Koko päivän oli niin hiljaista kuin haudassa, kunnes aurinko meni mailleen ja tuli pimeä, ja silloin alkoi kahista ja kuiskia ja kuulua kiireistä jalkojen kopinaa."

Hän vaikeni.

"Kuule", sanoi poikanen henkeään pidätellen, "kerro enemmän. Kuinka sitten kävi?"

"Kuului kärryjen ja kavioiden kolinaa ja suurten vaunujen jylinää ja kimeitä vihellyksiä, jotka tunkivat luihin ja ytimiin. Ja heti kun vihellettiin, silloin rupesi näkymään jos jotakin, kaduilla riensi väkeä, ihmiset puuhailivat taloissa ja myymälöissä, kaduilla vilisi automobiileja, kaikissa lampuissa ja akkunoissa loisti kuin kuutamo. Mutta eivät ne olleet oikeita ihmisiä, Tettu. Ne olivat haamuja, niiden ihmisten haamuja, jotka ennen vanhaan tunkeilivat noilla kaduilla. Ja ne kulkivat hänen ohitseen ja hänen lävitseen, eivät koskaan väistäneet, liitelivät kuin sumu, Tettu. Ja välistä ne olivat iloisia, välistä taas hirmuisia, sanomattoman hirmuisia. Kerran hän tuli erääseen paikkaan, jonka nimi on Piccadilly, ja siellä oli valoista kuin päivällä ja katukäytävällä vilisi hienoja herroja ja naisia ja kadulla jyrisi ajopelejä. Ja hänestä tuntui siltä, että ne näkivät hänet äkkiä, ja naiset rupesivat katselemaan häntä ja puhumaan hänelle -- kauheita, hirmuisia asioita. Eräs tuli aivan hänen lähelleen, Tettu, ihan hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Eikä sillä ollutkaan kasvoja, ainoastaan maalattu pääkallo, ja silloin hän huomasi, että kaikki olivat maalattuja pääkalloja. Ne tungeksivat toinen toisensa perästä hänen ympärilleen, puhuivat hirmuisia asioita, tavoittelivat häntä ja uhkasivat ja mielistelivät, niin että hänelle nousi sydän kurkkuun pelosta."...

"Kerro vielä", pyysi Tettu huohottaen.

"Silloin hän muisti raamatunlauseen ja pelasti henkensä. 'Herra on minun auttajani', hän sanoi, 'senvuoksi en pelkää mitään'. Ja heti kiekaisi kukko jossakin ja katu oli tyhjä pitkin pituuttaan. Ja sen jälkeen Herra oli hänelle armollinen ja johti hänet kotiin."

Tettu tuijotti ja keksi uuden kysymyksen. "Mutta ketkä niissä taloissa elivät?" hän sanoi. "Mitä väkeä ne olivat?"

"Liikemiehiä, rahakasta väkeä -- ainakin me luulimme sitä rahaksi, kunnes kaikki meni myttyyn ja sitten näimme, että se olikin paljasta paperia. Niitä oli satoja tuhansia, miljoonia. Min' olen nähnyt tuon Ison kadun suuruisen kadun niin täynnä kansaa, ettei voinut kulkea eteenpäin käytävää pitkin."

"Mutta mistä ne saivat ruokaa ja muuta sellaista?"

"Ostivat sellaisista myymälöistä, jommoinen minullakin oli aikoinani. Näytän sinulle sen paikankin, Tettu, kun menemme takaisin. Nykyajan ihmisillä ei ole aavistustakaan myymälöistä -- ei pienintäkään. Peililasiakkuna -- se on heille hepreaa. Minulla oli myytävänä yhdellä haavaa niinkin paljon kuin puolitoista tonnia perunoita. Sinulta lentäisi silmät päästä, jos näkisit, mitä kaikkea minulla oli puodissani. Kasoittain päärynöitä ja omenia, ihania suuria päärynöitä." Hänen äänensä muuttui makeaksi -- "Banaaneja, appelsiineja."

"Mitä ne banaanit ja appelsiinit ovat?" poika kysyi. "Hedelmiä. Makeita, meheviä, ihania hedelmiä. Ulkomaalaisia. Niitä tuotiin Espanjasta ja New Yorkista ja ties mistä. Laivoilla ja jos jollakin. Niitä tuotiin minulle joka maailman kolkasta, ja minä niitä myin puodissani. _Minä_ myin niitä, Tettu! Vaikka nyt kuljenkin vanhaan säkkiin puettuna ja haen sinun kanssasi kadonneita kanoja. Minun puotiini tuli ihmisiä, ihania herrasnaisia, niin hienoja, ettet voi sellaista uneksiakaan; tulivat sinne ja sanoivat: 'No, herra Smallways, mitäs teillä on tarjottavana tänä aamuna?' Ja minä taas sanoin: 'Onhan minulla oikein kauniita Kanadan omenia', tai joskus sanoin 'tuoreita rypäleitä'. Ymmärrätkös? Ja he ostivat niitä. Sanoivat heti: 'Lähettäkää minulle hiukan'. Herra jumala! Sepä vasta oli elämää. Siinä puuhattiin ja pyörittiin, näit kaikellaista kummaa, automobiileja ja rattaita, väkeä, posetiiviukkoja, saksalaisia soittokuntia. Aina jotain ohi kulkemassa -- aina jotain. Ellei olisi noita tyhjiä taloja, niin luulisin sen kaiken olleen unta."

"Mutta mikä ne ihmiset tappoi, eno?" Tettu kysyi.

"Sitten tuli aika mylläkkä", selitti ukko Tom. "Kaikki kävi hyvin, kunnes sota alkoi. Kaikki kävi kuin kello. Jokainen puuhasi ja oli onnellinen ja sai syödä vatsansa täyteen jok'ikinen päivä." Hän kohtasi epäilevän katseen. "Jokainen", hän sanoi varmasti. "Jos ei muuten saanut, niin meni vaivaistaloon, siellä annettiin aimo kulhonen kuumaa keittoa ja leipää parempaa kuin nyt osataan tehdä, oikein _valkoista_ leipää, hallituksen leipää."

Tettu ihmetteli, mutta ei sanonut mitään. Juttu herätti hänessä syviä haluja, ja hän huomasi olevan parasta tukahduttaa ne.

Vanhus antautui joksikin aikaa makeiden muistojen valtaan. Hänen huulensa liikkuivat. "Säilykelohta!" hän kuiskasi, "ja etikkaa... Hollannin juustoa, _olutta_! Piippu ja tupakkaa."

"Mutta _miten_ ne ihmiset tulivat tapetuiksi?" Tettu kysyi hetken kuluttua.

"Syttyi sota. Sodasta se kaikki sai alkunsa. Sota räiskyi ja raivosi, mutta ei se oikeastaan _tappanut_ kovin paljon väkeä. Mutta se pani asiat sekaisin. Viholliset tulivat Lontooseen ja sytyttivät sen tuleen ja polttivat ja upottivat kaikki laivat, mitä Thamesissa oli -- me näimme viikkokausia savua ja höyryä -- ja sitten ne heittivät pommin Kristallipalatsiin ja särkivät rautatiet ja muut laitteet. Mutta ihmisiä ne tappoivat vain enimmäkseen vahingossa. Enemmän ne surmasivat toisiaan. Eräänä päivänä näillä seuduin oli suuri taistelu, Tettu, ylhäällä ilmassa. Siellä lenteli isoja laitoksia, isompia kuin viisikymmentä taloa, isompia kuin Kristallipalatsi, isompia kuin mikään muu, ja ne paukuttelivat toinen toistaan ja niistä tippui kuolleita miehiä. Se oli hirveätä. Mutta ei niillä kuolleilla olisi ollut väliä, mutta kun ne lakkauttivat kaiken kaupan. Sitten ei voitu enää käydä kauppaa, Tettu, ei ollut enää rahaa liikkeellä eikä mitään ostettavaa, jos rahaa olikin."

"Mutta mitenkä ne ihmiset tulivat _tapetuiksi_?" kysyi poikanen vanhuksen vaiettua.

"Kyllä minä siitä kerron, Tettu", vanhus vastasi. "Ensin puhutaan siitä, kuinka kaupankäynti taukosi. Äkkiä näytti kaikki raha loppuneen. Oli vielä shekkejä -- ne olivat paperinpalasia, joihin oli kirjoitettu jotakin, ja ne kävivät rahasta -- aivan kuin olisit ne saanut kauppatuttavilta. Sitten nekin katosivat äkkiä. Minulle jäi kolme sellaista ja kaksi olin antanut vaihtorahana. Sitten sanottiin, etteivät viiden punnan setelit kelvanneet, ja sitten hopeakin hupeni. Kultaa et saanut mistään hinnasta. Se oli joutunut Lontoon pankkeihin, ja ne oli kaikki hävitetty. Jokainen teki vararikon. Jokainen joutui työttömäksi. Jok'ikinen!"

Hän vaikeni ja tarkasteli kuulijaansa. Poikasen älykkäillä kasvoilla kuvastui toivoton hämmennys.

"Niin siinä kävi", jatkoi Tom. Hän etsi jotain sopivaa vertausta. "Ikäänkuin olisi pysäyttänyt kellon," hän sanoi. "Kaikki kävi hiljaiseksi, hiljaiseksi kuin hauta, ilmalaivat vaan tappelivat taivaalla, ja sitten ihmiset rupesivat kiihtymään. Muistan viimeisen ostajani, kaikkein viimeisen ostajani. Hän oli eräs herra Moses Gluckstein, kaupunkilainen herrasmies, aika hauska mies, piti paljon parsaheinästä. Hän tuli sisään -- meillä ei ollut käynyt moneen päivään ainoatakaan ostajaa -- ja rupesi puhumaan perin sukkelaan ja tarjosi minulle kaikesta, mitä minulla oli, potuista ja kaikesta, tavaran painon kultaa. Sanoi aikovansa keinotella hiukkasen; luultavasti hän häviäisi, mutta samantekevää, hän tahtoi kuitenkin koettaa, oli aina mielellään pelannut, niin hän kertoi. Minun piti vain punnita tavarat, niin hän antaisi heti shekin. No, siitä jouduttiin pikku väittelyyn, kaikessa ystävyydessä, väiteltiin siitä, vieläkö shekki kelpasi. Ja sillä välin kuin hän paraillaan selitteli, meidän kohdalle saapui joukko työttömiä kantaen isoa lippua, josta jokainen sai lukea -- siihen aikaan osasi jokainen lukea -- 'Tahdomme ruokaa'. Kolme tai neljä niistä kääntyy äkkiä ja tulee minun puotiini.

"'Onko täällä ruokaa?' sanoo yksi.

"'Ei', minä sanon, 'ei ole myydä. Hyvä, jos olisi. Mutta jos olisikin, niin en voisi antaa sitä teille. Tämä herra on tarjonnut --'

"Herra Gluckstein koetti estää minua puhumasta, mutta se oli liian myöhäistä.

"'Mitä hän on tarjonnut', kysyi muuan roteva mies, jolla oli kirves kädessä; 'mitä hän on tarjonnut?' Minun täytyi kertoa.

"'Pojat,' hän sanoi, 'tässä on taas rahamies!' Ja ne veivät hänet kadulle ja hirttivät lyhtypylvääseen. Hän ei nostanut sormeaankaan vastustellakseen. Ei sanonut sanaakaan sen jälkeen kuin minä olin antanut hänet ilmi..."

Tom mietiskeli jonkun aikaa. "Näin silloin ensimäistä kertaa miehen hirressä!" hän lisäsi.

"Kuinka vanha olitte silloin?" Tettu kysyi.

"Noin kolmekymmentä vuotta", ukko vastasi.

"Voi toki! Minä näin, kuinka kolme sianvarasta hirtettiin, ennenkuin olin kuuden vuoden vanha", kerskaili Tettu. "Isä vei minut katsomaan, koska syntymäpäiväni oli tulossa. Hän sanoi, että minut täytyi karaista..."

"Mutta etpäs olekkaan nähnyt automobiilin surmaavan ihmistä", väitti ukko Tom kateellisena. "Etkä ole nähnyt kuollutta miestä kannettavan apteekkiin."

Tetun hetkellinen voitonriemu häipyi. "En", hän myönsi, "en olekkaan."

"Etkä saakkaan nähdä. Sin' et saa koskaan nähdä sellaisia, mitä min' olen aikoinani nähnyt. Et, vaikka eläisit sadan vuoden vanhaksi... No niin, kuten sanoin, sillä lailla sai nälänhätä ja kapina alkunsa. Sitten tuli lakkoja ja sosialismia, aina yhä pahempaa. Tapeltiin ja ammuttiin, poltettiin ja ryöstettiin. Lontoon pankit ne valloittivat ja saivat niistä kultaa.

"Mutta eivätpä osanneet tehdä ruokaa kullasta. Entäs _me_, mitenkäs me sitten suoriuduimme? Näes, me elimme rauhassa. Emme sekaantuneet muiden asioihin, eikä kukaan sekaantunut meidän asioihimme. Meillä oli vähän vanhoja pottuja, mutta enimmäkseen syötiin rottia. Meidän talo oli vanha, siinä vilisi rottia, eikä nälänhätä näyttänyt vaivaavan niitä. Usein saimme kiinni rotan. Usein. Mutta useimmilla tämän puolen ihmisistä oli liian hieno vatsa, eivät huolineet rotista. Olivat tottuneet kaikellaisiin herkkuihin eivätkä suostuneet rehelliseen ravintoon, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Kuolivat mieluummin.