Part 21

Hetken kuluttua hän oli melkein kylmän tyyni, ja hänen silmänsä alkoivat tottua ilman viimaan, mutta ylen korkealle hän kohosi. Hän kallisti päätään eteenpäin ja tähysteli silmiään räpytellen seutua. Hän voi nähdä aina Buffaloon saakka, jota nyt rumensi kolme suurta mustunutta raunioarpea, vieläpä sen takana sijaitsevat kukkulat ja lakeudetkin. Lienenkö jo puolen peninkulman korkeudessa, ehkä enemmänkin? hän uteli itsekseen. Niagaran ja Buffalon välillä oli erään rautatie-aseman lähellä joitakuita ihmisiä talojen keskellä, ja sitten näkyi enemmän väkeä. He kulkivat muurahaisten lailla uutterasti milloin ulos, milloin sisään. Hän näki kahden automobiilin liukuvan tietä myöten Niagaran kaupunkia kohti. Sitten ilmaantui kauas etelään iso aasialainen ilmalaiva, joka pyrki itään päin. "Herra armahda!" Bert huudahti ja koetti täydellä todella saada suuntaansa muuttumaan. Mutta ilmalaiva ei välittänyt hänestä, ja hän kohosi nytkähdellen edelleen. Maailma muuttui yhä avarammaksi ja karttamaisemmaksi. Aivan lähellä hänen yläpuolellaan levisi utuinen pilvikerrostuma.

Hän päätti irroittaa siipiha'an. Vipu hangoitteli jonkun aikaa vastaan, taipui sitten, ja silmänräpäyksessä koneen pyrstö pyllähti pystyyn ja siivet levittäytyivät jäykiksi. Kaikki muuttui heti nopeaksi, pehmeäksi ja hiljaiseksi. Hän liukui vinhaa vauhtia alaspäin hurjaa tuulenpuuskaa vasten, silmät melkein ummessa...

Muuan pieni vipu, joka oli tähän asti ollut itsepintainen, osoittautui nyt taipuvaiseksi. Hän siirsi sitä hiukan oikealle, ja hurrr! -- vasen siipi oli jollain salaperäisellä tavalla supistunut reunastaan, ja hän pyyhälsi ympäri ja alaspäin, kiertäen suunnatonta spiraalia oikealle. Muutaman hetken hän tunsi avuttomana turmion olevan lähellä. Hän siirsi ponnistaen vivun takaisin keskikohdalle, ja siivet muuttuivat jälleen yhtäläisiksi.

Hän siirsi sitä vasemmalle ja tunsi kiertävänsä takaperin. "Liian paljon!" hän huohotti.

Hän huomasi syöksyvänsä vinhaa vauhtia alaspäin muuatta rautatielinjaa ja eräitä tehdasrakennuksia kohti. Ne näyttivät kiitävän häntä kohti nielaistakseen hänet. Hän tunsi samaten kuin henkilö, jonka polkupyörä hyökkää mäkeä alaspäin. "Äläs!" hän huusi, ja ponnistaen kaikki voimansa hän sai tykyttävän koneen uudelleen toimimaan ja siivet leiskumaan. Hän liiteli alas ja ylös ja alkoi jälleen nousta nytkähdellen ja värähdellen.

Taasen hän kohosi korkealle, kunnes näki laajalti yli New Yorkin valtion länsiosan, liukui sitten pitkään alaspäin, jälleen ylös, sitten alas. Pyyhältäessään neljännespeninkulman korkeudessa erään kylän ylitse hän näki ihmisiä juoksevan tiehensä -- ilmeisesti hänen haukkamaisen kulkunsa vaikutuksesta. Hänen päähänsä juolahti ajatus, että häntä kohti oli ammuttu.

"Ylös!" hän sanoi ja kävi jälleen vivun kimppuun. Se siirtyi ihmeellisen tottelevaisesti, ja äkkiä siivet näyttivät taipuvan keskeltä. Mutta kone oli ääneti! Se oli pysähtynyt. Hän työnsi vivun takaisin pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella. Mitäpä tehdä?

Paljo tapahtui muutaman sekunnin kuluessa, mutta nopea oli hänen mielensäkin, varsin sukkelaan hän ajatteli. Ylöspäin hän ei voinut päästä, hän liukui alas ilman halki; hänen oli törmättävä johonkin.

Hän kulki nopeasti, kenties kolmekymmentä engl. peninkulmaa tunnissa, yhä alaspäin.

Tuo lehtikuusimetsikkö näytti perin pehmeältä melkein kuin sammalvuoteelta!

Pääsisiköhän sinne? Hän ryhtyi ohjailemaan. Oikealle -- vasemmalle!

Hurrr! Räiskis! Hän liukui puiden latvojen yli, kynti niiden lävitse, pyllähti keskelle viheriäisiä teräviä lehtiä ja mustia oksia. Äkkiä kuului rätinää, ja hän putosi satulasta eteenpäin. Oksia katkeili ja muutamat iskivät häntä ankarasti kasvoihin...

Hän oli joutunut rungon ja satulan väliin ja oli, mikäli saattoi huomata, vahingoittumaton. Hän koetti muuttaa asemaansa, mutta alkoi liukua ja pudota oksien lomitse. Vihdoin hän sai kiinni jostakin ja huomasi pysähtyneensä alimmille oksille lentokoneen alle. Ilma oli täynnä miellyttävää pihkaista tuoksua. Hän tuijotti hetkisen liikkumatonna ja kapusi sitten varsin varovaisesti oksa oksalta alas pehmeään, neulasten peittämään maahan.

"Hyvin kävi", hän virkkoi, katsellen vääntyneitä siipiä.

"Putosin pehmeään paikkaan!"

Hän hieroi leukaansa kädellään ja mietiskeli, "Hitto vieköön, kyllä minä sentään olen oikein onnen poika!" hän sanoi, silmäillen metsikön miellyttävää pohjaa, jolla välkkyi auringonpälviä. Sitten hän huomasi povessaan hurjaa liikettä. "Herranen aika!" hän huudahti, "taidatpa olla puolitukehtunut", ja veti kissanpojan esiin taskustaan ja nenäliinastaan. Se oli pahoin nutistunut ja iloitsi suuresti nähdessään jälleen päivänvalon. Sen pikku kieli pisti esiin hampaiden lomitse. Hän laski sen maahan, se juoksi kymmenkunnan askeletta, ravisti itseään, venyttelihe ja istuutui peseytymään.

"No, entäs nyt?" Bert kysäsi tähystellen ympärilleen, ja sitten, harmistunein elein: "Perhana! Minun olisi pitänyt ottaa se pyssy mukaani!"

Hän oli asettanut sen puuta vasten istuutuessaan lentokoneen satulaan.

Hän oli jonkun aikaa ymmällään syvän hiljaisuudet tähden, ja sitten hän tajusi, ettei putouksen kohina kaikunutkaan enää hänen korvissaan.

2.

Bertillä ei ollut varsin selvää käsitystä siitä, minkälaisia ihmisiä hän kohtaisi tässä maassa. Hän ties olevansa Amerikassa. Amerikkalaiset hän tiesi suureksi ja mahtavaksi kansakunnaksi; he olivat käytökseltään kuivia ja leikillisiä, kuuluivat rakastavan käyräpuukkoa ja revolveria ja puhuvan nenä-äänellä. He olivat myöskin perin rikkaita, käyttivät kiikkutuoleja, sijoittivat istuessaan jalkansa harvinaisen korkealle ja pureskelivat tupakkaa, kumia ja muita aineita väsymättömän uutterasti. Heidän keskuudessaan eli punaihoisia sekä hullunkurisia, nöyriä neekereitä. Tämän hän oli oppinut kansankirjaston kaunokirjallisesta osastosta. Muuten hänen tietovarastonsa oli varsin vähäinen. Sen vuoksi hän ei hämmästynytkään kohdatessaan aseellisia miehiä.

Hän päätti erota ruhjoutuneesta lentokoneestaan. Kuljettuaan jonkun aikaa metsän halki hän osui tielle, joka näytti hänestä huomattavan leveältä, mutta huonosti rakennetulta Englannin teihin verrattuna. Ei ollut pensasaitaa, ei ojia eikä selvää jalkapolkuakaan erottamassa sitä metsästä. Edessään hän näki miehen, jolla oli kivääri kainalossaan. Tämä katseli häntä uteliaana ja hätkähti kuullessaan hänen puhuvan.

"Voitteko sanoa, missäpäin minä nyt olen?" kysyi Bert.

Mies silmäili häntä ja varsinkin hänen kumisaappaitaan synkän epäluuloisena. Sitten hän vastasi omituisella vieraalla kielellä, joka sivumennen sanoen oli tshekin kieltä. Nähdessään Bertin kummastuneet kasvot hän katkaisi selityksensä äkkiä sanoen murteellisesti: "En puhu englantia."

"Soo!" virkahti Bert. Hän tuumaili ankarasti hetkisen ja lähti sitten tiehensä.

"Kiitos", hän sanoi olkansa ylitse. Mies katseli kotvan hänen selkäänsä, sai jotain päähänsä ja yritti tehdä jonkun liikkeen, huokasi, jätti sen sikseen ja jatkoi myöskin kulkuaan kasvoillaan masentunut ilme. Hetken kuluttua Bert saapui erään ison puutalon luo, joka sijaitsi yksinään puiden keskellä. Hänestä se näytti alastomalta, tyhjältä laatikolta; seiniä ei verhonnut ainoakaan köynnöskasvi, ei mikään pensasaita tai kivimuuri erottanut sitä ympäröivästä metsästä. Hän pysähtyi portaiden eteen. Talo näytti autiolta. Hän aikoi astua oven luo kolkuttamaan, mutta äkkiä ilmestyi sivulta iso musta koira, joka asettui häntä tarkastelemaan. Se oli roteva, vahvaleukainen eläin, ja sillä oli piikkinen kaulanauha. Se ei haukkunut eikä lähestynyt, se vain pörhisti rauhallisena karvojaan ja päästi yhden ainoan äänen, ikäänkuin lyhyen, syvän yskähdyksen.

Bert epäröi ja jatkoi sitten matkaansa. Hän pysähtyi kolmenkymmenen askeleen päähän ja tirkisteli ympärilleen puiden lomitse. "Ei olisi pitänyt jättää sitä kissaa", hän sanoi.

Syvä suru painoi hänen mieltänsä jonkun aikaa. Musta koira tuli metsään nähdäkseen hänet paremmin ja päästi jälleen tuon hillityn yskähdyksensä.

"Kyllä se suoriutuu," Bert päätteli... "Se pyydystää ruokansa..."

"Kyllä se suoriutuu", hän toisti kotvan kuluttua epävarmasti. Mutta hän olisi kääntynyt takaisin, ellei tuota mustaa koiraa olisi ollut tiellä.

Kun talo koirineen oli kadonnut näkyvistä, hän poikkesi metsään ja palasi hetken kuluttua siloitellen taskuveitsellään tukevanpuoleista sauvaa. Nähdessään tien ohessa varsin mukavan kiven hän poimi sen ja pisti taskuunsa. Sitten hän saapui kolmen tai neljän talon luo, jotka olivat puusta rakennetut kuten ensimäinenkin ja sijaitsivat yhtä omituisissa paikoissa. Niiden takaa näkyi sikolättejä ja tonkiva musta sika, jonka kintereillä pyöri reipas, seikkailunhaluinen porsasparvi. Erään talon portailla istui kesyttömän näköinen vaimo, jolla oli mustat silmät ja takkuinen musta tukka; hän imetti lasta, mutta nousi Bertin huomattuaan, meni sisään ja kuului salpaavan oven. Sitten ilmestyi sikolääväin luo muuan poika, mutta hän ei ymmärtänyt Bertin tervehdystä.

"Luullakseni tämä on Amerikkaa!" Bert sanoi.

Taloja alkoi olla tiheämmässä, ja hän kulki kahden peräti hurjan näköisen ja likaisen miehen ohi puhuttelematta heitä. Toisella oli kivääri, toisella kirves, ja he silmäilivät halveksien häntä ja hänen sauvaansa. Sitten hän saapui eräälle poikkitielle, jonka sivua kulki yksiraiteinen rata, ja siinä oli kulmassa ilmoitustaulu: "Odottakaa tässä junaa".

"No, sepä on hyvä", arveli Bert.

"Kuinkahan kauan tässä pitäisi odottaa?" Hänen mieleensä juolahti, että nykyisenä sekasortoisena aikana liikenne saattoi olla lamassa, ja koska oikealla näkyi olevan enemmän taloja kuin vasemmalla, hän kääntyi oikealle kädelle. Hän tapasi erään neekerivanhuksen. "Halloo!" sanoi Bert. "Huomenta!"

"Hyvää päivää, herra!" neekeri vastasi melkein uskomattoman täyteläisellä äänellä.

"Mikäs tämän paikan nimi on?" Bert kysyi.

"Tanooda, herra!" sanoi neekeri.

"Kiitos", virkkoi Bert.

"Kiitos itsellenne, herra!" neekeri vastasi sydämellisesti.

Bert saapui talojen luo, jotka olivat rakenteeltaan edellisten kaltaisia, mutta näiden seiniä koristivat englannin- ja esperantonkieliset ilmoitukset. Sitten hän näki erään rakennuksen, jota hän arveli ryytikaupaksi. Se oli ensimäinen asumus, jossa muukalainen saattoi odottaa vieraanvaraisuutta, ja sisäpuolelta kuului omituisen tuttua ääntä. "Hyvänen aika!" hän sanoi taskujaan kopeloiden. "En ole tarvinnut rahaa kolmeen viikkoon. Kuinkahan lienee -- Grubbilla oli suurin osa. Ähäh!" Hän veti esiin kourallisen rahoja ja katseli niitä, siinä oli kolme pennyn rahaa, kuuden pennyn lantti ja shillinki. "Hyvä on", hän sanoi kiinnittämättä huomiota rahojen laatuun.

Hän lähestyi taloa, ja tällöin ilmestyi ovelle tukeva, harmaa mies paitahihasillaan, ryhtyen tarkastamaan häntä ja hänen nuijaansa. "Huomenta", lausui Bert. "Voinko saada jotain syötävää?"

Luojalle kiitos, mies vastasi selvällä, hyvällä amerikan kielellä: "Voitte kyllä, tulkaa sisään", ja astui edellä myymälään.

Tämä näytti hänestä Bun Hillin oloihin verrattuna erittäin valoisalta ja tilavalta. Vasemmalla oli pitkä myymäläpöytä ja sen takana laatikoita ja muita tarpeita, oikealla joukko tuoleja, useita pöytiä ja kaksi sylkyastiaa, perällä tynnyreitä, juustoja ja siankyljyksiä. Erään pöydän ympärillä istui pieni ryhmä miehiä, ja puolivälissä neljättäkymmentä oleva nainen nojasi kyynärpäillään myymäläpöytään. Jokaisella miehellä oli kivääri, ja myymäläpöydän takaa pisti esiin pyssynpiippu. He kuuntelivat kaikki välinpitämättöminä halpahintaista, terävä-äänistä gramofonia, joka sijaitsi läheisellä pöydällä. Sen kurkusta kaikui sanoja, jotka herättivät Bertissä kalvavan koti-ikävän, palauttivat hänen mieleensä päivänpaisteisen rannan, ryhmän lapsia, kaksi punaista polkupyörää, Grubbin ja lähenevän ilmapallon:

Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang. Mitä tukkaneulat maksaa nyt?

Muuan tukevaniskainen olkihattuinen mies, joka pureskeli jotain, pysäytti koneen, ja kaikki käänsivät katseensa Bertiin. Ja kaikkien silmät olivat väsyneet.

"Voimmeko antaa tälle herralle jotain syötävää, äiti?" kysyi isäntä.

"Hän saa mitä haluaa", sanoi vaimo liikahtamatta, "korpusta alkaen aina tukevaan ateriaan asti." Hän koetti tukahduttaa haukoitustaan kuten ihminen, joka on valvonut kaiken yötä.

"Haluaisin murkinoida", Bert selitti, "mutta minulla ei ole sanottavasti rahaa. En maksaisi enempää kuin killingin."

"Hä?" virkkoi isäntä terävästi.

"Killingin", sanoi Bert ja tajusi äkkiä joutuneensa ikävään pulaan.

"Jahah", sanoi isäntä, unohtaen hetkeksi kohteliaisuuden; "mutta mitäs helvettiä se killinki sitten on?"

"Hän tarkoittaa kvartteria" [Quarteriksi nimitetään Amerikassa 25 centin rahaa. Suom. muist.], selitti eräs älykkään näköinen nuori mies, jolla oli yllään ratsastussäärykset.

Bert koetti salata hämmästystään ja otti esille rahansa. "Tämä on killinki", hän sanoi.

"Mistä osasta Amerikkaa te oikeastaan tulette?" kysyi isäntä.

Bert pisti killingin taskuunsa vastatessaan: "Niagaralta."

"Milloin te sieltä lähditte?"

"Vasta tunti sitten."

"Vai niin", sanoi isäntä ja kääntyi ymmällään hymyillen toisten puoleen. "Vai niin."

He tekivät samalla haavaa useita kysymyksiä.

Bert vastasi pariin. "Nähkääs", hän selitti, "olen ollut Saksan ilmalaivaston mukana. Ne ottivat minut erehdyksestä mukaansa ja toivat tänne."

"Englannistako?"

"Niin -- Englannista. Saksan kautta. Olin mukana, kun taisteltiin aasialaisten kanssa, ja jäin pieneen saareen, joka on keskellä putousta."

"Vuohisaareenko?"

"En tiedä sen nimeä, mutta siellä löysin lentokoneen ja lähdin sillä lentämään ja tulin siten tänne."

Kaksi miestä nousi katsellen häntä epäluuloisesti. "Missä se lentokone on?" he kysyivät; "ulkonako?"

"Se on tuolla metsässä -- noin puolen peninkulman päässä."

"Onko se kelvollinen?" kysyi muuan paksuhuulinen mies, jolla oli arpi kasvoissa.

"Tulin maahan jotensakin kovasti --."

Kaikki nousivat seisomaan, kerääntyivät hänen ympärilleen ja puhuivat sikin sokin. He tahtoivat häntä opastamaan heidät heti lentokoneen luo.

"Kuulkaas", sanoi Bert, "kyllä opastan -- mutta en ole saanut eilisestä suuhuni muuta kuin kivennäisvettä."

Muuan laiha, sotilaan näköinen nuori mies, jolla oli olkavyö ja ratsastussäärykset, puuttui nyt ensi kerran puheeseen ja lausui itsetietoisella äänellä: "Antakaa hänelle ruokaa, Mr. Logan -- minä maksan. Haluan kuulla tuon jutun tarkemmin. Sitten käymme katsomassa konetta. Tekisipä mieleni sanoa, että kerrassaan merkillinen sattuma on viskannut tuon herran meidän keskuuteemme. Taidamme ottaa tuon lentokoneen jos sen löydämme -- tämän paikan puolustusta varten."

3.

Niin Bert pääsi jälleen selville vesille. Hän istui syöden kylmää lihaa, hyvää leipää ja sinappia, juoden oivallista olutta ja jutellen yksinkertaisen tarinansa suurin piirtein ja hänen kaltaiselleen luonteelle ominaisella vajavaisuudella. Hän kertoi, kuinka hän oli erään "tuttavan herran" kera lähtenyt merenrannalle terveyttään hoitamaan, kuinka muuan mies saapui sinne ilmapallolla ja putosi korista ulos juuri kuin hän keikahti sisään, kuinka hän oli ajautunut Saksaan, kuinka saksalaiset nähtävästi olivat erehdyksestä luulleet häntä joksikin toiseksi, "vanginneet" hänet ja tuoneet New Yorkiin, kuinka hän oli käynyt Labradorissa, joutunut Vuohisaarelle ja jäänyt sinne yksikseen. Prinssin ja Butteridgen hän jätti mainitsematta, ei ensinkään petollisessa tarkoituksessa, vaan sen vuoksi, että tunsi olevansa kykenemätön kertomaan niistä asioista vakuuttavasti. Hän tahtoi, että kaikki näyttäisi luonnolliselta ja uskottavalta, halusi esiintyä luotettavana, säädyllisenä englantilaisena, jolle saattoi turvallisesti suoda virvokkeita ja apua.

Kun hän katkonaisessa kertomuksessaan ennätti New Yorkiin ja Niagaran taisteluun, kuuntelijat ottivat äkkiä esille sanomalehtiä, joita oli pöydällä, alkoivat keskeyttää häntä ja kysellä näistä hirveistä tapahtumista. Hän tajusi, että hänen tulonsa oli jälleen herättänyt eloon ja kiihdyttänyt liekkeihin keskustelun, joka oli herkeämättä palanut ja ainoastaan ainesten puutteesta gramofonin soidessa sammunut hiilokseksi, keskustelun, joka oli saanut nämä miehet kokoontumaan kivääri kädessä, koko maailman tärkeimmän puhelunaiheen, sodan ja sodankäynnin. Hän huomasi joutuneensa seikkailuineen syrjään ja muuttuneensa vain uutislähteeksi. Tavalliset toimet, jokapäiväisten tarpeiden myyminen ja ostaminen, maan viljeleminen, karjan hoitaminen, jatkuivat ikäänkuin tottumuksen voimasta, samaten kuin jokapäiväinen elämä jatkuu talossa, jonka isäntä on viety sairashuoneeseen leikattavaksi. Mutta päähuomio oli kohdistunut noihin suuriin aasialaisiin ilmalaivoihin, jotka lensivät taivaan poikki arvaamattomilla asioilla, ja punapukuisiin miekkamiehiin, jotka toisinaan lentää liehuivat alas vaatien paloöljyä tai ruokaa ja urkkien uutisia. Nämä miehet kyselivät, koko maa kyseli: "Mitä on tehtävä? Mihin voimme ryhtyä? Miten pääsemme heihin käsiksi?" Bert muuttui vähäpätöiseksi kokonaisuuden osaksi, lakkasi omissa ajatuksissaankin olemasta keskeinen ja itsenäinen olio.

Syötyään ja juotuaan kyllikseen hän huoahti ja venyttelihe ja kertoi heille, kuinka erinomaisen hyvältä ruoka maistui. Sitten hän sytytti paperossin, jonka he hänelle antoivat, ja opasti seurueen, hieman epäillen ja huolissaan, metsään lentokoneen luo. Täällä kävi ilmi, että tuo laiha nuori mies, jonka nimi kuului olevan Laurier, oli johtaja sekä asemaansa nähden että luonnostaan. Hän tunsi toisten nimet, luonteen ja kyvyn ja pani heidät heti tarmokkaasti työskentelemään, saadakseen tuon kallisarvoisen sotavälineen haltuunsa. Varovaisesti he vetivät sen maahan, kaataen siinä pari puuta, ja rakensivat tukeista sekä lehvistä ison laakean katon kalliin löytönsä suojaksi, estääkseen ohilentäviä aasialaisia huomaamasta sitä. Jo aikoja ennen iltaa he olivat hankkineet läheisestä kauppalasta konesepän sitä korjailemaan, ja sillä välin heitti seitsemäntoista valittua miestä arpaa siitä, kuka heistä pääsisi sillä ensiksi lentämään. Ja Bert löysi kissansa, vei sen Loganin myymälään ja jätti vakavasti varoitellen rouva Loganin huomaan. Ja hänestä oli aivan ilmeistä, että rouva Loganissa sekä hän että kissa olivat tavanneet henkiheimolaisen.

Laurier ei ollut ainoastaan vaikuttava henkilö ja varakas maanomistaja sekä työnantaja -- Bert kuuli kunnioituksella häntä mainittavan Tanoodan suolausyhtiön presidentiksi -- vaan myöskin suosittu ja taitava suosiota tavoittelemaan. Illalla myymälään kerääntyi melkoinen joukko miehiä juttelemaan lentokoneesta ja sodasta, joka raateli maailman palasiksi. Ja pian sinne myöskin saapui polkupyörällä eräs mies mukanaan yksiarkkinen huonosti painettu sanomalehti, joka vaikutti keskusteluun kuin roihuavaan pätsiin kaadettu öljy. Melkein kaikki uutiset olivat Amerikasta; vanhanaikaiset kaapelit olivat muutamia vuosia varemmin joutuneet pois käytännöstä, ja valtameren takaiset sekä Atlannin rannikon Marconi-asemat näkyivät aivan erikoisesti houkutelleen vihollista.

Mutta olivatpa ne uutisia!

Bert istui sivulla käsin -- tällöin tunnettiin jo varsin hyvin, minkä arvoinen mies hän oli -- kuunnellen. Heidän puhellessaan hänen hämmästyneen sielunsa ohitse siirtyi omituisia laajoja kuvia, hän oli näkevinään suuria taisteluita, kokonaisia kansakuntia liikkeellä, tuhon leviävän yli suurten mannermaiden, äärettömän nälänhädän raivoavan. Tuon tuostakin, vaikka hän koettikin niitä tukahduttaa, tästä sekamelskasta työntyi esiin erinäisiä mieskohtaisia vaikutelmia, murskautuneen prinssin kamalat jäännökset, ylösalasin riippuva kiinalainen ilmasotilas, ontuva ja sidottu linnunnaamainen upseeri, joka kurjana syöksyi toivottomaan pakoon...

Puhuttiin tulesta ja verilöylystä, julmuuksista ja niiden kostamisesta, kerrottiin kuinka viattomien aasialaisten oli käynyt joutuessaan roturaivoisten miesten käsiin, kuinka kaupunkeja, rautatienristeyksiä, siltoja oli poltettu ja tuhottu, kuinka ihmisiä oli laumoittain piiloutunut ja paennut. "Niillä on jok'ikinen laiva Tyvenellä valtamerellä", hän kuuli erään huudahtavan. "Sodan alusta asti ne ovat tuoneet länsirannikolle ainakin miljoonan miestä. Ne ovat tulleet jäädäkseen pysyväisesti tähän maahan, ja sen ne tekevätkin elävinä tai kuolleina."

Verkalleen, laajasti, kumoamattomasti Bert alkoi tajuta sitä suunnatonta ihmiskunnan murhenäytelmää, johon hänen oma elämänsäkin sulautui, alkaneen aikakauden kammottavaa luonnetta. Hän ymmärsi, että turvallisuus ja järjestys olivat saaneet kuoliniskun. Koko maailma oli sodassa eikä voinut palauttaa rauhaa, kenties ei milloinkaan.

Hän oli luullut, että hänen näkemänsä seikat olivat olleet poikkeuksellisia, ratkaisevia, että New Yorkin valloittaminen ja Atlannin taistelu olivat käänteentekeviä tapahtumia, joita jälleen seuraisi pitkä sarja rauhan vuosia. Ja ne olivatkin osoittautuneet ensimäisiksi varoituslaukauksiksi, jotka ennustivat yleistä luhistumista. Päivä päivältä kasvoi hävitys, viha ja onnettomuudet, ihmisiä erottava juopa laajeni laajenemistaan, osa osalta murtui sivistyksen rakenne. Maan päällä kasvoivat sotajoukot ja ihmiset hukkuivat; ylhäällä ilmassa ilmalaivat ja lentokoneet taistelivat ja pakenivat syytäen alas turmaa.

Laajajärkisen ja kaukonäköisen lukijan on kenties mahdoton ymmärtää, kuinka uskomattomalta tuo sivistyksen häviäminen oli niistä, jotka elivät siihen aikaan, jotka mieskohtaisesti syöksyivät perikatoon Kolme sataa vuotta ja kauemminkin oli europpalaistutettu sivistys yhtämittaa edistynyt: kaupungit olivat lisääntyneet, väestöt kasvaneet, arvot kohonneet, uudet maat kehittyneet, ajatus, kirjallisuus, tietämys laajentunut ja levinnyt. Kehitys näytti melkein vaativan että sotavälineet kävivät vuosi vuodelta voimakkaammiksi ja että sotajoukot ja räjähdysaineet veivät voiton kaikista muista kasvamiseen nähden...

Kolme sataa vuotta yhtämittaista edistystä, ja sitten seurasi äkillinen, odottamaton taantumus. He eivät voineet käsittää sitä, eivät saattaneet ajatella sitä muuksi kuin nykäykseksi edistyksen nopeassa vauhdissa. He eivät uskoneet maailmansa luhistuvan, vaikka ylt'ympärillä kaikki raukenikin raunioiksi. Sitten putoavat möhkäleet nujersivat heidät tai maa aukeni heidän jalkainsa alla. He kuolivat ihmetellen ja yhä epäillen...

Nämä myymälään kerääntyneet miehet muodostivat vähäisen, syrjäisen ryhmän tuhon suunnattoman katoksen alla. He käänsivät huomionsa toisesta vähäisestä näkökohdasta toiseen. Pääasiallisesti he pohtivat kysymystä, miten oli puolustauduttava aasialaisia rosvoja vastaan, jotka liihottelivat alas paloöljyä noutamaan tai asevarastoja ja liikennevälineitä tuhoamaan. Siihen aikaan järjestettiin kaikkialla nostojoukkoja suojelemaan yöt ja päivät sähköasemia, sillä toivottiin liikenteen pian joutuvan uudelleen kuntoon. Maasota oli vielä kaukana. Muuan kumea-ääninen mies herätti seurueen huomiota tiedoillaan ja sukkeluudellaan. Hän kertoi itsetietoisesti, missä suhteessa saksalaiset drachenfliegerit ja amerikkalaiset aeroplaanit olivat olleet puutteellisia, mikä teki japanilaisten lentokoneet näitä etevämmiksi. Hän antoi romanttisen kuvauksen Butteridgen koneesta ja kahlehti Bertin huomion. "Kyllä ymmärrän", Bert virkkoi, äkkäsi erään asian ja vaikeni. Kumea-ääninen mies jutteli hänestä välittämättä Butteridgen kuolemasta, joka oli kuin kohtalon ivaa. Bert tunsi hiukan helpotusta -- nyt hän ei kohtaisi milloinkaan enää Butteridgeä. Tämä kuului kuolleen äkkiä, hyvin äkkiä.

"Ja hänen salaisuutensa, herra, hukkui hänen kerallaan! Kukaan ei voinut löytää koneen osia -- hän oli piilottanut ne niin tarkoin."

"Mutta eikö hän saattanut ilmoittaa?" kysyi olkihattuinen mies. "Kuoliko hän niin äkkiä, ettei ennättänyt?"

"Sai halvauksen kiukusta. Se tapahtui Dymchurch nimisessä paikassa Englannissa."

"Aivan oikein", sanoi Laurier. "Muistan lukeneeni siitä sanomalehdessä. Siihen aikaan kerrottiin jonkun saksalaisen vakoojan varastaneen hänen ilmapallonsa."

"Niin, herra", lausui kumea-ääninen mies, "tuo halvauskohtaus oli pahinta -- eh-dot-to-masti pahinta, mitä maailmalle koskaan on sattunut. Sillä ellei Butteridge olisi kuollut --"

"Eikö kukaan tunne hänen salaisuuttaan?"